KYMMENES LUKU.
Kohtaus.
Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava, että seutu pian tulisi valoisaksi.
Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida. Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.
Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi, että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia. Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.
Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin, ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.
Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt. Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi nähdä tien.
Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä oli ollut.
Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen kartanoon vievälle tielle.
Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän odottamattoman ilmiön.
— Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa käsivarteen. — Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?
Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun hehkuessa.
Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.
— Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo tulivat täydellisesti näkyviin.
— Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?
— Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.
— Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.
— Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.
— Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, — sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.
Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.
— Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.
— Las Palmas-nimiseen kartanoon.
— Las Palmasko?
— Niin… onko sinne pitkältäkin?
— Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.
— Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.
— Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.
Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli osoittanut lyhimmän tien olevan.
— Mitä tuo on? kysyi upseri.
— Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.
— Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin.
Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.
Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan, mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.
Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti ystävällisemmällä äänellä. — Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa, mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.
— Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.
— Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella, jotta varjonne kuvautuu oikealle… hiukka viistoon… juuri kuten nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon, ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.
Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael kummastuneena kysyi:
— Mikä vaara minua tiellä uhkaa?
— Vaara, vastasi Costal, — johon verraten kaikki näissä seuduissa ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä… vedenpaisumisen vaara. Tuskin tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.
— Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.
Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren ylioppilaan kohtalon.
— Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. — Me tulemme huomenna viemään hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan, kuin voitte.
Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.
— Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; — tulisinpa pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.
— Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka upseri jätti meidän huostaamme?
— Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.
Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.
YHDESTOISTA LUKU.
Kalliita hetkiä.
Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.
Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa. Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla, ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla. Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.
Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille, joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.
Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen nelistämään.
Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata, tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.
Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan edestäpäin.
Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.
Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden, tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen ilmoittajina.
Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.
Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta vielä ei kartanoa näkynyt.
Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.
Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan, joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.
Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.
Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin hengittää.
Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.
Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka näytti maata myöten lentävän.
Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:
— Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä vedenpaisumisen tulevan?
— Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se jälleen rupeaa sitä tekemään.
Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta, tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:
— Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.
Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.
Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:
— Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että tulva on tulossa.
Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien yläpuolelle.
— Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. — Peittäkää sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.
Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen, samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.
— Kas niin, lausui muulin ajaja, — nyt teidän ei enään tarvitse peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus mahdollinen on.
— Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, — teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?
— Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa. Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.
Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä, laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:
— De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam!
(Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)
Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan, varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva, kamala pauhina.
KAHDESTOISTA LUKU.
Odotus.
Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa. Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville aavikoille.
Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.
Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä kaikenlaisia kuolleita eläimiä.
Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten asumukset.
Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen, samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano de Silva.
Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö, don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta malttamattomuutta.
— Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän tuokion kuluttua; — se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.
Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle, vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka, jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi, ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.
— Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.
— Oh, sanoi Marianita. — Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole saanut kokea lemmen tuskaa.
— Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin malttamattomuutta.
— Mielipahaako?
— Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.
Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.
Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.
— Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. — Tosin voi täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää… kauhean ikävää. Me olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea, vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen pölypilven taivaanrannalla… ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!
— Ratsastajan!… Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis, jonka uteliaisuus heräsi.
— Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi… mikä vahinko, ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä kohteliaita herroja enään olekaan.
Gertrudis huokasi jälleen.
— Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. — Aasilla ratsastaa pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan… jos hän päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin, joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee nelistäen… se tietää hyvää… mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta ja järkevältä. Ah, hän näkee minut… hän tervehtii viittomalla. Minun täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.
Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä tavalla.
— Gertrudis, hän jatkoi, — tule kanssani. Pappi on jo portilla.
— Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan… ketään muuta ratsastajaa… esim. don Fernandoa?
— Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. — Näen don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen menettäneen järkensä!
Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista, ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla portailla.
— Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin — tulevatko he kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin, ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!
— Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla äänellä. — Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität… miehiä, jotka sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?
— Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita kiivaasti. — Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin erästä espanjalaista!
— Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, — kentiesi sinä vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.
— Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat naiset lemmityllensä tuhlaavat.
Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vedenpaisumus.
Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:
— Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa kymmenen kilometriä kartanostamme!
— Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.
Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa ja ryykäsi akkunaan.
— Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle — luulisipa teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa pelastamaan.
— Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis epätoivossaan.
— Don Fernando! lausui Marianita väristen.
— Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar; onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.
Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo molemmat sisarukset kahdenkesken.
