Pelästys ja hämmennys vallitsi kaupungissa. Kaikkialta kuului vain itkua ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Yö tuli ja lisäsi vain yhä tilanteen kauheutta, peittämällä maan synkkään pimeyteen.
Lukuisia vartiostoja kulki kaduilla lakkaamatta ja tuon tuostakin hiipi rohkeita vaqueroja käärmeen tavoin pimeään parin kolmen sadan askeleen päähän, saadakseen selville uhkasiko presidiota mikään välitön vaara.
Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.
Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.
Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni. Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken häirinnyt, palautui jälleen.
Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa valloittaa sen.
Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut, intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.
Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen — kaikki oli hävitetty ja kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä lukuisia majoja — kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.
Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys, toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan, "noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen ole sotineet tuolla tavoin."
"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."
"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en tiedä, mitenkä tämä päättyy."
"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."
"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia torven törähdyksiä.
Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä sulkulaitteesta.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon, jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."
"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän aikomuksensa."
"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu, jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen pariin?"
"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.
"Te!" huudahti don José ihmeissään.
"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa, mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."
Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan koetti peitellä:
"Menkää sitten, koska välttämättä niin haluatte."
"Kiitos!" sanoi majuuri liikutettuna ja iloissaan.
Ja hän läksi lujin askelin etuvarustusta kohti.
VII.
HYÖKKÄYS PRESIDIOTA VASTAAN.
Majuuri Barnum oli aseeton, hän oli tehnyt tilinsä elämälle eikä ollut tahtonut ottaa mukaan miekkaansa, jottei saisi syytä puolustaa itseään mahdollisesti sattuvassa taistelussa.
Päästyään kuulomatkan päähän hän pysähtyi, ja koska hän edellisillä sotaretkillään useasti oli ollut tilaisuudessa kohtaamaan apacheja, oli hänen viimein onnistunut oppia sen verran heidän kieltään, että hän tuli toimeen ilman tulkkia.
"Mitä haluatte, päälliköt? Oletteko kulkeneet Rio Grande del Norten yli ja hyökänneet meidän alueellemme, huolimatta välillämme vallitsevasta rauhasta?" kysyi hän korkealla ja lujalla äänellä, nostaen samalla juhlallisesti hattuaan, pannen sen tämän kohteliaisuuden osoituksen jälkeen taas päähänsä.
"Oletteko se, jota valkonaamat nimittävät don José Kalbris'iksi", kysyi muuan päälliköistä, "ja jota sanotaan kuvernööriksi?"
"En. Meidän lakimme mukaan ei kuvernööri saa lähteä paikaltaan, mutta minä olen majuuri Barnum, hänen lähin miehensä päällikkyydessä. Olen saanut toimekseni esiintyä hänen puolestaan teidän luonanne — te voitte siis sanoa minulle mikä tuo teidät tänne."
Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen yht'äkkiä vanhan upseerin luo.
Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään ihmettelemättä.
Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.
"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien puolesta.
"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."
"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."
Majuuri kumarsi vaatimattomasti.
"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"
"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."
"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään vihollispäällikköä neuvottelemaan."
"Pelkääkö isäni siis, että me neljä valloittaisimme kaupungin?" sanoi apachi nauraen, mutta mieli äkäisenä siitä, että näki aikeensa, päästä yhteyteen kaupungissa todennäköisesti olevien ystäviensä kanssa, menevän myttyyn.
"Tapanani ei ole pelätä mitään", sanoi majuuri, "minä vain ilmoitan teille asian, jota ette tunne, siinä kaikki. Jos tahdotte nyt käyttää tätä tekosyynä kohtauksen keskeyttämiseksi, niin tehkää siten. Minun on sitten vain poistuttava."
"Ohhoh, isäni on vilkas vuosiinsa nähden! Miksi keskeyttää kokousta, kun emme vielä ole maininneet mikä sen aiheuttaa?"
