NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.
Don Kornelio vangiksi otettuna.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran kahlauspaikalle.
Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta, että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat. Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden tähteitä, joita oli hajallaan maassa.
— Jos minä, lausui Costal katteinille, — osaan saada selville totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi… hän, joka teidän viittaanne niin ihastui… luulen voivani sanoa olevamme etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.
— Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen vartijaväki, intti don Kornelio?
— Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, — niin voitte jäädä sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen tiedusteluretken.
Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian näkyvistä kadonnut.
Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. — Jospa minä nelistäisin kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, — katsomaan, eikö häntä jo näy?
Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.
Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei säikähtyneeksi.
Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt. Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.
Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.
Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä, milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta ratsastaa askeltakaan eteenpäin.
Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen, valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.
Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa, epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen takasin kahlauspaikalle.
Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä rakennuksen yläkerrasta.
Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa virtaa kohti.
Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla, johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut joitakuita luitansa.
Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja heittänyt permen hänen ympärillensä.
— Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka tuntui don Korneliosta tutulta, — todella onkin viittani tuolla!
Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.
— Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi rosvo; — tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo edelläpuolenpäivänä.
— Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini sävyisästi.
— Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan yltänsä viitan.
Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.
— Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, — mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.
Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.
Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo, sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.
Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin, jonka Morelos oli hänelle uskonut.
Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat. Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen, toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja, keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä joukossa.
Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.
NELJÄSKYMMENES NELJÄS LUKU.
Pirullinen rangaistus.
Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet. Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin ja Zapote-karkulaisen kanssa.
Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa, ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.
Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.
Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki, näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.
Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.
Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa ylläpitämiseksi.
Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän rahojansakin tallensi.
Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.
Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden, oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.
Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille, tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella kuului korkeaäänistä melua.
Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.
Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat liekit ympäröivät.
Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.
Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota onnetointa uhria löi.
Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.
Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä suurempaan julmuuteen.
Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:
— Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin vangiksi. Tässä hän on!
Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu, kuin tuo inhoittava ruoskamies.
— Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; — minä tulen heti, kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa ja rahansa kätkenyt.
Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.
Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.
Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli tulossa.
Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.
— Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, — kuka te olette?
— Nimeni on Lantejas… katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali
Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on…
Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus, sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan, suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.
— Noh, lausui sakalin näköinen mies, — missä ovat mainitsemanne todistukset?
— Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,
— Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.
— Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin menettäneet päänne. Lemmon huono onni!
Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, — sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti huudon päästettyänsä pyörtyi.
Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.
NELJÄSKYMMENES VIIDES LUKU.
Viesti tuodaan perille.
Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa, käheällä äänellä huudahti:
— Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin tuo toinen toipuu.
— Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.
Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.
— Tunnusta heti! hän huudahti, — ja anna asian loppua. Minä olen väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.
— Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille sanomaan…
Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean asiansa.
— Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.
— Paperini ovat minulta ryöstetyt.
— Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon luona. — Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.
— Varsin mielelläni, vastasi kuotale, — mutta ei vielä. Tuo visapää on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut järkeensä… hän haluaa ilmaista.
— Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki Arroyon luokse.
— Kas niin, kurja! huudahti akka, — missä sinun rahasi ovat kätkettynä?
— Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo lunnaat maksaminen.
Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.
Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.
Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi uudelleen.
Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman henkilön, jota he etsivät.
Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian ohimenevästä päihtymyksestä.
— Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei häntä itsenänsäkin hämmästytti, — ja te, herra Bocardo, minä käsken teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en airuetta… minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka puolesta me taistelemme… emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt… tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.
Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.
Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio kuitenkin samalla äänellä:
— Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin, ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin…
Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä äänellä huutaen:
— Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.
Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi, vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.
Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä huoneesen.
— Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.
Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.
— Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi rosvolta.
— Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio hämille joutumatta.
— Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.
— Todistukset!… Todistukset! huusi Arroyo. — Todistukset! Ne minun pitää heti saada!
Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta, pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.
Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.
— Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, — tahi oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.
Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo niin, pahalla ajalla poistullut viitta.
Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen lakkariin.
— Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja, että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.
Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja kunnioitettua nimeä mainittaessa.
— Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen; — mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita minua vastaan olette käyttäneet, niin… ja rosvo kähisi suustansa hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.
Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.
— Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen toveriensa lähtiessä huoneesta. — Satuloitkaa heti hevoseni; minä tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!
NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.
Iloisia ja surullisia sanomia.
Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä niin hyvin oli kätkenyt.
Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.
Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista, mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili, jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän siis asettui jalkamiehen tielle.
Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.