— Venheellä! huudahti Marianita. — Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. — Ah, kuinka tulee hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme kukkasilla ja…
Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä. Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita varoituksiansa.
— Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille; — suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael… sinä siis häntä lemmit?
— Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan… siinä kaikki, mitä tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.
— Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita lapsellisessa luottamuksessansa.
— Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua — katsomaan, vieläkö ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat kyynelissä. Minä jään tähän.
Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.
— Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten rauhoittaa sisartansa. — Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt kotoaan.
— Ah, ei… ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. — Sinä erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä. Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä minut tuntia varhemmin… minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on tulossa tässä silmänräpäyksessä.
Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää, toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina, kauaksi aavikolle.
Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon lännenpuolisesta muurista!
— Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!
Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota roviot valaisivat.
— Ei… ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä huudahti kauhistuksen äänellä. — Minä näen kaksi ratsastajaa… niin ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah, he tulevat liian myöhään!
Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.
— Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.
— Minä en voi… en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. — Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on… sydämeni sanoo, että hän se on… minä voin hänen edestänsä ainoastaan rukoilla.
— Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies.
Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!
— Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.
— Toinen, vastasi Marianita, — on päätänsä toista pitempi. Hän istuu hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!
— Hän se on! huudahti Gertrudis. — Niin… se on don Rafael! kertoi hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. — Missä, Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui puolittain tainnoksissa lattiaan.
— Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. — Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat pelastetut! Jumala! Liian myöhään… myöhään. Kuule tuota hirmuista meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin! He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät vihollisen kimppuun!
— Laupias isä! lausui Marianita. — Minä en näe heitä enään. Vesi on heidät saavuttanut!
Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:
— Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.
— Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on satulassa. Se on tuo pitempi… hän, jolla on viikset. Tuo toinen on poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä, ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan… hän nostaa tuota toista kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin. Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä! Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen hukkuvan?
— Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän ylpeyden valtaamana; — se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!
Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen puhuvan hätäisellä äänellä.
— Ah, ah! lausui Marianita, — kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden!
Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.
— Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, — suojele häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni hänen hengestänsä!
Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa, kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.
— Jumalan kiitos, hän lausui; — he voivat vielä pelastua! Tusina lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas, puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan. Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän tulvaa… eteenpäin… eteenpäin… Ah, kuuletko noita riemuhuutoja. Hän on muurilla! Hän on pelastettu!
Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi. Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.
— Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; — sinä olet luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat kuningaskunnan arvoiset!
— Niin, vastasi Gertrudis, — ja vaikka ne olisivat koko maailmankin arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah, niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vuodekatos jaguareista.
Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan, jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.
Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.
Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin saakka.
Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta syystä.
Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin — epäilemättä jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä, missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.
Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.
Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot, joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille, pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden välistä!
Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen, eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.
Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.
Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi jaguareja käymään hänen kimppuunsa.
Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta, jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista, pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä veden neidon ilmoille loitsimiseen.
Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista; mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa puhuvan henkilön ääni.
— Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.
— Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; — varmaankin tuo ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee? Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta kuin elän, hän makaakin siinä!
Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.
Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat kiljumaan.
— Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. — Tuossa ovat tiikerit taasen.
— Niin, lausui intiani, — siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?
Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.
Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa. Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.
Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. — Kentiesi ovat tiikerit paenneet tamarindien latvaan.
— Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. — Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi alenee?
Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.
— Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella äänellä, — jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa… ajatelkaahan vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!
— Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.
Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan, makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman vuodekatoksen alla.
VIIDESTOISTA LUKU.
Ylioppilaan pelastus.
Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.
Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella pelvolla kuin hän itsekin.
Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.
— Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, — voidaksemme paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.
— Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. — Siitä ei tarvitse mitään neuvottelua.
Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja otti tuliluikkunsa.
— Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.
— Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä liikkua.
Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.
Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä, tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.
— Pian, Claro! huudahti intiani. — Yksi nykäys airolla… pian, muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!
Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä puolustamaan.
Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan. Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari veteen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen ympärillensä epätoivon voimalla.
Neekerin onneksi osasi Costal uida kuin haijikala, ja äkkiä syöksyi hän
Claron ja jaguarin väliin, pitäen veitseään hampaidensa välissä.
Nuo kaksi vastustajaa, jotka nyt iskivät silmää toisillensa, pysähtyivät hetkeksi, ikäänkuin mitatakseen välillänsä olevata matkaa. Silmä katsoi silmään, ampujan silmäin ilmaistessa tyyntä rohkeutta, samalla kun jaguarin silmät rajusti kierivät kuopissansa.
