KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.
Voitto tahi kuolema.
Huolimatta siitä herätyslaukauksesta, joka kuunarista ammuttiin, ei Galeanan venheille ollut saareen pääsy laisinkaan vaikeata, vaikka tietysti vastakkaiselle rannalle siitä, missä sotalaivat olivat. Myrskyinen yö edisti yritystä, sillä Roquetan vartijaväki ei uneksinutkaan linnoituksen kimppuun sellaisena yönä hyökättävän.
Kun Lantejas vihdoinkin toipui pyörtymyksestään, huomasi hän olevansa maalla, korkeiden puiden alla, joiden oksien lävitse myrsky vinkui ja meurusi. Lehtien kahina kuului hänen korvissaan mitä suloisimmalta soitannolta, sillä se sanoi hänen jalkainsa alla taasen olevan kovan maan. Ko'ottuaan ajatuksensa katseli katteini ympärillensä ja huomasi vähän matkan päässä aseellisia, makaavia miesryhmiä, kuin myöskin Costalin makaavan maassa aivan hänen vieressään.
— Missä me, Costal, olemme? kysyi Lantejas, herätettyään intianin.
— Missäkö? Missäpä me muualla olisimme pait Roquetan saarella?
— Mutta miten me maalle pääsimme?
— Sangen helposti, katteini. Meillä ei ollut minkään vastarinnan kanssa taisteltava. Ei kelläkään espanjalaisesta vartiaväestä ole vihiä meidän läsnäolostamme; sillä kukapa uskoisi kuudenkymmenen miehen rohkenevan lähteä tällaisena yönä valloitusretkelle. Me tulemme käymään vihollisen kimppuun aivan sen aavistamatta.
— Ja mikä estää marsalkkaa nyt niiden kimppuun käymästä?
— Me emme ole niitä vielä löytäneet. Me emme vielä tiedä, missä linnoitus tahi me itse olemme. Ettekö näe yön olevan pimeän kuin kanunan suu ja ett'ei voi nähdä kättänsäkään edessään? He ovat turvassa, niinkauan kuin tämä myrsky kestää, ja niin olemme mekin kaikeksi onneksi.
Kello oli nyt, neljä aamusella, ja tuuli, joka yhä vielä vinkui täydessä raivossaan, vieritti isoja aaltoja rannalle, uhaten katkaista köydet, joilla venheet olivat maahan kiinnitetyt. Don Kornelio heitti pelkoa ilmaisevia silmäyksiä aaltoilevaan ulappaan, joka muutama hetki sitten oli hänet nielemäisillään.
Tätä ajatellen ja istuessaan huomasi hänen silmänsä erään miehen, joka meni rantaan puuhailemaan sinne kiinnitettyin venheiden kanssa. Don Kornelio luuli ensin miehen menneen katsomaan, olivatko venheet hyvässä korjussa, mutta ensi silmänräpäyksellä hän salaman valossa näki miehen kädessä puukon, ja tämä seikka muutti äkkiä katteinin ajatuksen juoksun.
— Mitähän tuo hommailee? hän kysyi Costalilta, osoittaen venheiden ääressä hääräilevää miestä.
— Peijakas! Hän leikkelee poikki köydet! huudahti intiani, hypähti seisovalleen sekä syöksyi don Kornelion seuraamana venheiden luokse.
Tultuaan rannan lähelle tunsi kumpainenkin noiden vaahtoavien aaltojen valjussa valossa marsalkka don Hermengildo Galeanan.
— Oh, katteini Lantejas, tekö siellä olette! lausui marsalkka lähemmäksi tultuansa. Hyvä! Voittehan auttaa minua näiden köysien poikkileikkaamisessa; ne ovat vankat kuin rauta.
— Köysien poikkileikkaamisessako! kertoi tuo hämmästynyt katteini. —
Mutta mitenkä käy, jos meidän täytyy lähteä pakoon ylivoiman edessä?
— Juuri sitä aijonkin estää, vastasi marsalkka hymyillen. — Muutamat ihmiset sotivat kuin raukat ainakin, tietäessään pääsevänsä käpälämäkeen; mutta minä tahdon, että meidän miehet tulevat tappelemaan kunnollisesti.
Don Kornelio huomasi, ettei tässä puhe mitään auttaisi, jonkatähden hän ja Costal alkoivat auttaa marsalkkaa hänen rohkeassa yrityksessään.
— Kas noin, toverit! huudahti marsalkka, kun nuo kolme köyttä olivat poikkileikatut; nyt on meidän vaan tuominen merkkiraketit ja sitten päästäminen venheet tuuliajolle.
Näin lausuen astui rohkea päällikkö yhteen venheesen, tarttui rakettilaatikkoon ja kantoi sen Costalin sekä don Kornelion avulla maihin. Annettuaan sitten potkiin kullekin venheelle, huomasi marsalkka riemuiten, josta riemusta kuitenkaan katteini ei laisinkaan piitannut, näiden kolmen karkaavan rannasta pois vaahtoavien aaltojen harjalla. Pakeneminen oli mahdotoin. Valloittajien oli joko voittaminen tahi kuoleminen.
— Nyt, katteini Lantejas, sanoi marsalkka, — on parasta, että rupeatte makaamaan. Te tarvitsette seikkailustanne lepoa. Minä herätän teidät hyvissä ajoin. Sillaikaa saa Costal, jos mahdollista, tutkistella vihollisen asemaa. Päivän sarastaessa täytyy sekä linnoituksen että kuunarin olla meidän hallussamme.
Don Hermengildo, lausuttuaan tämän, kietoi kaappunsa kiinni ja meni pois. Costal ja katteini palasivat tuohon tilapäiseen, puiden väliin sijoitettuun leiriin. Tässä riisui intiani, katteinille mielipiteitään ilmaisematta, nuo loputkin vaatteet, jotka hänellä vielä olivat jäljellä, ja ryömi pensastoon, samoinkuin jaguari hiipii liejuisessa mutaikossa olevan alligatorin kimppuun.
KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Roquetan valloittaminen.
Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei saanut unen rahtuakaan silmäänsä.
Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.
Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn, saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta, pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.
Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.
Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä — käymme vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme. Sen olen hänelle luvannut.
Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan, jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti viheriäisen näköiseltä.
— Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, — meidän kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä pettää. Eteenpäin voittohon!
Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi vihollista vastaan.
Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista, joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten ponnistuksista sen pelastamiseksi.
Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt nopeasti perikatoonsa. — Jesus Maria! huudahti Galeana tämän nähdessänsä. — Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan, ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme ainoastansa laivahylyn!
Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin, jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja, toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta, ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.
Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.
Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.
Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien kasvot sekä virkapuvunkin.
Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella, katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.
— Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt.
— En, vastasi Lantejas, — en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.
— Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä… don Rafael Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on eversti Tres-Villas.
— Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. — Eversti Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin harjalle.
— Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, — Aguas Calientes-nimisen kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa olevalta naiselta!
— Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal vastaukseksi.
— Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi — mutta jos satun hänet kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.
Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian kaukaiseen taivaan rantaan.
Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.
* * * * *
Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti, että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.
Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi tämänkin antautua.
Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin, lukijankin.
KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.
Huajapamin tasangolla.
Oli eräs kesäkuun aamu. Auringon säteet virtasivat polttavan kuumina tuhkaharmaalle Huajapamin tasangolle, joka oli ikäänkuin suunnatoin pyöröteaatteri niin kaukaisien kukkuloiden ympäröimänä, että niiden sinertävät juovat milt'ei sulivat niiden yläpuolella olevaan heleänsiniseen taivaasen.
Tällä kentällä näkyi espanjalainen lippu liehumassa monien telttojen katolta, joiden edessä palavat yönuotiot vielä tupruttivat sinertäviä savupatsaita. Vähän väliä kuului täältä hirnuntaa, rummun pärrytystä ja torven toitotusta.
Muutaman sadan askeleen päässä espanjalaisesta leiristä oli Huajapamin pieni kaupunki, jota kolmesataa kapinallista jo yli kolmen kuukauden oli puollustanut viisi kertaa suurempata hallituksen joukkoa vastaan. Tämän rohkean puollustuksen urhollinen johtaja oli eversti Trujano, joka lukijalle jo on tuttu muulinajaja don Valerion nimellä.
Yllämainittuna aamuna näkyi kaksi tiedustelulle lähetettyä rakuunaa palajavan, vieras ratsastaja keskellänsä, ja ratsastavan espanjalaiseen leiriin. Vieras oli paimenen puvussa ja oli rakuunoille sanonut tuovansa viestiä eversti Tres-Villas'elle. Paitsi sitä hevosta, jolla hän ratsasti, toi hän vielä mukanaan toisenkin, joka oli uljas, kastanjanruskea eläin.
Tämä viimeksi mainittu hevonen, säikähtyneenä niiden ruumiiden näkemisestä ja lemusta, joita ylt'ympäri loikui maassa, kuorsaeli vähän väliä omituisella tavalla, joka herätti rakuunain huomiota.
Kun nämät olivat vieneet paimenen yhden osan poikki leiriä, pysähtyivät he erään isoimman teltan edustalle. Tässä oli mies hevosta satuloimassa; se oli eversti Tres-Villas'in huoneenlämmittäjä.
— Mikä teidän nimenne, ystäväni, on? kysyi tämä paimenelta.
— Julian, vastasi vieras. — Minä palvelen Del Valle-nimisessä maakartanossa. Eversti Tres-Villas on sen isäntä, ja minulla on sangen tärkeä viesti hänelle.
— Hyvä, vastasi toinen, — minä menen sanomaan everstille teidän olevan täällä.
Näin sanoen meni huoneenlämmittäjä telttiin.
Tänä päivänä aikoi piiritysjoukko tehdä viidennentoista rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, ja eversti Tres-Villas oli pukeumaisillansa juhlapukuun, ottaaksensa osaa siihen sotaneuvostoon, jonka tuli päällehyökkäys-suunnitelmasta neuvotella.
Kuultuaan huoneenlämmittäjänsä mainitsevan "sanansaattajaa", kävivät everstin kasvot äkkiä kalpeiksi.
— Hyvä on, hän jupisi, muutaman silmänräpäyksen epäiltyänsä, mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Minä tunnen sanansaattajan; te voitte antaa hänen olla omin päinsä. Minä vastaan hänestä. Päästäkää hänet heti sisään.
Huoneenlämmittäjä meni ulos teltasta ja ilmoitti everstin vastauksen, jonka kuultuaan rakunat ratsastivat tiehensä, jättäen paimenen esteettä toimittamaan everstille asiaansa.
On tarpeellista tässä kertoa don Rafaelin kohtalot siitä ajasta, jolloin hän nelisti pois Del Valle-nimisestä maakartanosta, siihen hetkeen asti, jolloin hänet jälleen tapaamme hallituksen joukkojen Huajapamin ulkopuolella olevassa leirissä. Kun ensimäinen katkera suru isänsä murhasta sekä tuo ankara taistelu lemmen ja velvollisuuden välillä oli ohi ja hänen mielensä hiukan tyyntynyt, näki hän ainoastaan yhden tien edessänsä: Oajacaan heti menemisen ja pyytämisen tämän maakunnan kuvernöriltä sotamiehiä, joiden avulla hän voisi palata murhaajaa rankaisemaan. Onnettomuudeksi ei kuvernöri voinut luopua ainoastakaan sotamiehestä. Maakunta oli jo sellaisessa kapinan kiihkossa, että kaikki saatuvilla olevat sotilaat tarvittiin pitämään maakunnan pääkaupunkia hillissä.
Kuvernöriltä sai hän kuitenkin sen tiedon, että muuan espanjalainen upseri, don Antonio Caldelas, pestaili hallitukselle sotilaita Oajacan läheisyydessä. Kostonhimoisena riensi don Rafael liittymään Caldelas'een, joka heti suostui jättämään pienen joukkonsa rakunakatteinin huostaan Valdezin takaa-ajamiseksi.
Molemmatkin marssivat tuota entistä paimenta vastaan ja tapasivatkin hänet toverinensa Chacahuan lähellä, jossa nämä olivat tehneet linnoituksen. Ottelu syntyi, jolloin Valdez karkoitettiin linnoituksestaan, mutta hänen onnistui muutamine toverinensa päästä pakoon.
