NAURETTAVA JUTTU
Pappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.
Asian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö, talonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen nälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären, oli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki pitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa. Herranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille, että kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän näytti.
Mutta ei se ollut se se naurettava juttu.
Se alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli 17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran esiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli tullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi, ennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti oli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen koulutoverinsa ja "paras ystävänsä".
Agnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin ystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina nauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori saattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään, että hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän ylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei kukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla alkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan vavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle salinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.
Mutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä kääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista hengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras pappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman turhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja hänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet vallan ymmälle.
Pastori näet rakastui.
Siitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut esimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli luonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti ollut asian laita.
Sehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.
Agnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet huomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.
Pastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka sanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka armeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla papiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan päässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin hienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko maailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista rakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli — niin, ei pastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut eläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania, eikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.
Kyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa, päästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja menisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen hyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain muuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä ulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.
Tähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin ulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi hänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli riemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki päivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä luonnossa. — Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen olentonsa.
— — — — — —
Pastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton käyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä hallitsemisen hiukkanen.
Mutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa löytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä hieno ja hento — tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin leivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia, tuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen kauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin, äärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku pojalleen salomaan mökissä.
— — — — — —
Ja pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi omakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan, jotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat esiin, täyttäen koko hänen olentonsa.
— — — — — —
Tietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli loppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä tarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi tulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla alkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean ruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli tullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.
Pastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison huvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla kalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y. m. Ja koko ajan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö parka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin sanomattoman naurettavaa.
Olisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä hienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta pastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet. Päinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja Agnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. — — — Ehkei se ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Agnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä toivottiin niin paljon. — — Mutta olihan pastorikin nuori ja työkykyinen ja — niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. — Eihän se piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut — —
Pitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut erityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen pastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää pastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori piti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista esiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin ansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä merkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti ylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:
"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole edes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko vuosipalkkansa punaisiin kravatteihin."
Agnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori samassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen huudahtaen:
"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!"
Pastori punastui kaulahuiviaan punaisemmaksi, ja tunsi sydänparassaan melkein tukahduttavaa riemua siitä, että Agnes häntä huomasi ja puhutteli, mutta samalla pistävää tuskaa, kun salainen vaisto kuiskasi hänelle, että ei hänen paikkansa ollut tässä ympäristössä. Mutta punaista kaulahuiviaan hän tuskin sunnuntaisinkaan enää malttoi vaihtaa mustaan, sillä olihan Agnes sanonut sitä kauniiksi, ja Agnes ei voinut sanoa muuta kuin hän todella ajatteli.
Ja yhtenä iltana Agnes lauloi niin lumoavan kauniisti: "Minun kultani kaunis on, sen suu kuin aurankukka". Kun hän tuli viimeisiin säkeisiin: "Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka", suli hänen äänensä melkein kuiskaukseksi, johon hän tuntui panevan koko sielunsa hellyyden.
Pastori värisi niin, että hänen täytyi nojata ovenpieleen. Hänellä, juuri hänellä, oli keltainen tukka ja siniset silmät. Tohtorin tukka oli sysimusta ja silmät ruskeat se oli siis vallan täydellisesti aiheetonta tuo katkera mustasukkaisuus, jota pastori joskus oli tuntenut iloista tohtoria kohtaan. Voi, kuinka hän nyt sitä katui. — — Agnes, Agnes lauloi hänelle — —
Oudot onnen kyyneleet nousivat väkisinkin pastorin silmiin, ja hän pyyhkäsi tuon tuostakin salaisesti kädellään silmäsopukoitaan, eikä herännyt unelmistaan, ennenkuin Aili salin nurkassa tirskahti nauraa hihittämään ja kysyi, tahtoiko pastori lainata nenäliinaa.
Pastori tunsi syntistä halua sanoa sopimattomia sanoja Ailille, mutta hän hillitsi mielensä ja meni nopeasti omaan huoneeseensa. Tuskalla se aina loppui hänen lyhyt onnensa.
Sillä lailla se kesä kului alituisten toiveiden ja alituisten pettymysten lomitse, ja sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että ylihuomenna Agnes lähtee Helsinkiin pitkittääkseen sieltä matkaansa Parisiin. Pastorin takertuivat sanat kurkkuun, ja hän meni yksin kamariinsa. Tiesihän hän, että Agnesin kerran piti lähteä, mutta kumminkin se tuntui niin äärettömän vaikealta. Oli kuin kaikki olisi yht'äkkiä pimentynyt. Herra Jumala auttakoon — — Mitä tästä tuleekaan! Hän oli viimeisten viikkojen ajalla unohtanut Jumalan — laatinut epäjumalan itselleen. Tämäkö nyt oli rangaistus — — —
Joku koputti ovelle. Se oli tohtori Björkman.
"Kuuleppas Rantala, kyllä sinunkin pitää hommata kukkia ylihuomiseksi Agnesille. Minä tilaan kukkavihon Linnanmäen puutarhurilta, ja voisinhan samalla tilata sinullekin."
"Mitäpä hän minun kukkavihoistani…"
"No, no, kas vaan miestä, kun on olevinaan. Sinunhan kukistasi, jos kenen, hän…"
"No, sama kai se minulle on. Jos luulet sen hänelle huvia tuottavan, niin voit tilata minulle samalla kun itsellesikin. Mutta hyvä sen olla pitää, jos kerran antaa".
Ja sitten meni tohtori kertomaan Agnes'ille, että pastori aikoo jäähyväisiksi ja viimeiseksi muistoksi antaa hänelle kukkavihon. Edeltäkäsin heitä jo nauratti, vaikka pikku keijukainen kyllä yht'äkkiä koetti näyttää totiselta ja sanoi:
"Hyi teitä, tohtori, kuinka te olette paha."
