XIV.
Hesse Karlsson kiertelee kaupunkia. Näin pitkän ajan perästä hänestä on mielenkiintoista todeta, kuinka kaikki oli muuttunut.
Matlinin vanha rakennus Laitakadun päässä oli tykkänään hävinnyt. Niin oli kuin olisi maa sen nielaissut.
Paikalla kohosi nyt komea, uudenaikainen talo, jossa oli korkea kivijalka. Eivät pystyneet enää Laidan pojat iskemään rahaa sen seinään — jos nyt yleensä tuota peliä vielä harrastivat. Ei voinut enää jutella ikkunasta kadulle niinkuin ennen, eivätkä keskikaupungin rouvat ruusuja hakiessaan lähteville ylioppilaskokelaille kyenneet enää kunnolla näkemään, missä ikkunassa niitä kasvoi. Tuollaisesta talosta niitä muuten ei olisi uskaltanut mennä kyselemäänkään.
Taloa ei saattanut tuntea entiseksi — niin täydellisesti se oli hahmonsa muuttanut. Portinpieli-ikkunan kohdalle oli tehty paraatikäytävä. Hessen täytyi väkistenkin hymyillä. Hän pysähtyi sen eteen ja luki nimikilvestä: Charles Westerholm.
Olipa joutunut asunto kuin sukulaismiehelle. Entisessä seppä Karlssonin pojan kodissa asui tämän varastojakson halkokirjuri. Mutta kuinka oudoilta olisivat mahtaneet huoneet vastatakaan. Hessen ei tee mieli astua sisään.
Hän pilkistää pihalle… muuttunut, kokonaan muuttunut. Laajennettu rakennus oli ahdistanut sen melkein yhteen nurkkaan… sinne kaivon taakse, piilipuiden suojaan. Ne olivat sentään vielä säilyneet.
Hän lähtee pois ja pyörähtää nurkan ympäri sivukadulle. Sitä reunustaa toiselta puolen korkea, punaiseksi maalattu lankkuaitaus… kaupungin varastoalueita. Entinen pallonlyöntikenttä ja talvinen mäen paikka oli saanut luovuttaa enemmän kuin puolet alastaan tuota aitausta varten.
Hessestä tuntuu, että Laidan poikien suuri joukko ympäri avaraa maailmaa tällä hetkellä huusi voimakkaan vastalauseensa tätä ryöstöä vastaan.
Hänen mielensä on katkera. Miksei voitu säilyttää vanhoja paikkoja ennallaan, miksi piti repiä ja turmella? Mustosen saunakin Plaananojan toisella puolen oli hävinnyt jäljettömiin.
Luonnollistahan se oli: kaupunki tarvitsi maitaan. Mutta — vaikka Hesse sen hengessään myönsikin, hän siitä huolimatta kapinoi.
Uusi tavaramakasiini oli kohonnut kaupunginojan toiselle puolen: tulevien tavaroiden toimisto. Tänä hetkenä Hesse kirosi hengessään kaikki tulevat tavarat. Niiden mukana saapui nykyaika… tämä suurteollisuuden ja materialismin turmeltunut aika, joka hävitti tieltään kaiken vanhan ja arvokkaan…
Mutta aalloppi seisoi entisellään, vaikka näyttikin kovin matalalta. Ja ennen se oli ollut korkea kuin tuomiokirkon holvi! Vieläköhän sen alla kaikui yhtä juhlallisesti kuin ennen?
Niin — hän itse oli kasvanut… tullut aikamieheksi. Mittasuhteet olivat muuttuneet. Se, mikä lapsena näytti suurelta ja tilavalta, oli nyt pientä ja ahdasta. Niinkuin katukin, jota hän kulki. Ennen olivat talot Plaananojan toisella puolen näyttäneet olevan äärettömän kaukana, kun pieni, paljasjalkainen pojanressu niitä Kästämän portilta katseli. Nyt ne olivat lähellä, melkein käden ulottuvilla.
Hesse jatkoi kulkua ja tuli seuraavalle poikkikadulle. Hän lähti nousemaan sitä ylös. Sen entinen nimi oli Fattihuusinkatu, nyt se oli ristitty uudelleen. Hänen mielensä myrtyi. Hänelle tämä katu oli aina ja iankaikkisesti Fattihuusinkatu!
Sieltä näkyivät Karstenin nahkatehtaat. Niitä oli laajennettu. Uusia, outoja rakennuksia oli ilmestynyt entisten viereen. Mutta parkkiläjät olivat entisellään. Vieläköhän Laidan pojat kaivelivat niihin tunneleita niinkuin hänen lapsuudessaan?