Neljätoista päivää kului turhassa etsimisessä: sissipäällikön onnistui yhä välttää leppymättömän takaa-ajajansa kostoa. Tämän ajan kuluttua houkuteltiin kapinoitsijat uuteen otteluun hallituksen sotilaiden kanssa, mutta tälläkin kertaa joutuivat he häviölle. Kun Valdezin hajoitetut toverit illalla kokoontuivat sovitulle yhtymäpaikalle, he huomasivat päällikkönsä olevan poissa.
He eivät tätä enään nähneet milloinkaan elävänä. Hänen kuollut ruumiinsa löydettiin kappaleen matkaa ottelupaikasta; mutta se oli päätöinnä, ja tuo puuttuva ruumiinosa löydettiin sittemmin naulattuna Del Valle-nimisen maakartanon portin harjalla, hänen ja surmaajansa nimet allekirjoitettuina.
Valdez oli miestensä häviölle jouduttua paennut taistelukentältä; vaan ennenkuin oli ehtinyt pitkälle, kuuli hän takanansa erään hevosen käheän nyyhkimisen. Se oli don Rafaelin juoksijain.
Muutamalla harppauksella oli sissi saavutettu. Lyhyt ottelu syntyi noiden kahden ratsastajan välillä, joka päättyi siten, että upserin voimakas käsivarsi nosti Valdezin satulastaan ja paiskasi hänet kovasti maahan. Ennenkuin hän ennätti toipua, oli don Rafaelin lasso kiedottu hänen ympärillensä, ja tultuaan laahatuksi kappaleen matkaa upserin hevosen perässä; hän makasi hengetöinnä maassa.
KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.
Epäkohtelias vastaanotto.
Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään, ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä tervehtimässä.
Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman, piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas varokeino, kuten sittemmin näkyikin.
Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien, samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:
— Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!
Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.
Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan, hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen, hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei uskaltanut heitä seurata.
Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty,
sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen.
Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del
Valle-kartanoon.
Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:
— Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen maakunnan; mutta jos en erehdy…
— Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. — Minä ne varsin hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.
Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna satulasta.
Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.
Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:
— Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!
— Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. — Arroyoko tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi kiukkuisella äänellä.
Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen portti pestattaisiin.
Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.
Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.
Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan, ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän tottelisi?
Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!
Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti ales kukkulalta.
Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.
Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.
Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan kehoitukseen.
KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.
Vaatimus kaksintaisteluun.
Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.
Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.
— Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; — minä pidän teitä liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.
— Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, — te voitte olla vakuutettu…
— Minä tiedän, keskeytti Arroyo, — ettette meitä omasta tahdostanne pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä vaadin teidän tekemään.
— Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.
— Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka tätä nuorta neitiä uhkaa.
— Vaara! Minä en teitä käsitä.
— Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?
Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.
Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.
Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen jäädä vastauksetta.
— Lempo vieköön! huudahti Arroyo. — Miksi te epäilette? Menkäätte akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon sanonut… muutoin…
Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.
Se oli don Rafaelin ääni.
— Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:
— Kuolema Espanjan vihollisille!
— Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan, josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, — Minulla on teidän katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?
— Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.
— Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; — tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni. Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta, jonka vieraana hän on ollut.
Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.
— Ja minä, hän vastasi, — voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän käsiimme annettavat.
— Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, — en olisi niitä pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin. Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.
Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin välttämättömänä.
— — Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, — sanokaa Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.
— Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen häpeämättömästi don Marianon rinnalle. — Minulla on täällä eräs panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?
Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan, huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi päästää.
— Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, — on se, että muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin, ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne hevoseni hännässä.
— Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette kutsuneet minut tänne… lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin mennäksensä jälleen huoneeseen.
— Pysähtykäät… kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. — Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.
Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan rohkeutta.
— Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. — Hm! Luuletteko minua niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!
— Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini — upserina sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei teille tule mitään pahaa tapahtumaan.
Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.
— Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.
— Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen seisovaltani.
— Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.
— Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.
Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle selkänsä.
Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja kulki harjun poikki.
Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen, joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.
Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet sen mukanansa.
KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Viesti.
Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti Veraeguin, komennon alle.
Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen, ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin Roquetan saaresta.
Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.
Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla olevaan leiriin.
Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä maaseuduilta!
— Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä äänellä, — teillä on minulle uutisia — poikaseni? Toivoakseni eivät kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?
— Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; — kartanossa olevat sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon, olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi tätä kauan varrota.
— Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien pettyneensä.
— Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.
— Roncadorinko?
— Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las
Palmas'in luona.
— Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.
— Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!
— Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan
Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.
— Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.
— Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa sormisyhelmästänsä.
— Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje teille.
— Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?
— Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen
Julian. — Tässä on kirje.
Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään olevalle pöydälle.
Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.
— Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, — onko teillä minulle vielä jotakin kertomista?
— On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski minun teille sanomaan…
— Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista unelmistansa koston mietteisiin. — Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.
Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä, rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.
Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin paljon syytä pitää arvossa."
— Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, — mikä kiittämättömyys! Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi… muka tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.
Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.
Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti lakkariinsa.
Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?
Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Sotaneuvosto.
Pääkenraali Bonavia ja prikaatikenraalit Caldelas sekä Regules istuivat jo viheriäisellä vaatteella peitetyn pöydän ympärillä, kun don Rafael astui ensiksimainittuun telttaan.
— Ah, tekö eversti, se olettekin! lausui Bonavia sisään astuvalle. — Olen kuullut teidän saaneenne sanomia Del Vallesta. Olivatko ne yksityistä laatua, vai sellaista, joka voisi olla hyödyksi hallituksen asialle?
— Luutnantti Veraegui on antanut minulle tiedon, että Arroyo ja Bocardo ovat joukkoinensa palanneet Oajacaan. Minulla on kunnia pyytää teidän ylhäisyydeltänne, että Huajapamin valloitettuamme päästäisitte minut lomalle, ajamaan takaa näitä rosvoja, joita kumpikin puolue jo pitää henkipattoina, ja vainoamaan näitä kuin villipetoja.
— Siihen tulette saamaan luvan, eversti. En tiedä tähän toimeen ketään teitä soveliaampaa.
