Mutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat velvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä. Sillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia työtäkin. Se oli ihan paikallaan.
Ja isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua sosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli tavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni. Hän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.
Vieläkö Puran Kustu eli?
Eli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla eikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.
Vai niin — entä Nuusku-Frekke?
Frekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes muutamana päivänä oli jäänyt työstä pois… Oli joutunut maapintaan. Siitä ei ollut enää noussut.
Mutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen saakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän elämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. — Nyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.
Ja isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan piippuaan.
Eteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä kymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin ristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen matalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty hospis.
Mikä kumma se sellainen oli?
No majatalo… sellainen kristillinen — samanlainen kuin
Helsingissäkin, vaikka pienempi.
Ahaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin muuttaneet pois?
Aikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli maailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli aikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu piti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.
Siitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan kohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.
No niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa istui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut temokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!
Mutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin opinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri raamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.
Ja isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne pakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin Korvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa raamattua… siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla levottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että kaikki menee niinkuin Jumala johtaa.
Niinpä niin… isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty minään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti hän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja kuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille, joka harvoin jouti kirkkoon.
Mitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?
Isä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi, kun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa porot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti alakuloisesti:
Kyllähän se äitikin… siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus vain on ruvennut vaivaamaan.
He vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä mietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon sekaantui hiukkasen huolta.
Hän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?
Isä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona ja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä… mitä lie. Kaipa se siitä ohimenee…
Niinpä niin. Toivotaan, toivotaan…
Isä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin emäntä se kuoli äkkiä…. ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein seisovilta jaloiltaan.
Sitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?
Enkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä… sitä tulee nähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.
Niinpä niin… mutta miten muuten meni sen talon elämä?
Isä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne… Maija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja asui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona, vanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli kansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten kelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun pakkasivat liiaksi koppailemaan.
Isä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina niin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin välittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.
Joo… jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se pitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen neekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna… niin ettäköön asetu ja oo siivom-malla… Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat hirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai neekeri tähän vielä… Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo tarpeeksi mustia… Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies… ja vielä uskovainen…!
Eipä se tainnut uskoa kaventaa… sillä kastettu ihminen se oli. Siellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja ruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he muutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p…a! Mutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.
Ja Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa. Maija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle jäähdyttelemään.
Välistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa, Kaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No… sen neekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu ollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se oli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi. Kosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa. Ei sitä tiennyt… se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen…
Hesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia esiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.
Isä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se kertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä kerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli tullut riita.
No kuinka niin?
Joo… Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että niiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut tykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan kirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen oikeus… Niin… tuota… mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti päätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein vaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No… mutta silloinhan karhukin olisi rauhoitettava.
Isä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon, ojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä. Karhukin rauhoitettava… hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela ukonköppänä… piispalle — heh-heh-hee!
Hän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat eivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa asti… vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan napaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.
He tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt nukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli puhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit nuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen poika oli kotikaupungistakin kadonnut… mennyt sen tiensä, kenenkään aavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan se heiltäkin yksi livistänyt… Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut, minne?
Kyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli muka Ruotsiin poika painunut… johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän jo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen matkan tarkoitukset.
Se on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en ole hennonut sanoa… surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti hoksasin.
Niinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt menetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.
Merkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän puolella, toiset Saksan… veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä tästä loppujen lopuksi tulisi.
Uudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja haastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut tähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän oli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu nojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin kiiltävää kiskoparia.
Näin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän harvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen piiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota tuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin on kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun sen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin se Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle pääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai mitä Karlsson arvelee?
Niinhän se tietysti oli… mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun ihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.
Hesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun verran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan ja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan luontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat äskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää ollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään ja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti käytti näistä asioista puhellessaan.
Mutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin yht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen veturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta puheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.
Hän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?
Ojah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti nyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto nyt rehki… lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin. Isä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen vanhan riitansa — aikoja sitten.
Entä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton pyydyksiin?
Santtu naurahti: Eipä tietenkään… se kun se Otto vain oli sellainen ramari… kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla muusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin hurskaan Aapelin veri…
Ja Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia kasvojaan kaunisti valoisa hymy.
»Hurskaan Aapelin veri…» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja käyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.
Hesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?
Vielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen kanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa sunnuntaina. Se oli kolporttööri.
Vai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti saarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki mutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä siellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?
Hän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne olivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen vuoksi aina suuntautunut toisaalle… elämään ylimalkaan, joka oli hänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri vivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei suinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.
He laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä huusi jälkeen: Sopii tulla käymään… me asumme tuossa kolmannessa kasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.
Hesse kiitti. Miks'ei… kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut rautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.
Isä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.
