SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Lempiväiset kahdenkesken.
Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli jäljellä ennen upserin poislähtöä.
Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta, täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja ratkaiseva hetki.
— Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua…
Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt sanella puolittain leikillisellä äänellä:
— Ja kun sanoitte isälleni, että… että… te minua lemmitte… eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuansa?
— Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä kummastuneena.
— Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen äänensäkin oli suloinen. — Mutta mitä isäni tähän vastasi?
"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, — "olisipa minulle sangen mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta. Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?
Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä, joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.
Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja lausui:
— Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä avosydämmisyyttäni rikoksena.
— Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.
— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.
— Mainitkaa se.
— Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.
— Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.
— Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä äänellä, — josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa… ne pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne rakastettu?
— Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don
Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.
— En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. — Katselkaa puihin, muutoin ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa, tahtoo saada sen leikatuksi… kun se on leikattu, piti minun sanoani… luuletteko… nyt saatte minuun katsoa, don Rafael… että hän tätä lempisi kuten ennenkin?
— Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; — ei mikään lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.
— Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, — pyydän teitä katsomaan puihin.
Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:
— Kas niin, don Rafael. — Auttakaa minua täyttämään lupaukseni, leikkaamalla hiukseni.
— Minäkö? huudahti don Rafael. — Minäkö? kertoi hän tuosta esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!
— Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael… lemmitty Rafaelini?
— Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle ojentamalle kädelle.
— Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin — don Rafael-kultani, on minun täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä olla minulle avullisena.
— Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman tyytymättömällä äänellä.
— Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi edestä… Kas niin, Rafael, sipsit!
Upseri vielä epäröi.
— Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua rankaisee… kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.
Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.
Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa.
Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.
— Ota tämä, hän sanoi; — säilytä se muistona. Toisen pidän itse taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon, ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni, missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.
— Sen lupaan! huudahti don Rafael. — Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani, totellakseni tätä pyhää viestiä.
Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis. — Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!
— Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan velvollisuudesta, — aika on lähteäni.
— Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä vilahduksenkaan nähdä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.
Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa, ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.
Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon; sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa. Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin, kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin, ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden molempien puurivien kohdalla olevan aukon.
Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja väistyi syrjään.
Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!
Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!
Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan, tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales, sidottuna hiuksista portin lukkoon.
Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä. Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan esineesen. Se oli hänen isänsä pää!
Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu kaksi nimeä: Arroyo — Antonio Valdez.
Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se… löytää minun ne täytyy… Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa… ei lepoa heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!
— Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, — voisinko taistella tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?
— Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa;
— Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja!
Kuolema rosvoille!
Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.
— Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, — vannon sinun harmaiden hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi. Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!
— Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:
"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:
— Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!
Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan tuota viimeksi mainittua ääntä.
* * * * *
Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten viereen.
Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.
Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen pääkaupunkiin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Keskeytynyt oppi-ura.
Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä, toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.
Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.
Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi, don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.
Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen, linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa piirittävää kapinajoukkoa.
Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli ylioppilas don Kornelio Lantejas!
Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las Palmas-nimiseen maakartanoon.
Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain omaamillansa laitumilla.
Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa hänen isänsä asui.
Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka tulivat häntä vastaan.
Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin pahasti, että hän meni tainnoksiin.
Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.
— Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, — teidän tilanne, vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon, johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?
— Valladolidiin, vastasi Lantejas. — Olen matkalla yliopistoon, papintutkintoani suorittamaan.
— Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja hymyillen. — Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut mainittavan.
Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.
Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.
Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.
— Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, — mihin te aiotte, jos saan luvan kysyä?
— Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, — kuten äsken teille sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon, kaupunkia ja linnaa valloittamaan.
— Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta vavistuksetta.
— Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.
Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan, ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.
Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa kuumetaudissa.
Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen, huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.
Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä, lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.
Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa, jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen ympärillänsä tapahtuivat.
Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten sairaan terveys oli.
— Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan palvelijan kysymykseen.
— San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella, mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. — Te varmaankin erehdytte, hän sanoi.
— Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?
— Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa tuulen kuultavaksi.
— En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.
— Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.
— Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. — Meidän täytyi lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.
— Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. —
Mutta sehän olenkin minä!
— Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne. Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ, estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.
— Madridiin… Espanjassako?
— Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan, ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä, kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.
Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista teoistansa.
— Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, — on minun isäntäni kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte määräyksenne.
Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Sotamies vastoin tahtoansa.
Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.
Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.
Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:
— Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.
Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.
— Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.
— Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen upseri. — Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.
— Sama se! vastasi Morelos. — Mutta minä en voi uskoa vaikutuksekseni…
— Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas oli kunnollisesti saanut auki silmänsä — Miksi ei tämä nuori mies olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin? Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.
Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.
Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri, hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala, nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"
— Noh… olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta — tiedän kenraali Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin omastammekin.
Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin hämmästykseksi.
— Herra kenraali, sanoi Galeana, — tämä kanuna on perintökalu meidän perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.
Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:
— Eläköön kenrali Morelos!
Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit olivat häntä seuranneet.
Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa, joka oli hänen päästänsä luvattu.
Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu, kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti, milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las Palmas'en kartanoon.
Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät. Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken saapuneille joukoille.
Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.
Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä: se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa paikallansa.
* * * * *
Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.
Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli hänet pettämäisillään.
Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun, toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don Hermengildon läheisyydessä.
Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla kun hän yhä niitti lisää kunniaa.
Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.
Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.
Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen. Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.
Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt, hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen vastausta pyyntöönsä.
KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.
Roquetan saari.
Kuinka, lomaako? kysyi kenraali hymyillen ajutantillensa. — Tekö, Lantejas-ystäväni, aikoisitte meidät jättää? Ja juuri nytkö, kun kaikki meille niin hyvin menestyy?
— Täytymys, herra kenraali, pakoittaa minua tähän askeleesen. Muutamat perheseikat vaativat minun läsnäoloani kotona, ja sitäpaitsi te ette nyt enään minua tarvitse, kun onni on ollut teidän aseellenne myötäinen.
— Ei, mutta kuulkaahan tuota! huudahti Morelos. — Vai emme tarvitse teitä! Ah, Lantejas-ystäväni, te olette liian urhollinen sotilas, jotta niin helposti olisin teitä vailla. Tiedättekö, mitä väki sanoo? Se sanoo, että kolme urhollisinta miestä meidän pienessä sotajoukossamme ovat don Hermengildo Galeana, Manuel Costal ja te itse. Olen nykyään kuullut katteini don Fransisco Gonzalen kaatuneen eräässä kahakassa. Te tulette hänen jälkeläiseksensä komennossa katteini Lantejas.
Tuo uusi katteini kumarsi äänetöinnä kiitokseksi ja oli poistumaisillansa.
— Älkää vielä menkö, lausui kenraali. — Minulla on vielä teille enemmänkin sanomista. Teillä on, kuten olen kuullut, joku sukulainen Tehuantepecin tienoilla. Minä tarvitsen luotettavaa airuetta tähän maaseutuun ja olen aikonut lähettää teidät sinne, kun olemme valloittaneet Acapulcon, joka työ, toivoakseni, ei tule liian kauan kestämään.
Lantejas oli juuri suunsa avaamaisillaan kysymään tämän salaisen lähetyksen laatua, kun don Hermengildon eli, kuten häntä nyt tavallisesti nimitettiin, "marsalkan", tulo häntä keskeytti. Lantejas tahtoi jälleen vetäytyä syrjään, kun Morelos viittasi häntä jäämään.
— Noh, marsalkka-hyväni, mikä tuottaa minulle luonani käymisenne kunnian? kysyi Morelos.
— Olen tullut sanomaan teille, kenraali, että Acapulcon pikainen vallottaminen on meille välttämätöintä, vaikk'emme saisikaan valtaamme linnaa, niin kuitenkin sen ulkopuolella olevan kaupungin. Joukot ovat huonosti teltoilla sekä muilla tarpeilla varustetut, ja leiriä ympäröivät hiekkakentät tekevät ruokavarojen tänne kuljettamisen vaikeaksi. Sitäpaitsi on virran rannalla oleskeleminen sangen epäterveellistä, ja kuume tempaa joka päivä pois joitakuita meidän urhoistamme. Jos vaan olisimme kaupungissa, voisi näitä epäkohtia välttää, ja kaikissa tapauksissa saisivat sotilaat parempia asumuksia.
