Tieni varrella tapaamia 1

Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat molemmin puolin sisäänkäytävää.

Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä kaksi mahtavaa joulukuusta.

Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, Charlotte Schröder, omaa sukua Wagner.

Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen. Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta käynnistä olisi. ”Mene nyt vain”, oli vastaus, ”siellä saat nähdä mitä parahinta pohjoismaissa on.”

Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä, vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima, sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.

Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.

Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla – meitä oli silloin noin toista sataa vierasta – oli määräajoilla ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda heille kodin tunnetta.

Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi ottavansa heidän kallista aikaansa.

Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta, kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.

En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys – sanan parhaassa merkityksessä – olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja, Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.

Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna 1862 vietti hän nimittäin häitä Ludvig Schröderin kanssa ja koska sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta sitä ennen sen opettaja.

Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864 syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä, Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi opistoksi.

Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään. Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen hyvinvoinnista ja viihtymisestä.

Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet velvollisuuksien lisääntyessä.

Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston tulevaisuuteen.

Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten, kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli oleskellut äitinsä luona, miehelleen:

”Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta pistäytyä täällä käymään.”

Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta kodistaan lausuu hän:

”Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin.”

Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy ilmi seuraavasta kirjeotteesta:

”Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille ravitsevan voiman.”

Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle, vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.

Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:

– – – Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata, että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan, ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta, toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä – –

Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:

”Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[5] ja Termansenin[6] kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen, soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän vanhan palvelijansa päästä rauhaan – niin, nukahtaa siten, että kaikki hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.

Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa.” – – – –

Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa, varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta, reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.

Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin, valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.

Talvella v. 1918–1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin sanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m. äärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja kuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät minun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa kotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina. Kesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet ”Vorwärts” lehden toimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi, että hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä keskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin tervehtimään hänen äitiään.

Minä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä, varsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat jotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun ja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.

Liebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa, aina samassa talossa. ”Ei meillä ole aikaa muuttaa”, selitti rva Liebknecht, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan pysymisestään.

Koti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin huomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin tavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt olivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä merkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin y. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen kuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät, tarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa kesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.

Rouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani saksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän ollenkaan saksalainen. ”Samaa on moni muukin kysynyt”, hymyili hän, mutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas ja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut seurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia yleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan huvitettu kaikesta inhimillisestä.

Tulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista asemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei silti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki vain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä muuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä mielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin kauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti antoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään mitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan, jolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim. saksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija. Olihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot, valistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi olennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin ollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen, siinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän oli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.

Tiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan naisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika ahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo hänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä saksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä oleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen. Näistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi mainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli hänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti tapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä tiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.

Kun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla hyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti, tai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa keskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl Liebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva L. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: ”Tässä näette minun viisi romaaniani.”

Nämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta. Palvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa, lautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että heti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa. Niinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä puhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä, hieman halveksivaa ilmettä, joka – ennenaikaan varsinkin – oli niin tavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa – olipa tuo puhuja vaikka oma äiti.

Oikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva Liebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia kolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen vankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen ulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki oli nuori ja joustava.

Erotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan ”näkemiin”, ja tämän ensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin Berlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin ollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.

Sen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän kotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä huomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman että syntyi väärinkäsityksiä.

Näillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään ja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne aina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.

Wilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut oma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja vakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä elämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman ympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat alituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k. majesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää, vankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi 70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. – Mutta vankilasta päästyään ei hän muuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten ennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa hän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin ”Vorwärts” lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.

Niinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen politiikan ja ”hunnilaispuheen” ankarasti ruoskiakseen eräässä Dresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän Europan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: ”Sellainen kuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää, muistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman veturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun ja päämäärän – mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia, jotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä käsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle, välistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin ja rastiin.” Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.

Kun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen maankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin liittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan virheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan, oikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla peittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: ”En ole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen personallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut edellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa, enkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut saattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun monien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä – päinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus valtiollisesta kunniastani.”

Nämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat Liebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei tuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. – Välistä tämä periaatteista kiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin, niin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti. Mutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim. Liebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.

Hamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja petomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia laivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen toisiltaan alueita. ”Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi” oli hänellä tapana sanoa, ”on se saavutettava ahkeran työn kautta omien rajojen sisäpuolella.” Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan, Saksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede ja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. – Hän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella voimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa v. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti todellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota vietettiin Saksassa ”korkeimmasta käskystä” v. 1895, osoittaen, että katkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.

Sorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht myöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan valtiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf Johannsenin, karkoitusinterpellatsionia. – Tanskalaiset olivatkin syvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä kunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi otti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa tsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän oli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun hankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan kielellä – ”ei sentään suomeksi”, lisäsi hän nauraen, ”sitä en ymmärrä.”

Puhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa, vakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua hänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen kuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei hän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi koonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot. Päinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja Berlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut ruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi olevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja. Niitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin vankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin tutkimuksiin.

Yksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän saattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä koko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut hauska, vastasi hän empimättä: ”Erinomaisesti!” ”Mutta ethän vaihtanut sanaakaan”, huomautti tämä. ”Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa ajatella.”

Kotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin onnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja iloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella tavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa. Sankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat hänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen. Silloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä niin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka tavallisissa oloissa kulkivat ”ystävien” nimellä, hänet aivan yksin. Kun elämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, ”mutta silloin minä en enää ollut saatavissa” sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä muistoista.

Viime aikojen tapahtumat ympäri maailmaa ja erikoisesti Saksassa ovat antaneet minulle, kuten monelle muullekin, paljon aihetta miettiä sosialismin ydintä. Se on erinomaisesti kyennyt osoittamaan olevaisten muotojen puutteet, jopa ne hajoittamaankin, mutta vielä se ei ole osoittanut kykenevänsä mitään parempaa saamaan sijaan.

Sellaisten jaloluonteisten, suuripiirteisten henkilöiden kuin Wilhelm Liebknechtin ja hänen puolisonsa epäitsekäs, uhrautuva työ ei kuitenkaan voi mennä hukkaan. Jossain muodossa se kyllä varmaankin siitä vielä nousee ja antaa kauniin sadon.

Kun Ann Margret Holmgrén Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60 vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.

Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin Selma Lagerlöf. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva Adlersparren kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille. Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan. Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi ja puhdisti. ”Mitähän hyötyä siitä on”, arvelivat ne, jotka olivat odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää, joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.

Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan, siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.

Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli sellainen lämmin, inhimillinen sävy.

Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä. – Alaltaan niin suuressa maassa kuin Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.

Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka nimen hän oli kuullut.

Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti. He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori kokematon agitaattori ja rienaaja.

Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi, ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä ”seisovasta illallispöydästä”.

Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi rohkaista mielensä, että antautui oikein ”ammattipuhujaksi”. Mikähän siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa, hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään. Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.

Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m. toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:

1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä myöskin tupakan.

2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten – myöskin tietysti yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten – mutta sen sijaan turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen, joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.

3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.

4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten suojelusta ja turvaa j. n. e.

5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.

6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.

7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.

Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla – eihän niillä koskaan ole sellaiseen rahoja – vaan kaikki mitä hän teki, teki hän omalla kustannuksellaan.

Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.

Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.

Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle – jopa puolustikin norjalaisten menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.

”Jos joku muu olisi sen sanonut”, valitti Ann Margret, ”ei se olisi minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin minua olisi pistetty parsinneulalla.”

Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.

Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta. Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten kaikkein ihanteellisin ”mummu”, on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat ne sitten miehiä tai naisia, ”rippiäiti” ja lohduttaja.

Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.

Uskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee ihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat pettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset toissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: ”Minä ojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että naiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän puhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen elämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen astua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata omaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille”.

Luoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän kirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: ”Koetan perustaa tänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten kehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan”.

Ann Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin rauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin kansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista ”miekan mittelyllä”, vaan sovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja sai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui 1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa tilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann Margret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan. Hän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi, jatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v. Suttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin tyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja lopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.

Sellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä tärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan vieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain oman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa, jonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia on noussut.

Bertha v. Suttner oli muutamassa vuodessa ”Aseet pois” nimisen romaaninsa kautta saavuttanut maailmanmaineen, mutta personallisesti ihmiset tiesivät hänestä hyvin vähän, siihen määrin vähän, että kun minä Wienissä ollessani mielelläni olisin tahtonut mennä häntä tapaamaan, oli miltei mahdoton saada selville missä hän asui. Kun toiset arvelivat hänen asuvan Wienissä, tiesivät toiset, että hän oli Unkarissa.