"Puhukaa sitten ja sanokaa minulle, miksi olette tulleet tänne."
Päälliköt neuvottelivat keskenään silmäyksiä vaihtaen ja lausuen muutamia sanoja matalalla äänellä. Vihdoin päällikkö lausui:
"Isäni on kai nähnyt apachien ja kaikkien liittoutuneiden heimojen suuren sotajoukon?" sanoi hän.
"Kyllä olen", sanoi majuuri välinpitämättömästi.
"Ja onko isäni, joka on valkonaama ja tietää paljon, laskenut siihen kuuluvat sotilaat?"
"Olen, mikäli se on ollut mahdollista."
"Ah, ja kuinka paljon niitä on isäni arvion mukaan?"
"Hyvä Jumala, päällikkö", vastasi majuuri tekeytyen erinomaisen välinpitämättömäksi, "minun täytyy sanoa, että heidän lukunsa merkitsee meille niin äärettömän vähän."
"Mutta kuitenkin, kuinka moneksi isäni arvioi heidät?" tiukkasi intiaani.
"Mistäpä minä tiedän, noin kahdeksan, yhdeksän tuhatta korkeintaan."
Päälliköt hämmästyivät sitä välinpitämättömyyttä, jolla majuuri ilman muuta arvioi heidän lukunsa kaksinkertaiseksi.
Apachisoturi jatkoi:
"Eikö isäni pelästy näiden saman päällikön käskettävinä olevien soturien lukumäärää?"
Majuuri oli huomannut päälliköiden hämmästyksen.
"Miksi minä pelkäisin? Ovathan kansalaiseni voittaneet paljon lukuisampiakin joukkoja."
"Mahdollista kyllä", vastasi päällikkö puraisten huultaan, "mutta tämä sotajoukko ei anna voittaa itseään."
"Kukapa tietää? Tätäkö minulle sanoaksenne olette tahtoneet neuvotella, päällikkö? Siinä tapauksessa olisitte voineet säästää itseltänne vaivan."
"Ei, se ei ole tarkoituksemme. Kuunnelkoon isäni kärsivällisesti."
"Puhukaa sitten ja tehkäämme loppu asiasta. Ei milloinkaan voi tietää mihinkä te tähtäätte intiaanilaisine verukkeinenne."
"Suurten kansojen sotajoukko on asettunut presidion edustalle hankkiakseen hyvitystä kaikesta pahasta, mitä valkonaamat ovat tehneet intiaaneille aina siitä asti, kun he astuivat punaiselle maalle."
"Mitä te sillä tarkoitatte? Selittäkää tarkoin, ja ennen kaikkea millä tekosyyllä te tällä tavoin tunkeudutte alueellemme sotaa julistamatta? Olemmeko me rikkoneet teidän kanssanne tehtyjä sopimuksia? Emmekö ole aina kohdelleet hyvin niitä intiaaneja, jotka ovat pyytäneet apuamme ja turvaamme? Vastatkaa."
"Miksi isäni ei ole tietävinään niistä oikeutetuista sodan syistä, joita meillä on valkonaamoja vastaan?" vastasi apachi, ollen olevinaan tyytymätön majuurin sanoihin; "isäni tietää, että me jo vuosisatoja olemme käyneet alituista sotaa Pitkäpuukkoja [Amerikan Yhdysvaltain asukkaita] vastaan, jotka asuvat vuorten tuolla puolen. Miksi on isäni kansa, joka sanoo olevansa meidän ystävämme, neuvotellut heidän kanssaan?"
"Päällikkö, sinä etsit tyhjänpäiväistä riitaa. Olisi parempi kun sanoisit suoraan, että te haluatte ryöstää karjamme ja varastaa hevosemme, kuin esittää järjettömiä verukkeita. Vaikka me olisimmekin sodassa comanchien kanssa, niin te menettelisitte aivan samalla tavalla. Tehkää siis hyvin, päällikkö, älkääkä enää ilvehtikö kanssani, vaan pysykää asiassa: mitä te tahdotte?"
