"Presidioon!" huudahti Pablito hämmästyneenä.
"Niin, se on varmin paikka", sanoi päällikkö, ottaen esiin erikoisella tavalla leikatun paperin. "Te viette hänet minun talooni. Hän ei saa millään tekosyyllä päästä sieltä pois. Ja ennen kaikkea hänen ei tule saada tietää, että hän on presidiossa."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Muistakaa vain, että te olette vastuussa hänestä."
"Hyvä! Teidän määräyksestänne tuon hänet teille elävänä tai kuolleena."
"Elävänä, hänen henkensä on minulle kallisarvoinen."
"No, minä koetan."
"Kuulkaa, Pablito, olkaa rehellinen minua kohtaan. Voinko luottaa teihin vai enkö?"
"No, koska välitätte niin paljon tuosta joutavasta", sanoi Pablito, "niin olkaa huoletta, minä vastaan vangista."
"Hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoi Tiikerikissa. "Muistakaa vain, että tänä iltana don Torribion läsnäollessa ilmoitatte minulle hänen vihollisensa kuolleen."
"Luottakaa minuun siinä suhteessa."
"Oh", mumisi vanha sissi, "ei, ei, en tahdo hänen kuolevan, hänen henkensä on minulle siksi kallisarvoinen, pannakseni toimeen kostoni."
Hän palasi don Torribion luo, joka odotti häntä kärsimättömästi.
Vaihtamatta sanaakaan nousivat molemmat heitä odottavien oivallisten mustangien selkään ja katosivat pian tien mutkiin.
Pablito palasi haavoittuneen luo epäilevin katsein, väännellen viiksiään. Nähtävästi hän ei oikein pitänyt hänelle annetusta tehtävästä. Kun vaquero kuitenkin oli rehellinen omalla tavallaan, ja kun niiden lukuisain ominaisuuksien joukossa, joita hän kehui itsellään olevan, lupauksensa täyttäminen oli niitä, joista hän enimmän kerskui, ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt rikkoa lupaustaan.
"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi hän hiljaa Carlocholta.
"Oh, paljon paremmin", vastasi tämä; "on ihmeellistä, mitenkä suonenisku teki hänelle hyvää. Hän on jo avannut silmänsä kaksi kertaa, vieläpä hän on yrittänyt puhuakin."
"Hm! Emme saa siis viivytellä ensinkään. Sinä saat sitoa tuon lurjuksen silmät, ja koska hän mahdollisesti saa halun ottaa siteen pois käsin, niin on sinun sen vuoksi sidottava ne kiinni pitkin kylkiä! Koska tämä kuitenkin on vain varovaisuustoimenpide, niin täytyy sinun menetellä siinä mahdollisimman hellävaroen. Oletko käsittänyt?"
"Olen, totta vieköön, siihen ei tarvita mitään tietäjää?"
"No hyvä, kiiruhtakaamme siis! Määräykseni täytyy olla suoritettu viidessä minuutissa ja kymmenen minuutin kuluttua pitää meidän olla matkalla."
Haavoittunut oli todellakin voimistunut, sillä kuten päällikkö oli huomauttanut, eivät hänen haavansa, vaikkakin niitä oli paljon, olleet vaarallisia. Verenvuoto vain oli aiheuttanut voimien loppumisen.
Vähitellen oli hän tullut siksi tuntoihinsa, että tiesi, kenen käsiin hän oli joutunut, vaikka hän vielä olikin liian heikko tehdäkseen mitään liikettä tai asettuakseen vähimmälläkään tavalla vastarintaan ympärillään olevia rosvoja vastaan. Hän oli saavuttanut kylliksi mielenmalttia käsittääkseen, että hänen täytyi olla erittäin varovainen ja välttää epäluuloja tilastaan miehissä, jotka eivät hetkeäkään olisi epäilleet uhraamasta häntä oman turvallisuutensa takia.
Kun Carlocho siis Pabliton käskystä sitoi kokoon käärityn kaulaliinan hänen silmilleen ja kytki hänen kätensä, oli hän olevinaan aivan tunnoton ja mukautui kaikkeen mitä hänelle tehtiin, rauhoittuneena kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä, jotka osoittivat, että hänen henkensä ainakin tällä erää oli turvassa.
"Mitä nyt teemme?" kysyi Carlocho.
"Anna parin kolmen miehen kantaa haavoittunut varovasti veneeseen, joka on muutaman askeleen päässä tästä. Mutta muistakaa, heittiöt, että jos vähänkin kolhitte haavoittunutta, niin minä ammun luodin päänne läpi."