Tohtori tilasi itselleen vihkon pelkkiä orvokkeja, sillä niistä Agnes piti enin, mutta pastorin vihkoon hän oli määrännyt pantavaksi joka lajia, mitä puutarhassa löytyi. "Jota kirjavampi ja suurempi, sitä parempi. Hintaa ei katsota", niin hän oli sanonut. Se tuli varmaan tekemään mainion efektin — pastori punaisimmassa kaulahuivissaan, punaisena mielenliikutuksesta ja kädessään Linnanmäen puutarhurin kirjava nerontuote!
Lähtöpäivä koitti. Agnes oli hiukan hermostunut, sillä tohtori oli ollut niin kalpea ja katsonut häntä niin syvään silmiin ojentaessaan hänelle tuoksuvan orvokkivihon — —. Laivasillalla pappilan rannassa oli pitäjän nuorisoa koolla. Aili ei koettanutkaan kyyneleitään salata suudellessaan Agnesia kymmeniä kertoja, ja omituisen kaihoava mieliala vallitsi kaikissa nyt, kun Agnes heidät oli jättävä. Laiva oli jo viheltänyt kolme kertaa, ja Agnes kävi yhä levottomammaksi. Voi, jos saisi itkeä — mutta ei, ei nyt. Tohtori ja nuo muut tuolla rannalla — — —
Silloin viimeisessä hetkessä, kun laivan köysiä jo irroiteltiin, näkyi pastori kukkavihkoineen kiiruhtavan sillalle. Agnes ei huomannut häntä, ennenkuin vasta siinä silmänräpäyksessä, kun pastori ojensi hänelle kukkavihkonsa. Tuon kirjavan, hirvittävän suuren jättiläisvihon!
Ei, ei, se oli liikaa — se tuli niin äkkiarvaamatta. Agnes ei voinut, ei jaksanut enää hillitä itseään. Hermojen jännitys laukesi, ja hän puhkesi äänekkääseen, hillitsemättömään nauruun. Kukkavihko putosi hänen kädestään, ja hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Se oli niin vastustamatonta tuo hermostunut, hillitön nauru. Siihen täytyi yhtyä.
Mutta pastori melkein juoksi kotiin.
Laiva eteni rannasta, ja Agnes huusi naurusta ja itkusta värisevällä äänellä:
"Aili rakas, pyydä pastorilta anteeksi. En minä tahtonut häntä loukata.
Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset!"
Mikä lienee ollut siihen syynä, mutta Aili ei voinut pyytää pastorilta anteeksi.
Pastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan vieressä ja painoi päätään sohvaan. — Kuinka hän jaksaisi elää enää ja kantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä — — Hän ymmärsi kaikki niin selvään nyt. — Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien pilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. — — Itse hän oli syynä kaikkeen. Kuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut — — rangaistus oli oikea, mutta voi, niin katkera — Agnes, Agnes, jota hän vieläkin rakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki — — — Oliko hän niin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin katkerasti rangaista — — — —
Pelasta, pelasta Herra näistä tuskista — — —
Pastori itki ääneensä.
* * * * *
Pastoria seurasi sentään joskus onnikin. Jo samana syksynä hän sairaan luona käydessään kylmettyi, sairastui ja kuoli. Sen perästä unohtui hänen rakkausjuttunsakin.
Pappilaan tuli uusi apulainen, joka meni naimisiin Ailin kanssa, ja niin tuli vanha traditsiooni täytetyksi siinäkin suhteessa. Muuta sen kummempaa ei tapahtunut niiden viiden vuoden aikana, joiden kuluttua Agnes taas tuli pappilassa käymään.
Mutta pieni keijukainen oli kokonaan muuttunut. Hän oli hengittänyt suuren maailman hienostunutta ja turmeltunutta ilmaa, oli nauttinut ja kärsinyt. Entisestä luonnonlapsesta, jonka heleä nauru ja valkoiset kiiluvat hampaat vieläkin olivat pitäjäläisten muistossa, oli kehittynyt hieno, viehättävä, kuuluisa laulajatar.
Nyt hän oli tullut taas pappilaan lepäämään ja ehkäpä myös hieman haihduttamaan tuota kalvavaa tunnetta, joka oli hänen sieluunsa syöpynyt silloin, kun hän sai tiedon siitä, että mustasilmäinen maalari, joka oli hänen kuvansa Roomassa maalannut, oli toisen oma.
Siitä syystä ei enää nauru helähdellyt kuin ennen, ja laulaessa oli ääni usein sortua kyyneliin.
Mutta pappilassa oli niin tyyntä ja hiljaista. Se vaikutti rauhoittavasti kiihtyneisiin hermoihin.
Aili antoi Agnesin olla hyvin paljon yksin, sillä vaistomaisesti hän tiesi, että yksinäisyyttä Agnes nyt enin kaipasi.
Ja yksin hän kuljeskeli metsissä ja varsinkin suurella koivikko-kirkkomaalla, jossa aina vallitsi niin juhlallinen rauha, että kaikki huolet hiljaa raukesivat lepoon. Siellä hän istui usein puupenkillä suuren riippukoivun suojassa, ja siellä hänen silmänsä kerran osuivat yksinkertaiseen mustaan ristiin, jossa seisoi
Pastori Matti Rantala.
Ensin hän ei siinä huomannut sen kummempaa, mutta yht'äkkiä tuo nimi tuntui niin tutulta. Ja salaman nopeudella muistui hänen mieleensä suuri kirjava kukkavihko, nolon näköinen, punoittava naama ja sitten tuskallinen, sääliä rukoileva katse.
Agnes kavahti pystyyn. Nyt hän ymmärsi.
* * * * *
Pitäjäläiset puhuivat vielä vuosikausia siitä, että joku oli kuullut joltakulta, että joku oli nähnyt kuinka kuuluisa laulajatar oli tuonut kukkia pastori Rantalan haudalle. Mitähän ihmettä sekin mahtoi merkitä? Olisikohan se ollut entinen lapsuuden lemmitty? Mutta tuskin se oli mahdollista. — Kuka niiden suurien taiteilijoiden kaikkia oikkuja ymmärtää!
TÄYDELLINEN
Sanotaan ettei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, mutta se ei ole totta. Minä tunnen yhden, joka on täydellinen. Se on Katri Manner.
