KOLMASKYMMENES NELJÄS LUKU.
Jalomielinen vihollinen.
Don Rafaelin asema oli nyt tullut yhtä kamalaksi, kuin Lantejas'enkin oli joku silmänräpäys tätä ennen ollut. Hänen pistoolinsa olivat laukaistut, taistelussa katkenneen sapelinsa oli hän heittänyt pois, ja ainoa ase, joka hänellä oli jäljellä, oli väkipuukko, jonka hän oli työntämäisillään don Kornelion sydämeen.
Mejikolaisen kapinan kestäessä ottivat hallituksen sotajoukot ainoastaan vähän vankeja, ja kapinoitsijat maksoivat samalla tavoin. Don Rafael päätti siis myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, ennenkuin joutuisi vihollisensa käsiin, kun yksi näistä, muuan upseri, huusi Lantejas'elle.
— Ah, katteini Lantejas! Joutukaa kenraalin luokse. Hän haluaa teitä kiittää voitosta, jonka olette meille Caldelas'en surmaamalla hankkineet.
Don Rafael tunsi ensi katsannolla puhujan, ja niin rohkea kuin Tres-Villas olikin, tunsi hän kuitenkin jonkinlaista iloa, huomatessaan häntä lähestyvän upserin olevan eversti Trujanon, entisen muulinajajan.
Trujano puolestansa tunsi heti tuon hallituksen väessä palvelevan upserin.
Don Rafael, ollen liian ylpeä vetoamaan omaksi turvaksensa vanhaan ystävyyteen, kannusti hevostansa ja nelisti Tiujanoa vastaan. Hän ratsasti niin kiivaasti, että molemmatkin hevoset olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä törmänneet yhteen; jos ei Lantejas'en käsi olisi tarttunut don Rafaelin hevosen ohjaksiin. Liikutettuna everstin äsken hänelle osoittamasta jalomielisyydestä, syöksyi katteini, ollen vaarassa joutua kummankin hevosen jalkoihin, noiden kahden ratsastajan välittäjäksi.
— Eversti Trujano! hän huudahti. — Minä en käsitä, mitä te tarkoitatte, sanoessanne, että kenraalin on kiittäminen minua voitosta; mutta jos olen jotakin tehnyt, joka palkinnon ansaitsee, en pyydä minkäänmoista muuta kuin don Rafael Tres-Villas'en hengen ja vapauden pelastamista.
— En pyydä minkäänmoisia armon osoituksia, keskeytti don Rafael, luoden Trujanoon ylpeän silmäyksen.
Teidän on osoittaminen minulle yksi… että ojennatte minulle kätenne, sanoi entinen muulinajaja sekä tarjosi sydämellisesti omansa.
— En ikinä voittajalle! huudahti don Rafael.
— Tässä ei ole voittajata eikä voitettua, vastasi Trujano, noudattaen tuota miellyttävää hymyä, joka lumosi jokaisen sydämen. — Olenpahan mies, joka en milloinkaan unohda itselleni osoitettua ystävyyttä.
— Ja minä myöskin se, joka aina sellaista muistan, lausui don Rafael lämpimästi, puristaen samalla kättä, jota hänelle vielä tarjottiin.
Sitten kumpikin ratsastaja ohjasi hevosensa toistansa lähemmäksi ja vaihtoivat mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä.
Käyttäen tätä tilaisuutta kuiskasi Trujano hienotunteisuudella, joka vielä enemmän don Rafaelia liikutti:
— Menkää, te olette vapaa. Luvatkaa minulle ainoastansa, ett'ette leikkaa useamman naisrukan nivuksia, vaikka taisi yksi semmoinen ollakin, jonka sydän paisui ylpeydestä, kun voittaja Aguas Calientes'in luona lähetti hänelle niin hirveän muiston. Menkää, lisäsi hän, vetäen kätensä don Rafaelin kädestä, — menkää antamaan itsenne vangiksi Las Palmas'een, jossa, uskokaa minua, tie on teille avoinna.
Sitten Trujano taasen kävi, kuten tavallisesti, vakavan näköiseksi ja huudahti:
— Antakaatte don Rafael Tres-Villas'en mennä! Unohtakoon jokainen, mitä tapahtunut on!
Näin lausuen hän miekallansa tervehti hallituksen palveluksessa olevata everstiä, joka ainoasti voi vastata tervehdykseen syvintä kiitollisuutta ilmaisevalla silmäyksellä.
