Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän sitä löysi.
XII.
Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan. Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen. Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.
Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.
Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa. Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy kyllä tiettiin.
Hesse… helekkarissa, tuuhan tänne!
Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.
Mitä nyt —?
No… katohan poikaa… perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan nyt tänne!
Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?
Kalle: Tuuhan mukkaan.
Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia jalkaan.
Saanko minä esittää… tässä on Hesse Karlsson… meiän luokan nuori
Wertteri, ja neiti Paula Posio.
Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti… kuin olisi lukenut juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi», sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä… pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim. tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos tiesi toisen jääneen velkaa.
Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan, röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.
Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?
Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin jalakaan?
Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.
Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä, ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa, tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.
Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.
Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen… niin merkillisen vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla kielenkäytöllä.
No… näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.
Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.
Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja
Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.
Hesse… helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen, harvatahtisen höhötyksen.
Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin takkatuli jossakin korven uudistalossa.
He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho… hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!
Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä, ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista. Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus, hiihdättänyt, ennenkuin onnistui…
Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat. Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut… sivistyneessä seurassa olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen? Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen entiseen tapaansa.
Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra nosti lakkiaan.
Viskaali… riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun näki mulla kavaljeerin.
Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä treenaamaan.
Mutta — yhtäkaikki… hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä… jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja tämän kaupunkilaiseen käytökseen.
Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?
Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää tuttavuutta!
Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.
He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen tunti.
Niin… lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin… hänenkin oli mentävä kreikan sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.
Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja kiitos seurasta…
Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä? R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?… Amor-r… agapee… oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan… tyttö oli kuitenkin, erikoinen… e-r-rikoinen… perhanan ärrä! Sehän särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin pinnan!
Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut tähtiin… nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula Posion silmät.
Ne olivat kieltämättä kauniit… harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät.
Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli
kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan.
Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.
Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti ollut kuulemma viihtynyt täällä.
Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen… käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut jotakin… jotakin avuttoman tapaista… kuin tukea ja turvaa etsivää, joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria… minä tuen sinua käsivarresta. Luistellaan… luistellaan läpi elämän…
Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä…r-rääsyjä! Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt rauhaan!
Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.
Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt rukouksista. Mitä… kuka hävytön —?
Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut käyttää lahjojansa parempaankin.
Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui luokkaan.
Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään pyhää… ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan. Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.
Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan. Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn. Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät polttaneet.
Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: Amicus amico carus est — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli muuttunut amicaksi. Se sopi siten paremmin.
Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä talvena, oppi hienon käytöksen alkeet… sai tietää, ettei tyttöjen sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi, korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri, niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.
Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä… silloin tällöin. Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti ja näppärästi.
Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin. Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.
Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän tulee kesällä sinua kahtomaan… Ja sitten hän hiukan levottomana silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan. Niin… hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.
Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille. Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen, pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.
Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena. Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä, äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras, jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta, niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa tyttö syliinsä ja suudella häntä.
Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika, joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli kauniimpi… paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä. Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen palvonnan edessä. Niin… mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei… hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa. Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta poroa! Niin… välipä niistä… ei hän porojen vuoksi — hän rakasti vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne… minä vien Paulan… Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi päätään tyytyväisyydestä.
Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen. Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä… punapauloja, puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.
Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne… Paulan luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen: Näkemiin, Paula… me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu peräti somalta.
Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita. Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen pari… vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen… johonkin sinne Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi… nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet, mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni. Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi esiin tuska… tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää, sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön lähestyessä…
Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse rupesi hyräilemään:
Itämaille rientää ma tahdon, siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin, missä tuometkin tuoksuelee.
XIII.
Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään.
Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä.
Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella
olevista mökeistä.
Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa, koskematon kiveliö, korpi.
Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet. Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua… merkillistä kansaa!
Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha. Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?
Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon ohi… kukapa ne kaikki tuntee…
Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin… tämähän oli vielä niin kaukana Paulan kotoa… vierasta pitäjääkin. Hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?
Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä, pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin… hän tuli etelästä, suuresta maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys, lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.
Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta pitemmälle matka kului.
Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä… niitä oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu… helähdytti ilmoille monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua… aivan kuin olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen… kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois, lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen. Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!
Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia riippui seinällä… pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat. Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen pariin… nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.
Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin. Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän nukahti.
Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan… aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.
Oh, kiitoksia paljon… hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa… tällaisessa hyvässä vuoteessa.
Niin… heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.
Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia juodessaan.
Joo — tässä olivat… ja Posion neitikin… se Paula. Nukkui juuri siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.
Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut, mutta ei kehdannut.
Siinä se oli topakka tyttö… niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka olikin rikas…
Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.
Iinatin tyttö on paljon jäykempi… mutta eipä silti — hyvin hänkin ihmisiä puhuttelee.
Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää suoriutua taipaleelle ja pian!
No… mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan pikajalalla ehtii…
Ei, ei… ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti.
Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan.
Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti.
Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas
hiostuttava helle.
Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten.
Hän virkkoi: Jaa… sillä rukilla sitä vain pääsee…
Kyllä… kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö karttui vielä Kitkan kirkolle?
Sinnekö herra on matkalla?
Sinne pitäisi yrittää.
Jaa… tästä on kymmenen penikulmaa.
Hyvä… illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä… siellä oli Paulan koti!
Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas. Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski, saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.
Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.
Täällä oli suurenmoista… autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt. Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko maailmassa… ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä, toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään. Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!
Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo, joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta, valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen — kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä, komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?
Sinnepä… sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?
Voi veikkonen… kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin valvovat läpi yön.
Niin… tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.
Iinatin… kauppias Iinatin.
No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.
Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle taipaleelle. Kolmetoista kilometriä… niinhän ne sanoivat? Nyt ei ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön! Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei… juoksisi, juoksisi niin paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä. Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin. Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä. Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut silmää. Oh, se Kalle… se oli sellainen parantumaton koiranleuka! Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei… kiusasi vain häntä muuten… se kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.
Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie laskeutumaan alas… aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin… loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä… talo talon vieressä… paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa. Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään tähänastisista… kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne olivatkin jo tuntureita.
Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua… ihan kuin Itämailla… kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!
Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa. Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti — kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä tämän… tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet… tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen ihmisten iloksi…
Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä alas. Ei kiirettä, ei kiirettä… Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin tuon tiheän taloryhmän keskellä.
Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien talojen… nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla on turkit hartioilla… kummallista, keskellä kesää. No niin… eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna huoliani…» Se on kvartetti… mieskvartetti, nähtävästi äskeinen seurue…
Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: Kalle Iinatti. Korkeat, kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat täynnä tavaraa.
Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa. (Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.
Kalle!
Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No… siinähän se Hesekieli on…
XIV.
Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.
Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman.
Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi
Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?
No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.
Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja. Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.
Paula, Paula!
Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti, joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma, joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin säikähtynyt riekkoparvi.
Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit.
Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!
Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt niin hirveä rikos?
Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit pahaan välikäteen.
Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?
Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte hoitaa puttiikin…
Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!
Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan tietä eteenpäin.
Kalle pyörsi hevosineen takaisin.
Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.
Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.
Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä! Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä… kuin jollakin tavoin pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?
Paula, minä tulin!
Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.
Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan, niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan, parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.
Paula sanoi: Mennään tänne… täällä ei meitä häiritä.
Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan. Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton, ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.
Käytkö sinä rippikoulua?
Käyn.
Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?
Pitäisi kai… mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!
Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet… ne olivat Hesseä alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.
Enkö minä olisi saanut tulla?
Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut ikävä, toivottoman ikävä.
Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.
Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan kaulaan ja suuteli häntä.
Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?
Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen, että tuossa… tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään. Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.
Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei — päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista kuin nektari!
Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon — pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään. Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.
Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.
He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa, harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.
Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen, syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt talella hään luonna Heran…» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea saada selvää.