Jos jossakin ihmisessä on jotain pahaa, niin ainakin hänen parhaat ystävänsä sen tietävät ja siitä puhuvat. Mutta Katrista ei kukaan puhu muuta kuin hyvää. Tuntuu oikein naurettavalta ajatella, että jonkun päähän pistäisi puhua pahaa Katri Mannerista. Se olisi aivan yhtä järkevätä kuin että rupeisi väittämään korppia valkoiseksi. Kun Katrin nimikään vain mainitaan, joudun ainakin minä sellaisen ylevän, hieman juhlallisen tunnelman valtaan, joka pakoittaa minut antamaan kasvoilleni vaatimattoman, mutta samalla arvokkaan ilmeen ja puhumaan puhdasta kirjakieltä.
Katrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein täydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle, kehittyen hänessä sitten ylimmilleen.
Katrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten lapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä täysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen puutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin ollenkaan oppia ruotsia.
Täydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein hyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan kapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan kirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän oppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja siunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.
Koulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja ylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia jälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin. Tällä tavalla:
Seminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet takaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti erityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin aine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti ilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:
"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?" ja kun Katri vaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi lattiaan, niin opettajatar jatkoi: "Meillä tarvittaisi kirjailijoita, hyviä naiskirjailijoita".
Sillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi naiskirjailijaksi.
Ja rupesi. Heti koulusta päästyään.
Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut nuorelle tytölle.
Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi sanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti Kaisla.
Hän oli niin sanomattoman suloinen tuo pikku Kirsti Kaisla.
Kummakos siis että nuoret miehet kilvan häneen rakastuivat hänen tullessaan seuraelämään. Katri ei ensimäisenä vuonna rakastunut kehenkään, sillä hyvin kasvatettuna tyttönä hän ymmärsi, että yht'äkkiä rakastuminen on vallan sopimatonta.
Kevätpuoleen alkoi nuori, naimaton, iloinen professori Björk yhä selvemmin osoittaa, että hän oli puolestaan päättänyt ylentää, Katrin profesoorskaksi. Ihmiset ilkeydessään puhuivat kovin paljon tuosta asiasta. Ja moni todellinen ystävä sanoi rouva Mannerille, että kyllä se sentään oli omituista, jos Katri suostui rupeamaan professori Björkin rouvaksi, sillä professori oli niin kummallinen, ettei kukaan oikein saanut selville, minkälainen hän oikeastaan oli.
Tuli sitten sekin päivä jolloin professori kirjoitti kosimakirjeen Katrille. Katri kysyi äidiltä, että mitä tehdä. Äiti tuumaili ja valvoi koko yön ja sanoi sitten, että ei siitä asiasta voinut tulla mitään, sillä professorista liikkui niin kummallisia huhuja. Ei kukaan tiennyt tarkkaan hänen kantaansa edes kielikysymyksessä, puhumattakaan muista kysymyksistä. Lieneekö mies itsekään selvillä niistä.
Katri kyllä ensin arveli, että ehkä hän voisi professoriin vaikuttaa edullisesti, mutta äiti sanoi, että ei heikko nainen semmoisissa asioissa mitään voi.
Siitä syystä Katri vastasi professorille, että ei hän voi häntä rakastaa, kun hän ei tiedä ovatko he elämänkysymyksissä samaa mieltä. Sisarena lupasi olla ja ystävänä.
Professori katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa seuraelämästä.
Tästä rakkausjutusta kertoi rouva Manner ystävilleen ja he taas ystävilleen j. n. e., ja sen perästä ei kukaan enää epäillyt Katrin täydellisyyttä. Hän ei katsonut yhteiskunnallista asemaa eikä välittänyt arvonimistä, vaan osasi uhrautua, niin juuri uhrautua sen edestä, mikä oli oikein. He sanoivat sen suoraan Katrille, ja Katri päätti siitä lähtien yhä enemmän ja enemmän uhrautua. Ja hän tunsi jo edeltäkäsin tyydytystä siitä.
Seuraavana syksynä hän meni kihloihin maisteri Pekka Salosen kanssa, joka oli taatusta kodista, ja jolla oli varma isiltä peritty kanta kaikissa tärkeissä kysymyksissä. Hänestä ei kenenkään tarvinnut epäillä, mitä hän mahtoi arvella siitä tai siitä asiasta, ei edes hänen itsensäkään.
Maisteri Salonen kosi suullisesti iltamassa ylioppilastalolla, mutta Katri sanoi, ettei hän voi mitään vastata, ennenkuin hän on kysynyt mammalta.
Seuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva itse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan Pekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan nololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko tuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva liikutettuna:
"Katri odottaa sinua salissa, poikani."
Silloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja suuteli.
Ja nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja kihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.
Kihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua tohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä valmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa perinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on niin vaarallista, kun nuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan perinpohjin.
Ja koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat toisensa joka päivä (klo 5—6 i.-p., sillä se sopi parhaiten maisterin lukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka kauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.
Kihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ, sillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa, nimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi ensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä "Sinivuokkoja Suomen saloilta, kokoellut Kirsti Kaisla."
Siinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä ja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille tuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja siten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän tunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat Pekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että kun Katri huokaili Pekalle: "Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja komea", Pekka siihen heti osasi vastata: "Sinä impyeni ihanin, nuortea, notkea neitoni." Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään runollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia. Mitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta Katri huomasi.
Asian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni sai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa muuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun vieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: "Kuka se on tuo soittotaiteilija?" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen noin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.
Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja hänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä talouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen kokoelmansa "Sinivuokkoja", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka tuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen johdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on ensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon kielistä helistä maailmalle.