— Ah, herra, hän huudahti; — auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee apua isännällensä!
— Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.
— Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.
— San Carlos'en maakartanostako?
— Niin, herra. Tunnetteko hänet?
— Tunnen; onko hän missään vaarassa?
— Äh, vastasi palvelija, — rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.
— Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. — Ja teidän emäntänne, donna
Marianita, hän lisäsi, — miten hänen laitansa on?
— Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. — Kaikeksi onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka eivät koskaan riko sotalakeja.
— Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään maakartanoa piiritä?
— Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.
— Hyvä! lausui eversti. — Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille pikaisen ja verisen koston.
Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.
— Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin ratsastaessaan.
— Ah, herra, vastasi palvelija, — minä olin niin hämilläni, kun hän minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en. Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja sisartansa… joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.
Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.
— Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla tänä iltana?
— Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi näiden jumalattomien ihmisten käsiin.
— Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.
— On mahdollista, jatkoi palvelija, — että donna Gertrudisen sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.
— Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?
— On, herra, vastasi palvelija, — donna Gertrudis on ikäänkuin entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta, herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.
— Ei se mitään ole, vastasi eversti, — mutta sanokaatte minulle, tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?
— Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.
— Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.
— Niin, jatkoi palvelija, — ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska hänet näin on hyljätty… kuolee hivumalla, mutta varmaan… Kuinka, herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin se pyrkisi ulos rinnastanne.
— Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael, — mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?
— En, vastasi palvelija; — mutta olisinpahan minä hänen sijassansa, en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt hempeämpää ihmistä.
Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.
— Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi tunnustushuutoon, — että täällä on eversti Tres-Villas.
Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.
— Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. — Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen eräässä tärkeässä asiassa.
Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.
Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille, että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.
— Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.
— Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien löytäminen vaikeata.
— Se on kylläkin totta, vastasi eversti; — sattumasta minä kuitenkin heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.
— Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.
— Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään heidät joka ainoan miehen.
— Hyvä, vastasi tämä. — Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä takaa… sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa teitä puhutella.
— Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. — Minä puhun palattuani heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa… San Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.
NELJÄSKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.
San Carlos'en valloittaminen.
Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael sekä luutnantti Veraegui.
Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.
— Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä vastakkaiselta puolelta?
Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.
— Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.
Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt lähdettiin taasen liikkeelle.
Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse, jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.
Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin, voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael toivoikin.
Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin, samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin vihollinen kentiesi voisi paeta.
Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta maakartanon katolta.
Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten, pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen pääporttia kohti.
Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.
Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.
Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.
— Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. — Ampukaa kumoon tuo toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!
Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.
Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas porttikäytävään.
— Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle, ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. — Eespäin, urhoni, hän jatkoi, — ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!
Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.
— Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä etsittyänsä.
Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois, etsimään sen kadonnutta emäntää.
Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä
Bocardoakaan niiden joukossa ollut.
— Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. — Meidän on käyminen heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.
— Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin, — minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.
— Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. — Minun isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin. Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.
— Se on totta; vastasi don Rafael, — ja kuitenkaan ei käy näiden konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa, tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.
— Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.
— Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä. Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon itse lähteä häntä etsimään.
Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan, hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.
— Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. — Ah, tekö siinä olettekin? hän jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. — Millä lemmon tavalla te olette päässeet ulos vahtihuoneesta?
— Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. — Hän tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata…
Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.
— Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. — Mihin hän on mennyt, teidän armonne?
Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin heidän jaloistansa pääsi.
NELJÄSKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.
Lumottu järvi.
Kello oli kymmenen illalla, ja tähtikirkas taivas kattoi avarata tasankoa, jolla paikottain oli metsää, paikottain leveitä, milt'ei puuttomia aroja. Tämän tasangon keskellä oli suuri järvi. Sen musta, sameriainen vesi tuskin kuvasti tähtiäkään, jotka sen yli niin kirkkaasti tuikkivat, ja laineet, jotka loiskivat sen kaislaisilla rannoilla, antoivat ainoastansa kuulua muutamia synkkiä, alakuloisia ääniä.
Milt'ei keskellä tätä järveä kohosi jylhä, vihertävä vuori, joka oli suuren, jättiläiskäsien pystyttämän hautapatsaan näköinen. Sen huipulla levisi valkoinen, järven höyrähdyksistä, jotka yön viileydessä olivat sakeutuneet, syntynyt usvapilvi. Nuo monet mustat raot sen kupeissa tekivät sen kuonalla peitetyn, sammuneen tulivuoren näköiseksi, ja alahalla sen juurella kuuluivat alligatorit molskivan kaislistossa.