Sotaneuvottelu alkoi sitten muitta mutkitta, Bonavian kääntyessä upseereihinsa ja sanoen:
— Hyvät herrat, siitä on nyt sata neljätoista päivää, kun aloimme tämän kurjan kaupungin piirityksen. Pikkukahakoita laskematta olemme tehneet sen kimppuun neljätoista hyökkäystä, emmekä vielä tällä hetkellä ole tarkoitusperäämme lähempänä kuin ensimäisenäkään päivänä.
— Vähemmän lähempänä minun mielestäni, huomautti Regules, Bonavian vaiettua. — Piiritettyin rohkeus on lisääntynyt heidän kovapintaisen vastarintansa menestymisestä. Meidän ensin piiritettyämme paikan, ei heillä ollut ainoatakaan kanunata. Nyt heillä on kolme, jotka tuo eversti Trujano on kaupungin kirkonkelloista valattanut.
— Te, kenraali Regules, olette siis siitä mielestä, että meidän pitäisi lakata piirityksestä?
Tämä lausuttiin ivallisella äänellä, joka selvään osoitti jonkinlaista vihaa olevan näiden molempien kenraalien välillä. Todella olikin jo aikoja sitten kateuden tunne heidät toisistansa vieroittanut.
— Juuri tätä kysymystä tahdoin teitä keskustelemaan, sanoi Bonavia, antamatta Regules'elle aikaa vastaamaan kilpailiansa hyökkäykseen; — joko meidän on lakkauttaminen piiritys tahi sitä jatkaminen. Eversti Tres-Villas'en, joka on meistä nuorin, on ensin lausuminen mielipiteensä. Puhukaa, eversti!
— Kun viisitoistasataa miestä piirittävät semmoista kaupunkia, kuin Huajapam on, jota ainoastaan kolmesataa miestä puollustaa, on heidän se joko valloittaminen tahi kuoleminen sen valleilla viimeiseen mieheen saakka. Toisellainen menettely ei ainoastansa loukkaisi meidän kunniatamme, vaan myöskin sitä asiaa, jota palvelemme. Sellainen on se mielipide, jonka panen teidän ylhäisyytenne punnittavaksi.
— Ja te, kenraali Caldelas, mikä teidän neuvonne on?
— Minä yhdyn täydellisesti everstin mielipiteesen.
Nyt on Regules'en vuoro ajatuksensa lausumiseen.
Hän kertoi kaikkia heidän kohtaamiansa vaikeuksia, turhia hyökkäyksiä ja verisiä kahakoita, joita he olivat taistelleet. Hän väitti mielettömyydeksi tuhannen urhollisen sotilaan pidättämisen kurjan kaupungin edustalla pelkän kunnian tähden, kun niitä niin hyviin tarvittiin muihin, paljon tärkeimpiin, toimiin.
— Ja kun sanon tuhannen sotilasta, hän jatkoi — lausun sen täydellä tarkoituksella. Everstin puhuessa viidestätoista sadasta hän lienee laskenut kuolleetkin elävien lukuun. Valtakunnan kaikissa muissa osissa ovat meidän joukkomme kohdanneet n.s. "isänmaan rakkauden" innostamia vihollisia, jota vastoin meidän vastassamme on joukko uskonnollisia haaveilijoita, joihin tuo naurettava muulin ajaja Trujano on istuttanut henkeänsä, ja, se on tunnustettava, rohkeuttansakin. Me emme taistele kolmeasataa vihollista, vaan tuhatta haaveilijaa vastaan, jotka tappelevat epätoivon vaikutuksesta sekä kuolevat, virsi huulillansa. Sillävälin kun me täällä kulutamme aikaamme, leviää kapina muihin osiin maakuntaa, joissa me menestyksellä sen voisimme tukahuttaa. Minun neuvoni siis on, että lakkautamme piirityksen, joka kaikin puolin on ollut onnetoin.
— Piiritetyillä on luultavasti tuoreessa muistissa Yanguitlan luona tehdyt urotyöt, muistutti Caldelas ivallisesti. — Siinä on syy, miksi he niin hyvin itseänsä puolustavat.
Jotta saisi käsityksen tuosta Yanguitlaa tähtäävästä pistosanasta, on erään tapauksen, joka siellä sattui muutama viikko tätä ennen, mainitseminen tarpeellista. Tämän tapauksen paikka oli Yanguitlan kylä, jossa tuo julma Regules leikkuutti korvat tusinalta vangiksi otetulta intianilta, ja niin läheltä päätä, että moni näistä kuoli verenvuotoon.
Kenrali Caldelas'en puhuessa puristi Regules yhteen huuliansa tukahutetusta suuttumuksesta, luoden samalla mitä vihaisimman silmäyksen vastustajaansa.
Pääkenrali kallistui nuorempien upserien lausumaan mielipiteesen, samalla kun hänen täytyi tunnustaa Regulesenkin sanoille jonkinlaista valtiollista tarkkanäköisyyttä. Hän päätti mennä keskitietä. Heidän oli huomenna koetettava viimeinen voimakas päällekarkaus, ja jos tämä ei onnistuisi, he lakkauttaisivat piirityksen.
— Hyvä, sanoi Regules, — kentiesi tulette piankin huomaamaan minun olleeni oikeassa.
Sitten hajoitti Bonavia sotaneuvottelun, ja upserit menivät telttoihinsa.
KOLMASKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.
Petetty etuvartija.
Saman päivän iltana, kun äskenmainittua sotaneuvottelua pidettiin, näkyi äkkiä Huajapamia ympäröivien kukkuloiden takana espanjalaisille etuvartijoille vielä näkymätöin sotajoukko. Se oli Morelos, joka tuhannen miehen kanssa riensi Trujanon avuksi. Nämä olivat koko se joukko säännöllistä väkeä, joka tätä nykyä oli hänen käytettävänänsä, koska hänen täytyi jättää vahva varusväki Chilopaan, jonka kaupungin hän äskettäin oli hallituksen joukoilta valloittanut. Paitsi säännöllistä väkeä, seurasi häntä myöskin suuri joukko joutsilla ja lingoilla varustettuja intianeja.