Sitten viettivät Katri ja Pekka häänsä, vuokrasivat neljä huonetta ja keittiön ja perustivat mallikodin, josta olisi mahdoton kenenkään mitään muistuttaa. Siellä on kaikki juuri niinkuin saattoi otaksuakin. Salissa on mustapuiset, punapäälliset huonekalut ja yhdessä nurkassa "ryhmä" sellaista uutta tyyliä, s. o. mahognyn väriseksi kiillotetusta koivusta tehty pöytä tuolineen, jotka ovat päällystetyt suurikukkaisella vihreällä sametilla. Sitä näytetään erikseen vieraille ja huomautetaan, kuinka ilahduttavan korkealle kannalle meidän huonekaluteollisuus on kohonnut, kun koivua osataan noin mainiosti väärent — tarkoitin jalostaa, että kuka tahansa voi etäältä katsoen luulla sitä mahognyksi. Ruokasalissa on ruskeat, polttopiirroksilla koristetut tuolit ja pöytä. Katri itse on kuviot niihin polttanut, siten selvästi osoittaen, mitä hyvä tahto voi aikaansaada, vaikk'ei olekkaan taipumusta piirustukseen tai muuhun taiteellisuuteen. Tohtorin kamari ja makuuhuone ovat tietysti nekin juuri sellaiset kuin voitte arvata. Ei missään ole mitään häiritsevää, ajatusta rasittavaa, kysymyksiä herättävää. Sanalla sanoen: mallikoti.
Ja kaikki toimet käyvät varmasti kuin hyvin voideltu koneisto ainakin. Tohtori kuuluu jalojen yritysten johtokuntiin, Katri arvokkaiden arpajaisten toimikuntiin, ja molemmat ovat jäseninä seuroissa, jotka ansaitsevat kansalaisten kannatusta. Rouva Manner sanoo, että Katri ja Pekka pitävät velvollisuutenaan uhrautua yhteishyvän edestä.
Ja vaikka kaikki tietävät, että Katri on täydellisempi kuin muut, ei hän ollenkaan millään tavalla pyri herättämään huomiota. Viimekin kesänä, kun kolmella neljäs-osalla Helsingin naismaailmaa, leveänaamaisilla ja kapeanaamaisilla, vaaleaverisillä ja tummaverisillä, oli aivan samanmuotoiset hatut, joissa kaikissa törrötti jäykkä höyhen pystyssä toisella sivulla, oli Katrillakin juuri semmoinen hattu. Se oli vaisto, joka neuvoi häntä tuommoisissa asioissa. Hän ymmärsi ettei se ollut muuta kun epämiellyttävää huomion herättämistä ja itsenäisyyden pyrintöä tuo, että muutamat panivat kaksi, toiset ei yhtään höyhentä hattuunsa, silloin kuin enemmistöllä oli vain yksi höyhen.
Tämä nyt oli vain pikku seikka, mutta semmoista se oli muissakin seikoissa. Kun on täydellinen, niin on.
Katrin ja tohtori Salosen elämässä ei ole tapahtunut mitään erityisiä muutoksia, eikä tule tapahtumaankaan, jos vähänkään osaan ennustaa, muuta kuin että perhe toivottavasti vuosien kuluessa kasvaa ja lisääntyy ja tulee jonkunmoisen mallirodun perustajaksi.
PIKKU-VELI
Pikku-veli oli noin kuuden jalan pituinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen pohjalainen. Silmät ne hänessä enin vetivät huomiota puoleensa. Ne olivat niin läpinäkyvän kirkkaat kuin salomaan lähde, ja tuntui kuin niiden katse olisi voinut tunkea syvemmälle kuin muitten ihmisten.
Pikku-veljellä oli kaksi "suurta veljeä". Eihän hän muutoin tietysti olisi ollutkaan pikku-veli. Suuret veljet olivat noin kymmenkunta vuotta vanhempia kuin pikku-veli, molemmat professoreja, vanhempi vakinainen, nuorempi ylimääräinen. Heitä pidettiin yleensä neroina, ja hämmästyttävän nopeasti he olivatkin saavuttaneet tiedemiesmaineen sekä joutuneet yliopistoon täyttämään korkeimpia opinpaikkoja.
Mutta pikku-veli oli vain ylioppilas, vaikka hän jo oli alun kolmannella kymmenellä, eikä ollut ollenkaan toivoa, että hänestä vielä pitkiin aikoihin tulisikaan sen enempää. Sehän se juuri oli niin huolestuttavaa. Milloinka pikku-veljestä koituisi mies?
Pikku-veli oli nuorin lapsi kodissa, niin perinpohjaisesti nuorin. Kun hän vielä tallusteli mekossa, puhuttiin jo ympäri Suomen suurten veljien kyvystä ja lahjoista. Heihin keskittyi kodissa koko huomio, kaikki toiveet. Kuka olisi ennättänyt ajatella pikku-veljeä, joka ei edes koulussa millään lailla herättänyt huomiota. Päinvastoin kävivät hänen lukunsa aina hiukan niin ja näin, ja hänellä oli kaikenlaisia muita puuhia enemmän kuin koulutöitä. Häntä tuskin saattoi uskoa saman perheen jäseneksi kuin suuret veljet, niin perin erilainen hän oli. Se oli todellakin huolestuttavaa.
Lupaaikoina se oikeastaan alkoi pikkuveljen elämä. Silloin hän pääsi metsiin ja kukkuloille pyssy olalla, tosi kauhuksi professoreille, jotka eivät ikinä olleet pyssyyn koskettaneet ja tuskin saattoivat eroittaa jäniksen peltopyystä. Mutta metsissä pikkuveli oli kotonaan. Siellä ei kukaan häntä soimannut huolimattomaksi ja lapselliseksi, vaikka hän istuikin tuntikausia lammen rannalla ja muodosteli savipalloista lumpeenkukkia ja Vellamon neitoja, tai vuoleskeli puupalasista jäniksiä ja kettuja, joita hän sitten joskus vei äidille tulijaisiksi, kun metsäriistaa oli niukemmalta. Silloin äiti aina hymyili ja suuteli pikku-veljen ruskettunutta poskea, mutta silmissä oli huolestunut ilme, sillä kovin lapsellinen oli pikku-veli eikä tuntunut koskaan kehittyvän. Pikku-veli huomasi aina äidin salaisen huolen, ja se koski häneen niin kipeästi. Ei, ei hänestä ollut muualla olijaksi kuin metsissä.
