XI.
Hesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä innokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin» — rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa huomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin pääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.
Mikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu välitetty enempää kuin muistakaan.
Hesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.
Itse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen vuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin rinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa, ja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.
Minkälainen oli sitten tämä keksintö?
Se, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä suinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan. Tavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa oli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista haloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen pinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa vasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä toisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin korkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä kuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon kaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista kolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin kivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan kahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat leikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli sateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.
Hesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen innostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» — niinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin takana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut vesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut kuivuivat aivan erinomaisesti.
Auma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu ammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä. Nyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan. Puutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien eteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan päällä todetakseen tämän keksinnön.
Hesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on säteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on. Talonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin taputtelee olkapäälle.
No… tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä kaikkia sieltä tulee?
Hesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.
Kunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.
»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.
Ei ole tullut mitään ilmoitusta.
Se saattaa joskus saapua ilmoittamattakin… se on sellainen.
Sieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin vaunu.
Varastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle. Dammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa vanhalle opistolleen.
Tulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen näköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien tehdessä kunniaa.
Sillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen hädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä. Eivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!
Hyvää päivää!
Tervetuloa, herra valtioneuvos!
Herrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin virkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa Hessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse »ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.
Tottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu valtioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut Krankin huomautuksen.
Vai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa… sitä pitää yrittää joka alalla.
Krank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää hänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä tietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen Dammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.
Hemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat kuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä eikä tahdo laskea irti.
Terve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä pojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?
Kyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa yhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla. Mutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.
Hän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.
Lähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki edellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet määräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan keskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.
Tule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.
Ja hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa kuin vanhat, rakkaat toverit.
Minullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli Hemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan takaisin sinne pohjoiseen… sitä hiljaista katua, jonka varrella niin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä tuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän niin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi Cassiopaeakin niin hyvin, aivan omalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan, siellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle samalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut. Mutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se kävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä Cassiopaea nyt minulle vilkuttaa? Waihda wirkoja! Mutta Teppo vastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: Wekseli Waasan Pankissa! (Hän nauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin… melkeinpä ottaisin takaisin nuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.
Hemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.
Minulla on hengenahdistus, astma… sydän ei ole enää kunnossa. Helsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa — muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja helppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se ahdistaa toisinaan hirveästi.
He kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen monesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä koulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?
Kyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa, kun piti ajatuksia lepuuttaa.
Niin… se Tennberg… se oli verraton mies!
Mellan England och Skottland, där seglade en brigg…
Muistatko?
Ja Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä, lyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi: On toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä pääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua. Virkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia uusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman paras paikka!
Hesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli ollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.
Hemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et koko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on melkein kuolemansynti!
Hessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin… nämä halot eivät ole laskeneet.
Hän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin kupeella.
Hemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a… mutta sittenkin, rakas veli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn, vaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan. Mutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös… kaikki mikä kuuluu lapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi vielä takoo — ota se huomioon.
Siellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.
Hemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on täytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy kunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä sinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.
Niinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti suksensa hänelle.
Sieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?
Siellähän se oli.
Se on muhkea… sakrament! No, totta vie… sinulla ei ole pää puusta, vaikka oletkin Puu-Karlsson.
Ja Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.
Aumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri, koputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies tunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden sieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen, koputellen samalla puun pintaa.
Tjah… ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä näy sieniäkään päissä.
Valtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.
Puolikuivina, niinkuin tavallisesti.
Tjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.
Halkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos… tätä kutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».
Herrat nauroivat.
Niin, niin… aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee keksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos Amerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi edelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!
Mikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.
Onko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi puutavarakonttorin esimies Hesseltä.
Kyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin niitä sopi siellä tarkastaa.
Hyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.
Lähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat venymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin nurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella voimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat parhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.
Siellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa. Rankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain tavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti, katsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.
Hemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän tämä olisi valmis.
Ja savupiippu katolle, veisteli Dammert.
Ja lasiovet ilmakäytävän päihin.
Ja pitkä penkki, jotta voisi istua.
Ja ravintola toiseen päähän!
He nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos kysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin varovaisesti.
Kiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin polttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi.
Ja todistamassa, jos tulisi tulipalo.
Taas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata esimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa kerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke ja haudattaisiin maahan.
Hyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin ilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään tupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei kyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä virkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa tupakan savua.
Tästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän polttaakaan.
Valtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa, jolloin poltettiin varkain.
Varkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.
Niinpä niin… luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi heidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.
Eräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.
Siis hän oli pääsyyllinen.
He purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka aikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan rautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin vallattomat vekarat. Mistä se johtui?
Tämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän virka-arvonsa.
No, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti. Sitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa kuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa, josta ei hiiskuttaisi kenellekään.
Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen lakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista ulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen. Hän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.
Vai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan kieltänyt! Ulos joka sorkka!
Fiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät juoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos harppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen valtionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon tallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja, että he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he jälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu hevonen.
Sakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko se tuntea meitä?
Tuskin.
Hesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola tallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti lakkia.
Hesse: No, mitä se Kerppola juoksee?
Kerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät karkuun.
Hesse: Missä?
Kerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan tulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen, ennenkuin se olisi tarkastettu.
Hemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi tarkastuksen jälkeen.
Nyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna lakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.
Valtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?
Niin.
Hyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt velvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.
Kerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli ihmeissään. Tuota… kuka se oli tämä herra?
Hesse selitti.
Vai itte päätirehtööri! Tuota… niitä oli täällä Itäsuossakin kaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta ja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa aumassa.
Valtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?
Kerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi ainakin oli pitkä roikale.
Hemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.
Hyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.
Kerppola huitaisi kättään: Enhän minä… johan nyt, hui hai! Suur kiitosta vain, herra päätirehtööri!
He lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen. Valtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja sanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun täytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.
Hohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.
No niin, no niin… kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön hiiskuko tästä mitään.
Eipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa tilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.
Poikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito. Hesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita, vertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet papereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan karttaa.
Puutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä!
Kuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa.
Sapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.
Siitähän se tietysti riippui.
Tjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet, ottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen neuvoja saadaksenne. Hän selittää.
Ja taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili lempeään, isälliseen tapaansa.
Joulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren puutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja valokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen aikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli Kanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta mahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen. Nyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä heillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.
Hesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä englanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka sisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain oli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta keksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin monivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.
Hesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.
Kanadassa minusta on tehty tiedemies… ajattelepas! Kaikkea ne keksivät.
Mutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia dollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.
Hesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?
Miksei…ihan varmasti.
Mitä tyhjiä… vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä pilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö? Dammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas… se kuuluu olevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin. Vai dollareita! Kissa!
Ja Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja oppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.
Mutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja suuteli tulisesti.
Rakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen elämän asioissa sinulla on puusta pää!
XII.
Hessestä on tullut oikea koti-ihminen.