Niin… niin — tallella, tallella… nuori rakkaus, joka äsken näytti jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.
Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat toisiaan.
Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista. Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään, yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti, joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.
Hesse sanoi: Mutta nyt… nythän se kumminkin on tiedossa.
Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille… täytän viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.
Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.
No… olemme siihen saakka salakihloissa.
Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin? Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se järjestettäisiin?
Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.
Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.
Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.
He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi keinon.
Niin… Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi, että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!
Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä, saisi nähdä.
Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa tilanteesta.
Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.
Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion kauppa.
Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua, niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.
Niin — niin se vain oli.
Taisit jo ottaa pusutkin?
Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten haasteltiin…
Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi kuvettaan silmät sikkarassa.
No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään ja mies matkaan!
Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana. Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä. Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.
Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta — minkäpä sille nyt…
Niin — minkäpä sille… Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias
Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille.
Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin
ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.
Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu. Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota koskaan omakseen —?
Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa oli juoda elämän malja!
No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.
Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki taas loistavassa kunnossa.
Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen, missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä. Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla rakastunut, nuori mies?
Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.
Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.
Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain iskeneet toisilleen silmää.
Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän. Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä kurpomaan! Pyörä pois ja heti!
Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?
Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari sentään!
Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.
Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. — Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!
Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat — kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta — tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä.
Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä… ja sitä nyt kuulutettiin halki koko maaherranläänin! Peijakas sentään!
Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista…
Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo! — Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä. Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.
Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.
Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi! Millä hän nyt maksaisi velkansa?
Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies, pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!
Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta — ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.
Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra, vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän, Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei sulhasta vastaanotettu!
Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä kievareissa!
Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon, jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain. Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.
Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.
Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat tavallaan onnettomuustovereita.
Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut maistua maallaolo?
Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain…
Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.
Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain vastaili yksikantaan.
Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime kerrallakin.
Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä nukkumaan ja koettaa unohtaa.
Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi onnettomuuden ja orpouden tunnetta.
Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin. Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.
Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.
Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin.
Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat
katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt.
Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.
Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.
Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi Hessen rintaa kuin veitsi.
Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu riepu.
Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.
XV.
Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.
Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut paljon hänen kanssaan.
Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.
Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan… noiden satavuotisten jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas! Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?
Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.
Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä. Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.
Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta…
Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi: »Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.
Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä. Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä, päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan. Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi penkille sorvin taakse.
Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä… verkalleen, varmasti… kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.
Hessen selkäpiitä karmi.
Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä, kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä luita ja ytimiä myöten.
Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen lihaansa.
Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.
En minä osaa sanoa… kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.
Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!
Oho… kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?
No… kun sitä nyt on kerran lyseolainen…
Hesse mietti hetkisen: Kuule… anna äidille, hän tulee iloiseksi.
Ruunari: Saatanpa antaa… mutta kyllä minä kerran ainakin käyn »kontiksessa»!
Se pikku veli… se oli sellainen herkuttelija… niin perso, että olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.
Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.
Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä, pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?
Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.
Se oli hyvä.
Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä. Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen neiti oli leikannut.
Oho… kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen nuo mahtoi saada?
Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia ajattele.
Hyvä oli… paljon terveisiä vain kotiin äidille.
Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja. Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?
Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire… eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.
Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele. Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja kaunis suu… ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.
He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut sille tuon nimen.
Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan. Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto ja Boulognen metsä.
Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee. Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti hassulta… liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat, ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko meitä Uunoiksi… ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja rynnistetään eteenpäin.
Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.
He juttelevat Paulasta… aina vain Paulasta. Se on alituinen, jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella, että hän rakastaa?
Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti se toistaa?
Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä hermostu, Moona!… Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun sieluni elää siitä.
Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta ne olivat sellaisia villejä varsoja… paiskasivat suutelemaan. Ei Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua noin rajusti.
Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva… tuollainen haaveellinen, hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona rakastikin.
Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.
Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain
Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!
He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen, kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.
Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika! Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä, pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.
Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen. Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.
Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa, värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.