"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! — T."

Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen ikkunan viereen.

Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa? Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut hänen mielipiteitään muuttaa.

Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta, joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen — istui mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen. Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.

— Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän ajatella, vai mitä?

Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.

— Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.

— Mitä me lauletaan?

— Vaikka mitä, saman se tekee.

Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat pyhäkoulussa oppimaansa virttä:

    "Täällä tuskaa kärsimme ain',
    Yhdymme eroa varten vain;
    Taivaass' ei eroa löydykkään."

Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen. Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.

Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:

    Me emme saavu alasti,
    Vaan verhottuina pilviin kunnian.

Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.

Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven takana, ja Tess riensi avaamaan.

— Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?

— Ei, vastasi Tess.

Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:

— Kävipäs herra … hevosen selässä.

— Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.

— Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?

— Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.

— Kuka se sitten oli?

— Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin, samoin minäkin.

— No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.

— Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen — kerron joka sanan.

Hän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.

52.

Varhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden varrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui päivän valkenemiseen saakka — jyrinä, joka yhtä varmasti palautui tämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen muutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan muuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat ja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin ehtiäkseen ajoissa perille.

Mutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä noutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei juuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan otettava hevonen.

Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut, vaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui huonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä tauditkin saivat alkunsa.

Äiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat lapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa ja käytiin sitten kapineihin käsiksi.

Ripeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli tullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin sänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset saisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin jouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin, kahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen akselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä. Polvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon tuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu kävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.

He olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna ja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut toivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri tainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä, sillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään kohtaan.

Rattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun saavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä; tuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet olivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla, kenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio mehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka kiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla hevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen "liitonarkki", jota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.

Jotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat puhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi. Durbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia ja nauttimaan hieman virvokkeita.

Siinä viivyttäessä Tess huomasi sinisen mukin, joka nousi ja laski ilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi silmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi, jonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.

— Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat perheen kera, jonka luona olivat asuneet. — Oletteko te tänään muuttohommissa, niinkuin muutkin?

Olivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa, olivat lähteneet melkein varkain tiehensä — haastattakoon Groby oikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess mainitsi myös uuden asuinpaikkansa.

Marian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:

— Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa — arvaathan ketä tarkotan — tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua kysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut häntä nähdä.

— Niin — mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie minut löytänytkin.

— Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?

— Taitaapa tietää.

— Onko miehesi jo palannut?

— Ei ole.

Hän sanoi hyvästit ystävilleen — heidän kuskinsa oli nyt tullut ravintolasta — ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat, olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta; valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti, että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.

Matka oli pitkä — liian pitkä päivän matkaksi — ja hevoset saivat vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen viisisataa vuotta.

Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.

— Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.

Hän nyökkäsi päätään. — Saattaisinpa sanoa olevani parooni John D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.

— Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield, niin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme tienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna — jolloin oli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.

Mies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti oli kuin puulla päähän lyöty.

— Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta tervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä eteenpäin.

He läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin. Tess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät huoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo. Hevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat puoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä samana iltana.

— Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä suoja jostain löydetään.

Vaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja kohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle kyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski läksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta herrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli, vaikka ulkonakin olisivat… Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa. Kevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin, kuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen, jossa heitä kaikkia oli tuuditettu — siinä ne viruivat nyt ympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi mäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä myhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran oli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina oli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä horjumattoman tyynesti.

— Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti palattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. — On tietysti, ja sinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille katon päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään lapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.

Tess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha sänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu kirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri sukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu, monivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista vuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa saattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa sinetissä ja lusikassa.

Joan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen teltta, ja pisti lapset sisälle.

— Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän sanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan pienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun herrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!

Liisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka johti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen selässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.

— Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä on tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.

Se oli Aleksander D'Urberville.

— Missä Tess on? hän kysyi.

Joan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin ja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä uudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta hän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta jalkaisin.

Sillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät he sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan. Hämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui siitä sisään ensi kerran eläissään.

Ikkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka useita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne olivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden kirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä hävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli yhteiskunnallisesti sammunut.

Hän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli piirretty sanat:

"Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville."

Tess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta käsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä hautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut maljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan, ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan Aleksander D'Urbervillen.

Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.

— Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon, jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!

Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi altapäin.

— Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä. Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?

— Mene tiehesi! mutisi Tess.

— Minä menen — menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: — Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!

Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion sisäänkäytävää vasten sanoen:

— Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!

<tb>

Sillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua maatansa kohti — toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt pois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta palveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen hartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin vaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.

— Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen onnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut; mutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen pauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa, Izz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa heidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa Tess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi pitämään huolta vaimostaan.

— Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?

He miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli siksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta kuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he kuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen koommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita, ja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä mustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herra!

Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen — jopa Timanttiinkin.

Kaksi jotka toivovat teille hyvää.

Tämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan paikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa, Emminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti jalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia lauluja ja itkemään samalla kertaa.

SEITSEMÄS VAIHE.

SOPUSOINTUUN.

53.

Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei ollut vielä istunut niiden ääressä.

Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa — ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä keväisemmäksi — ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle, käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.

Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.

— Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.

— Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.

— Ka, ennen muinoin.

Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta odotettiin.

Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla köpitti perästä.

Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.

— Poikani, poikani — oletko vihdoinkin kotona? huudahti rouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen kerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan, kuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen tultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.

— Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän huudahti surullisena kääntyen pois.

Isä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon Angel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat lukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan toisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen luurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta "Kristusta". Kuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse oli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä kaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta ennen aikojansa.

— Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta nyt olen terve mies.

Mutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa tuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei kaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta matkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.

— Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi lähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin kenties tullut aikaisemmin.

— Se oli kai vaimoltasi?

— Niin oli.

Vain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska arveltiin hänen pian palaavan.

Hän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo voimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti kyhätyssä kirjeessään:

Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! —

T.

— Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei koskaan lepy minuun.

— Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta maalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.

— Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että hän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan kun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on erään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut, jotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita nimitetään maalaisiksi.

Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa. Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.

Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan, sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut Marlottissa kirjotettu.

Herra Clare!

Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista…

                                                  Kunnioittaen
                                                Joan Durbeyfield.

Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta, joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon mukaan.

Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin kertaa häneen valtaavasti.

"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa… Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi… Mutta Angel, Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin minulle… Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen… Jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: tulen heti, niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä… Ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi… Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani… Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."

Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään, oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä, yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.

Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille — Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:

"Kunnioitettava herra!

"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille hyvää."

54.

Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös, jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.

Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään, että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui "Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria, vihreitä taimia.

Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa. Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää), ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.

Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby, joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä, antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi lähettää oma hevosensa Emminsteriin — se oli tilattu vain päiväksi, ja päivä oli lopussa.

Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.

Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.

Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.

Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.

Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin talo — vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:

"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18—

"Niin mahtavat menevät."

Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.

— Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.

— Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?

— Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta — tuommoiset koreat patsaat piti laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.

— Kuka sen laittoi?

Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä etsimään.

Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.

Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.

Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut — hän teki sen sangen kömpelösti.

— Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle, mutta ette sitä tehnytkään.

— Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.

— Tiedättekö voiko hän hyvin?

— En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.

— Sen myönnän. Missä hän nyt on?

Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.

— En … en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi.
Hän oli … mutta…

— Missä oli?

— Tuota, tuota … ei hän siellä enää ole…

Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen sopotti:

— Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?

— Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.

Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:

— Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini?
Jollei, niin…

— Enpä luulisi tahtovan.

— Oletteko varma?

— Varma olen.

Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.

— Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin kuin te.

— Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä oikein tuntenut.

— Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä työ onnettomalle miehelle!

Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään, kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:

— Hän on Sandbournessa.

— Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.

— En tiedä sen tarkemmin — Sandbournessa hän on. Minä puolestani en ole koskaan siellä käynyt.

Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.

— Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.

— Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.

Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen perästä, vieden Claren mukanaan.

55.

Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut mennä vielä nukkumaankaan.

Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen, rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.

Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja, uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.

Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja hän luuli meren sohisevan.

Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui, ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.

Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut — niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana — ja vähänväliähän kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä uutimen takana Tess nukkui.

Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.

— Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.

Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.

Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä, ja jatkoi:

— Eli miss Durbeyfield?

— Durbeyfield?

Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.

— Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni, hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada käsiinsä.

Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman kysymyksen.

— En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville niminen, sanoi toinen.

— Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?

— Uhkea vieraskoti!

Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan. Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle ja soitti.

Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli
Durbeyfieldiä.

— Mrs D'Urberville?

— Niin.

Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään, vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.

— Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo häntä tavata.

— On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?

— Angelin.

— Mr Angelin?

— Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.

— Käyn katsomassa onko hän valveilla.

Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä, katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän häntä vähääkään soimannut.

Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi seisaallaan. — Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut, hän sanoi itsekseen — ja ovi aukeni.

Tess ilmestyi kynnykselle — ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla — hänellä oli nähtävästi ollut kiire.

Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan. Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.

— Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt … tämmöisiin paikkoihin?

— Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä oli epäluonnollinen loisto.

— En tuominnut sinua oikein — en nähnyt sinua semmoisena kuin olit,
Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!

— Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!

— Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva — olen tullut sinua noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!

— Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! — Häntä näytti vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. — Etkö tiedä kaikkea — etkö tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?

— Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.

— Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän…

— En käsitä puhettasi.

— Hän on saanut minut takaisin luoksensa.

Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot — ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.

Tess jatkoi:

— Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle — ettet sinä tulisi takaisin — ja sinä olet tullut! Mutta — tahdotko mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?

He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen kohtalon kourista.

— Oi, — se on minun vikani, sanoi Angel.

Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.

Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään tietämättä mihin.

56.

Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta. Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu, paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.

Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta — jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää — näiden kahden onnettoman ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa huoneessaan.

Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan, vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.

Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:

— Voi — voi — voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:

— Voi — voi — voi!

Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta, mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke kuului.

Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:

— Mikä hätänä?

Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:

— Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni … enkä minä sitä tiennyt … ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua vastaan … myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi … sanoit myöskin, ettei mieheni koskaan palaisi … pilkkasit minua ja sanoit minua höperöksi, kun sitä uskoin… Ja niin minä annoin perään ja uskoin sinua!… Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi … hän ei rakasta minua hipenenkään vertaa enää — vihaa vain… Niin, nyt olen menettänyt hänet taas — sinun tähtesi!

Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:

— Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma… Ja minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua… Oi, sinä olet repinyt elämäni palasiksi … onneni olet särkenyt… Oma, todellinen mieheni ei koskaan … ei koskaan… Voi Jumala, en kestä tätä!

Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan vierashuoneeseensa alakertaan.

Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut. Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.

Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu harso.

Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.

Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa vasten.

Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.

Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään sitä vereksi.

Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:

Tip, tip, tip.

Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.

Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone oli tyhjä, aamiainen — vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia — oli koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut, ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen huoneeseen.

Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa kauhistuneen näköisenä.

— Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu — verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.

He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun saatuansa.

Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.

57.

Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja läksi.

Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma — pari sanaa äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen myöntävän vastauksen.

Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan, mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä. Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä nousta junaan.

Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti katse kääntyi jälellepäin — aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä kohti.

Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen, että joku tahtoi saavuttaa hänet.

Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se oli hänen vaimonsa — ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa oli.

— Näin sinun … kääntyvän asemalta … vähää ennen kuin jouduin sinne … ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.

Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti, ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi kysyvästi häneen.

— Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet tappanut! — Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.

— Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.

— Tein sen — en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan? Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa. Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut. Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt, kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi kestänyt — et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!

— Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua — lempeni on syttynyt uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen. Mutta mitä sinä tarkotit — oletko surmannut hänet?

— Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.

— Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?

— On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut. Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.

Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa. Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen — jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.

Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja piteli hänen kättänsä sanoen:

— En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä lienetkin tehnyt!

He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.

Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut, ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi arasti:

— Onko matkallamme mitään määrää?

— En tiedä, armaani. Kuinka niin?

— Ilman vain.

— Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä asunnon illan tultua — jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko vielä astua, Tess?

— Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi on vyötäisilläni.

He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa, pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota, samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin. Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.

He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla. Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja lähdettiin taas matkaa jatkamaan.

— Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.

— Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.

Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä. He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.

— Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi.
Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.

— Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.

— Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.

— Kaikki nuo huoneet tyhjiä — meillä ei kattoa päämme päällä.

— Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään. — Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin taipalelle.

Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista, mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.

Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.

— Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.

Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.

— Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi.
Mennäänpä sinne takaisin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa asukasta.

Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti. Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.

— Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi
Clare.

Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut, niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.

Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni; tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja, punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä, jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi Atalantan kilpajuoksua.