Kaikki vapaa-ajat, sunnuntait ja iltapäivät hän omistaa perheelleen. Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta asiamiehiä muina kuin virka-aikoina. Se herättää tietysti murinaa, mutta Hesse ei välitä siitä. Piti kai halkokirjurillakin olla oikeus elää kotinsa keskuudessa, kun kerran oli perhe — vaimo ja kolme lasta.
Hän seuraa huolellisesti lastensa opinnoita. Kaksi vanhinta käy yhteiskoulua, poika kolmannella ja tyttö ensi luokalla. Nuorin on vasta kansakoulussa. Itäsuohon oli perustettu yhteiskoulu, ja Nestori Hällström, vanha koulutoveri ja Leppäsaaren aikuinen tuttava toimi sen johtajana. Hän oli tietysti luonnontieteilijä — niinkuin arvatakin saattoi… vanha kissantappaja!
Hesse kävi aluksi hänen luonaan, mutta sitten käynnit lakkasivat.
Hänestä oli tullut sellainen erakko, ettei hän paljon seuraa kaivannut.
Sitä oli yllin kyllin. Silloin kuin hän ei oleskellut perheensä
parissa, hän istui hautautuneena kirjoihinsa.
Kirjat — mikä ihmeellinen maailma, mikä tiedon ja hengen rikkaus! Ihmiskunnan jaloimmat olivat jättäneet perintönsä jälkimaailmalle, helmiksi kiteytyneitä kyyneleitä ja kultaharkoiksi valettuja uhrauksia ja kärsimyksiä. Sellaisessa seurassa kului aika.
Hän rakasti erikoisesti matkakirjallisuutta. Kun hän ei milloinkaan päässyt ulkomaille, hän teki nuo matkat kirjojen avulla. Jo koulupoikana hän oli lukenut Liwingstonen ja Stanleyn retkistä. Nyt hän seurasi Yrjö Aukusti Wallinia, Castrénia ja Lönnrotia heidän matkoillaan. Ja ne korvasivat hänelle paljon.
Monien kirjailijoiden joukosta hän oli vähitellen valinnut mielikirjailijansa ja niiden teoksia hän tutki perusteellisesti. Kotimaisista olivat Kivi, Juhani Aho ja Pakkala etusijalla — viimeksimainittu senvuoksi, että hän kuvasi hänen kotikaupunkiaan. Ulkomaalaisista taas hän rakasti erityisesti Frensseniä ja Walter Scottia — viimeksimainittua mm. hänen pitkäveteisyytensä vuoksi.
Oli nautinto seurata tuollaista verkkaan kulkevaa kertomusta, jossa jokainen tapaus, jokainen pieninkin sivuseikka mahdollisimman tarkasti kuvattiin. Hän oli turhantarkka luonne, joka omassa elämässään noudatti juuri samankaltaista järjestelmää kuin kuuluisa skotlantilainen teoksissaan. Hän nautti kaivelemisesta. Pikkupoikana hän oli kaivellut kaikki rikkaläjät ja Karstenin tehtaan parkkikasat. Nyt hän kaiveli elämää, omaansa ja muiden. Sen vuoksi hän nautti kirjoista, joissa tätä menettelytapaa seurattiin. Ja Walter Scott oli mestari siinä.
Samoin hän rakasti kirjallisuutta, jossa Suomen heimon vaiheita selostettiin — tapahtuipa se sitten tieteellisessä tai kaunokirjallisessa muodossa. Hän oli saanut veriinsä heimopisaran. Siitä johtui hänen vastenmielisyytensä yleensä ruotsalaisia kohtaan. Hän ei tuntenut olevansa yhtä henkeä heidän kanssaan. Mutta Unkari — se oli toinen kotimaa, vaikk'ei hän ollut koskaan siellä käynyt!
Jo koulupoikana hän oli lukenut kaiken, mitä unkarilaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan oli suomeksi käännetty. Hän tunsi Mauri Jókain. Mikä häntä tuossa kirjalijassa erikoisesti miellytti, oli hänen rikas, hersyvä kielensä, hänen tavaton mielikuvituksensa ja huumorinsa, mutta ennen kaikkea: hänen tenhoava tunnelmallisuutensa. Hän saattoi tehdä sielun terveeksi ja sairaaksi yhdessä käden käänteessä! Hesse nimitti häntä »Suureksi Taikuriksi», ja hänen teostensa ääressä hänen ei koskaan tullut ikävä.
Pienistä varoistaan hän oli uhrannut paljon kirjallisuuteen. Hänellä oli se mielipide, ettei kirjojen ostamisen vuoksi vielä kukaan ollut tehnyt vararikkoa. Ei ainakaan hän ollut kuullut. Vaikka hän ei ehkä heti olisi joutanutkaan lukemaan jonkun kirjailijan teosta, hän kuitenkin hankki sen. Heidän työtään piti tukea, ja paras tapa, millä yleisö saattoi sen tehdä, oli ostaa kirja. Näissä asioissa hänellä oli valistuneemmat mielipiteet kuin monella virkatovereistaan.
Hän opetti lapsilleen kirjojen käsittelyä. Piti aina pestä kätensä, ennenkuin ryhtyi lukemaan. Muutoin kirjat tahraantuivat. Likainen kirja oli kuin likainen, hoitamaton lapsi, jota oli ikävä katsella. Jokainen, joka sellaisen näki, ajatteli heti hänen vanhempiansa. Minkälaisia ne olivat… mikseivät pitäneet lapsiaan siisteinä… huolimattomat, laiskat vanhemmat. Hän puheli: Katsokaapa… jokainen lapsi, jokainen ihminen on kuin kirjan isä tai äiti. Miten kirja on pidetty — siitä saattoi myös päättää, millainen oli pitäjä.
Se oli käytännöllistä opetusta. Vanhin poika, Heikki, pyysi saada katsella suurta saksalaista eläinatlasta. Ovatko kädet puhtaat? Poika laski kämmenensä kirjoituspöydän reunalle ja käänteli niitä. Hyvä on… saat ottaa. Ja poika riensi pois, suuri kirja kainalossa.
Mutta muista, että käännät lehteä oikein, niinkuin isä on opettanut! Ei saa kastella sormia eikä plotata.
Kyllä poika sen tiesi, mutta vaikeampi oli saada tyttöä oppimaan.
Tämä oli vilkas yhdeksänvuotias, joka ei koskaan tahtonut malttaa. Hänellä oli aina sellainen tulinen kiiru. Kirja polvellaan hän etsi ja etsi sellaisella vauhdilla, että lehdet vain kahisivat hänen käsissään.
Hesse kiivastui: Eikö Markreeta muista, miten isä on neuvonut?
Ja tyttö veti päänsä hartiain väliin ja polvi koholla rupesi hyvin varovaisesti kääntelemään kirjan lehtiä aivan kuin peljäten, että ne pienimmästäkin kosketuksesta turmeltuisivat. Hesse seurasi aikansa tuota askartelua, hymähti itsekseen ja painui huoneeseensa.