Siinä on Linnankatu, hiljainen, autio katu, jolla ei näy monta kulkijaa. Sepäs oli säilynyt! Pitkä lankkuaitakin entisen Viikin talon toisella puolen oli vielä pystyssä, vain uudelleen maalattuna. Ja kaikki rakennukset entisensä kaltaiset. Tänne ei uusi aika ollut kynsiään iskenyt.
Hän pysähtyi entisen Viikin talon portille ja katseli pihalle. Siellä oli paikallaan vielä vanha kaivo, jonka ääressä hän kerran poikasena oli kyyhöttänyt tulipalon roihutessa. Kolmikerroksinen, kapea kivitalokin oli vielä jäljellä. Sieltä, naapurikorttelin talojen keskeltä se katseli toisten matalakattoisten rakennusten yli kuin ylemmyytensä tuntien. Se oli uhmannut tulta ja aikaa.
Täällä oli kaikki samanlaista — ei mitään muutoksia. Talot vain maalattu, mutta — mikäli Hesse jaksoi muistaa — entiset väritkin oli säilytetty. Linnankatu, Linnankatu… se oli nimensä arvoinen! Siltä ei uusi aika ollut riistänyt sen entistä tunnelmaa.
Hän pyörähti nurkan ympäri ja poikkesi Moonan kotiin.
Tuttu piha, samannäköinen kuin ennenkin. Täälläkään ei ollut mikään muuttunut. Pihakeinu vain oli hävinnyt, ja sen paikalla seisoi pieni, viheriäksi maalattu leikkimaja.
Moonan äiti oli kotona. Mutta kuinka vanhaksi ja vapisevaksi hän oli käynyt. Hän ei heti tuntenut tulijaa, mutta kun Hesse sanoi nimensä, kirkastuivat hänen kasvonsa.
Vai Hesse se on! No ei olisi uskonut!
Ja kuin vilkastuen hän köpitti Hessen edellä nurkkakamariin ja sanoi ruotsiksi: Tule nyt tänne istumaan, rakas poikani.
Hesse astui huoneeseen. Samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten — vain seinäpaperit olivat vaihtuneet. Ja koulupojille vuokrattu kuten ennenkin. Sohvan yläpuolella riippui erään suurjuoksijan kuva. Täydessä vauhdissa siinä mies »repi kaulaa». Nykyajan koulunuoriso harrasti urheilua.
Moonan äiti oli käynyt kovin kuuroksi. Hänelle piti melkein huutaa.
Mutta siitä huolimatta keskustelu sujui. Menneitä ei muistettu.
Vanhus kyseli Hessen kotioloista ja tämä kertoi… poikakin kohta
ylioppilaaksi tulossa. Niin se aika riensi.
Entäs — kuinka Moona nykyisin jaksoi?
Oh, vallan mainiosti. Oli opettajana maalla ja oli laittanut karjaakin.
Itse hoiti kaiken… lapset ja lehmät.
Mitä — ei kai hän ollut naimisissa?
Ei — koululapsia täti oli tarkoittanut. Joululomalla hän oli käynyt kotona ja tuonut tuliaisiksi oikean lehmänjuuston. Sellainen topakka ja ahkera siitä Moonasta oli tullut. Olihan se niin monesti kehoittanut häntä jättämään tämän koululaisten pidon. Mutta kun hän oli siihen niin tottunut, niin ei ollut vielä malttanut. Ja sitäpaitsi: hänellä oli nyt palvelija.
Ja Moonan äiti tarjosi kahvia ja tyttärensä tuomaa juustoa. Se oli tosin vähän kuivettunutta, mutta kahvin seassa se vielä suli. Hesse pureskeli juustonpalasia ja hänestä tuntui, kuin olisi nieleskellyt jotakin samantapaista kuin eräänä päivänä kaksikymmentä vuotta sitten.
Hän oli kerran, melkein heti Itäsuohon muuttonsa jälkeen tarjoutunut korvaamaan Moonan äidille tämän entiset uhraukset — mutta ne oli ystävällisesti mutta pontevasti torjuttu. Ei niitä oltu korvausta vastaan tehtykään, se kun — muuten vain. Nyt ei Hesse enää siihen asiaan kajonnut, eikä Moonan äitikään.