"Isäni on viekas", sanoi intiaani, "kuulkaa siis! Näin tahtovat päälliköt: tämä maa kuuluu meille, me tahdomme sen omistaa, isäni valkoisilla esi-isillä ei ollut oikeutta asettua tänne."
"Tuo on vähintään ulkokullattua, sillä tämän alueen ovat esi-isäni ostaneet eräältä heimonne päälliköltä", sanoi majuuri.
"Päälliköt ovat, kokoontuneina elämän puun ympärille, päättäneet suurelle valkoiselle päällikölle lähettää takaisin kaikki esineet, jotka muinoin annettiin tuolle päällikölle maan hinnaksi, ja ottaa taas haltuunsa maan, joka kuuluu heille ja jolla he eivät enää tahdo nähdä valkonaamoja."
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Siinä on kaikki", sanoi intiaani kumartaen.
"Ja kuinka pitkän ajan", kysyi majuuri, "suovat päälliköt kuvernöörille tämän esityksen harkitsemista varten."
"Kaksi tuntia."
"Hyvä", sanoi majuuri ivallisesti, "ja jos nyt kuvernööri hylkää sen, mitä aikovat veljeni silloin tehdä?"
"Päälliköt", sanoi apachi painavasti, "ovat päättäneet ottaa omaisuutensa jälleen haltuunsa. Jos valkonaamat kieltäytyvät sitä antamasta, poltetaan heidän kylänsä, heidän soturinsa surmataan, heidän naisensa ja lapsensa viedään orjuuteen."
"Oh", sanoi majuuri, "ennenkuin te pääsette niin pitkälle, ovat kaikki valkoiset presidiossa kaatuneet sitä puolustaessaan. Mutta minun toimenani ei ole keskustella kanssanne, minä vain esitän vaatimuksenne kuvernöörille sellaisenaan ja huomenna auringon noustessa saatte vastauksemme, lykätkää vihollisuuksien alkaminen siihen saakka."
"Ei — teidän asianne on pysähdyttää meidät, me emme voi pysyä toimettomina. Olkaa siis varuillanne."
"Kiitos suorapuheisuudestasi, päällikkö", sanoi majuuri, "olen iloinen tavatessani intiaanin, joka ei sentään ole ihan roisto. Hyvästi huomiseen!"
"Huomiseen siis", sanoivat päälliköt kohteliaasti, tahtomattaankin hämmentyneinä vanhan upseerin esiintymisestä.
Majuuri palasi yhtä hitaasti kuin oli mennytkin, osoittamatta vähintäkään arkailua.
Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen väkivallan.
Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.
"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.
"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita hävittömiä kepposiaan."
"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"
"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa, ellemme sitä tee… tehän tunnette nuo tavalliset uhkaukset… Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen, "unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."
Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.
"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."
"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.
"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin vanha presidio huolestuttaa minua."
"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."
"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä, että teette parhaanne."
Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä. Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle uskottua etuvartiota yllätykseltä.
Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti. Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita, jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.
Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.
Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito, Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.
Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä, odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.
Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.
"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello kymmenen."
"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä sanassaan — me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet koko määrästä."
"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin tuntuva."
"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni, viisikolmatta unssia mieheen."
Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua, ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.
Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella äänellä huusi hänen korvaansa:
"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."
Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen sotamies.
Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.
Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta, eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.
Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat säälimättä.
Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista tuulenpuuskista.
Majuuri syöksyi keskelle tuiminta käsikähmää, kutsuen luokseen esikaupungin puolustajia ja sanoin ja liikkein kehoittaen heitä epätoivoiseen vastarintaan.