Sitten puristi don Rafael katteinin kättä, kumarsi jälysti muille kapinoitsijoille ja nelisti pois Huajapamin lakeudelta johtavaa tietä.
Yksin päästyään hän alkoi vaipua unelmiin. Mitähän Trujanon viimeiset sanat tarkoittivat? "Tie on, uskokaa minua, teille avoinna." Olikohan se vakuutus, että hän oli tervetullut Las Palmas'een? Pitäisiköhän hänen menemän sinne, kuten eversti oli häntä kehoittanut?
Ponnistellen hän karkoitti viettelyksen, joka tuossa viimeisessä kysymyksessä piili, ja päätti ratsastaa Del Valle'en, karkaisemaan sydäntänsä isänsä haudalla.
Tämä tulisi olemaan hänelle vaarallinen matka. Koko maakunta, paitsi pääkaupunkia ja paria muuta paikkaa, oli nyt kapinoitsijain vallassa, ja hallituksen palveluksessa oleva upseri ei voinut kulkea teillä mitä suurimmatta vaaratta.
Jumala suojelee velvollisuutensa täyttäjää, don Rafael jupisi, ja tunti myöhempään oli hän jo mennyt Huajapamin lakeutta rajoittavan vuorijonon ohi ja kulki nyt sitä tietä, joka johti etelään, Del Vallen maakartanoon.
KOLMASKYMMENES VIIDES LUKU.
Kaipaus.
Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.
Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.
Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä, istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa taivaanrantaan.
Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat, ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.
Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.
Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.
Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon, ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.
Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis, oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin, hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet kiinni ja vieneet kartanoon.
Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä, eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.
Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San
Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin,
Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana
samannimisestä järvestä.
Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen. Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.
Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi. Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset kolmeltasadalta naiselta.
Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian, oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen, jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat hänen kärsimistänsä sieluntuskista.
Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.
Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi, suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.
Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää, kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän huolellisesti oli säilyttänyt.
Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin ennustavana kerran oli pyytänyt.
KOLMASKYMMENES KUUDES LUKU.
Rosvoleiri.
Huajapamista ja Oajacan kaupungista lähtee kaksi tietä, jotka suuntaavat toisiinsa, kunnes lopulta yhtyvät. Näiden yhtymäpaikka on Ostuta-virran rannalla, lähellä samannimistä järveä, eräällä kohdalla, jossa on kahlauspaikka virran poikki. Ennenkuin tulee tälle kahlauspaikalle, on Del Valle-niminen kartano Oajacan tien toisella puolen, ja tunnin matkan päässä, virran yli kahlattua, San Carlos'en maat alkavat. Kumpikin maatila, joiden alle kuuluu ääretöin maa-ala, yhtyisivät toisiinsa, jos ei virta niitä eroittaisi.
Pitkin virran oikeanpuolista rantaa, tuon äskenmainitun kahlauspaikan lähellä, näkyi sen päivän seuraavana aamuna, jona don Rafael pakolaisena lähti Huajapamista, useampia hajallaan olevia tulia, jotka tuikkivat öisessä sumussa ikäänkuin tähdet pilvisellä taivaalla.
Vasemmallakin rannalla ja äskenmainittujen tulien vastapäätä näkyi toisia, epäsäännöllisesti kimaltellen pitkin virran reunaa. Kumpikin tulijuova ilmaisi leirin siellä oloa, vaikka virta sen jakoi kahteen osaan.
Virran oikealla puolella, silläpuolen, missä San Carlos-niminen kartanokin sijaitsi, oli pääleiri. Siellä oli suuri, säkeistä ja niinimatoista koottu teltta.
Kaksi kireestä kantapäihin pyssyillä, miekoilla, pistoleilla ja puukoilla varustettua miestä olivat vahdissa teltan kumpaisellakin puolen, astuskellen edestakasin, mutta niin etäällä, ett'eivät voineet kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin.
Tämä huono teltta oli molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, pääkortteeri, jossa kumpikin rosvo tässä silmänräpäyksessä olivat.
Ryöstettyään Las Palmas-nimisen maakartanon, olivat he jonkun aikaa olleet poissa paikkakunnalta, mutta nyt he olivat sinne palanneet, tuoden uusia liittolaisia seurassansa. Arroyo oli vannonut, ett'ei hän jätä kiveäkään Del Vallen maakartanosta paikallensa, ja heidän Ostuta-virran rannalla olemisensa tarkoitus oli tämän valan täyttäminen.