He haastelivat kuin vanhat, rakkaat ystävät. Olihan niin paljon tapahtunut sen jälkeen kuin Hesse koulupoikana oli tässä kamarissa asunut. Pohdin Majken oli naimisissa, mestari itse kuollut. Ingeborg oli konttoristina muutamassa suuressa liikkeessä ja Miika, heidän Miikansa, oli pappi.
Niin — Moonan veli. Hesse oli siitä kuullut.
Olisi ollut niin paljon puhumista, mutta kello läheni kymmentä ja koulupojat tulisivat syömään. Hesse kiitti ja läksi. Tämä oli ollut hiukan aikainen visiitti, mutta kun hän oli niin monta kertaa tässä talossa yötäkin ollut, niin hän ajatteli, että…
Ei mitään, ei mitään! Tervetuloa vain toistekin!
Moonan äiti saatteli häntä portille. Hän oli kiitollinen, että Hesse oli häntä muistanut. Pää tutisi hiukan, kun hän heitti hyvästiä.
Adjö, min son… o' glöm int' bort!
Vanhus piti häntä edelleenkin poikanaan.
Hesse jatkoi vaellustaan kirkolle päin. Siinä se seisoi, vanha temppeli, ja sen kullattu risti kimalteli himmeästi pilvisen taivaan alla. Se oli entisensä näköinen, samoinkuin lääninhallitus ja koulukin.
Koulu, vanha, rakas koulu!
Sieltä se pilkisteli puiston huurteisten puiden lomitse arvokkaana ja entisyydelleen uskollisena. Se ei ollut huolinut mistään uudenaikaisista korjauksista. Klassillisuutensa tuntien se oli säilyttänyt yksinpä peltikattonsa värinkin, punaisenruskean, joka somasti sopeutui yhteen seinien vaaleankeltaisen kalkkirappauksen kanssa. Kaikki oli ennallaan — vain voimistelusali sivukadun varrella oli uusittu. Entisen oli tulipalo hävittänyt.
Lauma koulupoikia syöksähti portista kadulle, iloisia, terhakoita olentoja. Ne eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota vastapäisellä katukäytävällä seisovaan herrasmieheen, joka keppiinsä nojaten, kasvoilla kaihoisa hymy, katseli heitä. Mitäpä he välittivät siitä, että tämä sama herrasmies kolmekymmentä vuotta sitten oli samalla tavalla juossut ulos tuosta samasta portista. Mutta Hesse epäili, paloiko näiden nuorukaisten mieli samanlaisella hehkulla… tunsivatko he samalla tavoin sen suuren nälän, jota hän koulupoikana oli tuntenut, ja joka ei ollut jättänyt häntä vieläkään. Hän epäili, katselivatko he maailmaa ja sen eri ilmiöitä samalla tavoin… kuin suurta, yhtäjaksoista ihmettä, niinkuin hän oli kouluaikana katsellut — ihmettä, jonka salaisuuksiin he tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa niin innokkaasti olivat koettaneet syventyä.
Ehkäpä… ehkäpä kuitenkin.
Muutamia silmälasipäisiä herroja astui portista kadulle… uppo-outoja kaikki. Hesse arvasi ne opettajiksi. Mutta — yksikään heistä ei astellut sellaisella arvokkaalla tyyneydellä kuin rehtori Ringbom, tai harpannut sellaisella tulisella kiireellä kuin Pete. Hän näytti ikäänkuin pelkäävän, että se satraappimainen karskius, joka tuolla sisällä… noissa kiviseinäisissä käytävissä puhkesi esiin jylisevinä huutoina ja kaikuvina karjahduksina, haihtuisi hänestä tämän rakennuksen ulkopuolella… sulaisi kuin lumi auringon paisteessa. Sillä hän oli ollut hyväsydäminen mies, ja tuo karskius oli ollut vain kuin virkatakki, joka kotona riisuttiin pois. Joka ei opi tottelemaan, ei koskaan opi käskemään! — se oli ollut Peten sääntö, ja Hesse Karlsson oli huomannut sen todeksi.
Hän jatkoi vaellustaan. Oh, hyvä Jumala — täällä, näillä muistorikkailla paikoilla saattoi melkein nähdä näkyjä keskellä päivää! Eikö se ollut tapahtunut eilen, kun hän tuolla lyseon portilla oli juossut pahki Pete-maisteriin, ja tämä oli hihkaissut: Joko sinä olet tullut vallan sokeaksi, Karlsson? Hänellä oli silloin ollut näärännäppy ja valkoinen side silmän päällä.