Kun Morelos'en joukko pysähtyi yöksi, alkoi kenraali ja Galeana neuvottelemaan, miten he voisivat saattaa viholliselle täydellisen häviön. Aikomus, joka näytti enimmän lupaavalta, oli hallituksen joukkojen saattaminen kahden tulen väliin, s.o., että sill'aikaa kun Morelos'en joukot hyökkäisivät espanjalaisen leirin kimppuun takapuolelta, tekisi Trujano miehinensä hyökkäyksen kaupungista ja ahdistaisi vihollisia etupuolelta.
Pääeste tämän hankkeen täyttämiseen oli vaikeus päästä piiritettyin kanssa yhteyteen. Kuka voisi viedä hallituksen joukkojen läpi viestin kaupunkiin? Tämä oli kysymys, ja sattuma ohjasi siten, että don Kornelio Lantejas voi siihen vastata. Don Kornelion komennon alla olivat intianit, joista yksi oli kertonut hänelle tietävänsä salaisen tien tähän kaupunkiin ja olevansa valmis viemään salaista viestiä eversti Trujanolle.
Lantejas'en annettua nämä tiedot kenraalille, käski Morelos häntä heti seuraamaan intiania ja ottamaan puoli tusinaa luotettavimpia miehiä mukaansa.
Jos Lantejas edeltäkäsin olisi tietänyt, mikä seuraus hänen tiedonannollaan tulisi hänelle itsellensä olemaan, olisi hän luultavasti ollut vaiti. Asian näin ollen oli hänen tyytyminen kohtaloonsa. Valittuaan seuralaisekseen Costalin ja Claron ynnä puoli tusinata miehiä lisäksi, ja intianilaisen oppaan käydessä edellä, lähti hän kaupunkiin.
Mentyänsä kukkuloiden poikki, tulivat espanjalaiset leiritulet heidän näkyviinsä, joita he lähestyivät, kunnes vihdoin tulivat etuvartija-rivien paikoille. Tässä he seisahtuivat ja lymysivät erään ransistuneen muurin taakse.
Vähän matkan päässä mainitusta muurista käveli yksi espanjalainen etuvartija edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kohottamaan tuota tavallista huutoa: "Etuvartija, ole varoillasi!"
— Minun tulee tuota raukkaa sääli, sanoi Costal, — mutta meidän on lähettäminen hänet tekemään vahtipalvelusta toiseen maailmaan.
Muuri, jonka taakse he olivat pysähtyneet, oli, vaikka ransistunutkin, kuitenkin tarpeeksi korkea salaamaan kapinoitsijat etuvartijoilta. Sitäpaitsi oli maa tämän ja muurin välillä taajaan aloekasvien sekä pensasten peittämänä.
— Surmatkaamme etuvartija ensiksi, sanoi Costal; — sitten on teidän piiloittauminen pensaisin ja jättäminen loppu minun toimekseni.
Nämä neuvot annettuansa lainasi Costal eräältä intianilta lingon, johon hän pani tarkasti valitun kiven. Käskettyään sitten kahta muuta pitämään joutsensa valmiina, jatkoi hän, kääntyen don Kornelioon:
— Teidän, herra katteini, on merkki antaminen. Ottakaa kaksi kiveä ja lyökäätte niitä kahdesti kovaa toisiinsa. Ja kun te, hän jatkoi joutsimiehiin kääntyen, kuulette toisen lyönnin, tähdätkää tarkkaan ja ampukaa nuolenne etuvartijaan.
Costal piti lingon valmiina. Tämä oli yksi niitä harvinaisia tapauksia, jolloin joutsi ja linko tekevät paremman palveluksen kuin mitkään ampuma-aseet.
Lantejas iski kovasti kiviä toisiinsa.
Etuvartija kuuli niiden kalkkeen, pysähtyi äkkiä, asetti tuliluikkunsa valmiiksi ja kuulteli.
Katteini antoi toisen merkin. Linkokivi ja nuolet suhisivat yht'aikaa ilmassa, ja kaikkien kolmen tapaamana kaatui sotamies kuolleena maahan, kertaakaan huudahtamatta.
Juoskaa, piiloittakaa pensaisin, lausui Costal hätäisesti; — muun hoidan minä paremmin teidän avuttannekin.
Costalin kehoitusta totellen hiipivät don Kornelio ja kapinoitsijat muurin takaa ja ryömivät eteenpäin aloepensaissa.
Heidän ryömiessä näin eteenpäin, kuului suoraan heidän edessänsä huuto: "Etuvartija, ole varoillasi!" Se tuli siltä paikalta, missä sotamies oli saanut surmansa, ja don Kornelion katsoessa sinnepäin, huomasi hän kauhuksensa sekä hämmästyksekseen tuon miehen jälleen nousevan jaloillensa ja jatkavan vartijatointansa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Lantejas kääntyi ympäri, pyytääksensä Costalilta selitystä, mutta tätä ei ollutkaan missään löytyvillä. Katteini katseli sitte muita intianeja, mutta nämä olivat sen sijaan, että enään olisivat piiloutuneet pensastoihin, nousseet seisovallensa sekä juoksivat suoraan etuvartijan ohitse, joka heistä ei mitään piitannut.
Lantejas alkoi käsittää.
— Ah, hän huudahti, — Etuvartija on varmaankin Costal!
Ja niin se olikin. Elävä oli antaunut kuolleen sijaan, ja niin taitavasti Costal matki tuon kaatuneen sotilaan ääntä sekä liikkeitä, etteivät muut pitkin linjaa olevat etuvartijat vähintäkään aavistaneet, mikä muutos oli tapahtunut.
Kun don Kornelio oli huomannut asian laidan, hypähti hän seisovallensa ja ryykäsi täydessä juoksussa tuon väärän etuvartijan ohi kaupungin valleja kohden, johon intianitkin jo olivat menneet.
Nähtyään katteininsa turvassa, heitti Costal pois sotamiehen lakin sekä kivärin ja riensi toisten perässä.
Saavutettuansa don Kornelion, hän huusi:
— Nopeammin, juoskaa nopeammin, herra katteini! Toiset tulevat nostamaan melun, niin pian kuin huomaavat toverinsa kadonneen!
Puhuessaan hän tarttui don Kornelion käsiranteesen ja veti häntä semmoisella vauhdilla perässään, että katteini tuskin pysyi seisovallansa.