Silloin tällöin hän piti talossa katselmuksia. Kulkien ympäri huoneita hän tarkasti, olivatko kaikki esineet paikoillaan. Hän siirsi tuoleja, korjasi taulujen asentoa ja hermostui, jos yleensä näki jotakin vinossa. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli asetettu kohdalleen. Poiketen ruokasaliin hän piti oikean piispantarkastuksen. Olivatko koulukirjat eheitä, oliko jokaisessa päällyspaperit? Lapset saivat näyttää hänelle. Hän selaili kirjoja, teki huomautuksia »koirankorvista», ukon päistä ja muista piirustuksista. Tuli oikein talkoolla hankaaminen. Pyyhekumit kourassa he tekivät suursiivousta, Hessen koko ajan pitäessä opetuspuheita.
Tarkastusta jatkui. Hesse nuuski joka paikan. Hän ihan vainusi pienimmänkin puutteen ja epäjärjestyksen. Hän kurkisti sängyn alle: rajoiksi pidetyt saappaat makasivat siellä oman onnensa nojaan heitettyinä.
Nousi hirveä meteli: Eikö isä ole sanonut, että kenkä on heti vietävä suutariin, kun se on hiukankin rikki? Siten se kestää kauemmin. Katsokaa nyt… tähän ei keisarin hovisuutarikaan saisi enää puolipohjaa!
Ja saapas lensi kolahtaen nurkkaan.
Melindakin riensi siihen hätään. Mikäs nyt taas? Ahaa… Hessellä oli jälleen tarkastusmaniansa. Hän koetti välittää, mutta silloin Hesse vasta todenteolla suuttui: Aina sinä puolustat niiden huolimattomuutta!
Se ei ollut oikein hyvä, että lapset näkivät isän ja äidin riitelevän. He tajusivat kyllä isän olevan oikeassa, mutta samalla heille teki hyvää, että äiti asettui heidän puolelleen. He seurasivat jännityksellä väittelyn tulosta.
Melinda kiihtyi: Enhän minä puolusta… sitä minä vain, ettei nyt tarvitsisi noin tavatonta meteliä nostaa!
Ja silloin hän tavallisesti rupesi itkemään.
Se oli Hesselle liikaa. Hän ei kärsinyt nähdä vaimonsa itkevän. Ottaen Melindaa kaulasta hän nöyrästi pyyteli: Älä itke! Minä olen sellainen kotityranni.
Niin — sellainen Hesse oli, ainakin muutamissa asioissa. Mutta niin ihmeen hyvä ja kunnon mies muuten — siitä huolimatta. Kun hän oli hyvällä tuulella, säteili koko talo iloa. Palvelustyttökin keittiössä tuli paremmalle päälle.
Melinda virkkoi: Tulehan keittiöön… senkin tarkastaja, niin annamme tytön kanssa sua kapustalla otsaan, että kyllä muistat!
Nyt uskalsivat jo lapsetkin nauraa. Ukkospilvi oli onnellisesti ohi, ja »sateen» jälkeen paistoi taas kirkas päivä.
Sellaista se oli. Päivät kuluivat toisensa jälkeen. Hesse puuhasi halkovajassa. Hän pilkkoi puita ja latoi ne säännöllisiin pinoihin. Hänhän tunsi ammatin. Mutta se häntä harmitti, että halkokirjuri, joka huolehti koko varastojakson puista, sai itse polttaa kaikkein huonointa lajia… puolimärkiä liekoja, joita ei kenellekään uskaltanut lähettää. Parhaalla tahdollakaan ei aina voinut järjestää niin, että kaikki halkovarastot olisivat aikanaan kuivuneet. Siihen vaikuttivat pitkälliset syyssateet, säilytyspaikkojen tulvehtimiset ja sen seitsemätkin seikat. Näin jäi usein luu jakajan kouraan. Mutta sehän kuului maailman tavalliseen menoon ja järjestykseen. Puhumattakaan siitä, että olisi saanut puut vapaasti. Ei, kaikesta, kaikesta peri valtio maksun — jos nyt ei korkeimman taksan mukaan niin kuitenkin.
Työtä ja puuhaa siis oli. Vuoroin matkoilla, vuoroin kotona, vuoroin konttorissa. Alituista kiertokulkua asemalta toiselle, ja aina samat henkilöt, tutut kasvot ja tutut jaaritukset. Asemapäälliköt juonittelivat: heille ei oltu toimitettu puita aikanaan. Mikseivät tilanneet, senkin taulapäät! Olihan ohjesäännössä määrätty, että 15 päivää aikaisemmin oli halkokirjurille ilmoitettava puista. — Nalikkahalkoja? Monet asemapäälliköt tiukkasivat niitä. Eivätkö he tienneet, ettei niitä vapaussodan jälkeen enää oltu käytetty? Ne olivat ryssän aikaista tavaraa. Tietysti… ne olisivat olleet käytännöllisiä, valmiita heti pilkottaviksi. Mutta kun niitä ei enää ollut, niin ei ollut. Ja sillä hyvä! Rautatiehallitus ei niitä enää tilannut. Niiden käytäntöön ottaminen oli muuten ollut ainoa valopilkku tuona santarmivallan synkkänä aikana. Mutta — monet asemapäälliköt olivat niin mieltyneet nalikkahalkoihin, että olisivat ehkä ottaneet ryssät takaisin niiden vuoksi.
Mahtoikohan mikään muu ala olla niin tappava, niin henkisesti kuolettava kuin rautatievirkamiehen? Kiinnyttiin mitättömiin pikkuseikkoihin, muututtiin pikkumaisiksi, riideltiin ja kinasteltiin. Haettiin aihetta rettelöihin jonninjoutavista syistä. Jokainen oli niin mahdottoman suuri herra, niin itsetietoinen ja mahtava. Ihmisparat! — koettivat pitää päätään pinnalla luulotellun oman arvon tunnon ja herkästi loukkaantuvan itserakkauden varassa. Vai ei Puu-Kaalsonni meinaa minulle halkoja antaakaan? Niin — siinä oli taas vastassa muuan härkäpää. Mullisteli ja uhkaili: Minä tulen tekemään valituksen. Minä tulen kotiin kesälomalta — ja halkovaja aivan tyhjä. Ei tikun palasta… ei edes niin paljon, että saisi kahvipannun kiehumaan! — Mutta eikö asemapäällikkö muistanut sopimusta: vasta kesäloman jälkeenhän puut piti toimittaa. Ja sitä paitsi: vajassa oli vielä puita kokonaiseksi viikoksi. Hän, Karlsson, oli käynyt sitä tarkastamassa sillä aikaa kuin herra asemapäällikkö oli kesälomalla. Mitäs muuta kuin valitus rautatiehallitukseen, selityksenanto ja piste. Asemapäällikkö sai pitkän nenän. Mutta taas oli mennyt aikaa turhaan kirjeenvaihtoon.
Olisi tästä jo siirtynyt jonnekin muualle.
Hesse sahaa halkovajassa. On talvi ja tulipalopakkaset.
Huoneita sai lämmittää aamusta iltaan, eikä lyhyinä iltapuhteina tahtonut ehtiä pilkkoa niin paljon kuin olisi tarvittu. Viime päivinä olikin tallimies Kerppola auttanut häntä.