Siinä olivat sillat, ja tuossa oikealla entinen merikoulu. Tuon rakennuksen ikkunan alla he olivat kerran olleet serenaadilla… laulaneet muutaman luokkatoverin heilalle: Yks on ystävä minulla… Ja silloin oli humalapäinen poliisikonstaapeli rynnännyt heidän luokseen ja ärjäissyt: Tuollaisia lauluja herrojen sopisi laulaa kapakassa! Missähän sen miehen älli oli silloin mahtanut olla?
Hesse laskeutuu katua alas. Hänestä on niin kummallista kulkea täällä, vanhassa kotikaupungissaan. Hän vaeltaa kuin vainajien keskellä. Siinä oli Öömannin ranta ja pakettilaituri. Mutta nyt oli satama hiljainen. Koski vain kohisi tuolla silta-arkkujen välissä. Sen voimaa ei talvikaan pystynyt vangitsemaan.
Keskikaupunki oli suuresti muuttunut. Uusia liikkeitä, uusia nimikilpiä. Vahingossakaan ei yhtään entistä. Kaupungin vanhin kirjakauppakin on muutettu kahvilaksi. Mainio ajan kuva! Mutta Lundahlin kirjakauppa oli toki vielä jäljellä. Hesse poikkesi sisään ostaakseen lyijykynän.
Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Tuon tiskin ääressä hän oli lukemattomia kertoja katsellut kuvariitingeitä, valikoiden niistä mieluisinta. Niitä oli monta eri lajia… oli sotamiehiä ja kaupungeita… oli eläin- ja lintukuvia. Hän oli hakenut kuningasleijonaa, sillä tuo eläin oli aina erikoisemmin kiinnostanut häntä.
Sen keltainen — noissa väripainosjäljennöksissä usein aivan liian keltainen väri oli saanut hänen mielikuvituksensa lentoon. Kaikki outo ja salaperäinen oli lapsena merkinnyt hänelle keltaista. Satujen kuvaamat maailmat olivat olleet keltaisia, etelä, josta Savuojan kummi jutteli, keltainen… yleensä kaikki, mikä hänen mielenkiintoaan oli tavallista suuremmassa määrin herättänyt. Hän muisti, kuinka hän ensi kertaa eläinnäyttelyssä käydessään oli pettynyt nähtyään oikean leijonan. Se ei ollut ollutkaan niin keltainen kuin kuvissa, vaan paljon haalakampi. Sen jälkeen hän ei ollut mielellään eläinnäyttelyihin mennyt: hän oli halunnut säilyttää »leijonavärinsä». Olihan se sangen lähellä kultaa, kuningasten komeutta, ja olihan leijona eläinten kuningas.
Tässä hän siis oli seisonut, valiten itselleen riitinkiä. Siitä oli kulunut aikaa, puoliväliin neljättäkymmentä vuotta. Silloin oli elämä vasta ollut alussa, nyt sitä oli jo eletty yli puolivälin. Nuo riitingit olivat joka kerta tarjonneet hänelle saman, iloisen yllätyksen: eikö — valmistautunutkin — kuningasleijona tupsupäisellä hännällään lyömään kupeitaan ja kiljahtamaan yli keltaisen aavikon! Noissa riitingeissä oli häntä ensi kertaa kohdannut elämän kutsu.
Hänen päätänsä huimasi omituisesti, ja hän pyysi saada nähdä lyijykyniä. Hänellä oli sellainen kummallinen tapa ostella erilaisia lyijykyniä. Hän oli »kynähullu».
Hän saa mieluisensa kynän ja aikoo lähteä. Mutta silloin pistää hänen päähänsä ajatus, että täällä ehkä vieläkin oli myytävänä riitinkejä.
Häntä hävettää tiedustaa, mutta sitten hän rohkaisee mielensä. Neiti katselee häntä kysyvästi. Mitähän tuo herra vielä mahtoi haluta?
Onko teillä riitinkejä?
Riitinkejä? Neiti tuijottaa häneen ihmeissään. Minkälaisia riitinkejä herra tarkoitti? Piirustuksiako?
Hesse hymyilee kuin anteeksipyytäen. Oliko mahdollista, että kolmessakymmenessä vuodessa hävisi kokonainen sana, kokonainen käsite?
— Onko neiti tästä kaupungista?
Kyllä… mutta mitä… mitä herra oikein tarkoitti? Kyllä hän oli kotoisin täältä, syntynytkin täällä.