Muutaman minutin kuluttua he ennättivät mejikolaisten etuvartijain luokse, jotka, saatuaan jo intianeilta tiedon heidän tulostansa, vastustamatta päästivät heidät kaupunkiin. Torilla he tapasivat Trujanon, joka ennen makuulle menoansa teki tarkasteluretken pitkin kaupunkia.
Don Kornelion ilmaistessa hänelle Morelos'en viestiä, loi eversti tutkivia silmäyksiä sekä katteiniin että hänen intianilaisiin kumppaneihinsa, ja don Kornelion vaijettua hän lausui:
— Luulenpa teidät ennenkin nähneeni. Ettekö ole tuo nuori ylioppilas, joka Las Palmas-nimisessä kartanossa julistitte kapinan kauheaksi rikokseksi!
— Olen, vastasi Lantejas huoaten.
— Ja te, jatkoi Trujano, Costaliin kääntyneenä, — ettekö te ole don
Mariano de Silvan tiikerinpyydystäjä?
— Minä olen Tehuantepekin kasikein jälkeläinen, vastasi Costal ylpeästi.
— Jumala on suuri ja tutkimattomat ovat hänen tiensä, vastasi tuo entinen muulinajaja.
Vielä muutaman kysymyksen tehtyänsä vei eversti don Kornelion asumukseensa ja näytti hänelle huoneen, johon hän saisi mennä makuulle.
KOLMASKYMMENES TOINEN LUKU.
Eräs tappeluaamu.
Ensi päivänkoitossa oli Huajapamin tori täynnä porvareja ja sotamiehiä, kaikki otteluun varustettuina. He seisoivat äänettömissä ryhmissä, odottaen aamurukousta, joka tulisi antamaan heille tarpeellista voimaa sekä innostusta. Ratsastajat olivat laskeuneet satulasta, ja kukin mies seisoi hevosensa pään vieressä siinä järjestyksessä, jossa he tavallisesti olivat rivissäkin.
Trujano lähestyi nyt vuorostansa, luottamus kasvoillaan kuten sydämessänsäkin. Hän oli totuttuun tapaansa varustettu pitkällä, kaksiteräisellä miekalla, jota hän usein hirveällä menestyksellä oli heiluttanut. Hänen rinnallansa astui katteini Lantejas, joka tässä tilaisuudessa toimitti everstin apumiehen virkaa. Heidän takanansa tuli eräs sotamies, taluttaen kahta sotaan täydellisesti varustettua hevosta. Toinen näistä oli Trujanon sotahevonen ja toinen apumiehen varalta. Don Korneliolle määrätyn hevosen sä'än yli kohosi pitkä, jalustimeen ja satulaan sidottu keihäs.
Katteinin olisi ollut vaikea selittää, miksi hän tällä tavoin oli itsensä varustanut. Todella ei hän itse ollut tuota keihästä valinnutkaan, asetta, jota hän ei laisinkaan ollut tottunut käyttämään; mutta hevonen oli tuotu hänelle siten varustettuna, ja hänen oli ehdottomasti ottaminen vastaan keihäs samasta syystä, josta hän sotamieheksikin oli ruvennut, siitä nimittäin, ett'ei hän voinut sitä välttää.
Aamurukous oli jokseenkin lyhyt. Päivä alkoi jo idässä sarastaa, eikä tulisi kauan viipymään, ennenkuin aurinko valaisi kultaisia säteitänsä Huajapamin lakeudelle.
Äänellä, joka tunki torin etäisimpiin sopukoihinkin, lausui päällikkö seuraavat raamatun sanat, joiden sisällys tuli vieläkin juhlallisemmaksi siihen katsoen, minkälaisessa tilaisuudessa ne lausuttiin.
"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, on nähnyt suuren valon. Päivä koittaa niille, jotka kuoleman laaksossa asuvat."
"Herra, sinä olet maasi pelastanut; Jakobin olet sinä vankeudesta vapahtanut. Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"
Ja tuhannet äänet kertoivat: "Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"
Vähitellen rupesi itäisellä taivaanrannalla kirkkaampi sarastus näkymään, ja pilvet, jotka liihoittelivat näiden nöyrästi polvilleen heittäytyneiden pään yli, alkoivat rusoittaa, joka ilmaisi pikaista auringon nousua.
Sillävälin ei espanjalaisessa leirissä pidetty mitään kiirettä, sillä sotaneuvottelussa päätetty päällekarkaus ei tulisi tapahtumaan ennen kello kahtatoista päivällä.
Espanjalainen sotajoukko oli jaettu kolmeen prikaatiin, joiden milt'ei voi sanoa olleen sijoitetun kolmeen eri leiriin. Ensimmäinen, jota Regules komensi, oli lähinnä kaupungin valleja. Toinen, Bonavian oman komennon alla, oli keskellä, ja kolmas, Caldelas'en johtamana, oli jälkijoukkona.
Tämän järjestyksen johdosta joutuisi kaupungista hyökkäävä Trujano otteluun Regules'en prikaatin kanssa, samalla kun vuorilta tuleva Morelos suuntaisi hyökkäyksensä Caldelas'en prikaatia vastaan.
Eversti Tres-Villas komensi lähinnä Caldelas'ta, ja hänen telttansa oli siis leirin perällä.
Yöllä oli hän ainoastansa hiukan nukkunut. Se toivon säde, joka hänessä hetkeksi oli kajastanut, kesti ainoastansa vähän aikaa. Hänen tavallinen alakuloisuutensa oli jälleen päässyt voitolle. Hänen rakkautensa tulisuus sokaisi hänen arvostelukykyänsä, ja huolimatta niistä lemmentodistuksia, joita Gertrudis hänelle oli antanut, koetti hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut.
Näiden ajatusten vaivaamana nousi hän aamurumpun ensimmäisellä kutsumisella ylös unettomalta vuoteeltansa, käski satuloimaan hevosensa ja ratsasti pois leiristä, toivoen ratsastamisen hänen ajatuksiansa lieventävän.
