III.
Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä sen korvasi nyt veljen odotus.
Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään… siihen outoon, salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä. Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton. Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan… näissä pienissä huoneissa… mutta siellä suuressa maailmassa… Ensi kerralla he olivat käyneet isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan, oli isä varannut hänen lähtiessään.
Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa. Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali… äidin harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.
Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti… tippäkistä ja översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.
He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli nähnyt tulipalonkin ensi kerran.
Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen kortteli palanut poroksi… se risti, jolla asui seppä Raalunti ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.
Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle, vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari, jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski. Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne kärsinyt auttamattoman haaksirikon.
Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut vesiryöppyä niskaansa.
Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin. Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti, arvokkaasti kuin vanhukset… toisten tikittäessä kiireesti, hermostuneesti… kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät hitaasti, syvällä, kumealla äänellä… säilyttäen tällöinkin entisen arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping…! — ne olivat kuin lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja sitten taas alkoi juoksu… väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»! Ti-ki, ti-ki… saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat poispäin toisistaan… tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille — kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi… ja viimeksi kuului vain katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi ja savuaviksi raunioiksi…
Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.
Se se oli varjellut tuon talon.
Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit, ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä, hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla…?
Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään. Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.
Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä. Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa yliolkaisesti ja huolimattomasti… rikkaita kun olivat.
He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties… miten sen nyt otti. Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä »hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä. Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä, sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.
Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle…» Niin — sellaista se oli… kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka vuosi… astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira, nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä huoneessa itki… itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä, hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, — tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen, mitä tuleman piti.
Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja, lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä… sinistä, punaista, viheriää ja keltaista… ja kultaa! — ah, miten paljon kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.
Se oli satumaista!
Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui: Mitä se isä… kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi: No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani sokerimuurötterit? Ja kellot… helkkari soi, kellot, joissa on hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo… joulu se tulee köyhänkin majaan… tuleepa vain… ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan, Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles… montako sulla niitä olikaan?'… joo… Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse… tuossa se sanotaan… me saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari Puuperä sen teki… me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on jo kuollut… Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa, kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.
Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon. Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi, vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis, harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? — Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana, mutta rumempia olivat olleet… törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!
Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei tahtonut tulla… ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa, ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin — oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla… riemukkaasti, juhlallisesti.
Oli jouluaatto!
Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana, vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa toisaalle.
Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa, kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento, tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen häntä, joka sojotti suorana… hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten kuningas! Ja väri… keltaisen ruskea… melkein keltainen — se antoi tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.
Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen merkityksen. Se oli kultaa… hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa. Se ei ollut tavallista keltaista… sellaista, jolla Matlinin isäntä maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä ei Hesse sille keksinyt.
Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen mielessään näyttämään keltaiselta… kaikki, mikä houkutteli luokseen ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista… tuollaista kullalle välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen… saman verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan sinulla muita värejä… käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt: leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen… se oli kuin päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita hän oli sommitellut.
Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä, minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin… maisemia, kaupunkeja… kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia. Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt. Eikö teillä oo leijonaa… kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt. Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan kaikki muut eläimet vapisivat…
Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.
Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen. Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan. He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No… kenenkä se nyt on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella, kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No… se ossaa… Herra hyvästi siunatkoon! Vai huori…! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.
Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli sellaisia… hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten kanssa pitkin peltoja… Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut… se kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut. Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.
Niin… siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein sieviä… niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka vuosi… oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja housut.
Mutta — ei siitä saanut puhua muille… olisivat kiusanneet ja pilkanneet häntä.
Junalla hän sitten oli ajanut… sen verran vain, että veturi oli työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt ookaamaan?
Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas… vaikk' oot junassa ookannutkin!… Pöhö… mitäs tuo nyt sitten oli… mutta olivatkos pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen, ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita käyttää…
Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.
Siellä se käveli nytkin… pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia. Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen. Kruuken herrakin… halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki nappulat…
Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen, roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia. Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.
Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi paitaansa. Se oli matkalla pellolle… Hollanterin pellolle, joka oli rautatien takana.
Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat, tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus kuulunut johonkin kauppapuotiin… kuulemma kappale tiskiä. Joka tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset, saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan…
Niin… olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti aina toisista.
Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä tuollaisen heinävuoren kulkevan… kallahdellen, heilahdellen… vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten eteenpäin… kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks': ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja — näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä. Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan. Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan. Se oli eri vilskettä se!
Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.
Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä — mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat… kesken kiireimmän Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka kelpasi!
Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.
Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli
Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin
Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa
rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.
Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti, että häneltä oli päässyt itku.
Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika… anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.
Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut — vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään kertoa…
Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi purjehti sisään.
Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.
Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja lämmitettiin.
Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:
Otin muutaman vaunun puulaatikosta… kuivia kun ovat. Ei valtio siitä köyhdy.
Niin… heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä saivat köyhät käydä puita noutamassa… vanhoja pinon pohjia ja muuta hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli »kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.
Saiko niitä ottaa?
Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu tuprusi sisään.
Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa olla, mutta otin nyt tämän kerran.
Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan kasvateita.
Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä auttamaan, mutta kummi kielsi:
Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.
Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä. Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. — Saisitte laittaa veivikaivon… timperismies. Tämä on niin raahkanan epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. — Vai aikaa… kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa… Ja sitten molemmat nauroivat.
Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon… melkein yhtä paljon kuin äidistään.
IV.
Eetu-veli oli tullut.
Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen, kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen, jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas, hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh, Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.
Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä! Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.
Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin, vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert… ei ollut hävinnyt mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan saalin!
Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut… silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa asemalla. Kuulkaapas, herra… älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra… mää olen seppä Karlssonin vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä… sieltäkö niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö… tää on kesälakki… ostettu juutalaisten narinkast'. Hohhoo… se tässä komenteerailee ja pitää jöötä kuin vallesmanni… määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna, ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää… viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa teillekin kasvaa kyttyrän… eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.
Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.
Olisipa hän ollut siellä… hän olisi antanut niiden tietää huutia!
Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.
Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja äiti sai pitää paikkans'!
Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!
Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli? Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka vaunuja vetivät hevoset… kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti. Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia… sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!
Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai melkein juosta hänen rinnallaan.
Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa, ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat… niin tilasi vain kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat. Mutta itse se jäädytti joka talvi… sitä ei uskonut muille. Ja sitten se peri maksun… viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi ilotulituksenkin!
Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo
Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham
Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä.
Mitä se oli?
Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat… pitivät seuroja ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.
Miksi niillä oli sellainen?
Ei Hesse sitä tiennyt… se kun niillä vain oli. Se oli niiden numero… se kuului uskoon.
Höh… olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään numeroa. Vain vetureilla oli numerot… niinkuin Koskisen koneellakin. Se oli 111.
Ei Hesse tiennyt… niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa.
Se oli niiden merkki.
Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.
He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.
Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri, joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire. Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva… se veisaa vieterit pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen.
Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli… aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi: Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan, aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. — Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja kipaissut kotiin.
Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa yli: Jaha… Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä… olihan hän seppä ja mestari.
Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.
Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!
Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,
Ehkä… ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan… ei muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini. Mutta hän nyt oli sellainen… silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen toveri.
He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli.
Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti
Helsinkiä, etelää.
Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:
Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu… minä jo luulin, että se oli oikea juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.
Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei halunnut jättää veljeä yksin.
He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä, joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.
Äiti, mitä puita nuo ovat?
Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat missä vain.
Eetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä ja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita… niin tavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka erotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen.
Toisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita. Ne olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja liikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui. Ne eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla kipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta. Se oli kaunis… kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti, surunvoittoisesti…
Muurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi vieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen ja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin: Soo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui kaupungin meluun.
Samassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö… kasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin näkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa.
Tuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi:
Voi, kuulkaa… päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin Helsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon, Kaalsonska… katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja aikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika… olipa se nyt hauskaa! Kuule… auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi, Herra siunatkoon… eihän se ole laskeutunut… eihän se, Kaalsonska, kuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut… (Mistä sinä sen tiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen ei koske… (Naputtele vain… kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on engelskatauti sellaista… joo — tuota… joko Kaalsonni pian tulee syömään?
Ja vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen:
Punasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut verta? (Ei… ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka on lahannut… kuka? Vai niin… pitää heti paikalla laittaa Sannu hakemaan…
Ja samassa hän oli hävinnyt.
Eetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä. Hän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt kokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä olento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä oikein kädestä pitäen katsella.
Hän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan äkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran, että saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli?
Tämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen, ettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi:
Matlinin Maija… tämän talon vanhin tytär.
Hesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen… tavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän muuttonsa jälkeen.
Hän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa jättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja matala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla kuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat. Keskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen ikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa. Kesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös. Hameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli hädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei siinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se olisi auttanutkaan.
Tulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —… Hän oli ollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä huomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon… kuka siinä on? Hän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen kiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri vuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen, etten minä vielä haittaa… Silloin se oli lauennut tuo tuttu sanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut naurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään… niin — 'pieni'… No, saman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että… Herra siunatkoon… tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin komentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi nauraen oli Maija rynnännyt portaita alas.
Hän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran ujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän saakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä käytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä oli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran kiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla tavoin… noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara isku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä rauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa. Jokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen piti ryhdistäytyä… taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten tyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään.
Maija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin vastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse… 'minä oon niin pieni, etten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti. Hänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja raivostutti.
Mikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon äskeisen käynnin lumoissa.
Opettaja… kansakoulunopettaja.
Pyh! Tuommoinen opettaja!
Eetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti sormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija kuulisi! Ei… piti olla hiljaa… aivan hiljaa ja hissukseen. Maija oli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin puolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut paitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan vilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset.
Niin… Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli navetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta heidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon… suuri, messinkihakainen virsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä… se kun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia olleet…
Siinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet piipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin jännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään.
Isä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet nakottavat kuin variksen pojat… ja äiti on paistanut punasplättyjä. No niin… monttumia pöytään sitten… ja Eetu tulee isän syliin istumaan…
V.
Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa — vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!
Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen, hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt arvokkaan käytöksensä.
Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään. Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa, ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi. Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi vapisi joka liitoksessaan.
Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää, niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.
Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto, iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä. Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi. Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se kaipasi tovereitaan.
Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.
Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme, joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin — välistä koron kanssa.
Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää. Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu… ja sekin hyvä. Meiän linnusta ei olisi ollut mihinkään… se kun ei rupea yksin laulamaan…
Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä… sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti, niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti ja pistettiin häkkiin.
Niin se kävi.
Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö
Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?
Eikö mitä! Pian ne tottuivat… röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.
Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin aiheuttama jännitys.
Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen, joka heillä nyt oli. Mikäs siinä… lähdetään vaikka huomenna.
Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän mitenkään saattanut… tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta… jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se tapahtui. Hän kielteli Ottoakin.
Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.
Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?
Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa ja juomaa… hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo niillä oli häkissä kuin vapaudessa.
Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.
Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan. Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi, kun vanhin sisar niin kovin vaati.
Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista kuin Rommakon kiisket ja ahvenet!
Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.
Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.
Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä. Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi, röntynpyytäjä?
Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta vettä.
Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä rumineerauksesta.
En… minä nainkin tollariprinsessan… sellaisen, joka ei puhukaan muuta kuin silkkaa engelskaa!
Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat hampaat loistivat.
Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin taitava pyytämään.
Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa — kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken melkein halki!
Se oli hirmuinen päivä!
Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta. Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon sentään… veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli sellainen karhu… tappoihan se ihmisen. — Niin… sanopas vielä kerran röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.
Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon… koko hantuuki ihan punaisena verestä!
Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.
Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin.
Minä en kärsi pilkkaa — en!
Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.
Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!
Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän talon ovea!
Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun.
Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla.
Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan.
— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei… sinähän et
myöskään kannata sitä hommaa.
Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta purren. Ja sitten hän lähti kaupungille.
Hesse pujahti Paulinille.
Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.
Näitkö Ottoa?
Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.
Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin… se onneton poika! Se ei kärsi sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.
Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta aikaisemmin kuin oli aiottu.
Millä se löi? kysyi Hesse.
Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä tuli paljon verta.
Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.
Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja hänestä tuntui, että ne asuivat tässä… tässä kivimies Paulinin asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä — saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin. Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen… niinkuin hänelläkin, ettei muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi tullut röntynpyytäjä…
Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu… hän ei koskaan olisi kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä! Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle.
Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen. Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.
Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene… en minä varmaan tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut… Ei se ole siellä… se on Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu kamarista. — Vai niin… Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä oli ruma arpi poskessa.
Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta, Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni, kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä, jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies, alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui. Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä: Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa — paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii, Alinaaa… kommo soovaa!
Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa. Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita. Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään. Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit takaisin Eenokin taskuun.
Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha, iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä — huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:
Ville stakkare mykky praa ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,
niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat! Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.
Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan. Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit… nuo roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä, ettet menetä linnaa! Voi lempsatti… jopa annoit makuleerata! Huuto ja hoilotus täytti koko kentän.
Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja sen yhtä merkillistä elämää.