"Mitä kummaa!" vaquero ei voinut olla lausumatta, katsellen ihmetellen toveriaan.
"Niin, totta vieköön!" sanoi Pablito kohauttaen olkapäitään. "Koska olitte niin tuhmia, ettette tappaneet häntä, kun oli tilaisuus, niin saatte vain syyttää itseänne. Siitä opitte toisella kertaa olemaan kohteliaita, tai jos mieluummin haluatte, menettelemään kätevämmin väijymistilaisuudessa."
Carlocho kuunteli silmät suurina tätä omituista selitystä, joka hänestä tuntui käsittämättömältä, mutta hän kiiruhti kuitenkin noudattamaan käskyä.
Pablito, Carlocho ja muuan kolmas vaquero veivät siis don Fernandon veneeseen, jota vastoin muut poistuivat maanteitse, kuljettaen toveriensa hevoset.
Kolmen tunnin kuluttua oli vanki, jolle hänen saattajansa eivät olleet lausuneet sanaakaan matkalla, presidiossa ja suljettuna Tiikerikissan muutamia päiviä sitten väärällä nimellä vuokraamaan taloon, seikka, josta don Fernando ei tiennyt.
Side silmiltä otettiin pois ja raajat saivat taas liikuntavapautensa. Mutta hänen huoneeseensa jäänyt naamioitu mies, joka seisoi äänetönnä kuin muumio, ei jättänyt häntä hetkeksikään pitämästä silmällä.
Haavoittunut, väsyneenä päivän kuluessa kestämistään mielenliikutuksista ja lisäksi heikontuneena verenvuodosta, toivoi tällä erää sattuman kautta pääsevänsä siitä ikävästä ja käsittämättömästä asemasta, missä hän oli; ja sulkien silmänsä, luotuaan ensin ympärilleen vangeille ominaisen, näennäisesti hajamielisen, mutta kuitenkin kaikki havaitsevan katseen, vaipui hän syvään uneen, jota kesti useita tunteja ja joka teki hänen mielensä täysin rauhalliseksi ja aivan entisen lailla tarkkanäköiseksi.
Vaikka häntä vartioivat henkilöt olivatkin ääneti ja naamioituja, kohtelivat he häntä kuitenkin kunnioittavasti ja näyttivät kilvan täyttävän hänen kaikki toivomuksensa ja tyydyttävän hänen pienimmätkin mielitekonsa.
Hänen tilansa oli oikeastaan varsin siedettävä; eikä siitä sitäpaitsi puuttunut eräänlaista erikoisuuttakaan. Ja don Fernando, joka parin päivän kuluttua oli vakuutettu siitä, ettei ensinkään haluttu hänen henkeään, vaan päinvastoin koetettiin mahdollisimman pian saada hänen haavansa paranemaan, mukautui viimein urhokkaasti kohtaloonsa, odotellen parempia aikoja.
Kolmantena päivänä vangiksi joutumisensa jälkeen oli don Fernando, jonka pienet haavat jo alkoivat arpeutua, noussut vuoteeltaan, osittain koetellakseen voimiansa, osittain yrittääkseen silmäistä ulos tutkiakseen, missä hän oli, voidakseen uskaltaa tehdä pakenemisyrityksen, joka vähitellen alkoi kypsyä hänen mielessään.
Ilma oli ihana, lämmin auringonsäde hypähti iloisesti ikkunasta sisään ja muodosti leveitä juovia nuoren miehen vankilana olevan makuuhuoneen lattialle. Hän tunsi olevansa varsin vahva ja yritti astua muutamia askeleita hellittämättömän vartiansa edessä, jonka leimuavat silmät eivät jättäneet häntä rauhaan sekunniksikaan.
Äkkiä syntyi kauhea meteli ja tykkien jyrinä tärisytti ikkunanruutuja.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyi nuori mies.
Vartia kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.
Rätisevä kiväärituli yhtyi tällöin tykkien jyskeeseen. Oli selvää, että vimmattu taistelu oli käynnissä aivan lähellä.
Vartia, yhä yhtä rauhallisena, sulki ikkunan.
Don Fernando meni hänen luokseen. Miehet katselivat toisiaan hetkisen. Monta kertaa oli don Fernando jo puhutellut tuota kivenkovaa vartiaa, onnistumatta saada häneltä mitään vastausta. Hän epäröi sen vuoksi hetkisen, ennenkuin rohkeni yrittää uudelleen.