Äkkiä ampuja sukelsi, ja naarasjaguari, hämillään vihollisensa äkillisestä katoamisesta, jäi hetkeksi liikkumatta veteen. Sitten se kääntyi ympäri ja alkoi uida takaisin puuta kohden, johon oli pentunsa jättänyt.
Ennen sinne pääsemistänsä alkoi se kuitenkin rajusti huitoa käpälillänsä, vajosi sitten osaksi veden alle, ikäänkuin joku pyörre olisi vetänyt sitä alespäin. Sitten se taasen kohosi vedenpintaan, kääntyi seljälleen ja meni hengetönnä virran mukana. Pitkä, punanen haava ammotti sen vatsasta, ja vesi oli sen ympärillä tummaa sekä verensekaista.
Intiani nousi nyt vuorostansa veden pinnalle, vilkasi ympärillensä ja ui sitten purren luokse, jonka virta oli vienyt kappaleen matkaa puista. Purren saavutettuansa, käänsi hän sen jälleen pystyyn, kiipesi siihen ja souti takasin ylioppilaan luokse.
Lantejas ei ollut vielä toipunut intianin kylmäverisyyden vaikuttamasta hämmästyksestänsä, ennenkuin tämä saapui puiden luokse ja alkoi veitsellänsä halkaista makuuverkkoa. Hän valitsi yksinkertaisimman keinon ylioppilaan pelastamiseksi, kuin että olisi koettanut saada häntä pois makuuverkon reunan yli.
Tässä silmänräpäyksessä kuului Claro, joka vielä uiskenteli vedessä, huutavan:
— Jaguarien nahat! Aijotteko jättää ne hukkaan? Ne ovat, Costal, kahdenkymmenen dollarin arvoiset.'
— Uikaa niiden jäljessä, Claro, minulla ei ole aikaa, vastasi intiani, vetäen Lantejaan makuuverkon pohjasta kanotiin.
— Vaikka olisin simppu, vastasi neekeri, — en sitä tee. Kuka sen tietää, vaikka ne vielä olisivat hengissä? Menkööt ne minulta maailman ääriin saakka! Ohoi, Costal! soutakaa tänne ja ottakaa minut purteenne. Minulla ei ole laisinkaan halua uida noiden tamarindipuiden alle, joissa kalkkarokäärmeitä vilisee.
— Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, — muutoin te kaadatte purren uudestaan.
— Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. — Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.
— Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. — Siinäkö onkin kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?
— Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; — minä olin niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille kiitollinen.
Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä uhkaavista vaaroista.
— Niin, vastasi Costal, — olen todellakin antautunut vaaraan. Olin aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.
Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies, jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut, ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.
— Minäkö? vastasi Costal. — Olenpa intiani, kuten näette… zapoteki… don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä… nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa… huomenna tiesi missä.
— Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. — Sehän on minun setäni.
— Vai niin, lausui Costal, — vai teidän setänne. Jos te aiotte mennä hänen kartanoonsa, en voi teitä sinne viedä, sillä se sijaitsee kukkuloilla, joihin ei pääse kanotilla. Mutta kentiesi teillä onkin hevonen?
— Olihan minulla sekin, mutta luultavasti on tulva vienyt sen mukanansa, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia syitä sen menettämistä suremaankaan.
— Noh, jatkoi Costal, sittenpä on parasta, että seuraatte minua kotiini. Sieltä voitte kyllä saada hevosen, joka vie teidät setänne kartanoon. Mutta ensiksi, hän lisäsi, luoden silmänsä tamarindipuihin, — on minun etsiminen tuliluikkuni, joka kanotista putosi. Se kivääri on liiaksi hyvä poisheitettäväksi. Se on kaiketikin tuolla, missä kanoti meni kumoon, ja teidän suostumuksellanne, herra ylioppilas, minä sen etsin. Kas niin, Claro, soutakaapa takaisin makuuverkon alle.
Claro totteli, vaikka silminnähtävästi hiukan vastahakoisesti.
Kärmeiden sihinä kuului vieläkin hänen korvissaan.
Perille tultuansa asettui Costal kokkaan, nosti kätensä päänsä yli ja sukelsi uudestaan veteen. Isoon aikaan eivät katselijat häntä laisinkaan nähneet; mutta siellä täällä vedenpinnalla nousevat kuplat näyttivät, missä hän liikkui etsimässä verratointa tuliluikkuansa.