— Kaiken tuon tiedän, marsalkka-hyväni, vastasi Morelos. — Mutta mitä voin minä tehdä? Me voimme tosin helposti ottaa kaupungin valtaamme, mutta me emme voi itseämme siellä pysyttää, niinkauan kuin linna on valloittamatta. Ja milloin sen voi valloittaa, riippuu tuosta onnettomasta Roquetan saaresta, jonka kanssa linnan miehistö on alituisessa yhteydessä.
Kysymyksessä oleva saari oli kuusi kilometriä Acapulcon kaupungista, ja siellä oli pieni linnoitus, jota eräs espanjalainen joukko puollusti. Tälle saarelle voivat ne espanjalaiset laivat, jotka vähän väliä toivat ruokavaroja linnoitukseen, purkaa kuormansa, jotka sitten venheillä kuljetettiin linnaan.
— Noh, valloittakaamme sitten ensiksi Roqueta, ehdotti Galeana.
— Pelkään, ett'ei se käy laatuun, vastasi Morelos; — kaikkiin meidän venheisimme mahtuu tuskin kuuttakymmentä miestä, ja sitä paitsi on saari kuuden kilometrin matkalla meressä. Juuri tähän vuodenaikaan on myrskyjä joka hetki odotettavissa, puhumattakaan siitä yltiöpäisyydestä, että kourallisella miehiä kävisi vahvan linnoituksensa suojassa olevan vartiaväen kimppuun. — Me voimme salaa päästä heidän kimppuunsa, jatkoi tuo pelkäämätöin marsalkka. — Jättäkää se asia minulle, kenraali: minä en huoli vaarasta.
— Sen kyllä tiedän, vastasi Morelos; — mutta tämä uhkayritys on liian suuri, jott'ei se sietäisi tarkkaa punnitsemista.
— Älkää peljätkö sen loppua, herra kenraali! Minä lupaan valloittaa saaren… yhdellä ehdolla.
— Ja se on?
— Että te, niin pian kuin annan merkin ottaneeni Roquetan vartijaväen valtaani, valloitatte Acapulcon kaupungin. Myönnyttekö, teidän ylhäisyytenne, tähän?
Morelos jäi hetkeksi miettimään, silminnähtävästi vastahakoisena sallimaan niin rohkeata yritystä.
Tässä silmänräpäyksessä astui sisään eräs upseri ilmoittamaan kenraalille, että vakoja Costal oli juuri saapunut leiriin, tuoden tärkeitä tietoja.
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, hänen astua sisään? kysyi marsalkka. — Tällä intianilla on aina joku hyvä miete päässänsä.
Morelos suostui ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Costal telttaan.
— Herra kenraali! hän sanoi, saatuaan puhumaluvan. — Olen äsken huomannut kuunarilaivan ankkurissa Roquetan saaren lähellä. Sen on täytynyt tulla sinne yöllä, sillä se ei vielä ollut siellä eilen.
— Noh, entä sitten, Costal-ystäväni?
— Nähkääs, kenraali, olen juuri miettinyt, kuinka helppo joillekuille meistä sinne hiipiminen pimeän tultua ja kuunarin valloittaminen olisi. Ja kun tämä kerran olisi vallassamme…
— Voisimme katkaista kaiken yhteyden linnan kanssa, keskeytti Galeana vilkkaasti; — ja sitten voimme nälällä pakoittaa sitä antaumaan. Herra kenraali, Jumalapa puhuu tämän intianin suulla. Teidän ylhäisyytenne, varmaankaan ette enään kieltäy antamasta minulle pyytämääni lupaa?
Tosin ei vaara kuunarin läsnäolosta ollut vähentynyt; mutta marsalkan innon ja niiden etujen houkuttelemana, joita laivan omistaminen tuottaisi, suostui vihdoin Morelos uskaltamaan tuon koetuksen.