Tällä hetkellä istuivat nuo molemmat velikullat parilla härän pääkallolla, jotka heillä oli tuolien asemasta, poltellen maissinlehteen kieritettyä tupakkaa.
Äkkiä kohosi ovena oleva matonräpäle, ja miesmäinen nainen näyttäytyi aukossa. Se oli Arroyon vaimo. Hänen karkeat, mustat hiuksensa olivat kiedotut päälaelle isolla, kultahelyillä koristetulla ja kilpikonnan kuoresta tehdyllä kammalla. Hänen kaulallansa riippui useita helminauhoja, joihin oli kiinnitetty joukko ristejä, taika-esineitä ja muita kultakoristeita, mutta näistä kirjavista koristuksista huolimatta olivat hänen kasvonsa innoittavat, varsinkin kun niitä tässä silmänräpäyksessä rumensivat kaikki kiukun ilmaukset.
— Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, — häpeä teille, että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään jäljellä!
— Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. — Mistä kärmeenpesästä sinä puhut?
— Del Vallen maakartanosta… mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon portille.
— Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.
— Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua pyytämään.
— Akka! huudahti Arroyo raivoisena. — Kuka sinulle on antanut luvan minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?
Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon, jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen vaimoonsa.
— Pyhä Maria! tämä huudahti. — Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua suojella?
— Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, — tunnettehan te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"… ymmärrättehän… näitä pieniä perheellisiä kahakoita…
— Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; — ja nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, — on minulla eräs asia teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.
— Mikä sitten? kysyi vaimo äreästi.
— Sinun on vielä kerran tutkisteleminen ottamaamme vankia. Koeta, jos mahdollista, saada selvä hänen asiastansa.
— Se lintu laulaa yhä vielä samalla äänellä, vastasi vaimo; — hän väittää olevansa don Mariano de Silvan palveluksessa ja että hänellä on viesti tuolle eversti-hullulle, joksi te don Rafael Tres-Villasta nimitätte.
Tämän vihatun nimen kuultuansa rosvo rypisti otsaansa.
— Oletko saanut selvää, mikä se viesti on?
— Mies väittää, ettei se ole laisinkaan tärkeätä. Mitähän luulet hänen taskuistansa löytäneeni, kun häntä tarkastelimme?
— Myrkkypullon kentiesi?
— Ei, mutta jotakin muuta yhtä hassua. Huolellisesti tehdyn kääryn, joka sisälsi pienen, hajuveteen kastetun, silkkisen nenäliinan, ja tähän oli käärittynä hiuspalmikko… pitkä ja kaunis, lempo vieköön.
— Hm, sanoi Bocardo; — ja mitä te, sennora Arroyo, sillä olette tehneet?
— Mitäpä, minä sillä olisin tehnyt? kysyi vaimo halveksivasti. — Minä heitin tuon roskan viestinviejän silmille. Epäilemättä se oli tuolle saakelin everstille lähetetty rakkauden merkki.
— Ottiko viestinviejä sen siis takasin?
— Otti sellaisella innolla, kuin jos se olisi ollut kultavitja.
— Sitä parempi, sanoi Bocardo; — minulla on eräs miete, hän jatkoi — ja, jos en erehdy, sukkela-miete. Tämän viestinviejän ja palmikon avulla voimme saada eversti Tres-Villas paikkaan, jossa hän lemmityisensä sijaan tulee kohtaamaan parikymmentä meidän miestä, jotka ilman mitäkkään vaikeuksitta tulevat ottamaan hänet kiinni hengissä. Asia on milt'ei kuin valmis. Viekää minut vaan tämän viestinviejän pakeille, niin minä vastaan lopusta. Mitä sanotte, Arroyo? Mitä on meidän eversti Tres-Villas'en kanssa tekeminen?
— Polttaminen hänet vähällä tulella… paistaminen hänet elävältä! vastasi rosvo, ilmaisten hurjaa iloa.
— Mutta sinun vaimosi tulee pyytämään hänelle armoa, lausui Bocardo ivallisesti.
— Kyllähän se sitä tekee, sanoi vaimo. — Ei, paistettava hän on ja poltettava vähällä tulella.
Ja hirveästi nauraen hän meni teltasta, antaakseen sijaa Gaspacholle, joka seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään.
