Tuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa!
Seilonen ojensi Mehtoselle pullon.
Tämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!
Se oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme, huusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:
Kipralttarin kalliolla
hännätön makotti…
Tervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä kyllä puuta, mikäli minä tiedän…
Schröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!
Ja herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.
III.
Oli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä — sellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka ei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi suuruudenhulluus.
Kerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että sen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä yhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen pääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre näytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään hyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun vallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja mahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi puolen vuoden palkkansa.
Hänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen merkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla monilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat. Niiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli tavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri laatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä, juomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta alkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja torvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali raikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.
Jo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen. Hän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin… tilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti soitti hiukan huonosti. Tilaa vain… mutta se taitaa tulla maksamaan. Jukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän rahasto».
Mutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää helsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai välttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja tänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin kerran oikeat herrasjuhlat.
Ja Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden vasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.
Hän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten päänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan vulgääri… puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli ainoa sitä lajia… ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli hän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies, tosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän voisi pitää esitelmän filosofiasta.
Oskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla henkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki… hengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita… runonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän tavallisesti piti juhlapuheen.
Hän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että lähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut Vaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä oli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.
Hän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat. Pastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä matkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt esitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.
Krank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?
Sidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon anteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä ja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen kirjuri.
Mutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.
Jaa… niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä oli valta kutsua niihin ketä halutti.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan, vihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja sinun on välttämättä kutsuttava.
Sidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa… kyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin kutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.
Ja Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.
Krank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.
Sidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli luvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai pysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.
Ja tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi matkaansa.
Hesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko, asemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä, useimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit Hahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.
Herrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre hullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut normaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.
Meillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla pienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus. Myönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.
Hyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään. Sitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti nimipäiviensä viettoon.
No, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja hänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä on leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu esim. reumatismia.
Kyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.
Sinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä muutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä tässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se. Toinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi… Sidensnörekö vai hän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli ainakin tietoinen hulluudestaan.
No, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin yläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä… Seilosen vain on vaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.
Sille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.
Yläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos haluttaa.
Hän iski silmää erään insinöörin rouvalle.
Insinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa asianomaista korville. Hävytön… uskalsikin iskeä silmää hänen rouvalleen!
No ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen surullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden vuoksi oli sortunut noin alas.
Insinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin herra Seilosen kanssa.
Mies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.
Mutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä luovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.
Rouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun. Siihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta.
Veturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.
Asemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki yllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.
Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat!
Hän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä onniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä näin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!
Sidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori sitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei Jumalasta eikä kanoista.
Kyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen
Alkinoon pidoista.
No sopii… klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre hykersi tyytyväisenä käsiään.
He lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt paljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin päivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä, ettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli loukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli painettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.
Nuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa. Oli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa taiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta frakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin rintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes kerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti, seurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien isäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana. Mutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli kuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei koskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin… saada sieltä virka, tutustua sen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat, kuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa tai kuvernöörin kutsuissa… niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen tapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat samoin… samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä toiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia kohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa kadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin toimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän kuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui. Seisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti, hiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi… ihmisiä oli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin jonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)… miten hän voisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen kirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri… hän jo pärjäili kutakuinkin.
Ja Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh, hän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa! Silloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta nyt… nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä tasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli paljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu huomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät toiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä rautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri nimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.
Olisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu virkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus vain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään hyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus johtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies, vanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat aikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne olivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä maantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta Oskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli vain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa tällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti, välistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla hienoa… samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla…
Torvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen. Maalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat totisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla, puhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla. He eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin säälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja he siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja sitäpaitsi: he saivat maksun.
Ai, ai… ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta ensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.
Joku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja kysyi:
Vai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?
Eipä niin… Olihan aina varaa parantaa.
Hyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän sitten taputtaen käsiään.
Käytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan apteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.
Hän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju.
Vetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään
ja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa.
Jokainen odotti jotakin hauskaa.
Hän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia, joissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti. Elettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen yhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina ilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu herra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän sankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen katsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon paremmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä kaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa (apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon hän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä alhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä tanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim. suurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan palvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti isännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä siellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta. Alakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli periaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku taputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa saksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti käännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme hänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre, eläköön!
Sali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet, hymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen pääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!
Hänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus jatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus. Viimeksimainitun luki nimismiehen rouva — Herra Seguinin vuohi. Sidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita… Alfonse Daudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon pikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä, sen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.
Hesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan nimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta tullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen. Aavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa? Jos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma: narrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä ollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä… joskaan nyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä kohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle. Hm… juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä oli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei siellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi. Ekheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin tuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin tuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.
Hän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et kai pois lähde?
Lähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!
Hän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona, leveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti tekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.
Mankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?
Se oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan ylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut kertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.
Tottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu hopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko mennä pois?
Hesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä… narrin kemuissa.
