language: Finnish

TIE SELVÄ I

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

Hessen isä oli seppä.

Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan kupeella.

Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.

He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni, yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi, ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.

Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti Erving, »Iso Saapas».

Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan. Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki, ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.

Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin… kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään — ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti… en ole tehnyt sitä!' Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen rautaisen koron alla.

Se puri hammasta, niin että kirskui… mutta minkäs se minulle mahtoi. Minä olin viattoman näköinen kuin lammas… Äiti päästi oikein helakan naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli pelastunut Ison Saappaan kynsistä.

Sellainen pikkuinen, urhea äiti!

Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin… ankara se oli… mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä. 'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti… mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?' 'Joo… herra eversti… akka se pitäs… (Isä työnsi päänsä taaksepäin ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.) 'No… sen Kaisa Hämeenojan…'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.) 'Joo, herra eversti… niin on tarkoitus…' 'Putka sine sietes saada, senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa hohotti koko sydämestään.

Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa kivipajassa…

Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa, portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat, voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.

Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella. Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki pränsolat ja likatunkiot… ei se passaa…

Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.

Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta sittenkin se merkitsi hänelle enemmän… jotakin suurta ja laajaa, reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena, puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin kannatti… Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja sitä tehdessään iloisena hyräili.

Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh! Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi, että se vöyhötti.

Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen, mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa… niin pehmoinen ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti tokaissut: Mitäs tyhjää… eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!

Se puhui noin… leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin saanut monet kerrat kokea.

Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean, raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa. He asuivat silloin Partasella.

Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi isälle kahvi-kopan.

Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.

Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas… ja hyppäsi pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.

Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän antoi merkin päällelyöjälle.

Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina, huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille, päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa — ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!

Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa… vuoronperään, vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain pehmittää… pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen, ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi. Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa, heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.

Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli varovaisinta.

Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?

Ei se mitään… siellä se vain… Hän ei ehtinyt huutaa loppuun lausettaan, kun takominen taas alkoi.

Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa — miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista. Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä syrjältään… kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota peitti hieno nokikerros.

Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli, kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.

Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi varmasti suuttunut.

Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen. He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin. Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa, että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan. Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!

Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen — samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt. Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan: Ole, sielun', iloinen… niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs, ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen, kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.

Sillä tavalla isä selitti sen.

Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää uskoa vain… tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo… ja laittaa itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.

Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?

Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös.
Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.

Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.

Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi, ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman puheista!

Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies… ratkaisi noin vain työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa kuin rauta ahjossa kuumeni.

Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä… aivan kuin anteeksipyytäen, että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki… vi-ki, vi-ki… (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu, nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.

Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin, Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan. Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä, tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi hyvin, mutta hän luiskahti aina alas.

Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan.

Pitää vain saada tasapaino… kas näin.

Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa… jopa hän ymmärsi!

Minäpä koetan uudestaan.

Ja kas… hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.

Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri vain pitemmälle, niin kyllä pysyy.

Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta. Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi, kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas, sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.

Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.

Oli sillä valtiolla jos mitä… oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä. Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita. Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista, asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään. Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred Dreyfus Pirunsaarella.

Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu. Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään… ahterille. Niinkuin silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan: Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli saanut piiskat.

Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika. Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen, minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.

Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu… näkkeehän sen.

Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin paimentyttö, joka huutelee lehmiään… nuotikkaasti ja laulaen. Hän lauloi välistä kaiken, mitä sanoi.

Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?

Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla… käykö katteeksi?

Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat ikäviä muistoja.

Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni. Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää… kiinni, auki… kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin, ennen kaikkea rohkeutta.

Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei vähä… kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies, huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos kiinni sai, niin tukisti.

Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn! Minä olen seppä Kaalsonnin poika… mun isäni on rautatiellä… Ole vain… mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!

Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt… koplannut vain vaunut irti ja sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite… sine ei jaksa! Oh, hänpä oli näyttänyt… noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin… sine loukkama ittes… männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin lähteä talsimaan.

Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia…

Nyt piipasi verstaa. Mitä… joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?

Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä: Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään. Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun kiinni, se väänsi niskat nurin.

Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli menossa kaupungille.

Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?

Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä kuuntelemaan.

II.

Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.

Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä olivat rakennuksetkin toisen näköisiä… harmaita ja ilman syömiä, ja niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli tapella!

Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin nurkissa kivi kourassa. Saalista… saalista! Pälyiltiin ympärille ja katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija… lapsi tai aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!

Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin nurkassa oli hiljaisempaa.

Siinä se oli Mankisen talo… tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa. Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin ilmetty konduktöörivaunu.

Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että kuului ristin päähän.

Mankisella tanssittiin.

Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan, jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa, otettiin säkit esille ja neulottiin taas.

Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi, mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita, teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei siinä vieras saanut juuri suunvuoroa.

Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä, varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta, jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan. Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain, ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.

Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna. Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli liian suureksi. Hän livahti Mankiselle.

Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja siksi oli säkit taas vedetty esille.

Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin, josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva ääni.

Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli ollut. Nyt se oli punertavan ruskea.

Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin
Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?

Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää…

Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää. Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta ukko könisti työhön.

Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi — Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan ujostelematta.

Hellanletta… mitä sille hellulle kuuluu?

Sotamies nauroi.

Siinäpähän menee… kruunun sarkaa jyrrätessä.

Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän päästä.

Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.

Niin on… mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!

Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: »Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi kasarmilta joku käymään.

Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria saada hyppiä!

Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme. Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä nieltykin taas säkinpölyä!

Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.

Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.

Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.

Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen on kuumana — se on vissi.

Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun… senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät, eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen tuvassa tanssi-iltoina vallitsi.

Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!

Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.

Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin, Kaalsonnin poika… minä tykkään sun äitistäs… sillä on niin rehelliset silimät…

Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika tamma…» niin silloinkos rytäkkä nousi!

Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka riivattu…? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän… senkin…! Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.

Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr…! Nyt tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu. He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli kuitenkin auttamattomasti pilalla.

Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse uskalla… Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele muuta kuin… mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen tyttö… hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua…

Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin ilosta kiillellen.

Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi. Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut monella… ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä… vaikka kuinka hienossa seurassa.

Körtti-Matliinillako te nyt asutte?

Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen tuottamissa nautinnoissa.

Lystimpi sull' oli täällä… eikö ollutkin?

Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin rantajätkä.

Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.

Ei sinne kakaroita kaivata!

Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis raivoamaan kuten äskenkin.

Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.

Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.

Joo… mutta vain jokivarressa.

Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.

Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut. Mankisen pirtissä, talonväessä… koko heidän elämässään ja olennossaan oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina väijyvän jokin yllätys… jokin sellainen »ja nyt seuraa…» — niinkuin sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta, ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta. Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita.

Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle, sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan. Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.

Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki. Täällä oli kaikki siistiä… perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä — yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.

Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan.
Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.

Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?

Sitäkin… mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin heinäntekoon?

Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa.
Taitaisit tulla niittomieheksi?

Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia tyttöjäänkin pojiksi.

Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne… täällä on Hesse.

Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin enkeli… valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä tavoin määrittelemään.

Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.

Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti — ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille pitää olla silkkiä… muu ei kelpaa…

Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit, seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin, jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä. Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin… tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on luukut ikkunassa… Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö siellä olittekin? Käykää sisään… käykää sisään.

Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä tunsi… kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja hiukan jurosti: Kas, Hesse… olipa mukava, että tulit…

Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas veli, jaksoi… aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä j.n.e.

Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän… Helsingissä kipsattavana… kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää… hänen isäänsä…

Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän… kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut… Mutta — mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla… ja Jurvan neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se kummaa tuo Jumalan huolenpito… mies kasarmilla… ja vaimolla kaikki valmista kuin pormestarin rouvalla… Mutta itse minä sinut kapaloin… en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun äitilles): Älä sinä itke… tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja katseli hämillään ympärilleen. Joo… täällä on poika, terve ja riski poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen…

Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle.
Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu.
Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen
vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.

Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille, virkkoi hän.

Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja, samalla koko ajan jutellen:

Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa… ei se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu vielä joka pyhä… ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä miehillä pitää aina olla joku heikkous…?

Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista… tuntui kuin olisi hän käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon… Ja niin hän tekikin. Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen… hänen kätensä ja jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten… sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä kummiaan.

Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut, kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä… Partasen pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.

Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa limpun lämpimänä.

Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.

Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.

Hei, poika… myöpä leipä. Saat hilikun.

Vai hilkun… ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.

En minä… vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.

Hahhaa… vie sitten äitille!

Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa tärisi hänen leukansa alla.

Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen, ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut… makasiinille käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut… Mutta eihän hän ollut sitä kiusannutkaan.

Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa. Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.

Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät kuuluneet herskapiin?

Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.

Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu. Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili — aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne olivat vanhat ja auringon polttamat.

Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä hän sinne… Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään. Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.

Mutta tuolla pihan perällä… tuon matalan rakennuksen edessä hän oli leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset… ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.

Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.

Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan. Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä. Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.

He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa… rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois, Eeli!

Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä olkapäälle: Eeli on siivo poika… Eeli siivo, Eeli siivo… sokeria, sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille sokeria… Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy kuin poikansakin.

Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan kuljeskella ympäri… oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli vaivaistaloon.

Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.

Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää — ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen vankan rouvan.

Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.

Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle. Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä… ja palveltu isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla kädellään yli kedon… se oli kallis sana ja se velvoitti… oi, kuinka se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi sitten laulamaan:

Min faater vaar een unk soltaat, ten vaknastööri van…

Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi… Kaalsonni on taas päissään! Hesse naurahti… hupsut! — niinkuin hän ei olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain… ja jutteli sotaväestä ja isänmaasta… Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni! Saunastako se Kaalsonni…? Iltaa… saunastapa vain… otettiin Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt… vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna… eikä kalliskaan… kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena… Matlinin emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni… voi hyvä Jumala! Hupsut! — ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan rauhallisesti. — No… hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on körttiläisiä… isäntä, emäntä ja koko joukko… satayksitoista takapuolen päällä… hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt. — Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään… kuraut! — nahka pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.

Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.

Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut… Päkkilässä kortteeraakin kaikenkaltaista kulkuria… Maija väänteli käsiään ja siunaili: Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii… kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä… Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan. Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi: Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja voivotteli: Kun niin siivo mies… mutta annapa, että saa ryypyn, niin kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän… Korttikaariin ne nyt sen vievät…

Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä, istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja -kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään. Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä — ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin säestyskin… yhtä romuutusta vain alusta loppuun.

Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen rominan hänen korviinsa.

Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään? Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa, piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä, luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä oli ollut konttirämänä?

Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä syrjäkaupungilla… koirat ja ihmiset… kaikki yhtä vapaita. Kärpäset sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli, ylikäytävän vahti.

Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi. Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla päähänsä.

Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä. He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!

Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi. Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta… tuollaiselta pikkupoikien kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin… kuin olisivat ojanreunoihin isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.

Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse oli tapansa mukaan aikaillut.

Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan odottamatta.

Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei malttanut enää syödä.

Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea…

En… ei minun ole nälkä.

Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'… tää on mun kaupunki! He olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin se oli niin sanonut.

Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja laski sen pöydän nurkalle.

Siinä on piletti… luepas, mitä siinä seisoo.

Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä… kyllähän Hesse sen ymmärsi.

Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:

Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.

Ei siinä sitä viimeistä ole.

Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena, hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.

No… kuka nyt reissaamaan lähtee?

Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.

No… kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää… vai sinä se oot! Hyvä on… mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.

Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen, että ihmiset matkustivat.

Joo… aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa vain tyhjää kustantaa…

Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.

Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan, katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.