Puu katkeaa toisensa jälkeen, ja Hesse miettii elämän kulkua. Noin se kului… hiljalleen, huomaamatta, eikä ihminen ajatellut, että kuolema läheni. Sahan puoliväliin päästessä ei halko vielä järkkynyt vähääkään. Mutta kun elettiin yli keski-iän, niin jopahan alkoi tuntua. Ei oltu enää nuoria. Työ ei sujunut yhtä reippaasti kuin ennen. Ja siinä seitsemänkymmenen korvissa alkoivat jo kädet tutista niinkuin nyt tutisi tuo halko sahan viiltäessä viimeisiä vetojaan. Kunnes yht'äkkiä — kratsh! — ja kuolema oli tullut.
Hesse heitti koivunpalaset syrjään ja otti uuden halon.
Mutta sellaista oli elämän kulku — suurin piirtein. Sisältö oli itsekullakin hiukan erilainen… toisella enemmän myötäkäymistä… toisella vähemmän. Mutta samat alkuja loppupisteet: syntymä ja kuolema. Ihminen oli vain niin tyytymätön… pakkasi nurisemaan.
Hänellekin oli annettu toiveita mahdollisesta ylennyksestä sen auman keksinnön jälkeen. Siitä olivat puhuneet suuret ja pienet herrat. Mutta — mitään ei ollut kuulunut. Kerran hän oli hakenut etelämmäs, pääkaupungin lähellä olevaa paikkaa, mutta ansioituneemmat olivat menneet edelle — niinkuin luonnollista olikin. Halkoauma ei ollut auttanut mitään.
Hän oli vain pitänyt silmällä sitä seikkaa, että pojan olisi helpompi opiskella ylioppilaaksi tultuaan. Ja olisihan ollut somaa hänenkin päästä lähemmäs pääkaupunkia. Muutamat hänen luokkatovereistaan olivat valloittaneet sen jo aikoja sitten. Sohlstråhle oli kuuluisa runoilija, Samppa Gutzén etevä lakimies ja Eino Åman suuren kustannusliikkeen johtaja. Vuosikausiin hän ei ollut tavannut heitä.
Olisipa hänenkin ollut mukava asua jossakin pääkaupungin lähistöllä ja tavata vanhoja tovereitaan. Ne matkustivat harvoin täälläpäin, ja hänellä taas Helsingissä käydessään oli aina niin tulinen kiiru, ettei joutanut heitä hakemaan. Halot, kirotut halot, pitivät häntä ainaisessa saarroksessa.
Taas rasahti koivupökkelö poikki, ja Hesse iski uuden kimppuun. Mistä ne tällaiset ajatukset syntyivät? Oliko hän muuttumassa katkeraksi — hän, entinen, iloinen Hesse Karlsson, joka kahden kuivan, toisiaan vastaan kalskahtavan koivuhalon äänestä oli oppinut erottamaan elämän laulun?
Siltä tuntui.
Hän koetti puhella itselleen järkeä. Ei pitänyt kapinoida. Oli paras tyytyä osaansa. Olihan hän jo saanut niin monesta haaveesta luopua. Italia ja Rooma… professuuri ja tieteellinen työskentely… oh, hän oli jo oppinut sen taidon! Mitähän olisivat rautatiehallituksessa arvelleet, jos hän olisi hakenut avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa? Dammert oli kehoittanut, Krank oli kehoittanut: Hae, hiivatissa! Sinullahan on ansioita. Hän oli lyönyt leikiksi koko jutun. Vai ansioita! Yksi vaivainen halkojen aumaamislaite. Äläs keksintö!
Taas taittui puu, ja uusi heitettiin pukille. Olisi vieläkin aikaa. Viikon päästä meni hakuaika umpeen. Ehtisi vieläkin… ehtisi hyvin. Mutta hän ei hae — hän ei halua tehdä itseään naurunalaiseksi. Kyllä hän nämä ylenemismahdollisuudet tällä alalla tunsi. Puu-Kaalsonnina hän sai elää ja Puu-Kaalsonnina kuolla…
Kratsh! Taas meni halko poikki. Tämähän kävi kuin rasvattu. Olikin jo iso läjä sahattuja koivunpätkiä, kunhan ehtisi pilkkomaan.
Samassa pimeni oviaukko, ja Hesse vilkaisi sinnepäin. Kerppola siellä seisoi.
Hesse keskeytti työnsä: Vai jo Kerppola taas joutaa. Täällä olisikin iso urakka.
Mutta Kerppola ei ollut tullut puita pilkkomaan. Hänellä oli muuta asiaa. Halkoskriivaria oli käsketty konttoriin.
Hesse katseli miestä pitkään. Mitä siellä nyt? Eipä hänen tietääkseen pitänyt olla minkään puutetta.
Kuka käski?
Asemapäällikkö.
Johan nyt kummat.
Hän lähti niine hyvineen, vanha takkirääsy päällä ja kintaat kädessä. Ei hän oikein näyttänyt herrasmieheltä. Mutta — kukapa se halkovajaan pani parhaimpansa.
Lunta oli tavattomasti, tiet aivan tukossa ja pakkanen pureva. Junat myöhästyivät, ja lumiaurat saivat olla ympäri vuorokauden liikkeessä.
Asemalla hääri miehiä kinosten kimpussa. Ne raivattiin pois ja vietiin avovaunuilla kauas etelävaihteen taa. Yksi hyväpuoli tästä kuitenkin oli: saivathan köyhät ihmiset tällä tavoin työtä.
Konttorissa oli kaikki niinkuin ennenkin. Krank tuli häntä vastaan ja silmää vilkuttaen osoitti asemapäällikön virkahuoneen ovea.
Hesse naputti ovelle. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Mitähän tämä kaikki oikeastaan merkitsi?
Sisään!
Siellä istui Dammert pöytänsä takana juhlallisena kuten tavallisesti. Tukka oli jo ruvennut valkenemaan huomattavasti. Hän lähenikin jo kuuttakymmentä.
Istu, ole hyvä!
Hesse noudatti kehoitusta. Dammert otti pöydältä sähkösanoman ja kääntyi Hessen puoleen.
Rautatiehallituksesta tiedustellaan, aikooko halkokirjanpitäjä Karlsson hakea avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa. Jollei, niin häntä kehoitetaan siihen.
Dammertin kasvot säteilivät: Katsopas nyt… johan minä sanoin! Sinä tulet saamaan siirron ja vielä sangen huomattavan. Oletko pannut paperisi likoon?
En.
No, nyt tulee pitää kiirettä!
Hän ojensi Hesselle sähkösanoman, jotta tämä saisi omin silmin nähdä sen.
Niin näkyi olevan. Ihmeellistä!
Täällä on vielä toinenkin, mutta se on yksityistä laatua. Ole hyvä ja aukaise se. Minä tahdon vain valmistaa sinua vakavaan uutiseen: sinun äitisi on kuollut.
Hesse tuijotti asemapäällikköön kauhistuneena. Kumpi näistä sanomista oli tosi? Hän toivoi, että tämä jälkimmäinen ainakin olisi ollut huhua — tai molemmatkin, samantekevä: molemmatkin. Oli omituista yht'äkkiä joutua kohtalon eteen, joka samalla kertaa otti ja antoi. Älköön antako mitään! Sallikoon hänen vain pitää, mitä hänellä oli.