Ihmisethän ovat ihan hulluja.
Kustu: Niinpä niin… mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa.
Siltä ainakin minusta tuntuu.
Hänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata, mutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.
Jassoo… sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi viisas viipyä. Se Rundkin kehtaa… nousee pitämään puhetta aivan kuin jossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin niitä klassillisia aiheita vedetään.
Hän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve!
Vai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha…
»Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.
Ei se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja taputteli käsivarsinauhaansa.
Niin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.
Meitä on kolme veturimiestä… kaikki tampuurimajureina. Meidän vuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.
Kuule, älä viitsi… lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.
Mutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.
Rindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin samantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!
Kustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään. Muistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja tanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat kuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset juhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt itsekunnioituksensa jossakin määrin.
Samantekevä. Lähdetään.
Hän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.
Oskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja värkit!
Ulkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista loisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli virkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus kuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain alatse asemalle.
Rindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua tuohtuneena.
On se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon hupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!
Hesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.
Rindell: Olkoon… mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen humpuukiin… se on vähän liikaa!
Sillä on huumorintajua, huomautti Kustu.
Rindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua humoristisesti. Se on säälittävää!
Miehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat vaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori vilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti tuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.
Mennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne olivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.
Mennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.
Siinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi »trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän nosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt… keskellä yötä?
Ahaa…joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.
Kustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti joutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi kyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin heidän kanssaan.
Saatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen pistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.
Kuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi pieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas hiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti hämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti. Höyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä oli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki ihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.
Täällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi hän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä ympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti siitä.
Niin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista tilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että se sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon paremmin paikallaan.
Hän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään omituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja ajaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä matkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä, valvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän vakavuuteen.
Hesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä näköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi kirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät hämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella, ja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä puupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.
Mutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta keskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven kiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli hämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli hopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan päähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään vielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät, sopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi jo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain himmeästi hytin ikkunaan.
Höyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun otsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen. Se oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja joka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä ihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.
Hän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen toiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä ja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila. Pikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä tuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja selvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään, valaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan, jolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti hänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas läikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi lukinverkkoaan.
Huoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta tuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana oli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja äidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut lahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi kirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi somasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka oli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut taivaan riemun.
Hän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä… siellä… se ihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.
Varovasti… hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja katsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli ja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus… se ihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan köyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä aikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut hauska tietää, että se oli siellä… hänen lähettyvillään…
Hän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa vähää ennen joulua… ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli ruvennut palelemaan… Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen, joka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin rikkaitten pojat…
Hän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille… jutellut noin vain sydämen kyllyydestä… Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä…
Mutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan, oli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen nimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin… silmät jännityksestä renkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä jääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään sitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi kierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas! Messinkituppinen puukko!
Hän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä aikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli luullut sen halkeavan… pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin kuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli tuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin kaulaan!
No älähän nyt. .. älähän nyt… pidä se nyt omanasi! Herra nähköön, poikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.
Oi, sitä siunattua jouluiltaa… sitä lapsen puhdasta, välitöntä riemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!
Kustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään. Tulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään kuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja piipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.
Ohoh… tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon lämmittäjän merkki, jos päästättää yli.
Hesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin yli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.
Kustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri ja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti! Minä panen kahvin kiehumaan.
Hän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista odotellessa he keskustelivat puoliääneen… juttelivat kotikaupungista, sen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän Nuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi vääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi veivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava… Terveellistä se olikin niille… Nyyrikille ja muille toimittajille. Sillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.
Ei ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut… laestadiolaiseksi.
Vai sillä lailla. No niin — hyvä se oli… sen saattoi arvatakin sellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi käyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.
Siinä innostuttiin, siinä lämmettiin… kotiseutua muisteltaessa. Tuo kesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän mielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän siellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin asemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne olivat neitseelliset.
Rindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla, kun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen varjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde purppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua pitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita. — Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä helähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla seisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine haaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas… sitä kaipasi.
Verraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen juhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet arvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli saanut aikaan.
Oliko todellakin? Niinpä niin… miksi ei. Miksi piti täällä rautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan välillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti lämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan? Niin — miksi ei?
Totta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan yhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen puhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi, sillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu huuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs hyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä olenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja te suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä pistouvaan kahvit! Ottakaa!
Ja he ottivat… jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat,
Rindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään.
Mutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän
tunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.
Rindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan rautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa kautta maan. Niin… se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina… se marakatti?
Olihan se, Romeo… hyvä toki… olipa vainkin. Se oli viisas elukka.
Niinpä niin… eläin oli rehellisempi kuin ihminen.
Siinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.
Niin se Hahn… se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä siten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin pappilaan veisin… korvista kiikuttaisin… mokomankin aatelismiehen!
Kyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt asemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut tullessaan.
No se oli hyvä… kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole vielä naimisissa?
En… eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.