Vihdoinkin nousi hänen päänsä vedenpinnalle ja sitten koko ruumiinsa. Hän piti kiväärinsä lujasti toisessa kourassaan, ja muutamalla voimakkaalla nykäyksellä ui hän kanotin luokse, johon hän vikkelästi kiipesi. Costal otti nyt airon käteensä ja alkoi soutaa Las Palmas-nimistä maakartanoa kohden.
Vaikka tulvan ankaruus tähän aikaan jo osaksi oli tauonnut, oli kuitenkin virta vieläkin sangen kova, joka ynnä ympäri ajelehtivien puiden ja muiden esineiden tuottamat vaarat tekivät purren varovasti ohjaamisen tarpeelliseksi. Täten viipyi matka niin, että ylioppilas ja hänen pelastajansa vasta päivällisen aikaan pääsivät kartanon näkyviin.
Samassa silmänräpäyksessä näkyi kaksi venhettä tulevan tuolta rintavarustuksella suojatulta tieltä, joka johti kartanoon, ja ohjaavan suuntansa sitä korkeata harjua kohti, joka oli kartanon takana, hiukka sen pohjoispuolella. Ensimmäisessä näistä venheistä näkyi kaksi soutajaa ynnä eräs jokseenkin papin puvun näköiseen matkapukuun vaatehittu mies sekä satuloittu ja suitsilla varustettu muuliaasi. Toisessa venheessä oli kaksi herraa ja kaksi naista Nuo viimeksi mainitut olivat nuoria tyttöjä, molemmillakin tuuheat kukkaseppeleet päässänsä ja hoitaen taitavasti airojansa. Nämä olivat don Mariano de Silvan kaksi tytärtä, Gertrudis ja Marianita. Toinen herroista oli don Mariano, ja toisen tunsi Costal ilomielin tuoksi rohkeaksi upseriksi, joka häneltä oli kysynyt tietä, ja ylioppilas eilispäivän matkatoveriksensa: don Rafael Tres-Villakseksi.
Hetken kuluttua ennättivät nämä kaksi venhettä harjun juurelle, ja matkustaja nousi muulinensa maihin. Kiivettyään ensin satulaan, tervehti hän toiseen venheeseen jääneitä ja ratsasti sitten pois, don Marianon ja hänen tyttärensä huutaessa:
— Hyvästi, hyvästi, herra Morelos! Hyvästi!
Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.
— Sennor don Mariano, lausui Costal, — tässä on muuan matkustaja, jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.
Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.
— Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Muulin ajaja.
Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun puutarhaan.
Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.
Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa, polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli pienellä pöydällä hänen vieressään.
Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän meneminen ajassa hiukka taaksepäin.
Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia, jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.
Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana päivänä Las-Palmas'een.
Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi, ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.
Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän, kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.
Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.
Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta vieraanvaraisuudesta.
Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.
Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.
— Sennor don Mariano, hän lausui, — olen tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.
— Kuinka! huudahti don Mariano. — Ette kait aijo meiltä niin pian lähteä?
— Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.
— Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo ja ojentaen hänelle kätensä — Miksi ette voineet sitä ennen minulle sanoa? Olisinpa halusta…
— Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, — toiselta lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta, ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.
— Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. — Aijotteko myydä muulinne… ainoat elatuksenne välikappaleet?
— Niin, vastasi Trujano avonaisesti, — minä aijon ne myydä, voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.
— Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.
— Niin, sennorita, vastasi Trujano. — Olen nähnyt Lopezin ja Armentan pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen. Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla? Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, — ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.
— Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia olisi mitä luonnollisin. — Mutta täällä, hän lisäsi, — me rakastamme maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen puolesta taistelevat!
— Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.
— Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!
— Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle, — olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies, joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista silmistänne?
Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä hän halusi olevansa kaunis.
— Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa — on minun lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?
— Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman synkistyivät.
— Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; — ja häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio Valdez.
— Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko
Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?
— Tarkoitan, vastasi don Mariano, — ja jospa hän aina muistaisi, että hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!
— Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, — luuletteko isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja, uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.
— Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. — Sennor Valerio, hän lisäsi, — tiedättekö, montako miestä Antoniolla on käskettävänään?
— Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.
— Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne alla; kun isäni on vaarassa… kentiesi hengenvaarassakin… on hänen poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla, vakavalla äänellä:
— Niin, niin!
Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:
— Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee, henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna! hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.
Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.