Hän avaa sähkösanoman vapisevin käsin. Siinä seisoo: Äiti kuollut, voitko tulla? Isä.
Sellainen kysymys!
Isä oli monta kertaa kehoittanut häntä vanhassa kodissa käymään, ja hän oli lupaillut, aikoen aikomistaan. Mutta niin olivat vuodet vierineet, ettei hän ollut saanut lähdetyksi.
Hän muistaa päivän, jolloin hän kaksikymmentä vuotta sitten lähti kotikaupungin asemalta tänne Itäsuohon. Heitä oli paljon tovereita, jotka menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan — kaikki muut paitsi hän. Siinä junan lähtöä odotellessa ja pakistessa oli joku tullut ilmoittamaan, että hänen äitinsä seisoi ulkona. Hän oli rientänyt vaunun portaille, ja aivan oikein — siellä oli äiti-muori kyyhöttänyt asemalaiturilla villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Toin sinulle tämän, kun pidät niin paljon kahvista ja kun se asemilla on niin kallista. En muistanut kotona antaa.
Muutamia tovereita oli myös tullut siihen, vaununsillalle, rikkaiden poikia, joilla oli rahaa ja tavaraa. Hän oli taistellut itsensä kanssa. Mitä hän tekisi… ottaisiko vastaan tuon villasukkaan käärityn kahvipullon ja antautuisi toverien naurulle alttiiksi, vai kieltäytyisikö ottamasta ja siten ehkä loukkaisi äitiään? Se oli ollut tuskallinen hetki. Viimein hän mahdollisimman lempeästi ja hienotunteisesti oli torjunut äidin tuomiset. Eipä hän nyt kahvista välittänyt… eikä hänellä ollut pullollekaan paikkaa.
Ajattelin, että olisit pannut kapsäkkiisi.
Niin… mutta sekin oli niin täynnä…
Samassa oli juna viheltänyt, ja siihen oli äiti jäänyt seisomaan asemasillalle, niin hyljätyn ja avuttoman näköisenä. Hän oli koettanut kurkistaa, saadakseen vielä jotakin huutaa hänelle. Mutta äiti oli jo ollut poispäin menossa, pää kumarassa, kahvipullo kainalossa, ja hänestä oli näyttänyt, että hän itki.
Tämä kuva oli monesti sukeltanut hänen mieleensä vuosien varrella. Se oli vaivannut häntä, monesti kesken yönkin piinannut ja valvottanut häntä. Oi, hän oli huomannut menetelleensä kauhean julmasti: oli kieltänyt vanhan, köyhän äitinsä! Pari viikkoa sitten hän oli viimeksi siitä kärsinyt. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja kyynelten kostuttaessa kirjepaperia rukoillut rikostaan anteeksi. Oi, hän oli tehnyt sen monta kertaa, mutta viime kerralla oikein nöyrästi ja sydämellisesti. Samalla hän oli lähettänyt vähän rahaa!
Hesse Karlsson istuu asemapäällikön virkahuoneen sohvalla, ja viljavat vedet virtaavat poskia pitkin. Hän itkee kuin lapsi. Tuo vanha tapaus on taas muistunut hänen mieleensä. Hän näkee äidin kumarassa kulkevan poispäin, villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Oi, oi, hänen rakas, köyhä äitinsä! Oliko hän mahtanut pojallensa anteeksiantaa?
Miksei hän ollut ennemmin matkustanut kotiin, kun äiti vielä eli? Olisiko nyt ollut niin mahdoton järjestää virkavapautta? Ja miksei hän ollut käyttänyt kesälomiaan? Hän, hullu, oli raatanut vain ja tässä alituisessa aherruksessa unohtanut pojanvelvollisuutensa.
Oikeassa oli Hemming ollut: kotikaupungissakäynnit kuuluivat neljänteen käskyyn. Hän oli sen käskyn moninkertaisesti rikkonut. Hän oli tehnyt kuolemansynnin…
Hän nousee ja jättää Dammertille hyvästit. Ulkona puhaltaa kylmä tuuli. Se jäädyttää kyynelet hänen poskilleen. Hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Varmaankin oli äiti tuntenut juuri tällaista kaksikymmentä vuotta sitten…
Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ne ihan kipenöivät. On pakkanen, tavattoman pakkanen. Hesse tarpoo lumista tietä kotiin päin, ja vähänväliä tulvahtavat silmät kyyneliä täyteen.
XIII.
Pieni saattojoukko oli kerääntynyt hautuumaalle seppä Karlssonin vaimoa saattamaan. Siinä oli vanhoja tuttuja, kirvesmies Partanen vaimoineen, Savuojan kummi, nyt naimisissa muutaman konepajan työmiehen kanssa, isän työtovereita: päällelyöjä Heikkilä, levyseppä Lax ja varastomies Väg. Sitäpaitsi omaisia, Anna-sisko miehineen, ja Ruunariveli, jota Hesse ei ollut moneen vuoteen tavannut. Melinda ei ollut päässyt, kun nuorin lapsista oli sairastunut.
Hautakumpu on luotu umpeen ja seppelet laskettu. Niitä ei ollut monta:
Hessen, Melindan ja lasten yhteinen, Anna-siskon ja hänen miehensä,
sekä Ruunarin. Lumipyry piiskaa seppelten nauhoja ja tuoreita kukkasia.
Hetken päästä talvi ne surmaisi.
Vanha Karlsson seisoo kummun ääressä avopäin, välittämättä siitä, että tuuli tuivertaa hänen harmaita hapsiaan. Hän on kumaraan painunut, koukkuselkäinen äijä, jonka pieni partatupsu on ihan valkoinen.
Siinä lepäsi nyt hänen vaimonsa Eetu-pojan rinnalla. Hyvä Jumala! Äsken vielä oltiin nuoria ja perustettiin yksinkertaista, vaatimatonta kotia, ja nyt lepäsi puoliso tuossa, kylmässä haudassa. Niin nopeasti aika riensi.
Vanha Karlsson pyyhkäisee kyynelen silmänurkastaan ja astuu kummun äärestä alas. Hän katselee lapsiaan kuin aprikoiden, että olivatko nuo hänen… nuo täysikasvuiset, terveet ihmiset. Hessenkin ohimoilla kimaltelee jo hopea. Niin nopeasti aika rientää.
Siinä se äiti nyt nukkuu Eetun vieressä, sanoo hän hiljaisella, värähtävällä äänellä, kuin tiedustaakseen lapsiltaan noin kautta rantain, että käsittivätkö nämä, kenet olivat menettäneet.
Oi, kyllä he sen käsittivät, käsittivät hyvin. Anna-siskon silmät täyttyvät jälleen kyynelistä, ja Hessen pää painuu alas. Hänen sydäntänsä ahdistaa.
Partasen kummit tulevat häntä kättelemään. He eivät ole olleet hautajaistalossa. Olivat vain muuten saapuneet vanhaa tuttavaa saattamaan. Kummitäti on kutistunut kokoon, kasvot ryppyjä täynnä. Mutta — vielä loistavat hänen silmänsä kirkkaina, ja vielä on hänellä sama omituinen tapa katsoa puhuteltavaa silmiin kuten ennenkin.