Presidion päällikön esiintyminen vaikutti sähkön tavoin meksikolaisiin. Hänen esimerkkinsä innostamina he ryhmittyivät hänen ympärilleen ja vastasivat hyvin tähdätyllä kivääritulella hurjien vihollistensa hyökkäykseen.
Vaquerot, jotka otettiin vastaan pistinhyökkäyksellä, kääntyivät noloina karkuun, luotisateen seuraamana.
Majuurin tarmokkaiden ponnistusten kautta palautui asema ennalleen, mutta majuuri Barnum oli siksi kokenut soturi, ettei hän antanut näennäisen menestyksen huumata itseään. Hän huomasi, että olisi ollut hulluutta koettaa kauemmin puolustaa esikaupunkia. Hän ajatteli siis vain lähteä peräytymään mahdollisimman parhaassa järjestyksessä ja pelastaa naiset sekä lapset.
Kutsuen luokseen päättävimmät ja uskollisimmat sotamiehet hän muodosti niistä osaston pidättämään intiaaneja sillä aikaa kun aseettomat menisivät veneillä joen yli.
Apachit aavistivat hänen suunnitelmansa ja ponnistivat kaksinverroin estääkseen sen toimeenpanon. Syntyi hirveä käsikähmä. Kauhea taistelu mies miestä vastaan syntyi valkoisten ja puhanahkojen välillä, edelliset taistellen perheittensä pelastamiseksi, jälkimmäiset toivossa saada runsaan saaliin.
Mutta meksikolaiset, innostuneina päällikkönsä uhrautuvasta urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.
Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.
Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.
Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.
Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada käsiinsä.
Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.
Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.
Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin ampuvaa patteria.
Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.
Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä riippuvainen ja joen erottama.
Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin oli odotettu.
Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen, tuottamatta mitään ratkaisua.
Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.
Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita huutoja, nähdessään mestauksen.
Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä, jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään. Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla tavoin.
Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.
Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin lisätä kaupungin puolustuskykyä.
Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein vetäytyneet leiriinsä.
"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme mitään — kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä lopputulosta."
"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla kuin itsemmekin."
"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."
"Kuinka niin?"
"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen, tuomita niin julmaan kuolemaan."
"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että ajan kuulan kallooni."
"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä taistelussa."
Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän mielessään tunsi kumoamattomaksi.
"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"
"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin ajatella meitä."
"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."
Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:
"Don Torribio Quiroga."
Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike johtui.
Don Torribio Quiroga astui sisään.
Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun, vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.
Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.
"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.
"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.
"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä pitkälle matkalle."
"Palaan nyt juuri siltä."
"Mutta tuo univormu."
"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."
"Te olette siis?" kysyi don José.
"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin ajutantti."
"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.
"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."
Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt hänen sydämeensä.
"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut…"
"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille tällä hetkellä suureksi hyödyksi."
Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka hän ojensi everstille.
Don José tarttui siihen innokkaasti.
"Sallitteko?" sanoi hän.
"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"
Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.
"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en odottanut niin runsasta avustusta."
"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio, "hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."
"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"
"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don
Torribio hymyillen ilkeästi.
"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme hauskaa."
"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton hymyily.
"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.
"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."
"Mihinkä osastoon se kuuluu?"
"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."
"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä vastaan."
"Olen käytettävissänne, eversti."
"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.
"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.
Eversti epäröi hetkisen.
"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua, ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don Torribio."
Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli noussut.
Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.
"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain tuntisi minua!"
VIII.
KONNAMAISUUTTA.
Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli tavannut niin kummallisella tavalla.
Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:
"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä minun on odotettava teiltä."
Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.
"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.
"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen ilkkuvalla äänellä.
"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."
"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."
"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun antaa teille erään neuvon."
"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä, siitä saatte olla vakuutettu."
"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa, että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta ammun luodin päänne läpi."
"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme ymmärtämään toisemme."
"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."
Tuntematon kohautti hartioitaan.
"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"
"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies ylpeästi.
"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te vastaatte minulle!"
