VI.
Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi soutelemaan.
Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.
Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli samanikäinen poika.
Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.
Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.
Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.
Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta… nuo monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja nuorentuneina.
Sen sai pensseli aikaan!
Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä kieltä sitten?
Maalarien kieltä, sanoi Kalle.
Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.
Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti eriväristä maalia. Oliko keltaista?
Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen juovan saavin kylkeen.
Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?
Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.
Oh, vai sillä lailla!
Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä. Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.
No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.
Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty, mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.
No niin… samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.
Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin souturetki Leppäsaareen.
Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona.
Niitä piti katsella kauan.
Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia… ihan kuin olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä, käsivarret jännityksissä… toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös, toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä… se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä oli pystyssä… suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten — ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä vasten nojallaan… kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.
Se oli Simson.
Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.
Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa, niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä, vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?
Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.
Ahaa — se oli kostaja… liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut: »En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille mitään.
Ajatella, että se osasi olla niin viisas!
No, kun sen oli Jumala käskenyt.
Niin… leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa kuvatusta tappiosta.
Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti uudestaan, ja tällä kertaa se lähti.
Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta, jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa. Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka oli isän serkku, asui siellä kesää.
Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen keinua Lemmen aalloissa. Lempi oli höyrypursi, »paketti», joka välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.
Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo ennätyksenä.
Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli. Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.
Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän, Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.
Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.
Lökäpöksyt!
Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan, jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia, hyvänhajuisia yrttejä!… Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?
Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi tekemään hänelle mitään pahaa…
Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja… kaupungin herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh… mokomiakin rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!… Hei vaan! — intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua maihin.
Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman, johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen. Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.
Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon, kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt — huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi, kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa. Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.
Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään saalistaan.
Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä, lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita riittävästi!
Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta.
Keitähän siellä mahtoi olla?
Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.
Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?
Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi rannalle.
Mitä te teette? Pois minun veneestäni!
Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale, huusi silmät säkenöiden.
Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää kiinni!
Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin eläisi.
Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!
Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.
Kenen poika sinä olet? Sano… taikka —! Isompi uimahousuisista möykytti hänen päätään tantereeseen.
En sano!
Etkö sano?
Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.
Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot riuhtoa!
Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.
Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!
Uusi kepin isku.
Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.
Onko sun isäs rautatiellä?
On!
Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi: Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko saaren?
Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli… raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.
Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.
Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin eläisi… tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei vain tiennyt niiden omistajan nimeä.
Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat puristuksesta.
Missä te asutte?
Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli repeytynyt ja jalasta vuoti veri.
Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.
Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.
Kovakauluksinen nyökkäsi.
Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!
Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi ja kihelmöi. Odottakootpa… mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!
Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän nousi seisomaan ja huusi rannalle:
Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan… senkin rottarinkulat, pahan hengen vinkulat!
Älä turruuta suutas… saat kivellä päähäs! huusi toinen uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.
Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä oli neljä… ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!
Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin. Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan… sanoisi, että ihan syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata…
Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin. Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa… kaikkia noita honteloita humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin tehdä työtä… jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle veljelleen…
Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat
Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.
Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa! Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla. Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi riisuttu kirkossa alasti…
Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren pojan olemuksen sisintä… painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty? Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi voinut sitä tehdä.
Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.
Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille. Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.
Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit, ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi te ole, te Laidan lapse… teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen… oli sanonut moukkien niin tekevän.
Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut häneen kuin ylempäänsä… kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.
Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.
En minä vähiäkään… minä osaan ruotsiksi rukoilla.
Sellaista!
Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan katonharjaa kohti ja lausunut:
Tuut som haaver
paarnen säär…
Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi ruotsiksi rukoilla!
Kuka sinulle on opettanut?
Tantte.
Kuka se oli?
Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.
Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt juosta kipittämään keskikaupungille päin.
Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat… sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki Hessen alakuloiseksi.
Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.
Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!
Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan.
Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.
Tulukaapa jeleppaamaan… minä en saa tätä irti!
Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella huviretkellä.
No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!
Hesse selitti matkansa tarkoituksen.
Kenen poika sinä olet?
Seppä Karlssonin.
Senkö, jolla on vaivainen poika?
Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.
Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.
Pidä nyt parempi kurssi…
Kyllä… kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä
Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.
Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella oli hänen työpaikkansa.
Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!
Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin. Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.
Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!
Joo… mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.
No, mitä nyt —?
Hesse kertoi tapauksen.
Tunsitko, keitä ne olivat?
En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.
Jaa… Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?
Sehän se oli ollutkin pääpukarina.
Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua hän virkkoi:
Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa…
Niinpä niin.
He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan, ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat. Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo…
Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä. Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot… eivät ne tienneet mitään köyhän elämästä.
Lempi purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli Mankisen Kustukin hienosti puettuna… polvihousut ja leveä, kiilloitettu kaulus.
Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!
Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa, tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan, vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen… kesät, talvet… aina, aina…
Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.
VII.
Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.
Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä tarkoin.
Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden: maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.
Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia rautatievaunuja ja vetureita.
Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén, pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin, musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten, hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä. Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi, ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta — kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy… Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa virnisteli: Se on taidetta. Höh!… tuoko taidetta… tuollainen roska! Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!
Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle… senkin pöllö! Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan liikkeen pensselillään.
Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!
Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri, entinen merimies, teki karkeampia töitä… maalaili etupäässä tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä. Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja, iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä, joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.
Sitä oli soma kuunnella.
Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!
Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.
Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' — keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.
Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään. Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla oli ollut korkea kuume.
Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.
Hesse, sinua haetaan.
Hesse säikähti. Mitä… oliko värkmestari saanut vihiä heidän kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.
Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu pajasta, ja hän oli jo mennyt.
Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan… se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan. Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa…
Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki. Mutta porstuassa piti pysähtyä… tuntui niin juhlalliselta ja peloittavalta samalla kertaa.
Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli
Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.
Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina rakastanut häkkilintuja.
Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse, ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle päästyään hänen rohkeutensa petti.
Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat Hesselle tilaa.
Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.
Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä — ethän sinä kuole?
Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.
Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat…
Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.
Anna… anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti. Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.
Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.
Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan anteeksi antaa?
Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!
Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä kaulasta.
Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.
Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?
Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.
Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei isä enää mene tillikkaan?
Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.
Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!
Annan, annan… ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa minua ylemmäs…
Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää kallahti sivulle.
Hän oli kuollut.
Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:
Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia syviä sanoja… Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!
Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.
Mit' on viimein kuolema? Se kuin tuskat lopettaa, viepi viimein vaivasta iloitsemaan taivaassa.
Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään tapaansa:
Se on — tuo-ta… onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen kanssa.
Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.
Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin kysymyksiin.
Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu. Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa. Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan ei enää yhtä raskaasti painanut.
Savuojan kummi virkkoi:
Älä itke, Kaisa… oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi tullut itsensä elättäjää.
Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen esiin.
VIII.
Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.
Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua. Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis, kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.
He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia. Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä, pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.
Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli. Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.
Ne ovat taas lähteneet turneelle… Petti ja Kustu — Kokkolaan reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla… ja Kustulla on nyt oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä. Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa. Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy…
Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.
Eikä se niin paljon maistanut… sen verran vain, että tuli hyvälle puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää iloiselta isän läsnäollessa.
Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.
Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa kohosi tunnelma pian kattoon.
Isä lausuili Vänrikki Stoolia ja kertoili koulumuistojaan. Hän oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke silmänurkassa ja nauraa hihitti.
Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti, mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.
Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua, vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?
Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!
Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan. Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa. Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin… lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä puslingit putoile!
Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.
Joo… työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut: Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:
Soomalainen sotamees on paremba kuin härra, kun hen on kelpanut keisarille kärran. Sumffaritira'la, niimpe taisi olla, sumffariti ritirati frallaalalei!
Hän oli huono suomalainen.
Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan. Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita — tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille. Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi kuin professorit… kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa… krugom… mars! — teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina, juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä, isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.
Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois… Enhän minä ajanut… minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli nukkumaanmenoaika… ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä huomenna saarnasikaan?
Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin — se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella, joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut…'. Ja isän ääni värähteli liikutuksesta.
Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa. Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit… mitä, menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No… se säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.
Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti lattialle.
Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa. Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti. Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta. Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.
Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa… sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä… meillä oli hauskaa! — Niin… mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin… mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi… ping! Noin se Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä…
Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää. Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.
Se on sellainen omaperäinen… paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin antoi ulkomaalaisen nimen…
Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias, ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä. Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.
Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi, mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira. Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen herkkää sydäntä.
Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka, sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon! Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin, jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan, oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei liikkunut ketään.
Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.
Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita — ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa. Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä soitti joku olematon… joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun »prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.
Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.
Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä. Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti… elämää täällä on.
Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas… Hessehän se on! Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja siinä samassa sinä tulitkin.
Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa, jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan, mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.
Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa. Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.
Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä. Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten, hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen värssyyn.
Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui. Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.
Hesse… sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla tavalla?
Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.
Tyttö ei voinut häntä käsittää.
Enhän minä ole Aarne… sinäpä vasta omituinen…
Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi.
Sehän merkitsi samaa kuin hullu.
Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan. Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.
Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.
Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.
Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.
Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi kummitäti.
Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin… minä luenkin professoriksi!
Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden. Niin… siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.
Miksei sinusta voisi tulla pappia?
Ei hän papiksi… papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne, jotka eivät muuksi kelvanneet.
Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin pastorikin sellainen lahjakas mies…
Niin… pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.
Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui, kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari, jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta. He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista. Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt kirkaisivat: Hyi… mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön! Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää… isä ja äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi…
Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut. Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi… laajeni koko otsan peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle. Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet ristiin…
Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä! — Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi: Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!
Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä eri elämä.
Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon. Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei asettanut esteitä.
IX.
Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.
Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon Berliinissä, Punaisen lyhdyn ja Vankikopin N:o 7. Oli n.s. kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään oikeaa intiaanielämää.
He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!… ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin ympäri ja pujahti kotiin.
Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista. Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat, vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt Mercedeksiä ja Mirandoja.
Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa, niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan. Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.
Oliko jännittävä?
Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä suupielissä.)
Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin todellinen intiaani. Aarniometsän tyttäret olivat valaneet hänet täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.
Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.
Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.
Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa olla yhdessä… istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana. Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi… ja tyhmä, Herra varjele — tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'
Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa. Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään, vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän! Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä — sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan taivuttaa…!
No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta, ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän ahmien luki.
Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?
Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!
Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi Hesse.
No Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä j.n.e.
Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.
Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella tiedolla teki?
No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui. Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain hyviä kirjoja.
Vai sillä lailla.
Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — Rakkaus suurin kaikista. Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä se ollut yhtään jännittävää.
Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.) Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla, Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän juoksi kotiinsa.
Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin Aarniometsän tytärten tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen. Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood, ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan, niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan. Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä yksin kuten nuoren Ravenswoodin.