VIIDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU
Takaa-ajo.
Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.
Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.
Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.
Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.
Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.
Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.
— Ah, herra katteini, huudahti Costal, — teidän näkemisenne minua ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona, pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän Clarolle, hypäten satulaan, — meidän on jälleen lähteminen järvelle, muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc… Herra don Kornelio, tahdotteko tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.
Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja palvelijansa.
Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa, ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.
Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.
— Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.
Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut, näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.
Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.
— Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi Clarolle. — Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei se ennusta meille niitäkään hyvää.
Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä. Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.
Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä, johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.
Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.
— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, — luulenpa koko maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen, keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.
— Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.
Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.
Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla äänen, joka lausui:
— Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen pääsee käsistämme.
Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.
Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka, Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don Rafaelin etsimistä.
VIIDESKYMMENES TOINEN LUKU.
Kesken jäänyt kosto.
Niiden monien jälkien johtamana, joita rosvot, tietämättä tulevansa takaa-ajetuiksi, jättivät, ei don Rafaelille sotamiehineen ollut näiden seuraaminen vaikeata. Tuskin tuntiakaan San Carlojen maakartanosta lähdettyänsä saivat he näkyviinsä Arroyon seuralaisineen, jotka yhä etsivät donna Marianitaa järven rannalta. Don Rafaelin kiivaus oli estänyt häntä salaamasta lähestymistänsä, muutoin olisi hän heti voinut päästä verivihollisensa kanssa kahakkaan. Kuten asiat nyt olivat, nelisti hän heitä vastaan aukealla kentällä sillä seurauksella, että Arroyo kaukaa tunsi peljätyn vastustajansa ja, huomauttaen Bocardoa vaarasta, hän kannusti hevostansa sekä laukkasi pois hurjassa vauhdissa, toisten seuraamana.
Vaistomaisesti päästäen kovan huudahtuksen, riensi don Rafael eteenpäin sen vihollisen jäljissä, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt.
Joka silmänräpäyksessä tuli välimatka takaa-ajajien ja ajettavien välillä lyhemmäksi, ja, huolimatta jonkinlaisesta pedon rohkeudesta taistelussa muita vihollisia vastaan, tunsi Arroyo nyt sydämensä ankarasti leipovan, nähdessään takaa-ajajansa hänet pian saavuttavan.
Vihdoin tuli tuo peljätty silmänräpäys, jolloin rosvon täytyi pysähtyä tappelemaan. Hän kuuli don Rafaelin hevosen olevan aivan lähellänsä ja, kääntyen ympäri, hän tuimasti huudahti: — Kuole, konna!
Samassa hän laukasi revolverinsa takaa-ajajaansa kohti.
Luoti, huonosti tähdättynä, lensi, kuitenkin sattumatta, don Rafaelin pään ylitse, ja seuraavassa silmänräpäyksessä töyttäsi everstin hevonen sellaisella voimalla rosvon hevosen kylkeen, että sekä hevonen ja ratsastaja suistuivat maahan. Puoleksi tainnotonna kaatumisesta, ja kannukset takertuneena satulaan, yritti Arroyo turhaan nousemaan ylös. Ennenkuin hänen onnistui irtautua potkivasta hevosestansa, olivat don Rafaelin ratsastajat ennättäneet esille sekä paljastetuin miekoin seisattuneet hänen ympärillensä, samalla kun muut rosvot, joista ei sen enempää lukua pidetty, kuin että heille annettiin pari laukausta, jotka tappoivat Bocardon, jatkoivat hurjaa pakoansa.
Don Rafael laskeutui nyt hevosensa selästä, ja, pitäen väkipuukon hampaidensa välissä, hän tarttui molemmin kourin rosvon käsiranteisin. Turhaan koetti Arroyo irtautua tästä rautakourauksesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi selällänsä, don Rafaelin polven raskaana painaen hänen rintaansa.
— Kas niin, huudahti don Rafael, — sitokaa se konna!
Yks kaks kietoi eräs ratsastajista permensä kahdeksaan tahi kymmeneen kertaan rosvon käsivarsien sekä jalkojen ympäri ja sitoi ne kovasti toisiinsa.
— Sitokaatte hänet nyt minun hevoseni häntään! käski don Rafael.
Vaikka hallituksen sotamiehet olivat tottuneet näkemään hirmuisiakin kohtauksia, täytettiin tämä käsky kuolon hiljaisuuden vallitessa. He tunsivat sen rangaistuksen kauheuden, jota nyt aijottiin panna täytäntöön.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli rosvon ympärille kiedotun permen pää lujasti sidottu hevosen häntään, ja sitten hyppäsi don Rafael satulaan.
Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa vastaus tämän armorukouksiin.
— Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken kuluttua lausui. — Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen, kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.
Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta. Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan, hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.
Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.
— Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä, tultuansa kuulomatkalle. — Herran tähden, älkää ratsastako meidän luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.
Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen toverinsa oli tietysti Gaspar.
— Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. — Oh, tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä, tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. — Mitä teillä on minulle asiaa? Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.
— Niin, vastasi Zapote, — me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne, tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.
— Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.
— Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle päälliköllensä. — Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä puhuttelevan. Te häntä estätte.
— Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. — Kenen luota te tulette?
— Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään, kuiskasi Zapote. — Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin matalammalla äänellä.
Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.
Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa, nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin tanssimataudin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja huudahti korkealla äänellä:
— Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.
Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen, jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.
Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi, hän jälleen kääntyi viestintuojiin.
— Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.
— Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.
Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.
VIIDESKYMMENES KOLMAS LUKU.
Loppu.
Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen äänetöin hiljaisuus.
Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien seutuvilta.
Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.
Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc, muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.
Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista, juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.
Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä nykyään oli.
Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista, jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa, kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi se, jolle ne olivat aijotut.
Oman onnensa valtaamina, eivät kumpikaan vielä tietäneet äsken tapahtuneesta, kauheasta onnettomuudesta. Jumala oli don Marianolle armollinen, lohduttaen hänen sydäntänsä rakkaan tyttärensä menettämisestä, antamalla hänen nähdä toisen tyttärensä sanomatointa onnellisuutta. Hän tiesi Gertrudis'en suuren rakkauden sisareensa, ja, peljäten hänen nykyisessä huonossa terveydentilassa ilmaista hänelle tuon surullisen uutisen, oli hän päättänyt pitää sen tältä salassa, kunnes sopivata tilaisuutta sen ilmoittamiseen ilmestyisi.
* * * * *
Lopulta oli viimeinenkin ratsastaja everstin varusväessä kadonnut lähellä olevaan metsään, jättäen Ostutajärven rannat yhtä tyhjäksi, ikäänkuin siellä ihmisiä ei koskaan olisi liikkunutkaan.
Tämä tyhjyys oli kuitenkin näennäinen. Rannalla, sillä kohdalla, jossa rosvojen takaa-ajaminen oli päättynyt, makasi kaksi ihmisen tapaista maassa. Toinen niistä oli kuollut, ja toinen, vaikka vielä hengissä, oli yhtä liikkumatoin. Ensinmainittu oli Bocardo, joka oli saanut surmansa erään don Rafaelin joukkoon kuuluvan ratsastajan luodista. Hengissä oleva oli Arroyo, jonka, kädet ja jalat sidottuina, oli mahdotoin paikaltansa liikkua. Siinä hän makasi kenenkään säälimättä tahi hänelle auttavaa kättä tarjoamatta, pian joutuvana korppikotkien tahi aavikkosusien uhriksi.