Niin pitkä aika siitä, kun olen Hesseä nähnyt. Mitä — jo viisitoista vuotta?
Kaksikymmentäkin siitä karttuu. Aamulla räknäsin. Ei ole Hesseä nähty sitten kuin muutti täältä pois.
Partanen puristi lujasti kummipoikansa kättä.
Joo… olisi se Hesse saanut täällä ennemmin käydä… äiti häntä monesti kaipasi, yhtyi Savuojan kummi puheeseen. Se Kaisa-vainaja oli sellainen koti-ihminen, joka ei liikkunut missään. Liekö tuo sen koommin etelässä käynyt, kun nouti Eetu-vainajan Helsingistä?
Eihän se ollut… kotinurkissa vain oli pysytellyt.
Minä sitä monesti kehoitin, mutta eihän se halunnut lähteä. Yksin sain reissata.
Ja vanha Karlsson jatkoi: Sairauden aikanakin sanoin monta kertaa: Sähkötetään Hesselle… kyllä hän tulee. Mutta ei hän antanut. Sillä on paljon työtä ja hommaa… ei häiritä poikaa, sanoi…
Hessen sydämeen pisti. Niin vaatimaton, niin itsensä unohtava oli hänen äitinsä ollut. Ei ollut halunnut häntä häiritä, vaikka oli kuolemaisillaan.
Hän virkahti: Eikä isäkään kirjoittanut…
Eihän tuota tullut… kun se oli jalkainsa päällä loppuun asti, vaikka sydäntä ahdistikin. Siihen se sitten muutamana päivänä nuukahti hellan ääreen. Oli juuri kahvia keittämässä.
Kahvia keittämässä. Hessen mielessä vilahti tuo tuskallinen muisto. Hän kääntyi selin ja pyyhiskeli silmiään.
Lähdettiin paluumatkalle. Lunta oli tavattomasti. Hesse heitti vielä viimeisen katseen hautakummulle ja kuiskasi: Äiti!
Kuin arvaten, mitä pojan mielessä liikkui, sopotti isä hänen vieressään: Älä sinä sure… kyllä se äiti sen asian anteeksiantoi. Viimeksikin, kun tuli sinun rahakirjeesi, ilostui niin, että ihan itki. Kyllä Jumala on antanut minulle hyvän pojan… uuven saalin saan tällä rahalla… Ostamatta se jäi — ja eipähän äiti sitä enää tarvihekaan…
Hesse puristi isänsä kättä, ja suuret kyynelet virtasivat poskia pitkin.
Partasen kummitäti oli jäänyt heitä odottamaan. Hän katseli Hesseä kirkkain silmin: Täällä on meiltäkin jo kaksi… Hilda ja Priita. Mari se on Amerikassa — olet kai kuullut?
Hesse pyyhki silmiään: Olihan hän kuullut… ei vain ollut tullut kirjoitetuksi.
Eihän sitä nyt kaikille jaksa eikä ennätä kirjoittaa.
Oi, kuinka vaatimattomia nämä vanhukset olivat! Nyt vasta hän näki heidät oikeassa valossa. Hän tarttui Partasen kummitätiä kädestä ja puristi sitä liikutettuna.
Samassa syöksähti heitä vastaan lihava, vilkas naishenkilö, joka puolittain juoksi. Hän kantoi suurta, kaunista seppelettä.
Voi, Kaalsonni, kun minä myöhästyin! Pitikin sattua sen opettajakokouksen juuri samaan aikaan! Ja vaikka minä lähdin kesken pois, niin sittenkin… Kuulkaa, joko te olette palaamassa?
Se oli Matlinin Maija.
Hän tervehti kaikkia hätäisesti. Silmät räpyttivät alinomaa, ja pää pyöri joka suunnalle.
Ja Hessekin on tullut… no totta kai! Pitihän toki äitiä tulla saattamaan. Hyvä Jumala! Siinä olikin eri ihminen… se Kaalsonska! Mutta kuulkaa — miten minä nyt sinne löydän…?
Vanha Karlsson lupasi lähteä opastamaan.
Savuojan kummi katseli heidän jälkeensä: Siinä se on tohottaja, jolta ei sanat pohjaan pala! Ja hän nauraa kihautti.
Hessen piti väkistenkin hymyillä. Savuojan kummi oli säilynyt niin samanlaisena, niin täydellisesti muuttumattomana. Teki vain jonkun verran piinallisen vaikutuksen, että tuo arkipäiväinen piirre tällaisessa tilaisuudessa pisti niin selvästi näkyviin.
Hän keskusteli isän työtoverien kanssa. Kuinka siellä konepajalla asiat luisti?
Mikäpäs siellä… menihän se entistä uulaansa. Paljon siellä tietysti oli muuttunut sen jälkeen kuin herra varastonhoitaja siellä oli työskennellyt. Mutta suurin piirtein katsottuna se oli samanlaista kuin ennenkin.
Lax puuttui puheeseen: Onhan sinne tullut uusia koneita, poria ja sorveja, ja koko laitos käy sähköllä. Mutta — se taisi käydä jo herra varastonhoitajan aikana?
Eihän se vielä silloin… höyryllä se kävi.
Joo… minä houraan. Sähköhän saatiin vasta paljon myöhemmin.
Levyseppä Lax kynsäisi korvallistaan. Hän oli oppinut selvästi suomen, vaikka tarkka korva vieläkin huomasi, että hän mursi. Partaset eivät suostuneet lähtemään hautajaistaloon. Heidän piti rientää kotiin. Mutta he pyysivät Hesseä käymään heillä. He asuivat vielä entisessä paikassa, pormestarin talossa Torikadun varrella.
Hesse lupasi käydä.
He olivat pysähtyneet maantielle hautuumaan eteen. Väg selitti Hesselle paikalla tapahtuneita muutoksia.
Portti oli ennen tuolla, niinkuin herra varastonhoitaja ehkä muistaa… tuon aallopin kohdalla — ja ylikäytävä oli siinä, missä nyt on tunneli radan alitse. Mutta liikenteen kasvaessa piti vanhat ylikäytävät hävittää ja johtaa tie tuolla tapaa.
Niin — Hesse oli kyllä huomannut sen jo eilen, tullessaan. Tuollaiset laitteethan olivat tavallisia Etelä-Suomen vilkkailla liikepaikoilla. Mutta hän oli elänyt siinä uskossa, että täällä, kotikaupungissa, kaikki vanha säilyisi ennallaan.
Hän näki siinä vertauskuvan ajan hengestä. Ennen kuljettiin yli — oltiin aatteellisia. Mutta nyt mentiin alitse — ajateltiin ainetta ja aineen palvontaa. Materialismi, ihanteettomuus, oli saanut jalansijan täälläkin, hänen rakkaassa syntymäkaupungissaan. Sen näki jo koulupoikain kasvoista. Poissa olivat vanhat opettajat, sellaiset kuin rehtori Ringbom, lehtori Fogman ja Pete Nässling. Hänkin oli äskettäin kuollut. Hesse oli nähnyt hänet vilahdukselta viime keväänä Itäsuon asemalla, kun rehtori oli matkustanut Helsinkiin. Vaunun ikkunasta oli Pete viittonut kädellään. Se oli ollut hänen jäähyväistervehdyksensä, vaikk'ei hän sitä silloin ollut aavistanut. Muutaman viikon kuluttua hän oli lehdistä lukenut, että Pete oli kuollut.
