language: Finnish

TIE SELVÄ II

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I.

Itäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu rata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti pääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista ajoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota kuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin tasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään oikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot kaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä kansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa niitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja laajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä pidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla valtaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei tapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa. Mutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten polvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja heidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja vapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies ei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä, mahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta erikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen tyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa, joka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen sukulaismaan koreastipuettuun czikós-sankariin.

Rautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia.
Junia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä
lainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on
Hesse Karlsson löytänyt toimialansa.

Toiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut tullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää laitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan heti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa kouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen lingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen filologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin. Sen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän kirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.

Hesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.

Hän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä vuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen virkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän laskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli myöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen ja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla jäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.

Hän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt sitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin virka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään uneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei virkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan ollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin huomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli ylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston halkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin hän oli saanut viran.

Se oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä erilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä, pikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai vähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut tainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja otti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät ja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan kulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa vaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja yhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille järkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu rautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.

Asemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran katkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai kadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava ääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen luokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen oli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään erittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi tehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus hänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja lukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa ja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos, ulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin edessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla varustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät siitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät samoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja menepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert oli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot! Sillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja ruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut. Jestanpoo!

Ensimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia kuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet kilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken yhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen suvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän oli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn. Pitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän istui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui vaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta joskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti puhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity. Isoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia, rutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa — töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta kiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus gallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan oli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa eteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen johdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa. Eikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä ja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito, huomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono hautomaan.

Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi muistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu. Varmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta, caligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, gallinaa. Mietelauseen pitäisi siis kuulua: Gallus gallans de gallina — kukko haaveillen kanasta. Hahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle, letkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen näillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä maassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!

Melkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin. Hesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja maksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa kuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu basilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri oli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan varovaisuuteen.

Toinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa joukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu koulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi oli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta, että papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja purjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa avulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli siis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut kaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen luonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään — niinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi kasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati. Hänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.

Krank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut erilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän maihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen intohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin hän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin tutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut asiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien Suomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa häntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä ole mitään tutkimista… se on selvä. Sinä polveudut kukosta… tai oikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».

Uusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn pystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän letkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta ompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen, nykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia… sillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään! Sanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti toran lyhyellä komennolla: Kas niin… laukaukset vaihdettu! Aselepo! Haavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan huumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja syöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta Katrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.

Rautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei ollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin kuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä oli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja paljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn apinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia, kiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen liemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille eikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä kilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan sietää kirjuri Hahnia.

Se tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu, kun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin on… mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi sinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta ja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas… se ei huoli edes sinun tarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden kahden välillä vallitsi ikuinen sota.

Mutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin. Rouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä. Se hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä, Puu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään, huusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen. Ei… sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin Katrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi asemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen tuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä marakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.

Sellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan asemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa — halkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen haaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja maan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta uneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja, huolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen vuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin, lujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt unta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta kaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto päästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa… ihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta Lykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä ihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson menisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen… Ja tässä hän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen tulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit, työmiesten palkkalistat, veturilaput… siinä hänen »tieteellinen työskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan mäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta Vaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen tuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.

Äidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi ruotsi… aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet, ruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli onnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon, tuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia virkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena. Älä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin rautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä olleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.

»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen mahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin esimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan näpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien ääressä kai hänen elämänsä kuluisi… matkoilla ympäri piiriä, asemalta toiselle… puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä asiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista ja varpaillaanoloa… pettymyksiä, huolta ja harmia… ei edes sunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana… asiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai kirjoittaa laskuja ja todisteita.

Ja jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat. Mutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion kanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen vuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä ja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan palstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä… niin seisoivat pinot kuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja vedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin tarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa pinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut, hajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset… hevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita niitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen talonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan. Pysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa! Selityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei asianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se talvella — se lonotti… paksun lumen aikana, millaista oli maaperä hangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!

Entä sitten halkojen vastaanotto.

»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan täyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan esittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen asiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen halkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi miehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta viimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin, tai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät. Uusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja, halakoja… kuivia kuin kapakalat… ihan helisivät, kun yhteen löi. Ja hän sitten myi halvalla, halavalla… puolikolomatta markkaa kuutio havu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin paperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin tehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi! Sopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden asemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat satua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit talonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan… sanottiin, että kun tulevat kruunulle… Siinä sitä oltiin, mitäs teit? Rupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä koko loppuikäsi!

No niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti… monia kymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia! Herra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin lasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin: Niin käskettiin laittaa… ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee rautatielle…. Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole… milloinkaan ei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja tavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja — sääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa vahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei vallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.

Tuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja kiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit huolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa taas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin hiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat olivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki. Tuota… oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne… koko lailla. Tarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla loistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen onni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle asemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta! Se haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa. Ja aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista ponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.

Sellaista se oli.

Hesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne pitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi Helsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee uudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen yhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista, kuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan osalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla saat oikean yleissumman…

Se verraton Tennberg… se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa sellainen toveri täällä… täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava, mutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.

Konttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä. Harmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen, töpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert… sylkevää kansaa oli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat kultapermannolle…?

No, mitä teillä on asiaa?

Tuota… se kun minä vain… että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu niitä talavellisia puita.

Hm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät eivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta sitten.

Hän selitti talonpojalle asian.

Minä tuota… että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.

Enhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.

Jaa… Vaasassa se kuulemma on asunut… tuota, sillä on talokin siellä.

No, teidän pitää itse kirjoittaa!

Asiamies raapi päätään: Tuota… ei taitas puukhollari niinkun… mie oon niin huono pännämies…

Hm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin tehtävää.

Hesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei herra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään hänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!

Tuossa on. Pankaa itse postiin.

Eikö se mene virkatietä?

Hesse nauroi: Ei, hyvä mies… tämä on yksityinen asia.

Ja mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut kiittää.

Ohhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan kiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.

Hän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat kirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti nimensä alle.

Puolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa. Sillä… muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt tyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli saanut?

Stjärnan glimmande står och ser över jorden i natten ner…

Sitä se usein soitti… Melinda. Niin… kauniitahan ne olivat… tähdet… kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin varastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä asukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti: Marsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan. Siinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen. Hän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu selvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli ihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli… ei mitään! Ett underverk — se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin hyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut tämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja ja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä… loistavia, hehkuvia — aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät näkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten iäisyyttä… mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä kuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä… tämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen heilurirattaan nakutuksia… kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä — seitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin? Noihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään keskeytymättä… ikuisesti…

Hesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan glimmande står och ser…» Taas se soitti sitä… samaa, tuttua laulua.

Hän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin kaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä molemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse seurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo leikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.

Häntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin. Ystävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta vaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.

Hesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja kodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko tilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.

Hän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.

II.

Hesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on lähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden halko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita, etteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä itse ottamassa selvää.

Lennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank viheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa klarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa istuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään. Virkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa jyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä niitä meni useampia.

Yö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa. Hän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni ja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii huomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies ja kirjojen tuntija.

Hän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan ruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet suomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan mikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia kovin vähäisiksi.

Olisivatpa lukeneet Juhani Ahon Kevät ja takatalven, jonka ensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota kannatti ihailla… niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa, niin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty… henkilöt mestarillisesti hahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen hiippakunnan piispa!

Häntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein… esitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt tullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät näille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan suhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh… suomalainen kirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?

Hahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja
Schiller… olihan hän lukenut Rosvot ja Nuoren Wertherin
kärsimykset. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta?
Frenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.

Frenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn tuntenut Frensseniä? Jörn Uhl ja Hilligenlei — nehän oli käännetty ruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla… mutta hän, Hahn, luki tavallisesti alkukielellä.

Se Hahn… sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei hän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut. Ja puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!

Asemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut Panun. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri, siinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä mitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita, mutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa monta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia. Mutta Kosackerna — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin Kasakoita? Ai, ai… siinä oli kirja.

Tunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä kirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia — ja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta kuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi, niinkuin esim. Sodassa ja rauhassa. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili ainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita ja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin uljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka kerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi koulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg Stanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali, mutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita ja koppavia… potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän vartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko »ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään rauhaa.

Asemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli siinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman vihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta Ga-vaunua, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut maanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.

Pirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta sitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita ennestäänkin.

Olisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.

Ottanut selvää… minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä tavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin lähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen vaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä jaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä, Hahn?

Puhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei se tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen taskuunsa.

Siinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.

Ole hiljaa! Sekoitat laskuni.

Krank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.

Telefooni soi. Krank meni vastaamaan.

Selvä on… ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee kohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.

Mitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?… neljättä miestä tarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että poikkeaa tänne… Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.

Hesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi… osasi ulkoa. Mätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt kaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat ennestään, mutta neljäs puuttui.

Ne taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.

Saattoivat. Asema oli yksinäinen… ei mökin pahaista lähitienoilla. Kirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti keksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle Seilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota iänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti istui, oli työläs olla, kun koipia pakotti…

Oli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen hienossa hiprakassa alituiseen. Mutta… virkansa hoiti… ei ollut vielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin ihan veitsen terällä.

Juna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.

Terve taas.

Terve, terve.

Ulkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli muodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen pikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.

Hesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!

Siinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.

Hesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli käynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun verran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta eikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti. Siihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä — linjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän ansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.

Hän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen kaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä. Filosofia oli hänen mieliaineensa.

Hesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin poika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt monta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin… sepäs sattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.

Muutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä koulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri Nässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!

Maisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta toveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa ehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin sisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli ollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin. Aino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut epäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat niin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai ‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin tietää, mistä sanasta pendeli johtuu. Pendo, pependi, pensum, pendere — punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut auttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten. Uskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta suutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon ainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.

Hesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja unohtaa elämän arkipäiväisyys.

Mutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä Lietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut rautatiehallituksessa?

Se on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja eräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta — ei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?

En… kuka se on?

Saksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen teoksen: Die Philosophie des Als Ob.

Sepä merkillistä… als ob, kuin jos… sehän sopi erikoisesti heille, rautatien palveluksessa oleville.

Eikö totta? Keidas keskellä erämaata.

Rindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin kirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä vielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia tuoreita, meheviä ajatuksia… paikoitellen kuin runoa. Mutta käytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan mielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä kannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.

Se oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen kohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei istunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.

He juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut viettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi hengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.

Hän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin mielellään tänne tulee.

Rund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi. Vaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin saisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.

Rindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään teeskentelijöitä… syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia mahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon Rund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään, ei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin ilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä, linjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja sitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri tätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja palveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies ja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.

Hessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein papillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle, vaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä välittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin jokaista rehellistä ja kunnon miestä.

Aiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.

Eipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata skruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä siellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.

Se Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja nyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.

Rindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein filosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän istuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne antoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi toisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer… ja sen filosofia — se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä. Kärsimys — se oli olemassaolon sisältö.

On niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin puhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee pohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen keskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai tiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai joskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu, että hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee nautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän nyt sitä yleensä ajattelee.

Tuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä Rindellille.

Mutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta… tosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli sittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten pohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää täydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita kohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie kärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen, johon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet ja intialaiset fakiirit päässeet… nirvanaan, kaiken halun ja elämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin vaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä elämässään.

Rindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään velvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin mukava mietiskellä kaikenmoista… filosofeerailla. Mitenkäpä täällä korvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju» sammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.

Hän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen luokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.

Hesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse, mutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun ja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole kolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!

Mikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme kyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.

Saakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden aikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia kaivataan… kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.

He menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli nakutellessaan lennätinkonetta.

Saat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.

Kyllä huomaan… mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri liikkeellä… voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja Itäsuossa.

Ai, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait tiedon?

Niin… Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.

Asemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.

Niin näkyy olevan… Meillä kassantarkastus… pitäkää asiat klaarina.
Voi poiketa… Se on hyvä mies se Nordberg… antaa salavihkaa tiedon.
Kylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.

Hän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule junaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.

Mutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.

Kumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan puoleen.

Kontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa tänne illaksi… sekin.

Halvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.

Istuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin järjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut rahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut vielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat kopattaisiin?

Hesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa, olivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa… fiuu!

Tämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei saa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta mistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.

Herrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin vaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta Seilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan pieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä ollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.

Ei minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.

Eikä minulla, sanoi harjoittelija.

No, sitten ei tule mitään.

Seilonen rupesi hyräilemään:

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti…

Kuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy.
Asemapäällikkö näytti tuskastuneelta.

Yht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja harjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!

Taitaa olla parasta.

Harjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa virnistellen.

Mutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.

Ota sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei hellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!

Asemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija istutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi sittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.

Ja nyt anna huilata!

Herrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se poika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies. Poika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.

Mitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan. Asemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan. Hesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen nakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi hänet.

Kuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja käykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa. Voi tulla tännekin.

Asemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi odotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.

Tuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät olutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?

Kantakaa kotianne tai heittäkää metsään.

Suur' kiitosta!

Hän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.

Jaa… olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.

Ja hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin pullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.

Saisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen.
— Mehtonen!

Mutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle puolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään konttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen hän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.

Siinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo keikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti valehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti istui, oli työläs olla, kun koipia pakotti…

Pakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua yhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni… Taisi nukahtaa mies. Hohhoi… kevätilma raukaisee!

Hesse havahtui: Sanoitko jotakin?

En muuta kuin että kevätilma raukaisee…

Joo… ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.

Hän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään asemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona. Kontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta nyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.

Seilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?

Enpä ole… ehtineehän tuon saada…

Joo… eipä sillä… tyttöriepuja on aina maailmassa.

Etpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.

Ei ole aikaa.

Hesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.

Seilonen: Kuule… sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?

Kuka sitä oli sanonut?

Hahn sähkötti kerran meille.