Jo pienenä poikana hän uneksi kauniita unelmia, kuinka hän porolla ajaisi Rastekaiselle niinkuin Sampo Lappelil' ja vielä kauvemmaksi pohjoiseen, niin pitkälle kuin aatos ulottui. Ja sinne hänen mielensä vieläkin paloi, sinne pohjoiseen, jossa on ikuinen hiljaisuus, ja jossa revontulet öisin räiskivät, ja aurinko laskee punaisemmassa purppurassa kuin muualla.
Usein viipyi pikku-veli päiväkausia metsäretkillään, mutta siihen oli kotona totuttu eikä turhia hätäilty. Äiti vain hymyillen katseli, kun hän harmaassa, vihreäkauluksisessa metsästystakissa ja polvihousuissa astui viheltäen metsämaille, harmaa leveälierinen huopahattu hiukan niskaan työnnettynä, niin että tumma tukka pisti esiin hatun ja otsan välillä. Pikku-veli oli kiusannut ja kärttänyt itselleen tuon metsästyspuvun, vakuuttaen ettei hän voinut olla vapaana salomaillaan koulupuvussa. Suuret veljet, joita pikkuveljen "taiteellisuus", kuten he sitä nimittivät, kovasti huvitti, olivat puoltaneet pikkuveljen pyyntöä, ja siksi hänellä oli tuo harmaa ja vihreä puku, joka soveltui hänelle niin erinomaisesti.
Kun pikku-veli palasi metsästä, olivat hänen ruskeat silmänsä aina entistä kirkkaammat, ja oli kuin raitis metsätunnelma olisi tullut koko taloon. Mukanaan hänellä oli melkein aina metsäriistaa, milloin elävänä, milloin ammuttuna. Hän näkyi tuntevan kaikki salomaan salaisuudet, ja Tapion karjaa hän hallitsi kuin omaansa. Kerrankin hän kesytti ketunpoikasen, niin että se koiran tavoin juoksenteli hänen perässään, ja nuoren kotkan hän suositteti niin tutuksi, että se lentää lehahti hänen olkapäälleen, hänen samoellessaan salomaita.
Mutta pikku-veli hän oli vain kuitenkin, ja itse hän niin mielellään sieti tuon nimen. Ei hän muuta tahtonut ollakaan.
Oli sitten kerran elokuu. Pikku-veljestä alkoi koti tuntua niin kumman ahtaalta, hän ikävöi pois metsiinsä. Hän tuskin saattoi hengittää, ilma tuntui niin tukahduttavan raskaalta, ja pää oli kuin lyyjyä. Metsiin, metsiin hänen piti päästä, muutoin hän nääntyi.
Hän otti pyssyn olalleen ja läksi pitkälle retkelle.
Maantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen piti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien mutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää voinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut haltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu Veronica kukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän oli jo kadonnut näkyvistä.
Pikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän tiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken nähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset silmät, yhtä siniset kuin Veronica kukat hänen kädessään.
Verkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa pohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja, kontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää tiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut aina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt ulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä siitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle yöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.
Pikku-veli laskeutui ikivanhan kuusen suojaan ja katseli, kuinka kuun säteet värähdellen väikkyivät sen oksien lomitse, luoden kummia kuvia sammaleiselle maalle. Ei arvannut pikku-veli, että tämä oli Tapion uhrikuusi, jonka siimeksessä salon sinipiiat öisin karkeloivat.
Hän nojasi kuusen runkoon ja koetti sulkea silmänsä. Mutta outo tunnelma oli saanut hänet valtaansa, eikä tullut uni hänen silmiinsä. Tuulen hyminä kävi läpi salomaan, ja kun kuusen oksat alkoivat hiljaa liikahdella, hiipivät salon sinipiiat kuusen alle. Eivät säikähtäneet pikku-veljeä, hymyilivät hänelle vain ja kiersivät valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa. Sinipiioista suloisin, jolla oli suuret, kysyvät sinisilmät, katseli kauvan pikku-veljen silmiin. Hän kantoi vienoja Veronica kukkia pikku-veljen peitteeksi, ja kukkaset levisivät ylt'ympäri, niin että koko maa kuusen alla oli sinisenä Veronica kukista. Pikku-veli vain katseli sinipiikasta eikä arvannut, kuinka vaarallista on katsella sinipiikasten silmiin. Ikipäiviksi ne katseillaan kietovat ihmislapsen.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pikku-veli heräsi. Hänen jäseniään poltti ja päätä kivisti. Melkein tiedotonna hän kulki eteenpäin, ei tiennyt minne, ei kysynyt kunne. Poissa olivat salon sinipiikaset, mutta niitä pikku-veli yhä vielä etsi, ei välittänyt enää metsäriistasta, ei kysynyt kontion kotia. Hän kulki ja kulki eikä huomannut mitään, ennenkuin hän seisoi melkein kotiportilla. Hän katsoi oudoksuen taloa, ei tuntenut enää kotiaan. Vasta kun äiti astui portaille ja huusi pikku-veljeä nimeltä, hän tiesi olevansa kotona.
Äiti saattoi pikku-veljen sisään ja pani vuoteelle lepäämään, sillä sairas oli nyt pikku-veli. Paljon hän houraili kuumeessaan ja pyyteli tuskallisesti sinipiikasta luokseen. Joskus hän sitten makasi hiljaa ja hymyili, eikä äiti aavistanut että sinipiikanen silloin oli kuullut pikku-veljen pyynnön ja tullut häntä tuudittamaan lepoon.
Kun pikku-veli vihdoin parani, oli hänen silmiinsä jäänyt outo ilme. Joskus aivan aavistamatta ne saattoivat tummeta, ja silloin ne iskivät tulta ja salamoita. Niissä oli semmoisina hetkinä jotain melkein peloittavata. Eikö se enää ollutkaan reipas, hyväluontoinen pikku-veli? Kuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se pani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? — Ei arvannut kukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä lumouksestaan.
Tuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli silloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet pikku-veljen luvut. Silloin sattui pieneen kaupunkiin, jossa pikku-veljen koulu oli, tulemaan tyttö, jolla oli suuret, kysyvät sinisilmät. Jo ensi kerran, kun pikkuveli tytön näki, hän säpsähti kuin sähkön iskemänä. Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat silmät, niin syvät, niin salaperäiset ja siniset? Oliko se sama tyttö, joka silloin kerran oli vaunussa ajanut hänen ohitseen, vai oliko se metsän sinipiikanen, joka oli ihmiseksi muuttautunut voidakseen lempiä pikku-veljeä?
Mutta ei osaa salon sinipiikanen lempiä, eikä osannut sinisilmäinen tyttökään. Hän katsoi kummeksuen ja kylmästi pikku-veljeen, kun pikku-veljen ruskeat silmät hehkuen ja salamoiden kertoivat lemmestä. Ja kun pikku-veli vihdoin ei jaksanut vaieta, vaan kertoi tytölle tuskansa ja toiveensa, purki koko sydämensä ja pyysi häntä omakseen, silloin sinisilmäinen tyttö toden teolla loukkaantui. Hän ei ikimaailmassa aikonut ruveta odottelemaan, kunnes pikku-veljestä koituisi mies. Sehän olisikin ollut perin järjetöntä, ja sinisilmäinen tyttö oli hyvin järkevä ja ymmärtäväinen. Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin kanssa, joka oli pikku-veljen opettaja.
Pikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua, ensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se oli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi vanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten seurassa surun piti haihtua. Usein hän palasi kotiin vasta aamuyöstä tilassa semmoisessa, että hän jälestäpäin punastui häpeästä tuota muistellessaan.
Ja sitten tietysti koko kaupunki joutui kuohuksiin pikku-veljen hurjistelujen tähden. Ei ollut niitä kahvikutsuja, joissa tuo asia ei olisi ollut puheenaineena, ja sinisilmäinen tyttö itki siniset silmänsä punaisiksi, kun pahat ihmiset hänenkin nimeään sekoittivat noihin juttuihin. Hänhän oli viaton, aivan viaton.
Ja pikku-veli käyttäytyi niin sanomattoman poikamaisesti. Ei ollut kumma, että kaupungissa nousi vallan hirveä myrsky. Ylimääräinen professori syöksyi suin päin Helsingistä pikku kaupunkiin ja sai vihdoinkin auktoriteetillaan myrskyn hiukan tyyntymään ja pikku-veljen onnellisesti ylioppilaaksi.
Sitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat huolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen professori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa tässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet, mutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus selvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut laajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.
Pikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi kaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi tajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi ymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.
Asia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli vakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan lakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa vakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen professori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli luennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä. Hänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen vaikutuksista.
Ylimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi olevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä hän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat toisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä marttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan. Tuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa olkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.
"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos heittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu kuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan". Niin puheli ylimääräinen professori pikku-veljelle.
"Ei, ei", vastasi pikku-veli, "en luule että minusta on kielimieheksi.
Pelkään ettei minusta ole mihinkään".
Pikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut tunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat karkeloivat.
Mutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin sanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti päästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt kuin toisen suuren veljensä.
Veljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan, että pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia muistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa ylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon, kenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi tapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat paikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja jos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai pehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin huoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito suuresta veljestä.
Mutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan.
Ei ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.
Tuli sitten taas kevät, ja tuntui siltä kuin pikku-velikin olisi hiukan alkanut elpyä eloon. Eräänä päivänä hän oli lähtenyt kotoa aikaisin aamulla, kierrellyt Alppilan seudut, ja minne lie sitten mennytkään, sillä häntä ei kuulunut kotiin aamiaiselle eikä vielä päivällisellekään. Iltapäivällä, kun jo alkoi hämärtää, tuli vakinaisen professorin rouva pikku-veljen vastaan portaissa ja ihmetteli, kuinka pikku-veljen silmät säkenöivät ja salamoivat. Hän kantoi suurta vakkaa, joka näytti kovin raskaalta, ja meni nopeasti huoneeseensa.
Professorin rouva meni kaupungille ihmetellen, että mitähän kummia se pikkuveli nyt puuhaili. Vielä suuremmaksi kasvoi hänen hämmästyksensä, kun hän kotiin tullessaan kuuli palvelijalta, että "nuori herra" ei päästä ketään huoneeseensa eikä luvannut tulla iltasta syömään.
Pikku-veli istui lukon takana huoneessaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun veljekset pyrkivät sisään.
"Antaa pojan olla rauhassa", puheli ylimääräinen professori, ja hänen äänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä hetkellä kuuluivat näin: "Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika parka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla".
Ja pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta hänen silmiinsä sinä yönä. Mutta epätoivoiselta hän ei tosiaankaan näyttänyt. Päinvastoin näytti siltä kuin hänen olentonsa olisi uhkunut voimaa ja nuoruutta yhä enemmän ja enemmän hetki hetkeltä. Poissa oli epävarma, uneksiva ilme ja alakuloinen katse. Silmät loistivat ja posket punottivat ja pää oli pystyssä. Nyt hänen vihdoinkin piti päästä selvyyteen kaikesta, koko elämästään. Hänen täytyi päästä tuosta raskaasta, toivottomasta tunteesta, joka teki olon aivan sietämättömäksi. Hänen mieleensä oli kertynyt semmoinen ääretön paljous tunteita ja kuvia, että sydän oli vallan pakahtua niiden painosta. Hänen täytyi saada teossa tuoda ilmi, mitä mielessä paloi, muutoin ei hän jaksanut elää. Nyt täytyi vihdoinkin särkyä sinipiikojen lumous, nyt hän oli heidän herransa! Nyt hänen piti näyttää, mihin hän kelpasi! Jääköön jo vihdoinkin lakitiede ja kaiken maailman tieteet kunnollisempien työntekijäin osalle. Pikku-veli tiesi nyt, mitä hän tahtoi.
