Koko koski huppelehti kullassa.
Hesse… eikö ole kaunista?
Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.
Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli jo naittanut… Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet. Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.
Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia, tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin. Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.
Ja Hesse jäi.
Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.
Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.
Ei… ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle erikoisen huoneen, niin hän ajatteli… Vähemmällä huolellahan äiti pääsi.
Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton vanhimmasta pojastaan.
Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.
Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!
Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti. Hän käsitti äidin tarkoitukset.
Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan, vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin. Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa. Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta tarpeeksi.
Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi, auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä… tahtoiko tämä häntä kiduttaa? Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.
He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.
Mikä sinuun on mennyt?
Minuunko — ei mikään… olin vain muuten hajamielinen.
Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa — räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.
Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:
Räätäli Pohti taivasta kohti matkamme käy…
Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin, vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt…! Häntä rupesi naurattamaan.
Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.
Ei mikään… muistin vain tämän talon isäntäväkeä.
Niin… ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä, puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port… tee kalt o syylit… mutta mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä! Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana pitääkin. Mutta tytöt… niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen, verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.
Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.
Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.
Mitä sinä kyselet… onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken pisteliäästi.
Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?
No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin kiiliäinen!
Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi sisään.
Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?
Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.
Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri! Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän ihan vapisi.
Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään.
Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin.
Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!
Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän sieppasi lakkinsa ja lähti.
Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla niin naivi… niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat palat! Narri, narri hän oli ollut!
Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?
Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?
No… minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta tulevaan miniäänsä tutustelemaan…
Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.
Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä pilkattu.
Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.
Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!
Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää, puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet tavallista kirpeämmin.
Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:
Mun kanteleeni kauniimmin
taivaassa kerran soi…
Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen käärme!
Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu kaffe, min son, o' si glad ut!
Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.
Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta, eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa. Se oli äiti, joka järjesti niin… se toimelias, puuhakas äiti, joka halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan — sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!
Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle, pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi »anopin» neuvoa.
Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.
XVI.
Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle. Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa. Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan, että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä, niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.
Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän virkkoi: Mikäpäs siinä… onhan se Moona topakka tyttö…
Olipa miten oli… Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.
Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa — varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja sen sisäistä elämää.
Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.
Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista, herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä. Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-, kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. In tyrannos! — se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.
Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.
Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.
Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva paljastettiin yleisen riemun vallitessa.
Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua. Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.
Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.
Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat kysymyksessä.
Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää — hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin Maija huomasi Hessen.
Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät, pirut… Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän viittilöi ja iski Hesselle silmää.
Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?
Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin
Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.
Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi paljon ihmisiä.
Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään. Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan. Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.
Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.
Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?
De ä' Matlinskan — disamma pietister…
Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut, kyllä se puolensa piti!
Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi korviaan.
Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä
Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa
Luvattuun maahan…
Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.
Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare…
Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan. Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.
Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa, kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä alhaalla seisovien muijien syliin.
Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt. Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä. Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina. Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti, hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.
Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö, kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi, joka uhmasi sortajia.
Jumala Suomea varjelkoon!
Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen lempeästi: Vai sinä olet se Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika, nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.
Ja-a… så går de'… man ska' vara försiktig.
Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen kansa vaipunut alas!
Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa…
Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan. Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva. Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus, souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' — min hustru tycker så om… Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa! Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki. Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.
Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan. Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti… vanhoja kieliä, kreikkaa ja latinaa.
Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini, annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:
Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.
Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin rouvansa.
Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.
Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira. Hänhän riutui kahleissaan.
Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.
Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.
Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui. Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen, vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas… eteenpäin, taaksepäin! laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, fortuna — kun saa kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla on aina varastonhoitajan virka tiedossa…
Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa. Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen, niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan, aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen, ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää — niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.
Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin, kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — Cassiopaea, Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä, sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut. Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.
Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello. Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon, ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:
Mellan England och Skottland, där seglade en brigg. Slitna var dess mäster och trasig var dess rigg. Kors i Herrans namn, den gick långsamt fram! Vi hurra' för den resan, när vi kom till Köpenhamn!
Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.
Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui hän sytyttäen paperossin.
Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä urheilusta.
Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen hommaan.
Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!
Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.
Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan puolelta.
Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa paperilippua.
Onko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen
Mitä? Sakrament… kuka sellaista tahtoo?
Tässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä.
Herrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti selittää: Ei sen pitänyt sellaista olla… tuota —
Hahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»… sakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! — Engelskt tenn — englantilaista tinaa… sakrament!
Kyllä minä sen heti huomasin… muuten minä vain kysyin, selitti Hesse nauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan.
Fiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta… »enkelikiveä»…
Ja Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä ääreen.
Sellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan viettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää koulun alkua.
Jää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan insinöörille.
Mutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi ylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken.
Ja niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat erojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä.
Sillä pojalla on fortuna matkassaan! Professorina se vielä istuu ja tentteeraa meidän poikiamme!
Hesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen lahjoistaan. Mutta — totta puhuen… sellaiset oli hänellä aikomukset: roomalaisen filologian professoriksi.