Siinä oli Pasasen talo entisellä paikallaan, samannäköisenä kuin ennenkin. Se ei ainakaan ollut muuttunut. Mutta katuvarsi oli saanut monta uutta rakennusta, joita ei Hessen kouluaikana vielä ollut. Rautatientakainen kaupungin osa oli isosti kasvanut viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa.
Hesse pyysi vieraita sisään. Pian kai sieltä isäkin palaisi.
Tuttu, rakas tupanen! Kaikki huonekalut samassa paikassa kuin ennenkin. Hänen lukupöytänsäkin siinä solanpuoleisen ikkunan edessä. Nyt siinä ei enää opiskellut kukaan, sen jälkeen kuin Ruunariveli oli koulunsa heittänyt.
Muistorikas huone, nuoruuden surujen, ilojen ja toiveiden pyhäkkö! Kuinka monta unelmaa olikaan tässä vaatimattomassa pihanperäkamarissa uneksittu rakkaudesta, maineesta, suuresta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuon pöydän ääressä oli koulupoika lukenut läksyjään… seurannut Kreikan ja Rooman sankareita heidän retkillään… Hannibalia Alppien yli ja Alkibiadesta maanpakoon, uneksien tulevansa heidän kaltaisikseen ja pystyvänsä uhmaamaan elämän kohtaloita heidän tavallaan.
Niin — siinä oli tuo muistorikas, vanha pöytä, jonka ääressä hän oli istunut haaveillen latinankielen professorinvirasta… lukenut läksynsä, hakenut sanansa, kirjoittanut pienellä, pyöreällä käsialallaan. Sen ääressä hän oli surrut, kun Viktoria hänet jätti. Niin — Viktoria! Hän oli asunut tuon pihan toisella puolen. Ja nyt hän oli — kaksi vuotta sitten — muuttanut Savoon takaisin.
Lapsuudenaikaiset tapahtumat täyttävät Hessen mielen. Hän muistaa mm., kuinka hän ennen omin lupinsa riensi Mankiselle, saadakseen ovensuusta seurata noita hurjia tansseja, joita Hanna ja Jussi panivat toimeen. Tuo riehakas, puolivilli meno oli toisinaan huumannut häntä niin, että hän oli kilpaa hihkunut sotamiesten kanssa. Oli tuntunut niin mukavalta päästää luontonsa valloilleen… tuollainen oman sielunsa riehaantuneista tunteista hekumoiva, puolittain eläimellinen ja raaka, jossa oli heräävää aistillisuutta. Vielä kadullakin, kun äiti käsipuolesta kiikutti häntä kotiin, oli hänen korvissaan soinut tuo repäisevä soitto ja tanssin huumaava humu. Se souti suonissa villinä, vallattomana… saaden hänet vuoroin karahtamaan hehkuvan kuumaksi, vuoroin vilusta vapisemaan. Että pitääkin mennä tuollaiseen hoijakkaan ja riehua siellä kuin päätön! oli äiti torunut.
Hänet valtasi omituinen tunne… kuin olisi äiti jälleen käynyt noutamassa hänet kotiin, mutta toisenlaisesta juhlasta — sellaisesta, jonka hänen oma sydämensä oli pannut toimeen. Hän oli koettanut antaa sille kauniita nimiä, kutsuen sitä milloin rakkaudeksi, milloin oman itsensä jaloimmaksi ilmaisumuodoksi, mutta se oli ollutkin vain intohimoa, erotiikkaa, joka tosin ei ollut päätynyt äärimmäisiin seurauksiin: aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta sinnepäin hän oli ollut menossa… syöksemässä itsensä ja Viktorian lopulliseen turmioon.
Nyt tuntui siltä, kuin olisi tuo lapsuudenaikainen Viktoria tullut häntä auttamaan, tuo viaton tyttö, joka ei ymmärtänyt liehittelystä paljon enempää kuin hänkään. Tuntui, kuin olisi tuo Viktoria temmannut hänen silmiltään siteen ja huutanut: Katso, tuollainen sinä olet… haluaisit ruveta hakkailemaan, mutta sehän on rumaa! Sillä jotakin tuonsuuntaistahan tyttö oli huudahtanut silloin, kun he yhdessä palasivat öljyä ostamasta.
Hessen sydämen täyttää hiljainen ilo. Lapsuudenajan Viktoria oli tuonut hänet takaisin hänen omalle itselleen… lahjoittanut hänelle takaisin sen, minkä täysikasvuinen Viktoria oli uhannut riistää: sydämen rauhan ja sielun tasapainon. Se ei ollut selvinnyt hänelle ennen kuin nyt. Ei ainakaan tässä muodossa. Nyt hän saattoi ajatella Viktoriaa, sielun kärsimättä siitä. Hänelle kuului tuo lapsuudenaikainen Viktoria, ei tämä täysikasvuinen, joka oli toisen miehen vaimo. Jos tämä oli rakkautta, niin se ei ainakaan ollut luvatonta. Mutta — senhän ei tarvinnut olla sitä. Se oli vain muisto, lapsuudenmuisto, jolta täysikasvuinen, vaarallinen Viktoria, oli riistänyt vaarallisuuden. Sillä siitähän oli koko tuo surullinen rakkausjuttu saanut alkunsa, että hän oli elätellyt povessaan tätä lapsuudenaikaista kiintymystään ja jälkeenpäin huomannut, mihin onnettomuuteen se johti. Nyt olivat molemmat muistoja vain — muistoja, jotka hävittivät toisensa täydellisesti.
Se on mies, joka itsensä voittaa, kuuli hän jonkun sanovan vieressään ja huomasi, että Anna-sisko seisoi hänen edessään kahvia tarjoten. Hän oli vastannut Laxille, joka oli kertonut jostakin konepajalla sattuneesta rettelöstä. Hesse oli kuullut siitä vain katkelmia.
Hän katsahti sisareensa valoisasti hymyillen — aivan kuin antaen ymmärtää, että tässä oli toinen, joka myös oli voittanut itsensä… tehnyt viimeisen tilin eräästä vanhasta asiasta. Hänestä oli senvuoksi niin vapauttavaa vastata sisarensa kysymykseen Melindan ja lasten voinnista.
Joo… kyllä ne hyvin jaksoivat — kaikki muut, paitsi että nuorin poika, Esko, oli sairastunut. Senvuoksi ei Melinda ollut päässyt tulemaan.
Parempi olikin, ettei tullut.
Hesse katsoi ihmeissään Savuojan kummiin. Mitä tämä oikein tarkoitti?
Hän punastui ihan korvia myöten.
Savuojan kummi asetti kengänkärjet vastakkain ja tukien molemmilla käsillä itseään sohvanreunasta, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli, vastasi pehmeästi kuin olisi puhellut lapselle:
Jos suoraan sanon, niin en ole koskaan pitänyt siitä, että sinä menit naimisiin. Olen ollut melkein vihassa sille sinun rouvallesi.