Vai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi pois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu oli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.

Seilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?

Hesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.

Pöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.

Skruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.

Seilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.

Asemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa, istuisimme nyt koreasti pelaamassa.

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti,

hyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.

Tuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui mietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät humisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti… tasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa… toisesta päästä maailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa ketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta vastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän virtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta. Asemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa pakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet ovat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen sulkee koneen.

Ja tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää tämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias, eli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän taisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei vielä sanonut: Antaa mennä!

Mutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää täynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan ja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi ympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa… samantekevä mitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.

Siellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia — ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen asemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa elämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli: Antaa mennä… kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti antoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä… kaipahan jotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui samalla lailla: Antaa olla… ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu liikennetarkastaja kulkemaan…

Ainoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja siinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä päässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea… laskea kuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä hän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen kymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän mies vielä puristamaan elämältä onnea… tosin murenen vain, mutta sittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa, Vaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta. Olisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi nyt täällä.

Entä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta hekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto voinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin vuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin. Tavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä katsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.

Kerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa. Heillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut liikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.

Rouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa. Kukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria kuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen, rautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu. Useampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle Seilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä ainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja harjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.

Tunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se häntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.

Vaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti rakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit olivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman edustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä, Mätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.

Asemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli kiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä vaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi sen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.

Tuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen, osoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole tullut laitetuksi uutta tilalle.

Niinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman tunnuslause.

Siellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi korjata pois.

Mehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa… se Seilonen… tinttaa aamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja vien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.

Mistä se tilaa olutta?

Vaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen olutkorit. No… kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta säännöllisesti.

Niinpä niin… mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja takaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.

Toisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä humalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät paikat.

Oli täällä huvitukset, oli totisesti!

Ja sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.

Mikä peli se sellainen oli?

Ei Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt… olipahan sellainen liidulla piirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän kertaheitolla, vei rahat.

Vai sillä lailla.

Joo… markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle päälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi peliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen opetti.

Asemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein kunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä: Mehtoska… kuulkaahan… minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen petti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä kostan… naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki… jokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan nuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.

Hessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman rakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.

Hänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden uhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se oli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt parantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren rakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko hänkin ehkä juomaan?

Tuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob — kuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi pettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli muistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta sanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti kärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä sanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten… sairaalasta päästyään teki koko hommasta laulun… vakavan ja miehekkään, joka sai toverit unohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri tuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija. Myrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi kuoreensa kuin simpukka… ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä syvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset saattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs! Nostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi vielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen henki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren jättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja iloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä voimalla… kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä… jalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten sairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan kuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa sydämestään: kuulkaa, se laulaa!

Hänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli ratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon, mitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa…. voittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut kauneuden olemuksesta? Niin… että henki kohoaa tajuamaan ikuisia aatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei nirvanaan, jossa kaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu yönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä ja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä… juuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei vielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.

Niin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä. Mutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan. Ja — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan… ulkonaista tukea, ystävän ymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman itsensä… sen, mikä hänessä oli oleellisinta… sydämen tuoreuden, sen verenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää mikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain siitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt… muuttunut rauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan samalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden vainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi tulla kuolema…

Siellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli pysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli näkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä rupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti. Niin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti, päätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä sykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt alkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.

Hän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään katunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas. Tällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit selvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi hänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana. Riippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja kasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin itsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin Seilosenkin… ja kaikkien.

Hän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello oli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin kuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.

Asemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin syömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä…

Schröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi halunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten rouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa siellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei ketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella. Se kiljui hänen korvansa rikki.

Mutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.

Mitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.

Minä sanoin, että olenhan sinulla minä.

Niin… sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat.
Pelaatteko nytkin?

Hesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.

Tulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.

Rouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja virkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.

Aika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että liikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta kontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.

Muutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys.
Seilonen ilmestyi salin ovelle.

Nyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.

Asemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja koetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.

Juna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.

Kuolema ja kadotus! Minä tulen.

Ja asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.

Kuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin hullusti? hän kysyi.

Hesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja meni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa tavarajunassa.

Asemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan jälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli jo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa kohtaan.

Hän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen karahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi kannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi, ja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä konduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle tullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä käsipuolesta.

Hän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.

Hesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö torui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun meillä on kaikki taas järjestyksessä.

Mikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista tämäkin.

He menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin vastaan.

Rahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa kämmentensä välissä.

Asemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme koria olutta!

Seilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat, ja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut jotakin.

No, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot pulputtamaan!

Yleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin. Asemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin pöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen koomillisuus sen vaikutti.

Tulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan aukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten: pul-pul-pul… se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi, herää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta: Tuota… ei tainnut tullakaan —?