Ja sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius:
Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio… anno Domini…
Hemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se!
Sakrament… ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä!
Teppo tulkitsi. Se oli vain Æneis-runoelman alku, jota hän hiukan omavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin teräskynällä…
Mitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet?
Ei, ei… se kun hän vain oli omasta päästään…
Johan minä ajattelin, että —. Jaa… kukas se oli se roomalainen runoilija?
Vergilius.
Vergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet!
Ja Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen mietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli lisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä.
XVII.
Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me, Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi… Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen» aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista huolimatta.
Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava… Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.
Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet. Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan. Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. Timeo Danaos donaque ferentes — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa, esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.
Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.
Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.
Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on? Venäläiseen sotaväkeen… Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on keksinyt?
Hesse omisti kunnian itselleen.
Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut viikset pullistuivat uhkaavasti.
Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä olet vapaaoppilas!
Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?
Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä, jotka kapinoivat esivaltaa vastaan!
Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.
Näytä kirja tänne!
Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja reunaan kirjoitettu: Vidi — olen nähnyt!
Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.
Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom… tässä salissa, oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva maan päällä ja kaukana meressä…»
Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse. Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot, Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. Nuo olivat kuunnelleet monta vuotta rehtori Ringbomia… jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli lähtenyt, ja ne olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan, ja apuna »ikiaikojen Jumala»… kaikkein turva maan päällä ja kaukana meressä…
Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä, joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä… levitti hiljaa kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta viisaudesta… tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta, innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän, joka olet taivaissa…
Ja nyt sieltä saarnasi Pete… luki virsikirjasta muutaman värssyn, kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja…' Totisesti! Peten kaupunkia se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä toista… sitä kyllä…!
Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.
Miten kävi? huudettiin luokasta.
Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse ovelta.
Perkele!
Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär» kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.
Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin »kapteenin tyttären» seikkailut!
Tuonne taakse metsämaan sydämeni halaa. Siell' on mieli ainiaan, sinne toivon salaa…
hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti. Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni, katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.
Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja. Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:
Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus on kuulemma vaarassa…
Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut kurssiin.
Joo… hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se kerran oli kielletty.
Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.
Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori
Kaarlo Fogmanin laittama Anthologia, ja me luemme sen!
Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille monia kokeneen sankarin.
Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.
Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu tehtävästään.
Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla, niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat olla… metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.
Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.) Poikien jännitys kasvaa.
Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä — niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) — sillä — tarve kohtasi häntä.
Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla oikein käännetyksi? Khreioo gar hikanen — eiköhän lehtori vain antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä naurattaa.
Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus! Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet. Beanus ad mammam mittitur — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi valmistuvia.
Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi, jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja khreioo gar hikanen merkitsi yksinkertaisesti vain, että hätä käski, eikä mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:
Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin… tarve kohtasi häntä.
Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin… ottaa koomillisesti, vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.
Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas lentelivät tulitikun kappaleet olan yli.
Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?
Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen, unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito. Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?
Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut käsky kenraalikuvernöörin kansliasta.
Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille, koska hänestä pidettiin — mutta nyt… nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt oteltaisiin kerrankin Peten kanssa!
Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten» kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan. Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois! Täällä oli torikokous Ateenassa.
Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun. Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä opettaja kuskasi heidät pois.
Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa, santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko… lyödä lossiksi koko koulunkäynti!
Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.
Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin teidän käy hullusti!
Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta… jos rehtori käskee… minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys…
Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän.
Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!
Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!
Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva, rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.
Ja pienoisista miehiä varttuupi vielä kerran. Ne on kuin nuolet kädessä väkevän sotaherran. Se kansa, maa on mahtava, joll' ompi näitä nuolia viinensä aivan täynnä!
Niitä oli, oli… Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen. Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän…
Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.
Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto: Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?
Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin käsiteltäväksi.
Jälleen kajahti huuto: In tyrannos — sortajia vastaan! Juhlasalissa oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä. Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus! Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!
Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä, käskevänä… kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja. Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden puolesta.
Niin, niin… vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä… kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten voimakkaisiin vastalauseisiin.
Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!
Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!
Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.
Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.
Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.
Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki!
Teemme lakon koko koulu!
Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin professori.
Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon, mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa, sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista, ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä. Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.
Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin numidialaiset leijonat. Tosiaankin… eiköhän Ciceron kolmas puhekin olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.
Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta kapinoida.
Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita… aivan kuin olisi kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille, niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!
Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki. Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät säikkyen puhui… kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau — mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään, vaikka hän koettikin hymyillä. C'est ça… sehän meni oikein näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein kädestä kiittämään. C'est ça!
Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä. Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona — tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen, todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.
Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti… syöttänyt, juottanut ja vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön… koko ylöspidon.
Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä — pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.
Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti kyyneltensä lomasta.
Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei — päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin tässä asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.
Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse, sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No, sitten ei hätää… hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo valmistautunut…
Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki tavallisesti sitä tietä kotiinsa.
Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat väyliä yhä lisääntyvälle vedelle.
Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.