Kuinka niin? Hesse tunsi, että tässä oli vielä yksi ottelu oteltava
Melindan ja lasten puolesta, ennenkuin kaikki olisi selvää.
Savuojan kummi jatkoi äskeiseen tapaansa: Sinähän olit minun poikani. Etkö muista, kuinka repalehdit minun hameeni helmoissa. Olisin halunnut pitää sinut kokonaan. Äitivainajankin kanssa monesti sinusta riitelimme.
Hessen täytyi nauraa: Kummi oli lapsellinen. Saattoihan hän siitä huolimatta olla hänen poikansa, vaikka olikin naimisissa.
Mutta Savuojan kummi ei antanut jälkeen: Ei se ole sama. Sitä ei ole enää oma itsensä, kun on vaimo ja lapsia.
Mutta olihan kummitätikin naimisissa?
Mitäpäs minusta! Minä olen ottanutkin itselleni vain elättäjän.
Ja hän lyödä läimäytti miestänsä polvelle.
Naurettiin. Eipä siinä aviomiestä kovin kiitetty.
Niin se on! Minä se olen meillä, joka jöötä pidän! Ukolla ei ole turisemistakaan. Se on nietua, sanoi Matti-pastori!
Asianomainen ei puhunut mitään. Naureskelihan vain hissukseen.
Hesse tunsi mielenkiintonsa kummitätiä kohtaan laimenevan. Eipä hän olisi uskonut, että tämän kiintymys häneen oli ollut noin itsekästä laatua. Mutta — jos hänen piti valita Savuojan kummin ja Melindan välillä, niin tulos oli selvä: ei hänelläkään ollut asiaa Savuojan kummin luo, koska tämä ei kerran voinut sietää hänen vaimoaan.
Hänen teki mieli sanoa se asianomaiselle suoraan, mutta sitten hän ajatteli, ettei se kannattanut. Hän kysyi vain: Ei kai äiti ollut samasta syystä käymättä?
Ei… se kun se Kaisa-vainaja ei yleensä liikkunut missään.
Kai se oli uskottava, koskapa Savuojan kummi kerta sen sanoi.
Anna-sisko vahvisti: Päinvastoin olisi äiti monesti halunnut nähdä Melindaa ja lapsia, mutta ei vain saanut lähdetyksi. Häidenkin aikana sairasti.
Niinhän oli isä kertonut.
Hesse tunsi mielensä apeaksi. Omituista oli elämä. Äiti ei näe poikansa vaimoa eikä lapsia muuten kuin valokuvista. Eikä välimatka kuitenkaan ollut sen pitempi. Syy oli tietysti ennenkaikkea hänen. Hänenhän olisi pitänyt matkustaa, ottaa perhe mukaansa ja tulla näyttämään, kuinka hän oli rikastunut. Mutta myöhäistä oli enää sitä katua. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi.
Isä tulla kolusi sisään ja takoi saappaitaan lumesta.
Lunta siellä on ja vahvasti. Pian se äidinkin hauta peittyy. Mutta — tuleepahan kevät ja sulattaa pois.
Hesse kysyi: Eikö Matlinin Maija tullutkaan?
Ei sanonut joutavansa. Käski vain sinun käydä siellä.
Hesse murahti jotakin. Paljonhan hänellä oli käymäpaikkoja.
Ja totta kai sinä meilläkin käyt?
Se on tietty. Totta kai hän Savuojan kummin luona kävisi, vaikk'ei tämä pitänytkään hänen vaimostaan.
Ja meillä tietysti myös, huomautti Anna-sisko.
Meillä sinä et voi käydä, nauroi Ruunari-veli kuin huomauttaakseen, että hän oli naimaton mies ja asui toisella paikkakunnalla. Mutta samalla siihen sisältyi pieni moite Annalle, ettei tämä ollut häntä kutsunut.
Ja Ruunari tietysti myös…
Tietysti, tietysti, nauroi asianomainen, joka parast'aikaa seisoi pöydän ääressä polvet hiukan koukussa ja kasvoilla velikulta.
Pitääpä puhaltaa tuosta yks rööki, kun ei kukaan käske ottamaan.
Isä havahtui: Niin siinä on tupakkaa pöydällä. Ottakaa!
Tupakoitiin, juotiin kahvia ja haasteltiin. Annan mies rupesi puhumaan hengellisistä asioista — hän oli uskovainen. Vanha Karlsson vilkaisi Hesseen kuin anteeksipyytäen. Ei kai tämä vain pahakseen pannut?
Hesse ymmärsi isänsä katseen. Eihän toki. Totta kai nyt hautajaisissa sopi Jumalasta puhua. Vaikkei hän uskonnollinen ollutkaan, hän lämpeni kuunnellessaan lankomiehensä haastelua.
Kyllä se mamma autuaana kuoli, vaikk'ei monesti kirkkoon joutanutkaan.
Olisi vain Tönruuti saanut sen selvemmin sanoa.
Vanha Karlsson kynsäisi päätään: Selvästihän tuo puhui. Sanoihan se, mikä lepopaikka on Jumalan kansalla ototettavana.
Lankomies: Mutta minusta tuntui, ettei se oikein hyväksynyt mammaa siihen paikkaan.
Kyllä, kyllä…
Hesseä rupesi keskustelu vaivaamaan. Jutella nyt… tuolla tavoin äskenkuolleesta, joka päällepäätteeksi oli hänen äitinsä, hänen rakas, köyhä äitinsä — se oli epähienoa.
Hän virkkoi: Jos äidin autuaaksituloa kukaan epäilee, niin silloin saa epäillä kaikkien — summamutikassa.
Lankomiehen suu jäi auki. Loukkaantuiko se Hesse? Hän tunsi itsensä jonkun verran araksi tämän rautatievirkamiehen seurassa, jota ei ollut ennen tavannut. Hänhän oli juuri puolustanut mammaa… todennut, että hän jos kukaan oli pelastunut.
No niin — siirryttiin muihin asioihin.
Hessellä oli paljon kyseltävää. Kuka lääkäri oli äitiä hoitanut, minkälaisia rohtoja oli nauttinut? Oliko lääkäri käynyt kotona? Oliko äiti ihan viimeiseen saakka ollut ilman apulaista j.n.e.
Ei se mamma huolinut ketään avukseen, selitti Anna-sisko.
Niinhän se oli. Hän oli aina tottunut itse tekemään kaikki.
Lyhyt talvinen päivä rupesi hämärtämään. Isä aikoi sytyttää lampun. Mutta vieraat estelivät ja rupesivat yksi toisensa perästä tekemään lähtöä.
Lopuksi lähti Annakin miehineen. Viimeksimainittu virkkoi: Todellakin… jos suinkin olisi aikaa, niin sopisi meidänkin mökissä käydä…
Hesse kiitti. Kyllähän hän… mikäli hän joutaisi viipymään.
He jäivät kolmisin isän ja Ruunarin kanssa ja istuskelivat kauan pimeässä kukin hautoen omia mietteitään.