"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini, edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"
"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani — ymmärrättekö nyt?"
"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä keskustelu on hyödytöntä."
Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin tylyä kohtelua.
"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen. Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"
Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.
"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."
"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"
"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä, olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu kilpailija."
"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja annan doña Hermosan käsiinne."
"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja iloissaan.
"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."
"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."
"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."
"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."
"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken tapahtuu."
"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin luottavasti."
"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."
Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen, mutta hän tyyntyi heti.
"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."
"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan, ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."
"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut hakevani kostoa."
"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"
"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle petosta."
"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa, joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin hymyä teidän joutuessanne tappiolle."
"Kuinka?… Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin, minäkö liittyisin…"
Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.
"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne niitä."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki ohi tuulen siivillä.
Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;
"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette, olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä tietä tulen kulkemaan."
"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole toimetonna."
"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille päätöksestäni, missä tapaan teidät?"
"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."
"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota minua kohtaamaan teitä!"
Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.
Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti. Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut heitä.
Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin, jotka vain raaka voima voi masentaa.
Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.
Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä, ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen. Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.
Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.
Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo, jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa, välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.
Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään, lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu, ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.
Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan hänet ja kuulusteltuaan häntä.
Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.
Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella hellyydellä.
Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan häneen.
Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi sanoen:
"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät tänne tänään?"
"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä, "olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut minut rientämään tänne tällä hetkellä."
"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."
"Hänen kimppuunsa on siis hyökätty?" kysyi nuori mies.
"On", vastasi haciendero kuivasti; "hänen ja erään toisen henkilön kimppuun, joka, häntä huonompionnisena, luultavasti on kuollut. Ettekö sitä tiennyt?"
"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"
"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."
Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:
"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"
"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään, ei edes teitä."
"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."
"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme tuleen."
"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että jos saisin olla itsepäinen…"
"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."
"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus.
Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."
"Juuri niin, toisella kertaa, kun olemme päässeet rauhaan noilta kirotuilta intiaaneilta, eikä meidän enää tarvitse pelätä kauheaa kuolemaa."
"Ja nyt, serkku hyvä", jatkoi nuori mies huonosti hilliten vihaansa, "koska huomaan, että te luultavasti hajamielisyydessänne ette ole tullut tarjonneeksi minulle tuolia, niin saan vain lausua toivovani teidän olevan turvassa ja sanon hyvästit."
Haciendero ei ollut huomaavinaan sitä tyytymätöntä äänensävyä, jolla nuori mies lausui viime sanansa.
"No, hyvästi sitten, don Torribio", sanoi hän; "onnea matkalle. Olkaa varovainen ennen kaikkea ja pitäkää silmänne auki. Tiet ovat rosvoja täynnä ja minä olisin lohduton, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus."
"Seuraan neuvoanne, josta teitä vilpittömästi kiitän", vastasi nuori mies, kääntyen mennäkseen.
Tällöin don Estevan, joka kuten mainittu, näytti nukkuvan, aukaisi silmänsä ja huomasi don Torribion. Hänen silmänsä säkenöivät.
"Äiti kulta", sanoi hän raukealla äänellä, "ja te don Pedro, olkaa hyvä ja jättäkää minut hetkeksi yksinäni tuon caballeron kanssa, jolle minun on sanottava muutamia sanoja kahdenkesken."
"Minulleko, señor?" huudahti don Torribio ylpeällä, melkein halveksivalla äänellä.
"Niin, juuri teille, señor don Torribio Quiroga", vastasi haavoittunut, jonka ääni kävi yhä lujemmaksi hänessä liikkuvien tunteiden johdosta.
"Sinähän olet liian heikko, poikaseni", sanoi doña Manuela, "puhuaksesi jonkun kanssa."
"Kenties olisi viisaampaa vartoa muutamia päiviä, ystäväni", lisäsi don
Pedro.