— Puhu! käski Arroyo äskentullutta. — Sinä pahojen viestien tuoja, mitä sinulla on sanottavaa?
— Kentiesi, herra katteini, vastasi rosvo, — kentiesi minulla on joitakuita hyviäkin uutisia.
— Noh, kerro ensiksi ne huonot!
— Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.
— Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?
— Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään.
Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti
Yannez'in pään viereen.
— Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. — Yannezinko myöskin!
— He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa tietä.
— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!
— Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti, ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä pakoon.
— Lempo vieköön… mitä pölkkypäitä!
— Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini. Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta, jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin tuo miesraukka jälleen toipui.
— Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin sellaista, sanoi Bocardo kalveten, — ja se on tuo saakelin eversti Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.
— Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. — Pepe Lobos on siitä varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.
— Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. — Lupaan sinulle palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!
— Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. — Tarkoitatko sitä todellakin?
— Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. — Pidä suusi, Bocardo; sen lupasin, häntä pettääkseni.
— Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan. Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka maailman ääriin.
Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.
— Häkki on tyhjä! hän huusi. — Lintu on lentänyt pois tuon konnan,
Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!
— Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. — Heti heidän jälkeensä! Halloo! hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, — kaksikymmentä miestä hevosen selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat ne hengissä takasin!
Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa alkamaan.
— Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, — jos eversti pääsee pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani! Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien lähtöä, — hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San Carlos'en maakartanossa.
— Niin, vastasi toinen, — ja minulla on suuri huvittelemisen halu juuri nyt. Tänä iltana aijon huvitteleida. Huomenna ryntäämme Del Vallen kimppuun koko voimallamme, ja vieköön minut paholainen, jos jätän siellä kiveäkään kiven päälle.
— Niin, huomenna ryhdymme asiaan täydellä todella, sanoi Bocardo, hykertäen iloisena kämmeniänsä. — Mutta katsokaapas, hän jatkoi, katsellen ulos teltasta, — meidän miehet ovat valmiit takaa-ajoa alkamaan. Jos tahdotte totella minun neuvoani, niin lähettäkää vaan kymmenen miestä kahdenkymmenen sijaan. Ne riittävät kylläksi ottamaan kiinni nuo kaksi kanaljaa, jotka meiltä ovat karanneet. Lähetettyänne apua Del Vallen luokse, ei jää monta tänne pääkortteeriin jälelle.
Arroyo päätti noudattaa toverinsa neuvoa, valitsi ratsastajista kymmenen, joilla oli parhaimmat hevoset, ja käski heitä alkamaan takaa-ajon. Nuo muut kymmenen käskettiin samalla lähtemään Del Valle-nimisen maakartanon luo, tätä paikkaa piirittävän joukon avuksi.
KOLMASKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.
Vilvakka vuode.
Jätimme don Rafaelin matkalle Huajapamista Del Valleen.
Tarpeetointa on kaikkien niiden varokeinojen kertominen, joita hän noudatti, päästäkseen kapinoitsijoista, jotka joka haaralla samoilivat seudussa, jossa hän ratsasti. Riittää, kun sanoo hänen enimmästänsä yöllä matkustaneen. Mutta tälläkään tavalla ei hän laisinkaan ollut turvassa, ja useammin kuin kerran, täytyi hänen käyttää kaikkea sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jolla luonto hänet oli varustanut.
Kolmannen päivän ehtoona, juuri hämärässä, pääsi hän maakartanon läheisyyteen. Hän toivoi pian olevansa turvassa sen muurien sisäpuolella, kun nuo kaksi jo mainitsemaamme etuvartijaa joutuivat hänet näkemään ja hyökkäsivät esiin, ottaaksensa hänet vangiksi. Tämä toiminta oli sopusoinnussa Arroyon määräyksiin, joka oli käskenyt, että kaikki maakartanon lähellä nähdyt henkilöt otettaisiin kiinni ja tuotaisiin hänen luoksensa.
Don Rafael oli alussa epätietoinen vihollisesta, jonka kanssa hän oli tekemisissä; mutta hän ei ollut se mies, joka sovinnolla antautui niin raa'an kohtelun alaiseksi, kuin mitä etuvartijat osoittivat. Hänen vastarintansa loppuna oli näiden molempienkin saattaminen tappeluun kykenemättömäksi, mutta taistelun tapahtumat olivat Gaspachon siitä antamassa ilmoituksessa jokseenkin vääristeltyjä, jott'ei hän ärsyttäisi Arroyta kertomalla hänelle enemmistä tappioista.