Oli… oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne hokivat… muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?
No, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa.
Mutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?
Kello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä.
Olipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.
Rindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.
Samoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.
Kustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän vielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.
Huh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli lämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa. Kodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!
Aamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa Itäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti häntä taluttaa.
Hän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik —
Kirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni… ter-terveh! Eikö lähdetä
Mätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin
lo-lopahtaneet.
Kolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä jyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.
IV.
Kahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri oli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja perillinenkin oli jo valmis.
Hesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda —
Melinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa… eihän siitä
muuhunkaan… tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa.
Mutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.
He asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän suurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä tulevaisuudessa.
Somaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda hääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse oli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi. Kaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen… ihan prikulleen. Ja sitä oli toisinaan ihan mahdoton täyttää.
Hän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä. Melindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut ruoanlaittoon.
Melinda kiivastui: Mikset nainut häntä?
Kas, kas… tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi päivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut… älä nyt turhia! Se kun minä vain muuten… Niin — muuten… mutta se juuri… tuo alituinen muistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.
Hesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen oli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö mitä… Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin… parempikin. Häntä nyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten johtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop! Eipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin… tämä pieni, pieni — dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei… kaikkea mies ajattelikin! Tottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia mietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.
Ei — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta — missä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä oli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen… saattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää ajattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.
Hän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli hänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä hajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos niin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja katsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.
Ja Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli vaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä suinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse, jos ei muuten käsille tarjoutunut.
Ja tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski veturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin polttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä päästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei… taisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat helposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa… statistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista kuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja hyräilemään.
Hehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita kumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon — mistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.
Se rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät, loppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman iloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti ihmisen… pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin olisi jossakin… sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat olleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo virtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa, syvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi tuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana, säteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen kummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme hävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä muuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi. Melinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin. Hesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi hänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän ojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää virkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka se… tämähän menee kuin silkki!
He kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä… asemapäälliköllä, Harmilla ja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva varsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty rautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan heilläkin tyttäriä.
Sitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen vaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti Dammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten puhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä… hauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.
Hesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra Karlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella. Hesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä, puolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra! Hän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei ohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut kääntänyt parhain päinkään.
Pappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.
Säälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa — häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?
Oh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.
Sellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle tämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin sijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli kaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.
Kai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä, että tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa solakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu palmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä muistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli katsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se sulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen mielessään väikehtinyt tämä kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen naisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut yksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen luonnollinen toisistaan iloitseminen… toistensa ruumiista ja sen ihanista muodoista ei voinut olla pahasta.
Hahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa jälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa saksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän pelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut ohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen heikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä. Poikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei hänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen hän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin luo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin käsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi hymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet pihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi aina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.
Mutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän lähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin — toisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt olevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan venähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa, hän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin. Mutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli valmistautunut kaikkeen… ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin. Jaha… onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta kotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti ja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No… hyvästi sitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.
Mutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä. Häntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli voittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn selvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa… ilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai mitä sinä, Krank, arvelet?
Noo… näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti nainen.
Jaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?
En mitään… en mitään. Se kun minä vain sanoin.
Hetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja komentaa miehen matkaansa.
Mutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen ja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli jollakin tavoin jalostanut häntä… saanut näkemään asiat huumorin valossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea — ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen nimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.
Joskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan keittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen padan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti naittaa alaisensa?
Hyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin miestä tullutkaan.
Mutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven.
Mitä veli arveli esim. tällaisesta?
Ja Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu kukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli tekstannut: Gallus gallans de culina — kukko haaveillen keittiöstä.
Mutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja virkahti väsyneesti: Jaa… se olisikin melko totuudenmukaista.
Hesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja. He pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin — kirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen kirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan lainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään suomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos pitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli enemmän kuin puolet huumoria.
Hesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään. Hän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat kunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän piti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta poikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki poikkeuksen.
Mutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii ne.
Kaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi. Siellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan vain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan. Hän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin hänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan vaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri kirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät hetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään ja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien laitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva Krank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. — Jahah… vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi naisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta historiaa… kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle — konduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt matkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi. Mutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat, keskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen kieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli pyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt, kun sitä vietiin.
He olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen — kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että kysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä Brynolfin juttuja.
Johan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi juosta.
Hessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista, salaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki, keskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa, niin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi heti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin sellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen epätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh, roskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.
Krank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa.
Tulehan tänne, Hesse… näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.
Sellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti. Toisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni lämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat ja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki entiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori Ringbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti: Teatteriin sinun olisi pitänyt mennä!
Mutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä ihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh, ehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta — se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun rikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.
Uskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen nainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin! Vai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän kuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten oli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen mieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita… kirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä insinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan. Mistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle, Cervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen mielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.
No — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.
Hyyy… vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen miehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?
Aina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.
Hyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa, Sohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä kuuluisa säveltäjä.
Hesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun vain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.
Siinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus, joka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin sekin… (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)… sekin huoneusto, jossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä oli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen ylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa koulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen viimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet klassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui hienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.
Ei ollut Krank lukenut… oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia kirja, koska oli niin mainio.
Hän ei pyytänyt lainaksi.
Hesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria sinulla onkaan siinä sydämessäsi?
Kas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.
Neljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli huonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.
Hesse nauroi. Krank-poika se osasi!
Mutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei ainakaan oltu laulua tehty.
No, minkälainen se naisen sydän sitten oli?
No, sellainen kuin laulussa sanottiin:
Och hennes hjärta det var så stort, det var så stor som S:t Petri kyrka och alla sekter där fingo dyrka…
Hohhoi… kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa… tätä käsityötä nimittäin.
Melinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä lähteneet?
Kyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit tervetulleiksi.
Kuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat Krankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt äänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla poikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan miehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita — ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta Hesse oli äsken puhunut?
Hän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti miestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin tuulen leyhkä… puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda ollut häneen yhtään tyytyväinen.
Mutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs sinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli kaiken… sydämessä niinkuin kotonakin… koko minun maailmassani.
Ja hän suuteli vaimoaan.
Mutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole niitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit ensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin minun elämäni kiusa!
Turva, Melinda, turva! Sano niin!
Ja koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.
V.
Aseman nimi oli Laaksonpohja.
Sinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta. Entinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse ei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä: hauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia. Oli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen, toimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos jonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan! Ja naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan ruotsinmaalainen.
Hesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä väleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu, että talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa. Tavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä: oli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin kuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja koko halkovarasto oli hajoamistilassa.
Tuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti viheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.
Omituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään asemamiehen: Tuo on nähnyt hänet… sen uuden päällikön rouvan. Mitä hän tästä arveli… pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti omat kauneuskäsitteensä… ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä. Tyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan kanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän oli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin! Lippu… punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna pysähtyisi.
Hän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei huomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen silmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka vartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa asemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri Karlsson, joka tuli.
Hesse ei tiedä tästä mitään… Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan toisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun juuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä: miksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään tuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei ollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli taas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja kinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja miksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?
Surkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia ja mäntyjä… kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa kaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot pystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi oli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei ollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen pinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia, viime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa, kun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli sortteeraamista!
Hän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä, virkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa lippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö niitä tarvittu enää? Siltä näytti.
Taitaa olla halkokirjuri?
Hesse pyörähti ympäri. Kyllä… se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö!
Hän tervehti esitellen itsensä.
Hauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.
Mitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei tuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?
Hän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti:
Niin… niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.
Niin oli… mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin paljon kuin sinne mahtui.
Ehkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.
Hesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään, kuka tuo rouva mahtoi olla.
Hyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?
Hesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa. Kasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin kypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen pyöreä. Kuka, kuka?
Hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi kaksi tyttöä nuoraa… toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi. He olivat vastamuuttaneet… asuivat katuvarressa… ovella oli messinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää melkein savoksi.
Viktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?
Kyllä… se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut vaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä päivinä.
Hesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen hyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä… En olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa… alituista toraa ja tappelua! Niin… oikeassa oli Melinda… ja tämä toinen, tämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här också!
Lapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut niin äkkiä… niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään… rakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta lapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä… tämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii kuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat harvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen rakkautensa.
Katsohan, Konsta, tuollainen hän on… enkö ole sanonut? Kun hän hämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi… hän ei kuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.
Mutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan… jokaisen värähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni vaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi… kuin olisi jotakin hänen sisässään katkennut?
Hän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten, pianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan. Kuka täällä soitti? Niin… asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma musikaalinen… ja ehkäpä Viktoria… Viktoriakin. Niin tietysti… tietysti.
Rouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja parasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli palvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju i går! Niin — eilen… eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa? Mutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt nainen ja — naimisissa. Niin… eikö hän ollut naimisissa? Tuo tummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen miehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!
Mikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi? Mahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan… tämän Viktorian, joka nyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas niin… nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.
Mistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva merkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut tuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan tavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken päästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi äiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema omassa kodissaan?
Tuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi ainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia ja kohtalokkaita: minä olen onneton… olen joutunut onnettomiin naimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää… johtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin kauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin… samaa epäsointua ja hankausta alusta alkaen.
Hesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.
Mutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti kai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa… että heitä istui tässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja sitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme lastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään! Hän kieltäytyi niitä ajattelemasta.
Mutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua muutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan Viktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän nyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.
Naisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan sanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän virheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle parempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista vuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että Viktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan toista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja useammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.
Hesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita ajatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen sydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä kerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän käytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys… siinä oli se kipeä paikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.
Toistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät päässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että Viktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt mitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei hän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin pojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin saattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse näki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.