"Ei", vastasi Estevan, "minun täytyy puhua hänen kanssaan tänään, vieläpä nyt heti."
"Tee kuten tahdot, inttipää", sanoi don Pedro, "me menemme viereiseen huoneeseen voidaksemme rientää tänne heti kun kutsut meitä. Tulkaa, Manuela!"
He menivät.
Don Estevan piti katseensa kiinnitettynä oveen, aina siihen asti kunnes se oli sulkeutunut, jonka jälkeen hän kääntyi don Torribioon päin, joka yhä seisoi liikkumatta keskellä salia.
"Tulkaa lähemmäksi, señor caballero", sanoi hän, "jotta tarkoin käsittäisitte, mitä minulla on sanottavaa."
"Kuulen mitä sanotte, señor, ja pyydän, että joutuin annatte minulle selityksen, joka teillä on tehtävänä."
"Saatte sen aivan heti, caballero. Pyydän huomauttaa teille, että minä kohotin erään rosvon naamiota niistä, jotka hyökkäsivät kimppuumme, ja että minä tunsin hänet."
"Minä en ymmärrä teitä, señor", vastasi don Torribio.
"Vai niin, te ette ymmärrä minua, señor! Odotinkin sellaista vastausta. Te ette luultavasti tiedä myöskään sen henkilön nimeä, joka oli seurassani, ja jota vaquerot ahdistivat kuvaamattoman raivokkaasti."
"En, sitä en todellakaan tiedä, caballero", vastasi don Torribio yhtä rauhallisesti.
"Yhä parempaa ja parempaa! Tietäkää sitten, että se oli don Fernando Carril", sanoi don Estevan, katsahtaen don Torribioon purevan ivallisesti.
"Don Fernando Carril surmattu!" huudahti nuori mies kaksinverroin ihmetellen.
Don Estevan nauroi ylenkatseellisesti.
"Vielä muuan seikka", lisäsi hän uhkaavalla äänellä: "ellei don Fernandoa ole tuotu takaisin tähän haciendaan neljänkolmatta tunnin kuluessa, ilmoitan minä don Pedrolle ja hänen tyttärelleen hänen murhaajansa nimen. Oletteko ymmärtänyt minut tällä kertaa, mitä?"
Ja kivun pakottamana hän puolittain pyörtyneenä vaipui takaisin vuoteelleen.
Don Torribio seisoi hetkisen paikoillaan masentuneena kuulemastaan, mutta saavuttaen taas pian mielenmalttinsa hän läksi kiireesti ulos, hyppäsi satulaan ja ajoi täyttä neliä yli lakeuden, mutisten raivoissaan: "Tiikerikissa oli oikeassa. Minulla ei nyt ole muuta tehtävää kuin mennä Baranca de Frayleen."
IX.
VANKINA.
Meidän on nyt selitettävä lukijalle, mitä oli tapahtunut don Fernando
Carrilin kaaduttua siinä väijytyksessä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Heti kun miekka oli pudonnut hänen lamautuneesta kädestään ja hän oli kaatunut toverinsa viereen, heittäytyivät hänen päälleen yht'aikaa ne naamioidut miehet, jotka tähän asti vain epäröiden olivat lähestyneet häntä, siinä määrässä he kunnioittivat hänen hienoa miekkaansa. Ja että heillä olikin syytä tähän kunnioitukseen, sitä osoittivat neljän rosvon ruumiit, jotka puhkaistuin rinnoin makasivat pitkänään maassa.
Don Fernando Carril oli kaatunut selälleen; eikä hänessä näkynyt elon merkkiäkään. Hänen kauniilla, jalomuotoisilla kasvoillaan lepäsi kuolon kalpeus. Puoleksi avonaisten huulten välistä näkyivät tiukasti yhteenpurrut hampaat. Veri valui virtanaan monesta haavasta, ja hänen kouristuksen tapaisesti suljettu kätensä piti vielä kiinni aseesta, jolla hän oli niin kauan taistellut murhaajiaan vastaan.