Hän oli ratsastanut lähes kolme kilometriä leiristä, matkan pituutta huomaamatta. Syvässä äänettömyydessä, joka häntä ympäröi, kuuli hän äkkiä alussa hiljaisen, mutta sittemmin yhä paisuvan äänen. Tämä herätti hänet heti unelmistansa ja pani hänet pysähyttämään hevosensa sekä kuultelemaan.
Niillä monilla sotaretkillä, joita don Rafael oli tehnyt, oli hän oppinut tuntemaan ne äänet, jotka ilmaisivat sotajoukon lähestymistä. Tuo vitkallinen kavionkopse, kanunavaunujen etäinen ratina, hevosten hirnunta ja sapelien kalina olivat hänelle varsin tuttuja ääniä sekä ilmaisivat hänelle sotaväen tulemisen yhtä varmasti, kuin jos se olisi kulkenut hänen näkyvissänsä.
Varmana siitä, että kuulemansa äänet tulivat jostakin kaupungin avuksi rientävästä kapinoitsijajoukosta, ei eversti viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan kannusti hevostansa ja nelisti takaisin leiriin, johon tultuansa hän heti nostatti hälytystä.
KOLMASKYMMENES KOLMAS LUKU.
Kahden tulen välissä.
Espanjalainen sotajoukko oli don Rafaelin hälyttämänä tuskin ennättänyt asettua tappelujärjestykseen, ennenkuin Trujano ja Morelos alkoivat hyökkäyksen, edellinen edestäpäin ja jälkimmäinen takaapäin. Koston hetki oli lyönyt: piirittäjiä piiritettiin nyt vuorostansa.
Ampumista kesti kumpaiseltakin puolelta ainoasti lyhyen aikaa. Marsalkka ja Trujano olivat miehiä, jotka eivät kauan pysyneet etäällä vihollisesta, ja kumpikin olivat pian täydessä käsikahakassa hallituksen joukkojen kanssa.
Vaikka luvultansa vihollistaan heikommat, hyökkäsivät Trujanon miehet niin ankarasti Regules'en soturien kimppuun, että nämä, voimatta hyökkäystä vastustaa, hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen. Kenraalin onnistui kuitenkin ne jälleen järjestää, ja hän piti hetken aikaa Trujanoa sekä hänen kourallistansa väkeä kurissa.
Sillävälin olivat Bonavia ja Caldelas yhdistetyin voimin taistelleet Morelosta vastaan, joka, huolimatta hyökkäyksensä ankaruudesta, huomasi itsensä voimattomaksi heidän riviänsä murtamaan ja Trujanoon yhtymään.
Onpa miehiä, joiden seurassa pelkurimaisuus, tahi ainakin pelkurimaiselta näyttäminen, on sula mahdottomuus. Trujano oli näitä miehiä. Hänen rohkea urhollisuutensa tarttui, ja hänen rinnallaan ei Lantejalle laisinkaan ollut muka urhollisuudesta saadun arvonsa ylläpitäminen vaikeata.
Taistelu näytti kuitenkin kauan ratkaisemattomalta, ja katteini alkoi tulla hirveän levottomaksi, että heille rupeaisi käymään huonosti, kun Trujano, pyyhkien hien otsaltansa, hänelle huusi:
— Katteini Lantejas! Minä pelkään, ett'ei meille ikinä onnistu murtaminen heidän riviänsä tällä kourallisella väkeä. Kannustakaa hevostanne ja ratsastakaa kenraali Morelos'en luokse. Pyytäkää hänen lähettämään minulle pari, kolme pataljonaa. Sanokaa minun niitä kovin tarvitsevani, ja että päivän menestys riippuu niistä. Ratsastakaa nopeaan, niin koetan jatkaa ottelua, kunnes olette palanneet.
Niinpian kun katteini oli saanut tämän käskyn, nelisti hän pois, keihäs kourassansa.
Samalla aikaa ratsasti muuan upseri Regules'en leiristä yhtäläiselle asialle espanjalaisen sotajoukon pääkenraalin luokse. Hallituksen sotureihin kuuluvan upserin onnistui kuitenkin välemmin toimittaa asiansa kuin don Kornelion, ja Bonavia riensi, Caldelas'en vastaväitteistä huolimatta, lähettämään Regules'elle tuota pyydettyä apuväkeä.
— Kaikkein hornan henkien nimessä! huudahti Caldelas Tres-Villas'elle, kun pataljonat vietiin hänen prikaatistansa, — jos Regules tulee syypääksi meidän häviöömme, muserran ensin hänen päänsä ja sitten omani.
Kenraalin lausuessa tätä uhkausta, alkoivat hänen soturinsa tuon hirmuisen marsalkan ankarasti ahdistamina peräytyä, ja mitä hän oli aavistanut, näkyi rupeavan toteutumaan. Hänen prikaatinsa. Regules'elle lähetettyin pataljonain vuoksi heikontuneena, ei enään jaksanut torjua Galeanan raivoisata hyökkäystä, ja muutama minuutti myöhemmin aukaisivat hänen joukkonsa rivinsä, peräytyivät ja hajosivat täydelliseen pakoon.
Raivon sokaisemana käänsi Caldelas ympäri hevosensa, ja, jättäen don Rafaelin velvollisuudeksi hajoutuneiden soturien kokoamisen, hän hurjasti nelisti sille paikalle, missä Regules vielä taisteli Trujanon kanssa tappelun ratkaisusta.
Sillävälin jatkoi don Kornelio täydessä vauhdissa tietänsä Morelos'en luokse. Hän ei kuitenkaan ratsastanut suoraa suuntaa. Koska hän ei halunnut uudestaan tulla kahakkaan kiedotuksi, oli hän päättänyt tehdä pitkän kierron erään maissipellon ympäri, joka oli kentän laidassa. Silloin tällöin koetti hän tutkistella, olisiko hän Morelos'en joukon kohdalla; mutta korkeat maissinvarret estivät häntä paikkaan tutustumasta. Vihdoinkin hän pääsi erääsen tienristeykseen, ja koska hän nyt arveli ratsastaneensa kylläksi kauas, ollaksensa hallituksen joukkojen leirin ohi, poikkesi hän, yhä nelistäen, tuolle mainitulle syrjätielle.