Viimein käännyin hänen kustantajansa puoleen ja tältä sain jo hiukan varmemmat tiedot. ”Vapaaherratar v. Suttner”, julisti hän hyvin juhlallisesti, ”asuu omistamassaan Harmansdorffin linnassa tunnin matkan päässä Wienistä, mutta hänellä on oma kortteerinsa pääkaupungissa.” Ja sitten hän mainitsi kadun ja numeron. Saatuani tämän osoitteen, riensin heti sinne ja löysinkin tuon kaivatun nimen v. Suttner ovella, mutta – kirjailijan asunto se nyt kuitenkaan ei ollut, vaan erään hänen sukulaisensa. Mutta tämä tiesi jo sentään hiukan enemmän kuin muut, hän nimittäin tiesi kertoa, että Bertha v. Suttner juuri sillä hetkellä oli Wienissä ja asui tapansa mukaan hotellissa ”am Grabenin” varrella. Taas seurasi uusi etsiminen, mutta perille tultuani sain kuulla, että hän vähää ennen oli mennyt ulos ja oli tavattavana vasta seuraavana aamuna. Oli nimittäin jo ehtinyt tulla ilta kaiken tämän kuulustelemisen ja etsimisen kestäessä.

Seuraavana aamuna olin hotellissa ja seisoin viimeinkin etsimäni edessä. Ei – en sentään sittenkään heti, sillä ovenvartija oli erehtynyt ja luuli minun kysyneeni parooni Suttneria ja niin tulin ensin tavanneeksi Bertha v. Suttnerin puolison. Hänestä en ole säilyttänyt mitään muuta muistoa, kuin että hän oli kookas, keski-ikäinen herrasmies, joka pikemmin näytti puolisoaan vanhemmalta kuin nuoremmalta, vaikka hän itse teossa oli häntä seitsemän vuotta nuorempi.

Mutta Bertha v. Suttner näyttikin harvinaisen nuorelta. Se oli ihan ensi vaikutelmani hänestä. Tiesin että hän pari vuotta aikaisemmin oli täyttänyt 50 vuotta, ja ollut suurien juhlallisuuksien esineenä ja siksi odotin tapaavani vanhanpuoleisen rouvan, jonka ulkomuodossa olisi ”jätteitä entisestä kauneudesta” kuten hän kertoo sankarittarestaan ”Aseet pois” nimisessä romaanissaan, sillä kuten moni muukin, kuvittelin minäkin, että hän itse olisi tuon teoksen päähenkilö. Mutta Bertha v. Suttnerissa ei vielä ollut vanhuuden merkkiäkään. Hipiä oli hieno, tukka ruskea ja piirteet olivat vain vuosien kuluessa saaneet enemmän henkevyyttä ja syvyyttä. Varsinkin olivat silmät sametinpehmeine loistoineen ja vaihtelevine ilmeineen hyvin huomiota herättävät.

Ja mitä hänen ulkonaiseen käytökseensä tulee, oli se niin hiottu ja hieno, kuin olisi hän koko elämänsä liikkunut hovipiireissä, missä muotoihin pannaan mitä suurinta painoa. Joka liike ja joka käänne oli täynnä pehmeyttä ja sulavuutta, kohteliaisuutta ja arvokkuutta, joka tietysti oli suureksi eduksi hänen ajamalleen asialle. Kaikkein hienoimmat ja vaativimmatkin valtiomiehet ja diplomaatit olivat ihankuin pakoitetut kuulemaan naista, joka jo ulkonaisesti kaikin puolin oli heidän vertaisensa, joka esiintymisensä puolesta täytti kaikkein ankarimmatkin vaatimukset.

Ei kukaan ensi näkemältä olisi voinut aavistaa, että henkilö, joka näytti niin lempeältä ja hillityltä, olisi ollut niin uudenaikainen ja radikaali, että hän olisi ottanut vastustaakseen koko sitä maailmaa ja katsantokantaa, jonka keskuudessa hän oli kasvanut ja liikkunut. Sillä Bertha v. Suttner oli kotoisin upseeripiireistä, siellä hän oli syntynyt ja kasvatettu, sieltä hän oli ensi vaikutelmansa saanut ja siksi hän myöskin niin mainiosti kykeni kuvaamaan sen katsantokantaa ja siellä vallitsevia ennakkoluuloja.

Tietysti minä, kuten kaikki muutkin muukalaiset, jotka tunkeusivat Bertha v. Suttnerin puheille, aloitin sillä, että kiitin häntä hänen kirjastaan ja siitä, että hän oli ottanut ajaakseen aikakautemme suurinta tärkeintä asiaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä kuullessaan, että ”Aseet pois” oli voittanut meillä paljon ystäviä ja kun minä mainitsin, että siitä oli muodostettu mukailu nuorisoakin varten n. k. nuorisopainos, niin hänen kauniit silmänsä säteilivät. Niin oivallisena hän sitä piti, että rupesi suunnittelemaan saksankielistäkin nuorisopainosta.