"Capito!" sanoi muuan heistä, katsellen häntä tarkkaavasti, "kas siinä mies, joka on hyvin huonossa tilassa. Mitähän mestari sanoo?"
"Mitä tahdotte hänen sanomaan, señor Carlocho?" vastasi toinen. "Hän puolustautui kuin jalopeura. Oma syynsä! Hänen olisi pitänyt olla siivolla, niin ei mitään tällaista olisi hänelle tapahtunut. Nähkääs, me olemme menettäneet neljä miestä."
"Se oli oikein noille lurjuksille! Olisin suonut, että hän olisi surmannut kuusi, kun hän itse vain ei olisi tuossa tilassa."
"Koira vie!" vastasi rosvo, "tuo ei ollut varsin kohteliaasti lausuttu meitä kohtaan, sanon minä."
"Hyvä on, hyvä on! Auttakaa nyt minua sitomaan hänen haavansa parhaimman mukaan, ja lähtekäämme kiireesti täältä, sillä meidän ei ole varsin terveellistä oleskella tällä seudulla. Sitäpaitsi odotetaan meitä toisaalla, kiiruhtakaamme siis."
Ryhtymättä enempään keskusteluun kiiruhtivat rosvot tottelemaan Carlochon käskyä. Kun nuoren miehen haavat oli sidottu parhaimman mukaan, heitettiin hänet sen gauchon hevosen selkään, joka näytti johtavan joukkuetta, ja koko joukko läksi ajamaan täyttä neliä, välittämättä sen enempää taistelussa kaatuneista, joiden ruumiit jätettiin villipetojen saaliiksi.
Ratsastettuaan varsin nopeasti lähes kaksi tuntia saapuivat he vihdoin hylättyyn ranchoon.
Siellä oli kaksi miestä levottomasti odottamassa heidän tuloaan.
Nämä miehet olivat don Torribio ja Tiikerikissa.
"No?" huusi viimemainittu tulijoille heti heidät huomattuaan.
"Tehty", vastasi Carlocho yksikantaan, hypäten hevosen selästä ja ottaen syliinsä don Fernandon ja kantaen hänet lehtivuoteelle.
Nuoressa miehessä ei näkynyt elon merkkiäkään.
"Onko hän kuollut?" murisi Tiikerikissa.
Carlocho puisti päätään.
"Ei taida paljonkaan puuttua!" hän vastasi.
"Roisto!" huusi intiaanipäällikkö raivoissaan. "Silläkö tavalla sinä toimitat käskyjäni? Enkö sanonut, että sinun piti tuoda hänen elävänä?"
"Hm!" sanoi Carlocho. "Olisin suonut, että olisitte ollut mukana! Ruumiillistunut hornanhenki, joka aseistettuna vain hienolla paraatimiekalla piti puoliaan meitä vastaan kolmattakymmentä minuuttia ja kaatui vasta sitten kun oli tappanut neljä urhoollisinta toveriamme."
Tiikerikissa hymyili pilkallisesti.
"Te olette aika raukkoja!" sanoi hän.
Ja kääntäen olkapäitään kohauttaen selkänsä vaquerolle hän lähestyi nuorta miestä.
Don Torribio seisoi jo tämän vieressä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Tiikerikissa.
"Ei", vastasi meksikolainen hetken kuluttua, "mutta ei paljon puutukaan."
"Sitä pahempi!" mutisi vanha päällikkö, "tahtoisin antaa paljon, jos hän olisi pelastettavissa."
Don Torribio katsoi häneen ihmeissään.
"Mitä liikuttaa meitä tuon miehen henki?" sanoi hän. "Hänhän on vihollisemme?"
"Juuri sen vuoksi toivonkin, ettei hän kuolisi."
"Minä en käsitä."
