Hän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä siitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta… viimeksi asemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut muistella kouluaikuista rakkauttaan… kertoa siitä noin hiukan humoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui vanha rakkaus.
Hesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka leikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos hän nauraen kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan olevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa lamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut kysyä Viktorialta… Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen kertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin merkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.
Miksi te punastutte, herra Karlsson?
Hesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.
Viktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä mahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.
Asemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun vain… on pään särkyä.
Viktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?
Hessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä».
Niitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa.
Hän vastasi: No… enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.
Viktoria: Lapsellista — niin… mutta se oli onnellista.
Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan tunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että hän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?
Hän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?
Hesse: Kolme.
Viktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!
Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen, etteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein onneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?
Hänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria katsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä lähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka olen odottanut teidän tuloanne.
Hesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella seinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin, Viklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin — ja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.
Viktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen, kuluisi elämä paljon helpommin.
Asemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset sanat. Hän nauroi: Niin… minun vaimoni leikkii vielä nukilla.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui, hänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat, melkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen jalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te minua!
Hesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa, jonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän aikaisemmista elämänvaiheista.
Nuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon kertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan muutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin ollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän oli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.
Asemapäällikkö sanoi: Niin… mie en kauan siekallunna. Mie koppasin teän muijan yks' kaks' vain.
Viktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle ja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun pitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi seuraa.
Tämä virkkoi: Mene sinä vain… kyllä me herra Karlssonin kanssa pärjäämme.
Asemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan asiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli mahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli iloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen välikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja elämää.
Viktoria oli saanut rakkaan vieraan… lapsuuden ystävän. Totta kai hän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli sentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin kuin miehensä.
He seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle kaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut siellä käymässä… heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat sahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli puhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se ei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria rakastanut miestään.
Hän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla koristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä päälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen. Viktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan jutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse nojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas olento, itse reippaus ja kätevyys.
Viktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja kuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule… kuorsaatko sinä? Minä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.
Hesse naurahti: Eipä hän tiennyt… ei ollut Melinda ainakaan moittinut.
Viktoria: Kuule… minkälainen se on… se sinun Melindasi? Haluaisin niin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa olla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee. Pelkää, että toiset saavat siitä osan… Vai mitä, Hesse?
Eipä hän oikein tiennyt… ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi hyvinkin olla…
Viktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta hyppää kokouksissa… tulee kotiin myöhällä… usein vasta aamuyöstä. Minä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen…
Hän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli kuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli uskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut. Nyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.
Hesse kysyi: Mitä ajatellen… Viktoria?
Viktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko sydämestään voisi rakastaa.
Hesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti hänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin väkevältä… niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden painamana.
Hän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen minä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä. Mutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden miehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet…
Viktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli puhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi tulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua jollekin… ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen…
Missä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.
Majatalossa. Se oli hänen tapansa… periaatteesta.
Miksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden ilmaisu. Periaate… kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan jälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään…
He pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse taisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi matkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä oli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän olisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:
Kun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua.
Ajattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?
Nyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa kädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen purskahti itkuun.
Viktoria… Viktoria! sopersi hän.
Tämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli:
Ystävä, ystävä parka!
Mutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan pinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne… tuonne vanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.
Mistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas… minä olen miettinyt sitä niin paljon.
Ja hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen paikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.
Hän puheli: Tähän sopii, Hesse… sopii mainiosti. Pienempiä tuonne sivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava… oikea puinen torni, varustus pakkasta vastaan…
Niin, niin… Viktoriapa sen sanoi… sellainen, juuri sellainen…
Ja minä muodostan huvimajan sen keskustaan… kahvipöydän! Siellähän meidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta sinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.
Ja Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja lausui: Hyvää yötä, Hesse!
Tämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain voi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria, Viktoria…!
Hänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin harpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä ajoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.
… se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta keskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa hänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen, niin ettei yrityksestä tullut mitään.
VI.
Brynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja Hesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään hän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka oli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla! Sellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä kertaakaan oltu tehty.
Puoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset rakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia. Siinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon nokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän halon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös, vanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä työntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut niitä urakalla monta kesää.
Siinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja hyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi rattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien tai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja ojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa. Hei, Karppinen, täältä tulee…! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili tyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa ryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta keskikesällä.
Hesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut piti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka viheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori päällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?
Joka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei käynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä Laaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria huomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?
Kyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut enää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Mutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti ikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen rohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi helakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun rupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret poskilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut mitään.
Viktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja, punnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä, vaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli! Hänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo pihkassa koko ihminen!
Olipa se leikkisä asemapäällikön rouva.
He kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat heitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista kahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi tämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin kummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä… kutoi mattoja. Niin oli asemamies kertonut.
Hesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin halkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä ilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen… se aiottu huvihuone… siihen täytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi valoa.
Kuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt viisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti kahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin… eri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta Hesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei ollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan hän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.
Ja sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat ansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi myöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.
Hän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti! Asemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa rupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön mukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä Laaksonpohjassa puuhasi alinomaa?
Kiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin. Melinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja ennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu, enää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi taipaleelle.
Mitä… Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai… siellä taitaa olla asiat hullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat aina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui rahtikirjoihinsa.
Hän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja lähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-, väliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran ylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin ajettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua kerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin puuherra… kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!
Mutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan. Mutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa kohden.
Saiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä läpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei ohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi tarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin jokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin tavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä, mitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu päähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.
Onneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt, sillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen valmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä Laaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.
Tämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja tähän tehdään puolta enemmän.
Hesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa keskustasta huvihuoneen.
Työesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa… kissa vieköön!
Mutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.
Täällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!
Hesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien niskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä… se on jo tavallisen huoneen laajuinen.
Sitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta västäräkeille tämä on mieluisa paikka… Pesimäpaikkoja puolta enemmän kuin tavallisesti.
Viikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen ilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman kuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan päivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä kahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen. Hänen toinen nimensä oli Helga.
Heitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen rouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on auman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.
Viktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman keskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa, olisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut valoa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin tultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t Angelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.
Myönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa, että ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt rakentamatta.
Kyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.
Asemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!
Viktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen savolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt maisteltiin, juhlan alkajaisiksi.
Aumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen päivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle ladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään, hienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva katto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit visertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään. Tuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin pyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään välittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa häiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja lensivät hakemaan uutta.
Herrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä muurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja näytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne kuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian arkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen seurassa ne viihtyivät mainiosti.
Ahaa… se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset sidepuut, huomautti kirjuri.
Niin… muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.
Keskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa. Niitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä »karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta aumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten näyttäisi siistiltä.
Sinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa haloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina saattaa.
Hesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada lupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi valtiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa varaston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.
Siinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa… noin sievästi vain. Mutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse purki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin jokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin… vanhoja ryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä! Eläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä haukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat tämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala, jolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen. Hän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi kohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä… samasta vartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran kuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!
Oho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?
Asemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.
Hesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa suoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon ilmakanavan otsikkoonkin piti maalata S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland! Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en jaksa käsittää.
Tjah… sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja tulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.
Mutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti nyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.
Sinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä, jotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri tänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on Suomen puuta! Ymmärrättekö?
Kirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu… sinä niinkuin me muutkin. Et sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja selittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.
Helvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli läsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan: Sanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi… minua, joka olen sentään su-suvereeni hengen maailmassa?
Hän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta Viktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän virkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun nimipäiväni!
Hesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin määrä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä oikeastaan oli tapahtunut?
Anteeksi, Viktoria… minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi.
Sitä minä en ole, en jumal'auta!
Viktoria hymyili: Et… mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja tottelet minua.
Niin… se on eri asia. Sinua minä tottelen.
Kirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.
Hesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me tässä viimeksi juttelimmekaan? Niin… siitä ruotsista… että miksi sen pitää aina olla ruotsiksi?
Viktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.
Hesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja sitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet osannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä olet opetellut suomen.
Ja vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.
Siitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta omat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan vain oli suomea.
Viktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen sinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.
Johan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu arvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.