Hän innostui: Katsopas… tuossakin on minun raudoittamani kelkka!
Tunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.
Ja isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja naputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja virkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas… mutta keveämpi ei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein kapsäkit… ne painavat.
Siinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan tavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli pääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin… kyllä hän ymmärsi. Isä oli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta toisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa käyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.
Hän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota maailmaa… tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä maailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.
Kuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä ulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän huudahti säteilevin silmin:
Siellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!
IX.
Itäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi kasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.
Tälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli kerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden tukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa — kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista tavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli muodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja oli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet mitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut riittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja umpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri linjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli ollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä ja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se Venäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank luki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset etenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle saa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!
Hahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu erityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut tehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että eräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä tuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa venäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut voittamattomaksi.
Aa Hahn, von Hahn… saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine tinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast… aa ei ljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla kärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti joutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa korjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se. Oli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset säpäleinä.
Sellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut hermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä minut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei ollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen luokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla. Läpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika metakan: Aa… shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää. Vanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri oli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut nykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan» epäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.
Ja itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.
Hessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen puute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen. Asemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun? Miksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä ihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat lennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään. Sjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa oleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut vastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli hiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus…
Hesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan vaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia, he ovat melkein kahden.
Rund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta yhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.
Hänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa. Se tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden alusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut rautatiensaarnaajia.
Mutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se, ettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta. Kuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt oli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja propagandan jälkeen.
Hesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko Viktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista silläkin taholla.
Pastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä.
Ukkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.
Niitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne harrastamaan jotakin… niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel Napoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä vuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis sairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän sen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä… piti ruveta jotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen mielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista miehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä ikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä… hautomista ja poikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt kananpoika oli niinkuin lapsi… yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.
Pastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä aikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen harrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen. Niitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän hyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä. Mutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen… niistä saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin Crewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta hyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen viimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti. Ja sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja olivat hyviä hautojia.
Mitä rotua Venäläisellä oli?
Leghorneja… joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät.
Vain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän,
Rund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.
Ja pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt häneltä… sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh — menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa hänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään. »Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — linjementum Rundii» — se oli tullut kuuluisaksi.
Pikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä ne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä… silmäluomet herkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne rupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.
Nyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti, millä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut… sydän riemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt leikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt lopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.
Hän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen sovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.
Rund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä olekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla…
Ja silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos kapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.
Hesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta Venäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle, luisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi junan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari Granlund.
Hesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka lopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla virkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He eivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja juonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se, että hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi ollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha ämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä… mutta annapas kun pääsi kanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika: Rouva, rouva… katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen olisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan pyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori kerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund kohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme viimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja epistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella, kuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:
Vaikk' joukko saatanan ois mua vastahan, ei voi se vahingoittaa, sun apus kaikki voittaa…
Se oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla oli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava kolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.
Vai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!
Pastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund oli huutanut: Valita vain… minä valitan silloin, että sinä hoitelet paljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan sieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!
Nyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat lakkautuspalkalle.
Pastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui vastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä purkamasta sisuaan.
Portaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli hänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.
Viktoria!
Minkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan kuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se siitä, että…?
Hesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen oman onnensa nojaan? Viktoria suri… suri sitä, että hänet oli hyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin osoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..
Siinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan. Miksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti panna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa selityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut riittävästi harmia.
Mausoleumi… niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman talven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo aikoja sitten… hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt, asema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne kapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen rakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran uskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu väärälle pohjalle… luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja siksi se oli tuomittu häviämään.
Juna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen lukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia teitään.
Rehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita vuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan isänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa. Päinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka pääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi triumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita ja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia kansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo saatukin häntä odottaa… Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui, tuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt filistealaisia!
Hessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä. Liikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa. Silmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli katsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä lempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.
Karlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille, Helsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän… se köyhyys… se varattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli… miehiä tälläkin alalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!
Se oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin merkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut… teillä on siellä ollut hyvät opettajat.
Nyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut… noussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen. Leijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut vieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko vain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien leposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut tämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori Ringbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä mistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan alttarille.
Hessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen peittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen maahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli uurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä perityltä oikeuksiaan… sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä Matlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta kihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran lausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli paikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa. Tulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli tahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä, Pentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!
Kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti…!
Niin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja nyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin täältä Myötäleestäkin.
Juna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan rouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat tulevan.
Rouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen äidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle, äänsi sensijaan kieltä virheettömästi.
O' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.
Hesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti vain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.
Mutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan. Ja nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin vaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen, räpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.
No, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!
Sama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät ja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti. Paulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.
Päivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?
Paula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä nyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?
Eikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.
He istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan korkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi sen tietysti myös osaltaan sai aikaan.
Paula hymyili: Jahah… ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on tullut?
Halkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.
Ja minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.
Tuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka heittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä… eikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut sitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.
Hän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?
R-rouva… senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.
Hesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä suhteessa.
Entä mikä sinun miehesi on?
Koetapa arvata.
Mahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?
R-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti käherrettyjä kiharoitaan.
Minun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan
Myötäleessä.
Kas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut tavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?
Pari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta minua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa. Ukko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.
Vai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?
Joo… ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla suomea ossaakaan. Miksi niin?
Se kun vain… muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä vaunuun tullessasi. Siksi kysyin.
Paula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse… sitä täytyy sivistyneen ihmisen tässä maassa osata ruohtia… se kuuluu etikettiin. Minulle se aluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä kuulunut?
Kyllä, kyllä… Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti. Entisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva, pystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän kerran oli rakastanut.
Hän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.
Luulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin, niinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?
Eipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä sopimattomana.
Mutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti:
Pyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin.
Minun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.
He vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut puhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt heidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut terävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa ja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli ollut koko haaveilu.
Mitä sinä funteeraat?
Enpähän erikoista.
Paula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen ja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun selitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit — tekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja crescit—decrescit.) Niinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita siihen aikaan?
Mitäpä noista vanhoista…
No niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta kyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus sinun tähtesi.
Hm!
Etkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan puolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä… siinä täytyy jo olla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!
Eihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen niin mahdottoman pitkä aika.
Paula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt… mutta saattaahan tuota muistella, kun kerran yhteen satuttiin.
Ja hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.
Hesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut kohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki olivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet kehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan kanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen vaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi hautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa entisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka veti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä huolimatta… äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen värähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras. Hänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun hän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä pehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula tahallaan käyttäytyi noin… kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen vaivainen. Kukaties?
Hän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin ikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä käymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä. Hänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.
Oi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja lupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän sieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.
Paula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin tilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.
Hesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse havaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.
Hyvästi, Hesse…
Mitä… kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista… kuin avunhuudon tapaista… jotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja katseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti Kitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne… nuo mahtavat petäjiköt, joiden huminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat hänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa… kahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula näkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän eli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja haastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan — sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan Paula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut? Jos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita sänky, pöytä, piironki… koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi — nuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi tyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut ennenkin… hänen ja Paulan…
Mistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä, josta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta. Niin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin… vuosien jälkeen pystyi hetkeksi huumaamaan.
Entisyys, entisyys… mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse Karlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen portaita ylös.
X.
Hesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on lukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen reunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin kaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä tämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu. Espanjantauti oli hänet kaatanut siihen.
Tuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä iltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä päivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä. Varsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka vesipisarat saavat aikaan.
Nytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin tasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa… kirkkaita ja korkeita kuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä ja soinnukkaampia… aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä alaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella mielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.
Tämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen palaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.
Melinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä… mitä hän oli puhunut?
Ei mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei kahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia… niissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän rautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen, neljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen kuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla… piti tyytyä siihen, mitä ennestään oli.
Hän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain rupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä… pitäisi koota voimia uutta elämän otetta varten.
Melinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut entisyyteen.
Mitä muuta hän oli puhunut?
Niin — ajattelepas… sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit, että sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin ihminen ennen kaikkea… vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän haluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi… en tahdo! Se oli ollut ainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta Melinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä oli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin… jalostanut hänen sielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota kehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.
Ja sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on? — Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy entisyydestä eikä nykyisyydestä… se on niiden yläpuolella ja kuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä… täällä povessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri huonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala, mutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä… se, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu… toisille hämärämmin, toisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain antaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että kananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda, ja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen. En ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset eivät ymmärrä mitään…
Hessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että kuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi taas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä oli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin henkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta jäänyt… mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.
Hesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää hiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli uhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys. Oli ilo… tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen lapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se persoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta pääasia, että oli usko rakkauteen.
Hesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä. Oliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki tunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se rakkaus oli kuollut… niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula Posioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden laita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa syvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se häviäisi niinkuin nuo edellisetkin…
Se ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja… maaperä, johon se istutettaisiin… Tunnelma — se oli kuin ruusun oksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen maaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»… polttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri, Puu-Kaalsonni… hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei — nehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu käyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta sanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.
Se oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle uskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä mielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni… joka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä… heidän iloaan ja tyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen häiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona… kotoisista aineksista. Oh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä taitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran; hänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa… rakentaa. Harjavuoli paikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!
Hänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus oli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen… nuo turhat haaveilut ja sairaalloiset ajatukset.
Mutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut kuin taistelussa… kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman virkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä alkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen pelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.
Tämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn, vanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin kynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti jokaiselle miehensä suuria avuja… kuinka onnellisina he olivat eläneet… kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein katsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien avautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut kunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa, joka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.
Asemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut tavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä virkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän sairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan »ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja särkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt juosta asemakonttoriin tiedustamaan.
Dammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.
Hessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin. Se hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen, aivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta Hessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa. Yht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu nurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän huutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.
Mikä on hätänä?
Katsohan… kirja nurinpäin.
Melinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.
Voi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko tämä nyt iso asia?
Hesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka tavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei voi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa sen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.
Hän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö siitä?
Melinda: Mutta, Hesse kulta… siinähän on iso erotus.
Erotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään erotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.
Melinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän mitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut. Hänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen ja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän sairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran nähnyt vaimonsa: oppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja kärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.
Mutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat takanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret olivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen kuului — hänen nukkuessaan.
Oh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen. Oli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa vastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi välittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä pinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda hänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä, miltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli lyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli kerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan koivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se oli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi, musiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta soittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein alkuperäisimmässä muodossaan!
Melinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi, Hesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika! Hän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat… syyt sulavan kaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi… sehän kahisee kämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.) Sellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että hänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut kasvattaa, säilyttää. No… tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti ja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin — minkäpä sille voi… hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni…
Hänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut päänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet sentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan… ennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista… viisasta ja hassua… enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista, jota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma Puu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on puusta pää!
Ja Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö pelkää tartuntaa? En… olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi ja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan melkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista silmistään oli katsellut kauhu.
Puu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli löytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi koskaan keksineet… »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne olivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran laadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä koivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia. »Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia oksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi saanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.
Puu-Kaalsonni… niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu haloista… koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt kaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti». Kenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin… Paula Posion. Olkoon… mitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot ruotsia. Hän ei puhu!
Puu-Kaalsonni… niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä. Ensiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli muutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu. Niinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut, ei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää… sitä pinttynyttä katsantokantaa, että suomalaisen virkamiehen piti osata ruotsia. Se oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli oli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi… historiallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen kehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut Ruotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen valtakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä maassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti kuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta — aivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön kielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!
Nyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli poistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja määräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta minkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut itseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava enemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne kerran määräisivät komennon.
Nämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat kuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa tiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi? Oh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän. Ja sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi välttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja kuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja sillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin synnyinkaupungissa.
Hesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia tapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut. Hesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea, yskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun portailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra oli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.
Parantolaan minut on määrätty. Toivoton tila… minä olen kuoleman kandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle hän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet. Hän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen arka, väsynyt käden liike… ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin kuukauden kuluttua hän oli kuollut.
Sellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset toipuivat… niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.
Ja Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies siirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut häntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään maanitellen, myhäillen… joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta useimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut Hemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt hän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli perinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.
Ohhoo… olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista vuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut. Olihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti kehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka! Vaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä. Mutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen, pikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin kotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu…
Joku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti päätään: Kuka, kuka siellä?
Krankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot näyttäytyivät oviaukossa.
Hesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?
Toveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.
Johan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain ovat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on sauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että poika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas… millainen myhkyrä.
Ja Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja ylt'ympäri.
Hesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.
Joo… Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin… ihan menoreiällä.
Samat sanat, veli rakas… mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole hyvä.
Krank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat haastelemaan.
Minä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä on, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut tekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.
Krank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.
Hessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän tuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?
Eikö mitä… minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset kinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.
Hyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?
Ei erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi töikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei ollut sentään sairastunut spanskaan.
Vai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina kaltaisensa. Hauska ukkeli.
No, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?
Hesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri luvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn virkaani hoitamaan.
Krank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet uudet virkalakit. Odotapas!
Ja hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki ja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi Krank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja uusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki pahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.
Hesse vilkastui: Kas vain… kuuluukohan meillekin tuollainen?
Krank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä… mutta takkia ja housuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä, puuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne paikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.
Hesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan! Se on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan kiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään…
Krank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain on haluttanut?
Joo… alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras lääke taitaa ollakin.
Mutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka paljon tillittäisi?
Niinhän se… ei se kuumeessa vaikuta.
Melindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.
Mikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin… te olette jo toipunut.
Krank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä vakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen… Jumalan kiitos. Eipä sitä ihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.
Niin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin tulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan jalkainsa alle.