Tosi on, että toisen sotamiehen olkapään luoti musersi; mutta tämä oli samalla mennyt niin läheltä sydäntä, että mies oli tunti jälkeenpäin kuollut. Mitä toiseen etuvartijaan tulee, oli eversti aivan oikein paiskannut hänet maahan, kuten kerrottiinkin, mutta sitä ennen oli hän työntänyt väkipuukkonsa tämän rintaan.
Vaikka hän jätti nämä molemmat kykenemättöminä hälinän nostamiseen, oli hänen pistoolinsa pamaus pahaksi onneksi ilmaissut hänen läsnäolonsa rosvoille. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua ajoi kymmenkunta näistä häntä takaa.
Kun eversti oli vapauttanut itsensä kummastakin vastustajastansa, epäili hän silmänräpäyksen, ratsastaisiko hän takasin, tahi jatkaisi matkaansa maakartanoon. Tämän epäilyksen ajalla nuo takaa-ajavat ratsastajat lähestyivät, ja yksi näistä, tuo ennenmainittu Pepe Lobos, hänet tunsi.
Kun don Rafael huomasi ratsastajat, kiekkasi hän äkkiä hevosensa ympäri ja ratsasti takasin samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Hänen toivonsa pakoonpääsemisestä perustui hänen hevosensa erinomaisen nopeuden tuntemiseen. Päästyään vähän matkaa edellepäin, aikoi hän paeta siihen taajaan metsään, jonka läpi hän äsken oli kulkenut. Tässä tarkoituksessa hän palasi sinne nelistämällä.
Arvellen olevansa tarpeeksi kaukana takaa-ajajistaan, poikkesi hän jyrkästi tieltä ja riensi eteenpäin taajan viidakon läpi, kunnes läpitunkematon kude oksista ja köynnöskasvista hänet esti etenemästä. Tähän hän pysähti, laskeusi ales satulasta sekä talutti hevosensa erään puun luokse. Sitten hän alkoi etsiä jotakin paikkaa, jossa hän turvallisesti voisi saada muutama tunti lepoa niistä ponnistuksista, joita hänellä päivän kestäessä oli ollut.
Muutama askel tästä näki hän jättiläis cedrelapuun, jossa kasvoi niin taajaan lehtiä, että se näytti lupaavan turvallisen piilopaikan oksiensa välissä. Peljäten takaa-ajajansa mahdollisesti vieläkin voivan löytää hänen jälkensä, päätti don Rafael kiivetä cedrelapuuhun, jonka tummat lehvät tulisivat hänet salaamaan terävimmältäkin silmältä. Tultuaan puuta lähemmäksi, huomasi hän sen suunnattoman paksuksi ja siihen kiipeämisen itsellensä mahdottomaksi. Ei hän myöskään voinut ulottua puun alimmaiseen oksaankaan. Keino tämän vaikeuden voittamiseen kuitenkin tarjoutui.
Mahdottoman suuri köynnöskasvi roikkui maahan puun ylimmäisistä oksista, ja sitä myöten voi don Rafael kiivetä ylös.
Puuhun päästyään hän laskeusi maata kahden suunnattoman oksan väliin, valmistautuen, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, jäämään sinne, kunnes huomisaamu koittaisi.
Hän toivoi takaa-ajajansa hänen jälkensä hukattua jakautuvan kaksi- tahi kolmehenkisiin ryhmiin, voidaksensa sitä tarkemmin tutkia metsän. Tässä tapauksessa hän luuli voivansa ne kaikki surmata, yhden toisensa jälkeen, suuren rohkeutensa ja voimansa avulla, joihin hänellä oli rajaton luottamus.
Muutaman minutin hän tarkasti kuulteli. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään, ei ainakaan mitään, joka olisi ilmaissut ihmisten läsnäoloa.
Vähitellen hän tunsi silmäluomensa tulevan yhä raskaammiksi, ja hetken kuluttua hän huomasi unen voittavan hänen päätöksensä pysyä valveilla. Turvatakseen itsensä puusta putoamiselta nukkuessaan, irroitti hän uumallansa olevan vyön ja sitoi itsensä sillä lujasti kiinni oksiin. Sitten hän vaipui syvään uneen.
KOLMASKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.
Huolimatoin etsiminen.
Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi, palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.
Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.
Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa, etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.
— Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos etsimätoverillensa, — herättää se minussa erään mietteen…
— Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen toverinsa.
— Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin, koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.
— Mitä sitten?
— Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa.
[Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]
— Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.
— Ne minulla on… aivan uudet kortit.
— Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.
Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet, että unohtivat kaikki ympärillänsä.
Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja
Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.
— Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. — Viisisataahan dollaria katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?
— Niin vastasi Suarez, — viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha. Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota hornan everstiä vangitessa?
— Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.
— Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.
Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe nukkumaan.
— Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, — en ole saanut unta rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin. Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin kentiesi nukun liian myöhään.
— Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen palkinnon yksinäni.
Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.
Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä, oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi, hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.
Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt takaa-ajamisesta.
Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:
— Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi toinen. — Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät nähdä.
— Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. — Jos hän sattuisi meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.
— Hm, jupisi toinen, — enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä, jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton satulasta?
— Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria!
Kuulitteko mitään?
Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa, jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn kohtauspaikkaan olisi viisainta.
Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.
Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat Pepeä.
— Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki Panchito-paralle… ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään löytämättä, niin…
— Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi, joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.
— Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. — Kysykääpä tuolta toveriltani. Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä… mihinkäs Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.
Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.
— Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, — voimme jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme, ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät; mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa saada tuon palkinnon.
Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin viivyttelemättä palata maantielle.
He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.
Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael oli metsän läpi ratsastanut.
Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt, kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä, samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta viidakkoon.
Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.
Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.
KOLMASKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Eräs kohtaus.
Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon, heräsi don Rafael syvästä unestansa.
Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.
Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin, näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.
Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin. Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen pensastoissa piilevän.
— Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä toisellensa, — kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet päällemme.
— Niin, kuului vastaus; — mutta meidän on supistaminen täällä oloamme niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.
Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.
— Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen kantoi, — tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?
— Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä seudusta… sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.
— Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän. Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.
— Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?
— Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se tekee… ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään, lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa, jota hän oli auttanut karkaamaan. — Rohkeutta siis, toverini, hän kehoittaen jatkoi, — minä koetan parastani, pelastaakseni teitä kaikissa tapauksissa pulasta.
— Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. — Tuo velikulta näkyy olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen paikkaan minutkin.
Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.
Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.
— Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, — teillä ei ole mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin pois aseenne!
Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen; mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.
— Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.
— Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael. — Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.
Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja otti hattunsa ales.
— Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te pakenette Arroyo-rosvoa… niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin; mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita… joko tahi ei!
— Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, — tepä todellakin osaatte käydä suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?
— Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon… ja…
Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.
Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten kasvoja.
— Lempo olkoon! tämä huudahti, — näyttääpä vaarallisemmalta kuin luulinkaan.
Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.
— Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni joko hengissä tahi kuolleena.
— Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen illalla, lausui don Rafael.
— Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.
— Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.
— Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina, kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija, mahdotointa.
— Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael alakuloisella äänellä.
— Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata, sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla.
Mainitse se, sanoi eversti.
— Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.
— Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. — Minä huomaan teidän olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, — enpä tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.
— Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta, herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi aavistaa teidän siellä oloanne.
— En, vastasi don Rafael. — Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien ajama jaguari… voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta vihollista kuin suinkin.
— Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään… se on vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti, jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.
Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Karkulaiset vaarassa.
Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.
— Vahinko, muistutti viestin viejä, — ett'emme kysyneet tuon herran nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen huomasin hänen virkapuvustansa.
— Hoh, vastasi Zapote. — Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi?
Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.
— Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.
— Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, — ett'emme voi tehdä mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.
Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti viidakon suojassa.
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa ja kurkistellen eteenpäin.
Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.
— Halloo, Perico! hän huusi.
— Kuka minua huutaa? kysyi Perico.
— Minä… Juan el Zapote.
— Mitä sinä siellä teet? Mistä sinä tulet?
— Leiristä, vastasi Zapote; — katteini on lähettänyt…
— Vai niin, katteini siis tietää meidän ajavamme takaa erästä hallituksen puoluelaista, joka on paennut metsään? Me olemme häntä koko yön etsineet, mutta emme ole häntä vielä löytäneet.
Tässä silmänräpäyksessä liittyi neljäs mies noihin kolmeen jo paikalla olevaan. Zapoten ja viestin viejän onneksi olivat nämä neljä juuri se ryhmä, joka ei vielä ollut tavannut leiristä tulleita ratsastajia, ja he eivät siis tietäneet heidän vanhaa toveriansa, Zapotea, ajettavan takaa karkulaisena.