Hän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen siihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä hymyssä. No… Helekan malja sitten!
Juotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten säästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim. jokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin veturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden pitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin toinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä asemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä hoiti vaihteetkin… pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa torkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka kohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja huono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.
Ja enemmän työtä, huomautti kirjuri.
Tietysti… mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan.
Perheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.
Asemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon tunnettu rautateillä… se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä langanpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta killui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut mitään virkaa.
Meidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten selvä.
Olisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.
Mutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa tätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.
Kirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.
Sitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä, mutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta jos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.
Pih! pihautti kirjuri halveksivasti.
Hesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys omasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta epäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä täällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta siinäpä se on! Ei olla.
Miir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö. Resiimi kuin resiimi… ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on hallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.
Siinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi halveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta Savosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.
Tulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.
Siinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.
Keskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä likööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä, joka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo lailla. Viktoria kiiruhti välittämään.
Heittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani. Kuule, savolainen… ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen, ole hyvä ja ota!
Kas niin. Nainen se aina rauhan rakensi… hyvä toki. Eivät ne Eevan tyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.
Viktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?
Hesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei naista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.
Olikos hän naimisissa?
Sitä en jaksa muistaa… mutta äiti hänellä ainakin oli… hurskas
Monika.
Siinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi jutellut kenenkään kanssa.
Viktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto katsella.
Hesse virkkoi: Niin… Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain muuten Augustinusta siteerasin.
Keskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran hoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä siitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin erikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.
Nyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan, seinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin taideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään… siinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot. Jokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista… langoista.
Jotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri puhalsi pitkän savupilven sikaristaan.
Älähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla on alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.
Mallin mukaan.
Tietysti… mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.
Minusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.
Te puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui Viktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille, suosittelette?
Sivuharrastuksia — johan minä sanoin.
Viktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli päätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut jotakin?
Viktoria: Mitä sivuharrastuksia?
Kirjuri: Mikä mistäkin tykkää…
Viktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä vapisi.
Hän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija ilmakanavan suulle ja tiedoitti:
Kontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.
Ovatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin kanssa pöydästä.
He astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään pinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi Hesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.
Viktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki järjestyksessä?
Kyllä… en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet jotakin.
Hesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän merkilliseltä…
Viktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut, seurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?
Hesse: Me olemme naimisissa.
Viktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet luvallisuuden rajoja?
Hesse: Emme vielä… mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos esim. nyt suutelisin sinua… nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se olisi luvatonta?
Pyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.
Hesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?
Hän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut jälkeäkään siitä reippaudesta… siitä melkein äidillisestä lujuudesta, jolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut Hesselle hyvää yötä.
Puhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä.
Kiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.
Mitä… virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi
Viktoriaa aumasta ulos.
Juna porhalsi asemalle.
VII.
Alkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut intohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana oli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut enää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää kaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.
Kun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän olisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa, yhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla. Mutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi nauranut vasten kasvoja.
Onnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.
Mutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen liittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen palo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.
Se ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän rakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden kerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista kärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta kertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat muut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse Karlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.
Ei hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan vilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen sielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän, yhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset suuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen. Yhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus. Näiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.
Hän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa näyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä pinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa tarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä pinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta vilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden pakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät salateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin rehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin tunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä juoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.
Se oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut aavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään rautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä ajatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin epäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille. Häneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista. Toiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta asemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli kaikkein paras elämänfilosofia niissä asioissa.
Niinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen usein näyttänyt toteen.
Ätsh… hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti pysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi siinä, mihin se kerran oli asetettu.
Niin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!
Niinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä katsastamassa. Huomatkaa, järki… sitä vartenhan se oli ihmiselle annettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne kirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!
Nyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin että toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?
Se Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen. Herrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet nakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.
Hesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa kaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut matkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin puiston käytäviä.
Heidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet Laaksonpohjassa monet monituiset kerrat… väliin Viktorian kotona, kun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla käyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän puita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita, t.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.
Viktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen. Hän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria… nämä ovat sinulle liian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan kuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä heidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa Viktoriaa! He olivat punninneet halot… aivan kuin olisivat punninneet oman elämänsä kohtalot… hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä katseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi kerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.
Se oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta, kuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen lämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se oli kuljettanut heidät kauas pois… pois nykyisyydestä — maailmaan, jossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja huomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä nainen keskiaikaisissa maalauksissa.
Etkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?
En.
Miksi et?
Siksi, että silloin veisi virta minut kokonaan… täydellisesti.
Hän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle selvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän; siksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka oli voimakkaampi ihmistä… kaikkinielevä… kaikkituhoava… yksi hehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon… tulikuuman, porottavan ahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.
He olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen pannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin suuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. — Katsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen kirkkaasti… aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän rakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä: painon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät tästä… tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua… ota asia järjen kannalta!
Sellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein tavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa. Halkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.
Hän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä pysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He olivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla saattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut varovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se oli onnistunut.
He olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet kuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet rakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia ja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu! oli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa laskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa jälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän sydäntään.
Synkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma… aivan toisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin pihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia. Silloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello… joka paikasta vain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä… aivan kuin olisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina… tuo hyrräävä, kehräävä ääni… tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus — se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman keskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä, joiden sydän löi… hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon tikitys…
Nyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja huomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian suuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä häntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä oli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas, odotellen ystäväänsä.
Sieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen… käveli rauhallisesti kellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia kainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi ja käveli häntä vastaan.
Ostin gobeliinilankoja Konstalle… Kuule… minun on kylmä. Mennään johonkin kahvilaan.
He poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet tässä samassa paikassa… Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin, ja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä varastojakson esimiestä tapaamassa.
Viktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman pitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki kokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että siltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.
Se on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria. Ihmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä alinomaa pitää ottaa?
Hesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman halkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.
Mutta täällä meitä ei tunne kukaan.
Ehkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu paikka ei ollut tämäkään.
He keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa järjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin rouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli virassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.
Mutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen tällaiseen juttuun oli noloa… varsinkin, jos hän vielä rupesi avustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista nimitti?
Kyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli luvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse tulisi myös?
Tämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Viktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä voin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta seuraan.
Olihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.
Hän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa aseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus asui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa, tuijotellen tylsästi eteensä.
Tuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa huoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä odotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui siitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa kanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin? Tietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta minä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä… nämä luvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle… Kuka oli sanonut, että hän aikoi mennä… saihan toki levähtää rautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä kuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy… saihan nyt toki oleskella, mietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä kaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se äänettömäksi.
Niin, niin… täällä sai tyyntyä, rauhoittua… kuin koota voimia uutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut; ajatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka ei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone tuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton hänen kanssaan. Näin… salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei kukaan näkisi… seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten, omantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja samalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen järjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken entisen… nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin, tässä huoneessa tehty yhtä ja toista… välistä oikein rietastakin. Sinä olet sentään vielä kunniallinen mies… et ole astunut viimeisen rajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen sairaaseen sieluunsa.
Seitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa. Sieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän näyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi puolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä nurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea päällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen väriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan neuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä kiirettä!
Mutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes tunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa juosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt hänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi kadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta hän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian myöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului veturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi minuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä… kello oli jo minuuttia yli puoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä tuijottelemaan eteensä.
Seitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili taivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa alaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien, näkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten välimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne riippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja tasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta asfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat. Se pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten hartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat hetkisen levähtää ennen kuolemaansa…
Teatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo» houkutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon loppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja hän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei huomannut missään.
Jono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että tuosta… tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi itselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli vain niin suloista painua sinne… tuhota itsensä lopullisesti. Ei syyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.
Hän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien aukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.
Siellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria ja antoi hänelle merkkejä.
Kuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse istahti siihen… Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.
Intialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä nuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä erilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan ruhtinasta Intiaan.
Hesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä muistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin kaksitoista vuotias tunsi olonsa tuollaisen tapahtuman vuoksi, tunsi kolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies tällaisessa tilanteessa. Silloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine ja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että kaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.
Mutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden uudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken rautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen kanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan. Hän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen rohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys jatkui… vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin maharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti tervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi Hessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja Hesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.
Seuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli vaientanut omantuntonsa äänen. Hitto… kuka häntä saattaisi epäillä… vaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai tunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi: Olihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan yhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.
Mutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi kuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta. Intohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä voimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää. Haaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse, jonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen luo, ennustaa tuhoa.
Taas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin edellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu, että Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne… tähän valaistuun teatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa… tuolla istuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs edessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa häneen… Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen… samanlainen hattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie käden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.
Jos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä jännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa. Kuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan lempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin eteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee orjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja katsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.
Lempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia. Hän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa tuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja odotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman hädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt… nyt… lempivaimo on siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat pidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin on kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo. Tulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa? Lempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu ja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien keskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen ulottuvilta.
Taas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va' närä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle kumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä Viktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän itki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin oli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.
Kun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen sydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista toivoa näy.
On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho, lopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen tilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin… sittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.
Ravintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen mieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan oli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle ja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat, verhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean silmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan pedon… niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.
Silloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.
Tavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen… kolmannelle raiteelle… pitkä rivi mustia umpivaunuja… sen näköisiä kuin kätkisi jokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.
Hesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.
VIII.
Hesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut tuskaansa yksin kantaa.
Koti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän liikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa. Hän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan… jokaisen hetken, jokaisen ajatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle. Ja ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.
Kun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan ollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava porskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi taaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja hyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen, ettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt sitä kuin kirjaa… kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa lehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan lehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli tuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain hienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis. Siitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.
Nyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut keittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli raadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi… hänen lapsensa… hän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut, omaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen oli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa itsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen vihkivedellä… rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana mitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.
Ilmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus vahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto oli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen luonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään, ottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut sitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli. Hän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.
Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä tunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus hänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto, että piti turvautua johonkin… hakea apua jostakin, tarttua kuin hukkuva oljenkorteen. Oh… nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa, muutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin kaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.
Hän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran lailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti lapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen suojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään niin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia myöten.
Melinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.
Ihmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen suhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin — taipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu. Se ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen, järjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään auringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa törröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta ominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei voinut taipua, siksi se taittui.
Melinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli pelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne, jonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne puhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että Hesse kauhistui.
Melinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi: Tapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin kurjaksi saattanut!
Se oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi työ vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden puuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja… unohtaa kotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi! Minä tahtoisin nähdä sen ihmisen… kynsiä silmät sen päästä… mokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli kokonaan hänen, yksinomaan hänen… tuon petollisen, herkän sydämen, joka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon kapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja paholainen.
Melinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä… tuota narttua!
Ei Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli rikkirevitty.
Hän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se muuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt — turvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta Melinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi Melinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä luulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän se on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin niin naivi ja luottaa sinuun… tuollaiseen joka tuulen lennätettävään raukkaan!
Tämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä
pelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen.
Naapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui.
Ei — sitä iloa hän ei niille suonut.
Aika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän oli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa valossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta ollut tapahtunut.
Mutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt jonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa sielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!
Mitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian luo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia oli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on vaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin yht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen yksityiskohtaisella muistuttelemisella… ikäänkuin uudelleen syöttää hänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli julmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa Viktorian muistelemisesta.
Hän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta palannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli sivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa tehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet kalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet junaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää! — Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin pahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut Viktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän omallaan.
Joulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut muutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan lääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle hyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin sen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset siellä tienneet mitään maailman myrskyistä… elivät vain rauhassa, hiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista huolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen, saaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.
Isä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli riehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät pyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain. Ylityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin hikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä pyöreitä vuorokausia… välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes sunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan pajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit… ei auttanut muu kuin lähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin hätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista kertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.
Mutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.
Ja heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan, aivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa korkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.
Muutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää sellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä tarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia vintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista yhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei passannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli naulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli otettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta. Jos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni siltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois. Mutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat tämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan. Heille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät työnsä ilman valvontaakin.