Nyt selittämämme järvi oli tuo jo ennen mainittu Ostutajärvi eli, kuten seudun väestö sitä useammin nimitti, lumottu järvi.
Tämän järven rannalle oli samalla aikaa, kun don Rafael valloitti San Carlosien maakartanon, pysähtynyt muuan matkue, jossa oli don Mariano ja hänen tyttärensä Gertrudis sekä neljä heidän palvelijaansa.
Kuten don Fernandon uskollinen palvelija jo oli eversti Tres-Villas'elle kertonut, odotettiin isää ja tytärtä samana päivänä San Carlos'een, ja he olisivat sinne määräajalla saapuneetkin, jos ei donna Gertrudis'en heikko terveys olisi pakoittanut heitä pitempiin pysähdyksiin, kuin aikomus olikaan. Nyt oli myöhään illalla neljäntenä matkustuspäivänä, kun he saapuivat Ostutajärven eteläpäähän, ja, ennenkuin hän liiallisesti väsyttäisi tytärtänsä, päätti don Mariano yöpyä sille paikalle, jatkaaksensa sitte matkaa varhain seuraavana aamuna.
Matkustajat valitsivat pienen, kauniiden puiden ympäröimän aukon leiripaikaksensa. Maa oli peitetty pehmeällä nurmella, ja joukko kukkivia pensaita sekä köynnöskasvia täytti ilman suloisella tuoksullansa.
Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne lepäsivät.
Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja lemmen tunteilla.
Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella, hillityllä äänellä jutellen.
Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.
— Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, — veden tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.
— Oh, lausui toinen, — minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa.
Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.
— Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli Zefirino, — asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut, että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi nousee, levittää sinne intianien jumala… joka on piru itse. Hän tekee sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat siitä kummallisen tarinan.
— Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.
— Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos, uhrin vielä eläessä.
— Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä… juuri tuolta järven rannalta?
— Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka,
Zefirino!
— Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa. Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri, etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä seudullakin, järven etelärannalla.
Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös, pelosta vavisten.
Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.
Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että hän oli intiani.
Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan, samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin etsisi.
Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota velhovuorta kohti.
— Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. — Se on sydäntänsä etsivä intiani!
NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Levotoin yö.
Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.
— Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in. Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä katteinille soveliaan lepopaikan.
Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle päin ja olivat pian näkyvistä.
Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia; mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.
Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.
Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö sanoi hänelle, että hän oli valveilla.
Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen mielessään.
Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.
Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä, päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.
Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.
Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.
Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.
Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää tuota outoa ilmiötä.
Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat, kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.
Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot lumivalkeina säikähdyksestä.
— Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta näöstä.
— Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.
— Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, — kaiketi ovat ne jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.
— Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; — jaguarit eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa… nyt se taasen alkaa?
Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen äänen kaltaista.
— Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.
— Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani… hän voi tuskin kestää matkan jatkamisen vaivoja.
— Ah, isäni, sanoi Gertrudis, — älkää minua ajatelko. Minä kävelisin ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan kauemmaksi.
— Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot. Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, — ja lähtekäämme heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.
Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin, kesken.
Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin kaukana olevilta ihmisiltä.
Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita, ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella ratsastavat miehet pitelivät.
— Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; — eihän he vaan lienee
Arroyo rosvoinensa?
Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.
Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.
Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa, huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.
Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.
Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.
Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin manattu.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Loihtiminen.
Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään seuraamana.
Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.
Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.
— Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, — kun minun esi-isäini jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet, tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.
— Minä toivon sen, vastasi Claro.
— Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, — mutta kuka heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.
— Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.
— Matlacuez, sanoi Costal, — on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat sen kestävät.
— Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.
— Tlaloc, jatkoi Costal, — on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna, alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.
— Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, — että tahdon kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää, missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.
— Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä huudankin jumaliani avukseni.
Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon läppäämisen kaltaista ääntä.
Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa ollessaan.
Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä. Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.
— Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. — Se on
Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.
— Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, — oletteko niin vähän perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.
— Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro kummastuneena.
— Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.
— Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi. Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?
Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää, joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.
Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.
Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä nousneena.
Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva voittoriemun tunne.
— Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa käsivarteen. — Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen uudistumaan. Katsokaapa tuonne!
Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen sennoran viitta.
— Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta, jonka tuo ilmiö hänessä herätti.
— Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja riensi neekerin seuraamana järvelle.
Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat uida takasin rannalle.
Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa, ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:
— Kuolema Gaspachon murhaajalle!
Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin rantoja.
Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.
Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaikki jälleen ääneti.