"Koko elämäni ajan olen työskennellyt erään aatteen toteuttamiseksi; minä en siis kuulu itselleni, vaan minun täytyy tuon aatteen hyväksi uhrata vihani ja ystävyyteni."
"Myönnän sen jossakin määrin, mutta miksi sitten olette asettanut ansan tuolle nuorelle miehelle, joka omien puheittenne mukaan on petturi?"
"Pitääköhän aina tulla väärin tuomituksi, vieläpä niiden taholta, jotka ovat lähinnä?" sanoi vanha sissi katkerasti hymyillen. "Mitäpä minua liikuttaa, vaikka tuo mies onkin petturi? Musertamalla hänet riistämättä hänen henkeään, olisin saavuttanut tarkoitukseni, joka minulla oli tehdessäni liiton teidän kanssanne. Kun sitten olisin pitänyt hänet jonkun päivän vankina estääkseni häntä ryhtymästä toimiin teitä vastaan ja vastustamasta avioliittoanne doña Hermosan kanssa, olisin laskenut hänet vapaaksi."
"Paha kyllä on se nyt liian myöhäistä. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Tämän miehen kuolema, joka on tapahtunut salaperäisesti, väijytyksen kautta, vahingoittaa teidän aikeitanne enemmän kuin luulettekaan."
"Tulkoon hänen verensä teidän päällenne, sillä juuri te olette pannut toimeen tämän murhan."
"Minäkö? Te olette hullu!" vastasi nuori mies.
Tiikerikissa katsoi uuteen liittolaiseensa suurin silmin ihmetellen ja vihellellen meksikolaista tanssisäveltä. Oli selvää, ettei tämä mies, joka ryömi veressä, ollut ensinkään käsittänyt mitä don Torribio hänelle sanoi.
"Pyh!" sanoi viimemainittu, "mitä merkitsee joku henkilö enemmän tai vähemmän!"
Intiaanipäällikkö kumartui vuorostaan don Fernandon yli ja tarkasti häntä huolellisesti.
Nuoren miehen silmät olivat ummessa ja kasvot olivat kuolon kalpeat ja jäykät.
Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen ohimoitaan ja rintaansa rommilla.
Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän, pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.
Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.
Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki mennyttä — ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.
Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.
Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.
Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli pelastettu.
Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti ja huokasi syvään.
Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle paikalleen.
Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta mielentilaansa.
"Te näette mitä tapahtuu", sanoi hän.
"Hitto vie, mutta itsehän olette tahtonut niin", keskeytti Pablito suuresti ihmeissään.
"Kyllä, minä olen tahtonut niin", jatkoi päällikkö, "ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni ja säästänyt minut inhoittavalta rikokselta."
"Jos te olette tyytyväinen, niin silloinhan on kaikki hyvin."
"Mutta nyt on kysymyksessä toinen asia. Muista, ettei don Torribio saa tietää mitään. Koko maailman, etupäässä tuon miehen täytyy olla siinä luulossa, että don Fernando on kuollut."
"Puhukaa, luulen ymmärtäväni tarkoituksenne."
"Don Fernandon haavat, vaikka niitä onkin paljon, eivät ole vaarallisia. Ainoastaan verenvuoto ja hänen nopea tänne tuontinsa on aiheuttanut jonkunlaisen horrostilan, josta hän varsin pian virkoo."
"Hyvä, hyvä! Mitä minun pitää tehdä?"
"Hän ei saa nähdä minua."
"Varsin hyvä. Sehän on tavattoman yksinkertainen asia."
"Hän ei myöskään saa tuntea teitä."
"Hm! Se on vaikeampaa — hän tuntee minut varsin hyvin."
"Se on tärkeätä!"
"Täytyy koettaa."
"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä."
"Kuulen."
"Minä lähden täältä heti. Läsnäoloni muualla on välttämätön. Te sitävastoin kuljetatte don Fernandon presidioon, hänen tietämättään siitä."