— Kuten sanottu, jatkoi Zapote, — katteini on lähettänyt minut eräälle asialle toverini, tämän Gasparin kanssa, ja meillä on kova kiire.
Ennenkuin menette, lausui yksi miehistä, — sanokaa meille, oletteko nähneet ketään?
— Ketään? Ketä sitte? Hallituksen ystävääkö, jota te etsitte?
— Niin, eversti Tres-Villasta.
— Eversti Tres-Villasta! huudahtivat Zapote ja viestin viejä kuin yhdestä suusta.
— Erästä pitkää herraa, mustilla viikseillä ja puettu rakuunaupserin virkapukuun.
Selitys sopi aivan tarkalleen siihen henkilöön, jonka Zapote ja Gaspar vähää ennen olivat kohdanneet. He iskivät salaa silmää toisellensa.
— Emme, vastasi sitten tuo entinen rosvo kuivasti, — emme ole nähneet emmekä kohdanneet ketään; mutta me hukkaamme aikaamme. Hyvästi!
— Jumala kanssanne, vastasi Perico.
Jäähyväiset lausuttuansa poistui Zapote toverinensa astuskellen, niinkauan kuin vielä olivat kapinoitsijain näkyvissä, mutta sitten juosten kaikin voiminsa.
Päästyään niin kauaksi, ett'ei heidän enään tarvinnut takaa-ajamista peljätä, heittäytyi Zapote nurmelle kovin alakuloisen näköisenä.
— Mitä meidän nyt on tekeminen? kysyi Gaspar synkällä äänellä.
Zapote ei heti vastannut. Hän näytti olevan mietteisin vajonneena.
Äkkiä hän hypähti seisovallensa ja huudahti:
— Eräs miete, oiva miete!
— Ah, mikä sitten?
— Kuulkaapa. Minä tunnen Del Vallen maakartanon piirittäjät, ja te tunnette sen puollustajat. Sillä tavoin me voimme päästä sisään, ja kerran sisään päästyämme otan viisikymmentä miestä mukaani ja pelastan everstin.
— Mutta jos hän sitä ennen joutuu vangiksi tahi tulee surmatuksi? intti Gaspar.
— Silloin koetamme vangita Arroyon. Olemmehan sitten kaikissa tapauksissa ansainneet kunniallisen palkinnon.
— Niin, lausui Gaspar, — eversti voi kentiesi päästä viiran rannalla olevaan bamburuohostoon, ja silloin me kentiesi voisimme hänet pelastaa.
— Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa voimme ennättää takaisin apumiehinemme. He voivat helposti hyökätä ulos Del Vallesta nyt, kun milt'ei kaikki piirittäjät ovat etsimässä. Pian, rientäkäämme joutuin maakartanoon!
NELJÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.
Pelastettu.
Yksin jääneenä alkoi don Rafael tyynesti miettiä asemaansa. Hän ei voinut kieltää pakoonpääsemisen toiveensa olevan sangen epävarmoja, ja että hänellä, jos ei joku aavistamatoin sattumus häntä auttaisi, oli äärettömän vähän toivoa tulla häntä uhkaavasta vaarasta pelastetuksi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut yhtään aikaa hukattavana, vaan hänen täytyi heti tehdä päätöksensä.
Hän viipyi ainoastansa silmänräpäyksen, miettiäksensä, miten hänen olisi hevosellansa menetteleminen. Ensiksi hän ajatteli jättää sen sinne, mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuosta eläimestä kentiesi tulisi olemaan hänelle hyötyä. Se voisi olla jonkinlaisena liikkuvana suojuksena, jonka takana hän voisi suojella itseänsä takaa-ajajiensa luodeilta. Ja jos hän ensiksi pääsisi onnellisesti viidakosta, voisi hän sitten helposti paeta Roncadorin nopeuden avulla. Tästä syystä hän päätti jälleen etsiä hevosensa.
Hän ei ollut käynyt montakaan askelta, kun epäselvä äänien sorina tuli hänen korviinsa. Hän kuulteli, mutta kun äänet eivät kuuluneet lähestyvän, jatkoi hän matkaansa siihen viidakkoon, johon hän Roncadorin oli jättänyt.
Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.
Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon Zapote oli häntä neuvonut menemään.
Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin pakoitti häntä pysähtymään.
Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän. Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.
Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.
Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti, linnun kestävän nokituksen johtamana.
Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.
Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä kau'ennut.
Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta, jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran, hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka kuitenkaan ei ollut luultavaa.
Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael, virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän että janon.
Puolipäivä oli jo kulunut, ja auringon säteet valuivat vinoon oksien lomatse don Rafaelin jatkaessa matkaansa. Vähän tämän jälkeen hän huomasi harvemmiksi tulevien puiden välistä Ostuta-virran, joka virtasi tyynenä, juosten korkeita bamburuohoja kasvavien rantojen välissä. Hän ei viivytellyt piilopaikan etsimistä. Sen metsän reuna, josta hän oli tullut, ulottui muutaman askeleen bamburuohostosta, ja mennen tuon avonaisen paikan poikki niin joutuin kuin suinkin, katosi pakolainen bamburuohostoon.
Tuon jättiläisruohon peitossa hän tunsi itsensä turvallisemmaksi. Piilopaikastansa voi hän katsella virran yli, ja muutamista isoista kivistä, jotka olivat virran keskellä, tunsi hän sen paikan ja tiesi, ett'ei hän voinut olla etäällä Ostuta-virran poikki vievästä kahlauspaikasta, johon kaksi vuotta sitä ennen hänen Arroyon ja tämän rosvojen takaa-ajaminen oli häntä johtanut. Äkkiä hän kuuli takanansa huutoa ja hevosen astuntaa. Nämä äänet tulivat siitä joukosta, joita Arroyo oli lähettänyt häntä takaa-ajamaan ja jotka nyt tyhjin toimin leiriin palasivat.
Paremmaksi vakuudeksi vetäytyi don Rafael peremmälle ruovostoon, varovasti taivuttaen kädellään tieltänsä bamburuokoja, eikä ratsastajilla, vaikka he ratsastivat ainoastansa vähän matkaa hänestä, ollut aavistustakaan vihollisensa niin lähellä olemisesta.
Yhä kuullellen, kuuli don Rafael kahlauspaikan yli menevien hevosten molskimisen, ja muutama minuutti sen jälkeen vallitsi tällä-paikalla syvä hiljaisuus.
NELJÄSKYMMENES TOINEN LUKU.
Vastahakoinen lähettiläs.
Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen, tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista voimaa.
Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta, joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa; muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.
Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa. Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.
Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.
— Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, — enpä tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet, vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.
— Kyllä, katteini, vastasi neekeri; — minä en ole unohtava teidän käskyänne… vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.
— Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.
— Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.
Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää. Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin ateriaosalle.
— Ohoh, sanoi katteini, — jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.
— Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla äänellä. — Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.
— Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?
— Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti. — Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla, ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä, joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta, täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin kasikein jälkeläisille… viisikymmentä vuotta täyttäneille… ja Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.
Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä uskontoa, kun Costal palasi.
— Noh, sanoi katteini, — oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri todellakin Ostuta-virran rannoilla?
— Olen, vastasi intiani, — muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin, sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä, joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty, pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää tämän yön tuon pyhän järven rannalla.
— Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. — Niin lähellä! hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. — Mitä muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä isännästänne, don Mariano de Silvasta?
— Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen joukot sitä vielä piirityksessä.
— Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, — lienevätkään kenraali Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.
— Niin, sen tiedän, vastasi katteini, — sen tiedän… Kuitenkin… minä mieluummin… Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin, tuliluikku kädessä?
Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä enin huomiota ansaitsevalta.
— Sanokaa minulle, ystäväiseni… hän alkoi.
— Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. — Kenraali
Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.
— Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.
Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä estääksensä, kysyi:
— Mitä te tahdotte?
— Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el
Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?
— Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.
— Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään
Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.
— Te siis olette Arroyon palveluksessa?
— Minulla on se kunnia.
— Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.
— Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata kahlauspaikalla… jos hän ei ole mennyt muualle… esimerkiksi San Carlos'en maakartanoon… kaikissa tapauksissa on teidän meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni miehelle.
Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.
— Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, — minä pelkään täällä joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.
— Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal, olkapäitänsä kohottaen. — Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini, ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni, jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan nukahdamme… varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule uinahtamaankaan.
— Te olette oikeassa… minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme siis joka mies hetkisen.
Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta, jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet sikeään uneen.
Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin vajosi uneen.