Sitten te olette paljon nuorempi minua.
Myyjätär punastui. Ihmeellistä! Mitä tämä komedia merkitsi? Hän vilkaisee toiseen päähän huonetta, missä toinen neiti parast'aikaa palvelee erästä rouvaa. Hesse käsittää hänen tarkoituksensa. Neitiparka luuli häntä varmaankin mielipuoleksi.
Hän lausuu leikkisästi: Minun lapsuuteni aikana kutsuttiin riitingeiksi väripainosjäljennöksiä, jotka maksoivat viisi penniä kappale.
Oh! Sitäkö se oli? Myyjätär oli jo ehtinyt ajatella ihan ihmeitä.
Kyllä… kyllä sellaisia löytyi.
Hän opasti Hessen toiseen päähän.
Näytä tälle herralle väripainokuva-arkkeja.
Sellainen konstikas sana! Riitinki oli paljon selvempi ja yksinkertaisempi.
Hän sai mitä halusi. Valtava pinkka nostettiin hänen eteensä, ja hän rupesi sitä selailemaan. Siellä oli kaupunkeja, maita ja kansoja… kaikkien valtakuntien armeijat eri aselajeineen, mutta ei hän niistä välittänyt. Hän etsi kuningasleijonaa.
Jopa löytyi! Siinä se seisoi erämaan laidassa… leijonapari, uros pienellä kummulla, katsellen yli keltaisen aavikon, naaras alempana, vaanivassa asennossa sekin. Hännät sojottivat suorina, tupsu hiukan ylöspäin koukistuneena. Väri oli sama kuin ennenkin, keltaisen ruskea, ehkä keltaisempi kuin luonnossa. Leijonaväri, elämän kutsuva, kiehtova väri! Sama kuva kuin hänen lapsuutensa aikanakin.
Hesse Karlsson katselee riitinkiä, ja omituiset tunteet myllertävät hänen povessaan. Mitä sinusta on tullut? kysyy tuo halpa paperiarkki häneltä. Onko kuningasajatuksesi toteutunut?
Oi, hänen täytyy tunnustaa, että ei ole — ei ainakaan sillä tavoin kuin hän oli kuvitellut. Eihän hänestä ollut tullut latinankielen professoria — vaivainen halkokirjuri vain… Puu-Kaalsonni…
Mutta sittenkin, sittenkin… eräässä suhteessa se sittenkin oli toteutunut: hän oli voittanut itsensä, — saavuttanut sielunsa tasapainon. Toivottomat taistelut olivat toivottavasti takanapäin: hän oli päässyt sydämensä herraksi… tuon petollisen, epävakaisen sydämen, joka oli hänelle ja hänen rakkailleen niin paljon murhetta tuottanut.
Hänen kuningasajatuksensa oli toteutunut.
Hessen silmänurkassa kimaltelee kyynel, kun hän kauan kuvaa katseltuaan lopuksi lausuu: Saanko kaksi kappaletta näitä.
Neiti hymähtää. Omituinen herra… ei varmaankaan ollut oikein viisas. Oli sen näköinen, kuin olisi katsellut ammoin kuolleiden omaistensa kuvia. Hesse sai käärön, maksoi ja lähti.
Kadulla hän vasta oikein punastui. Mitähän ne olivat hänestä ajatelleet? Varmaankin pitäneet vähäjärkisenä.
Mutta — välipä sillä! Hän oli vielä löytänyt riitinkejä! Toisen niistä hän laittaisi kehyksiin työhuoneensa seinälle siellä uudessa asuinpaikassaan. Mitäpä siitä, vaikka tuttavat nauraisivatkin. He eivät aavistaisi, mikä merkitys tuolla vaatimattomalla taululla hänelle oli. Se muistutti lapsuudesta ja viittasi tulevaisuuteen. Se kehoitti häntä tarttumaan lujasti elämästä kiinni, täyttämään velvollisuutensa, pitämään osansa — sen, jonka elämä hänelle oli antanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi kotikaupunki yht'äkkiä näyttänyt hänelle kasvonsa, entiset, rakkaat kasvonsa, kuin olisi tämä uudenaikaisuutta tavoitteleva yhteiskunta jälleen muuttunut siksi, mikä se hänen lapsuutensa aikana oli ollut: onnen, rauhan, tyynen ahertelun ja lujan elämänuskon tyyssijaksi.
Mieli valoisana hän lähti astumaan Niittytullia kohti, Partasen kummeja tervehtimään.