Taajapensainen viidakko, joka kasvoi tien vierellä, kaihti taistelevaiset hänen silmistänsä. Äkkiä viidakko kuitenkin loppui, ja don Kornelio näki edessänsä vahvan espanjalaisen joukon.
Säikähtyneenä hän heti käänsi hevosensa ympäri ja nelisti samaa tietä takasin, jota hän oli tullutkin; mutta tuskin oli hän päässyt kolmea hevosenmittaa uudessa suunnassaan, kun hän sai nähdä espanjalaisen upserin tulevan vastaansa, pistooli kädessä, ja kasvot punaisina vihasta, lausuen mitä ankarimpia kirouksia ja uhkauksia. Se oli Caldelas, joka etsi Regulesta, pannaksensa täytäntöön lausumansa uhkauksen.
Luullen espanjalaisen aikovan karata hänen kimppuunsa, ja koska pakoonpääseminen oli mahdotointa, päätti katteini epätoivon pakoittamana ruveta puolusteleimaan, ja hän ryntäsi eteenpäin keihäs sojossa, lävisti varoillaan olemattoman vastustajansa ja pudotti hänet hengetöinnä satulasta.
Murheen huudahtus tunki don Kornelion korviin; mutta pysähtymättä katsomaan, keltä se tuli, hän kannusti hevostansa eteenpäin syrjätiellä, tällä kertaa päättäneenä tehdä tarpeeksi pitkän kierroksen, ennenkuin uudestaan yrittäisi päästä Morelos'en joukon luokse.
Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle ratsastanut, ennenkuin kuuli äänen takanansa häntä kutsuvan, samalla kun erään hevosen käheä kuorsaaminen sekaantui huutoon, kuorsaaminen, joka kuului jaguarin murinalta ja sentähden hänessä herätti mitä kauheimpia muistoja.
Päästäksensä helpommin pakoon, heitti Lantejas nyt keihäänsä pois ja alkoi kannustaa hevostansa kilpaa-ratsastavan jokkeyn koko innolla; mutta yhä tuo kummallinen kuorsaaminen kuului selvemmin, ja takaa-ajajansa pääsi silminnähtävästi häntä lähemmäksi.
Juuri kun don Kornelio oli päässyt tienhaaraan, kuuli hän aivan lähellänsä takaa-ajavan miehen hengityksen, ja vilkaistuaan olkansa taakse hän näki erään oudon hevosen pään milt'ei hänen olkansa tasalla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui hänen kaulukseensa eräs voimakas käsi, joka nosti hänet satulasta ja veti häntä takaperin, kunnes hän makasi poikkipuolin takaa-ajajansa satulan pu'alla.
Don Kornelio näki nyt väkipuukon olevan häntä kohtaan nostetun. Hän ummisti silmänsä, luullen viimeisen hetkensä tulleeksi, kun eräs ääni äkkiä lausui:
— Todellakin! Ettehän lienekään don Kornelio Lantejas.
Entinen ylioppilas avasi silmänsä ja tunsi tuon nuoren upserin, jonka seurassa hän oli matkustanut San Salvadoriin vievällä tiellä ja jonka hän sitten oli tavannut Las Palmas-nimisessä maakartanossa.
Siitä ankarasta vihasta huolimatta, jota don Rafael tunsi Caldelas'en surmaajaa kohtaan, oli tuon entisen ylioppilaan kasvoissa jotakin niin kovin naurattavaa, että everstin viha heti lauhtui. Sitten johtui salaman nopeudella hänen muistoonsa se päivä, jolloin hän don Korneliosta erkani, rientääksensä eteenpäin Gertrudis'en luokse, vastaanottamaan tämän rakkaudentunnustusta. Tämä muisto oli katteinin parhain turva.
— Te voitte kiittää onneanne, lausui don Rafael, — että olette joutunut minun käsiini, jota vanhat muistot estävät kostamasta teille tuon rohkean Caldelas'en, joka oli urhollisin kaikista espanjalaisista kenraaleista, kuolemata.
— Onko urhollinen Caldelas kuollut? kysyi don Kornelio, tuskin tietäen, mitä hän sanoi. — Onko se mahdollista? Mutta kait se niin lienee, koska te sen sanotte. Kaikissa tapauksissa suon anteeksi hänelle ja teillekin.
— Sangen kauniisti teiltä, vastasi don Rafael ivallisesti hymyillen.
— Kauniimmasti kuin luulettekaan, vastasi don Kornelio jokseenkin tyynenä, huomattuaan tekonsa anteeksi annetuksi. — Teillä ei ole aavistustakaan siitä kauheasta säikähdyksestä, jonka te ja hän olitte minussa juuri äsken vaikuttaneet. Mutta herra don Rafael, teidän luvallanne, minä olen sangen epämukavassa asemassa, voidakseni jutella…
— Kentiesi aijotte myöskin antaa minulle anteeksi, jos lasken teidät eheänä ja terveenä jaloillenne? sanoi don Rafael, antaen katteinin liukua maahan. — Hyvästi siis, katteini, hän jatkoi, ollen valmis ratsastamaan tiehensä. — Minä jätän teidät, surkutellen, ett'ei minulla ole aikaa kysyä, mistä se tulee, että tuo rauhallinen ylioppilas, joka niin hirveästi pelkäsi Oajacan piispan kiertokirjettä kapinan johdosta, on muuttunut upseriksi kapinallisten joukossa?
— Ja minä, vastasi Lantejas, — haluaisin tietää, mistä se tulee, että eräs kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini, joka ei näyttänyt katselevan mainittua kiertokirjettä suopein silmin, tänä päivänä on kapinan katkerimpia vastustajia?
Synkkä varjo kuvautui don Rafaelin kasvoille, kuullessaan nämä pistosanat hänen valtiollisten mielipiteidensä muuttumisesta.
Samassa kuului korkeaäänisiä hurraahuutoja taistelukentän kumpaiseltakin laidalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tien kumpaisessakin päässä joukko ratsumiehiä, joiden puoleksi sotaisa asu ilmaisi niiden olevan kapinoitsijoita. Yksi heistä huusi:
— Herra eversti! Tuolla hän on… don Kornelio on vielä hengissä.
Tätä puhui Costal.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä katteini että don Rafael ratsastajien saartamina.