Bertha v. Suttner oli niin paljon liikkunut tällä alalla, että hän tiesi paremmin kuin ehkä kukaan muu miten syvät juuret sotaisella katsantokannalla oli, miten se oli päässyt läpitunkemaan koko meidän julkisen ja yksityisen elämämme, oli sitten kysymys kirkosta, koulusta, sanomalehdistöstä ja hallituksesta tai seuraelämästä. Ja siksi hän myöskin käsitti, että mielipiteen muuttaminen oli ensi tehtävä, johon taas ei ollut muuta keinoa kuin puhuttu ja kirjoitettu sana. Rauhanliikkeen päämääränä oli siis aluksi luoda yleinen mielipide kansainvälisen oikeusjärjestelmän hyväksi nykyisen sotatilan sijaan, eikä aseista riisuminen. Se oli vasta seuraava askel. Ei keskiajan ritarien ja linnanherrojen taistelutkaan loppuneet siten, että he täyttivät linnojaan ympäröivät vallihaudat ja ottivat pois nostosiltansa, vaan ne kävivät tarpeettomiksi samassa määrin kuin maan hallitsijat tulivat niin voimakkaiksi, että he saattoivat tehdä lopun näistä yksityisten meteleistä. Niinikään tulee eri valtioiden liitto rauhan ylläpitämiseksi aiheuttamaan aseista riisumisen.

Ajatus että Bertha v. Suttner oli teoksessaan ”Aseet pois” esittänyt omia kokemuksiaan, ei jättänyt minua rauhaan ja siksi minä kysyin oliko hän itse kaiken sen kauhun kokenut, joka siellä oli kuvattuna. – ”Juuri saman kysymyksen ovat kaikki muutkin tehneet”, hymyili hän, ”ja niin minulla yhä uudestaan on ollut syytä vakuuttaa, etten ole kuvannut siinä omaa elämääni, ja ettei puolisoni kuulu sotilassäätyyn.”

Mutta muuten hän ei kertonut itsestään niin mitään, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, sillä tunsin muutenkin, että olin tullut varsin sopimattomaan aikaan, juuri vähää ennenkuin hänen piti matkustaa maatilalleen. Siellä hänet olisi pitänytkin nähdä linnanhaltijattarena, omassa ympäristössään, eikä aamukunnossa olevassa hotellihuoneessa.

Tämän pikaisen käynnin seuraus oli kuitenkin, että minä koitin saada elämäkerrallisia tietoja Bertha v. Suttnerista ja löysinkin aina sieltä ja täältä jonkun pienen piirteen ja häntä koskevan kuvauksen. Niistä kävi ilmi, että hän oli syntynyt Pragissa v. 1843, missä hänen isänsä oli sotamarsalkka kreivi Kinsky, jonka perhe kuului Itävallan kaikkein vanhimpiin. Äidin sukutaulu ei ulottunut niin pitkälle, mutta siihen kuului sensijaan kirjallisia suuruuksia, sellaisia kuin esim. Theodor Körner.

Sen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys, mutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten itselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi saaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin ”Kraft und Stoft” nimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko elämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa – pääasia oli, että hän lähti kotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni Suttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi sukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus kehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat nuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat vihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes kymmenen vuotta.

Ei kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he olivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä ansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä rupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän pienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka ääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina ulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.

Bertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään erityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten esim. ”Inventarium einer Seele” 1882, ”Ein Manuskript” 1885, ”High life” 1886, ”Schriftsteller-Roman” 1888 y. m. Vasta ”Aseet pois”, joka ilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja pudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei hänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli militaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän teoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen ”Tuomo sedän tuvan”, jonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla. Siitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille niille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat astuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien rohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön innostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä saksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa jälkeen, – 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 – niin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman. Mikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se on herättänyt. Kaikki, – yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät ihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi kuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina Kristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen myöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin, Channingin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat puhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka vähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien joukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja puhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti, että hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota hävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät ympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja huonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle ja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on välistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä kaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja loppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja rikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle, eikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja toimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan ihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen sanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin, diplomaatteihin ja parlamentteihin asti.

Niinkuin ”Aseet pois” on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä hänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina vuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän ”Friedenswarte” nimiseen aikakauslehteen ”Randglossen zur Zeitgeschichte” (Reunamuistutuksia nykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on koonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on paljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa puheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin puhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:

”Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän miljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa kimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen, jotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden alta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä kauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin dynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja hirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon ja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua. Ei se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää pystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat, käyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen.”

Vaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen oikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään muidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi ”Das Maschinenalter” nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen kaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä niissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan noudattamista ja epävanhurskasta – hyvinkin ankarasti.