Suuri vakka keskellä lattiata oli täynnä harmaata savea, ja sitä pikku-veli nyt muovaeli ja puserteli, niinkuin ennen muinoin savipalloja salomaan lammen rannalla. Pehmeä savi totteli notkeana pikku-veljen tahtoa, ja muodottomasta möhkäleestä syntyi vähitellen luonnos, tosin karkea ja epätäydellinen, mutta täynnä ilmettä ja uhkuvaa nuoruutta. Se oli metsän sinipiikanen, joka houkutellen ojensi käsivartensa, kietoakseen niillä ihmislapsen.
Pikku-veli teki työtään väsymättä, uupumatta, huomaamatta ajan lentoa.
Ja jota enemmän hän teki, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi hän kävi.
Nyt hän oli varma tehtävästään, tunsi elävänsä omassa maailmassaan.
"Laskeppas sisään, pikku-veli!" kuului ylimääräisen professorin ääni aamulla oven takana.
Pikku-veli avasi oven, ja suuri veli jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle. Hän oli kyllä ollut koko lailla levoton, kun pikkuveli noin merkillisellä tavalla sulkeutui huoneeseensa, mutta näin kauheata hän ei ollut aavistanut. Oliko poika parka täydellisesti menettänyt järkensä?
Huoneessa oli mitä hirvein sekasorto, huonekalut työnnetyt hujan hajan seinille, lattia täynnä savea ja pikku-veli itse kaiken hämmennyksen keskellä, kädet ja vaatteet tahraantuneina savesta, kasvot kalpeina valvonnasta ja silmät hehkuen kuin kuumeessa.
"Mitä — mitä tämä merkitsee?" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.
"Tuota!" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta pöydällä.
Professori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä paljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin siihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että pikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen omituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.
"Pikku-veli", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, "kenties olet tehnyt miehen työn".
Pikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta hänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!
Ulos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli vallan tukahduttaa hänet.
Hän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän kierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys tuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.
Kun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen, joka sanoi:
"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!"
Pikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat professorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi, hänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin ilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili tyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen:
"Tässähän se vihdoin tulee itse mestarikin, jota olemme odotelleet.
Tuleppa niin esittelen sinut".
Pikku-veljellä ei ollut aikaa aristella, kun professori esitteli hänet kuvanveistäjälle, joka tarttui hänen käteensä kysyen:
"Ettekö tästälähin suostuisi rupeamaan minun työtoverikseni ja jättämään lakitieteenne?"
Lakitieteen professori puuttui nyt puheeseen, huoahtaen puoleksi leikillisesti:
"Minun ei onnistunut tehdä pikku-veljestä suurta omalla alallani, se on valitettavasti perin totta, mutta ehkä se onnistuu teille paremmin".
Kuvanveistäjä puristi pikku-veljen kättä vastatessaan vakavasti:
"Elleivät kaikki merkit petä, tulee pikku-veljestä kerran suuri-veli".
ELÄMÄN LEIKKI
"Annikki, armahin lapsi, lopeta jo leikkisi ja joudu levolle!"
Äiti veti punaposkisen Annikin puoleksi hyväillen, puoleksi pakolla pois leikkikentältä.
"Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna minun leikkiä!" valitteli Annikki.
"Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä," sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy oli surunsekainen.
"Miks'et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta," puheli
Annikki.
"Ei ole elämä leikkiä, Annikkini," vastasi äiti.
Mutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:
"En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!"
Mutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:
"Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista vuotta, ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!"
Ja Annikki nukkui ja uneksi.
Hän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien kanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta äkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen. Ei tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.
Kenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki oli yksin. — Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien luo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että tuolla laajalla kentällä hänen täytyi olla yksin.
Kyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren naisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.
Kuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu hymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin luuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi kätensä Annikille.
"Kuka olet?" puhkesi Annikki kysymään.
"Elämäsi olen, Annikki ainoiseni", vastasi hymyilevä tyttö.
"Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!"
Annikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei löytyisi muuta.
Elämä hymyili: "Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi syntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi ystäväksesi?"
"Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi ystäväkseni!" sanoi Annikki uneksien.
"Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko viisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit? Sano sananen vain, Annikkini," lausui Elämä.
"Viisautta, valtaa, rikkautta, lempeä! Mitä niillä tekisin! En välitä antimistasi, Elämä!"
Annikki nauroi ja heitti kentän kukkia Elämän helmaan.
"Etkö Elämältä mitään pyydä? Tyydytkö siihen vain, mitä pyytämättäsi annan?" kyseli Elämä.
Annikin silmät säihkyivät vallattomasti.
"En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän,
Elämä. Anna minun leikkiä!"
"Leikkiä!" Elämän katse himmeni. "Paljon pyydät Annikkini!"
"Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän tahdo muuta kuin leikkiä vain!" puolustihe Annikki.
"Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?" kyseli Elämä.
Annikki nauroi: "Kuka yksin leikkiä viitsisi! Anna entiset leikkitoverini minulle takaisin."
"Yksin on elämän kenttä kuljettava. Ei ole mulla vallassani antaa sulle leikkitovereja. Kullakin on oma tiensä astuttavana, oma työnsä tehtävänä. Luovu leikin unelmista, Annikkini!" pyyteli Elämä.
"En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!" valitteli Annikki. "Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea tovereikseni."
"Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on leikeistä turmiollisin", varoitteli Elämä.
Mutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.
"Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?" kyseli Elämä.
"Siksi että rakastan sinua", sanoi Annikki. "Oi suostu, Elämä, pyyntööni!" Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä, kunnes vihdoin synkkänä virkkoi:
"Ehdolla suostun."
"Sano ehtosi Elämä."
Mustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi hänen lausuessaan:
"Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä saat minun kanssani leikkiä, mutta sitten — — —"
"Mitä sitten?"
"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini.
Suostutko ehtooni?"
Annikki nauroi heleimmän naurunsa. "Sinä viehättävä, suloinen Elämäni!
Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!"
"Se on siis suostuttu", sanoi Elämä.
Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt viisitoista vuotias.
Ja sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.
Viehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs leikkitoveri.
Aluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot yksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja Elämä antoi enemmän.
Aatteiden leikki on hupainen leikki.
Mutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat tuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.
Paljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli poistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja veljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden, ja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat innokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä, jotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa toteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja rupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! — Annikki näki heidän sortuvan epätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei ollut leikkiä enää.
Ei tahtonut Annikki häiritä sopusointua ympärillään, eikä särkeä aatteen kirkasta kuorta tunkeakseen ytimeen asti. Hän antoi herttaiset hymynsä, sulosointuiset sanansa kauniille aatteelleen ja sai hymyjä ja hellyyttä palkakseen. Annikki imi hunajan aatteestaan, ei huolinut karvaasta pohjanesteestä. Annikki leikki aatteiden leikkiä.
Mutta suloisempi aatteiden leikkiä on lemmen leikki. Annikki aavisti sen ja pyysi Elämältä lempeä.
"Annikki armahin", varoitteli Elämä, "elä leiki lemmellä. Lempi on antimistani jaloin. Ei sovi ihmislapsen sillä leikkiä. Kamala on lemmen kosto."
Ei välittänyt Annikki Elämän varoituksista, sillä lemmellä tahtoi
Annikki leikkiä.
Ja sitten se alkoi se Annikin uusi leikki, lemmen leikki. Ja se oli kaikista leikeistä viehättävin.
Kun tummat silmät säihkyivät lempeä, ja voimakkaat käsivarret puristivat Annikkia vasten sykkivää sydäntä, silloin ymmärsi Annikki, että lemmen leikin vertaista ei ole elämässä muuta.
Entä sitten, vaikka se ei ollutkaan leikkiä sille toiselle! Entä sitten, vaikka se olikin täyttä totta sille toiselle. Olihan se Annikille hurmaavaa leikkiä!
Kun toinen pyysi omakseen, täydellisesti, kokonaan, tahtoen muuttaa leikin todeksi, silloin Annikki hymyili suloisimman hymynsä ja sanoi: "Armas, sehän oli leikkiä vain".
Ja se mikä oli parasta ja hienointa siinä toisessa, se kuoli, sillä se toinen ei ollut ymmärtänyt leikkiä. Mutta Annikki ymmärsi, ja Annikki jatkoi lemmen leikkiä uuden ystävän kanssa.
Mutta lemmenkin leikki kyllästyttää.
"Oi Elämä, anna jotain uutta", pyyteli Annikki.
"Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini," sanoi Elämä, "kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe."
"No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut," sanoi
Annikki.
"Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!"
Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.
Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin tahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua keräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja itki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden enkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien kanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin maljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.
Mutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.
"Anna uutta, Elämä," pyyteli Annikki.
"Saat alkaa kaikki uutena uudestaan," lupasi Elämä. "Huomenna,
Annikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa."
"Se on hyvä," sanoi Annikki väsyneesti. "En jaksa enää keksiä uusia leikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia."
Ja Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin viisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene silmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä hymy.
Ja sitten se alkoi Elämän leikki.
Elämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät tunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois.
"Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä ennen ensimäisnä," kyseli kummeksien Annikki.
"Et ole nuori enää," sanoi Elämä.
Oli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä hänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta.
Pois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät.
Niiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea.
Mutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon.
Sellaista on Elämän leikki.
Sama kiiltävä kuori oli aatteilla nyt kuin ennenkin. Yhtä kauniilta kajahteli niiden ylistys nyt kuin muinoinkin. Mutta usko, usko niiden totuuteen, pyhyyteen, jonka piti lämmittää, se oli poissa. Turhaan haki Annikki niissä kadotetun nuoruutensa korvaajaa.
"Oi Elämä, lämmitä, lämmitä rintani jälleen!" rukoili Annikki, joka pelkäsi verensä jääksi jähmettyvän.
"Elä pelkää, Annikkini," lohdutti Elämä, "kyllä rintasi vielä osaa sykkiä entistä tulisemmin."
Ja Elämä näytti, että Annikin sydän osasi sykkiä.
Se toi Annikin tielle miehen, jossa Annikki luuli löytäneensä kauneimpain unelmiensa sankarin. Hän se antaisi Annikille uutta nuoruutta, uutta tulta suoniin ja ennen aavistamatonta onnea.
Ja nuori mies opetti Annikille, mitä on lempi, polttava, tuhoava, mieletön lempi. Mitä oli kaikki Annikin leikkivä onni ollut verrattuna pisaraankaan nykyisyydestä! Nyt, nyt vasta elämä alkoi. Nyt ei Annikki enää tahtonut leikkiä.
Mutta Elämä tahtoi leikkiä.
Toisellehan ne säihkyivätkin nuoren miehen silmät, ei Annikille. Ja toistahan ne hakivat nuo hellät hyväilyt, ei Annikkia. Se oli Elämän leikkiä vain.
Nyt oli Annikin poskien vuoro kalveta, ja Annikki tiesi nyt, millaista on toivoton tuska.
"Oi, Elämä, sääli! Ota kaikki muu, elä tätä ainoata," rukoili Annikki.
"Otan minkä annoin ja jolla leikit," sanoi Elämä. "Samat leikit tahdon minäkin leikkiä, Annikkini."
"Oi, Elämä, Elämä, kostoako haet? Liian julma on kostosi!" valitteli
Annikki.
"En hae kostoa, Annikkini," sanoi Elämä.
"Ellet kostoa hae, miksi tuon teet!" valitteli Annikki.
"Siksi että rakastan sinua," vastasi Elämä.
"Oi, Elämä, jos rakastat minua, niin jätä minut. Pakene pois luotani,
Elämä, en muuta sulta pyydä enää!" rukoili Annikki.
"Ei koskaan Elämä leikkiään kesken lopeta eikä sen vuoksi pakene, Annikkini. Mutta silloin leikkini loppuu, kun opittavasi opit, ja silloin annan sinulle viimeisen antimeni," sanoi Elämä.
"Mikä mahtaisi mulla vielä olla opittavana, Elämä?" kysyi väsynyt
Annikki.
"Rakasta minua ja usko minun rakkauteeni," sanoi Elämä.
"Ja mitä mulle annat, jos tuonkin vielä opin?" kysyi Annikki.
Elämä vastasi:
"Rauhan."