— Jos voin ennustaa pilvistä, sanoi Costal, jonka mieltä tässä asiassa kysyttiin, — tulee tyyni päivä ja yö… ainakin puoliyöhön…
— Noh, entä puoliyön jälkeen? kysyi marsalkka,
— Tulee myrsky, vastasi Costal. — Mutta sitä ennen on kuunari ja
Roqueta oleva meidän.
— Niin ne ovatkin! huudahti Galeana ihastuneena.
Nyt päätettiin, että marsalkka rupeaisi retken johtajaksi, Costal komentonsa alla.
— Tämä urhollinen don Kornelio ei soisi meille ikinä anteeksi, sanoi
Galeana, — jos hänettä tekisimme tämän sankarityön.
Katteini hymyili, koettaen näyttää sotaiselta. Hän mietti kuitenkin mielessänsä, että hän paljoa mieluummin olisi luopunut tästä hänelle osoitetusta kunniasta. Mutta noudattaen tapaansa ja muistaen sananpartta: "näytä tyytyväiseltä pulassa," oli hän olevinaan sangen ihastunut hänelle osoitetusta suosiosta.
Costalin ilmanennustus näkyi tulevan toteutumaan. Koko päivän, jona he varustelivat öiseen retkeen, oli taivas peittynyt paksuun pilveen, ja illan tullessa laski aurinko sakeaan sumuun.
KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.
Onnetoin laukaus.
Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui viisikymmentä miestä.
Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.
Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä, Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se edeltäpäin vakoilemaan.
Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.
— Katsokaas noita, sanoi intiani; — voisipa milt'ei luulla noiden merisusien vaiston niille sanovan…
— Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.
— Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.
Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden haj-kalojen kanssa.
— Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.
— Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. — Teillä on aina niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?
— Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli suurin.
Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä tulevat venheet heidät saavuttaneet.
— Mitä tämä on? kysyi amiraali. — Oletteko mitään huomanneet?
Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti liukui eteenpäin.
Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan, vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä oli tuo etsitty kuunari.
Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.
— Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. — Jos kanoti tulisi tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.
Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä, kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit jättivät jälkeensä vedessä.
Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista, jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen, jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen, johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.
Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.
— Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. — Kanoti tulee luultavasti vajoamaan pohjaan.
— Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas kauhistuneena.
— Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. — Osaatteko uida?
— Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.
— Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.
Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.
Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.
— Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin luokse, joka nyt kellui ylösalasin.
Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.
— Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes pyydystäjävenheet ennättävät saapua… se on, jos ei myrsky ehdi niiden edelle.
Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä pyhimyksiä rukoilemaan.
— Peijakas! huudahti Costal. — Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.
Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys heidät uhkasi peittää.
Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta, teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä, toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.
Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman, vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja etäämpänä linnan uhkaavat muurit.
KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.
Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.
Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella, ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla. Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.
Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa heidän asemastansa.
Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.
— Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas peloissansa.
— Hm, vastasi intiani, — enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein tarvitse kahta merkkiä…
Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa. Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.
Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.
— Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui; — tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni väärin, jos salaan teiltä… yhden asian…
— Minkä sitten?
— Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän…
Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.
— Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, — meitä siellä, jossa niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.
— Mitä te tarkoitatte.
— Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse…
— Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä nielivät meidän toverimme?
— Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; — minä voin vähimmättäkään vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.
Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa. Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:
— Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me teidät löytäisimme.
Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin mereen.
Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.
Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan, pistettyään puukon hampainsa väliin.
Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla, toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti, onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi haj-kalojen läsnäolosta.
Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden tulevan yhä lähemmäksi!
Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään venhettä näkynyt!
Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut hänestä viittä metriä kauempana!
Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja autiota vedenpintaa.
Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.
Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.
Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin. Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan; mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.
Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.
Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon ilohuudahtuksen vaikutti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin uimistansa.
Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan. Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin. Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä, mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä peljästyneinä.
Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.
Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.
Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti, kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.
— Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali. — Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan saarta kohden.
Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:
— Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta… varsinkin katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.
Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.
Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla, surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia mustia pilviä.
Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja, ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla, hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi vastarintaa ratsastajallensa.
Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.
Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.
Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.
Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.
Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella… ei yhtään vastausta.
Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.
Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.
Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.
Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.
Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa, kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.
Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.