"Ystäväni", sanoi hän viimein säyseästi, "mitä tuolla ulkona tapahtuu?"
Mies pysyi mykkänä.
"Vastatkaa minulle taivaan nimessä!" jatkoi don Fernando itsepintaisesti. "Kysymyksenihän on vähäpätöinen, ettehän te voi rikkoa ohjeitanne vastaan vastatessanne siihen."
Samassa tuntui melu lähenevän. Nopeita askeleita, yhtyneenä kirkunaan ja hälinään, kuului aivan läheltä.
Vartia nousi levottomana, veti miekan huotrastaan ja pistoolin vyöstään sekä meni ovea kohden; mutta tämä tempaistiin äkkiä rajusti auki, ja sisään syöksyi muuan mies kasvot vääntyneinä ja mitä suurimman pelon vallassa.
"Pakene, pakene!" huusi hän, "me olemme hukassa."
Vartia viittasi don Fernandoa vetäytymään peremmälle ja asettui päättävästi ovelle, johon samassa ilmestyi neljä naamioitua, aina hampaisiin asti aseistettua miestä.
"Takaisin!" sanoi vartia. "Tänne ei pääse kukaan tietämättä tunnussanaa."
"Siitä saat sen", sanoi muuan tulijoista. Ja pistoolin laukauksella hän musersi vartian pääkallon.
Vartia kaatui raskaasti suullensa, kirkaisten raivokkaasti.
Nuo neljä miestä astuivat hänen ruumiinsa yli, sitoivat lujasti hänen toverinsa, joka oli piiloutunut nurkkaan ja vapisi pelästyksissään, minkä tehtyään eräs heistä meni don Fernandon luo, joka ei käsittänyt vähääkään tästä omituisesta tapauksesta, ja sanoi hänelle:
"Te olette vapaa, caballero. Tulkaa, teidän täytyy heti lähteä tästä talosta."
"Keitä te ensiksikin olette", vastasi don Fernando, "te, jotka esiinnytte pelastajinani?"
"Sitä emme voi teille selittää täällä. Tulkaa nopeasti mukaan", toisti naamioitu.
"En ennenkuin tiedän keitä olette?"
Toinen teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja kumartuen hän kuiskasi don Fernandon korvaan:
"Mieletön! Ettekö siis tahdo enää nähdä doña Hermosaa?"
Don Fernando punastui.
"Minä seuraan teitä", sanoi hän liikutettuna.
"Kas tässä", sanoi naamioitu mies, "ottakaa nämä pistoolit ja tämä miekka, kaikki ei ole vielä päättynyt, kenties täytyy meidän taistella."
"Oh!" sanoi nuori mies iloissaan, "huomaan nyt, että teidät todellakin on lähetetty pelastamaan minua. Seuraan teitä minne tahdotte." Ja hän otti aseet, pistäen ne vyöhönsä.
He läksivät huoneesta nopein askelin.
"Mitä!" sanoi don Fernando tultuaan pihalle; "olenko minä todellakin
San Lucarin presidiossa?"
"Ettekö sitä tiennyt?" kysyi hänen kuljettajansa.
"Kuinka minä olisin voinut sitä tietää? Minut on tuotu tänne sidotuin silmin."
Muutamia täysin satuloituja hevosia seisoi renkaisiin sidottuna.
"Luuletteko voivanne istua hevosen selässä?" kysyi tuntematon.
"Toivoakseni", vastasi don Fernando.
"Se on välttämätöntä", sanoi tuntematon päättävästi.
"Sitten minä teen niin, vaikkapa kuolisin siitä tempusta."
"Hyvä! Nouskaamme sitten selkään ja lähtekäämme."
Juuri kun heidän piti kääntyä kadulle, tuli heitä vastaan kymmenen tai kaksitoista ratsumiestä täyttä laukkaa. Ne olivat korkeintaan parinkymmenen askeleen päässä.
"Tuossa on vihollisemme!" sanoi tuntematon matalalla, mutta lujalla äänellä. "Ohjakset hampaisiin ja hyökkäykseen! Meidän täytyy murtautua lävitse tai kuolla."
Nuo viisi miestä asettuivat riviin ja ratsastivat täyttä laukkaa lähestyviä kohti, laukaisten pistoolinsa heitä vastaan aivan läheltä ja sen jälkeen käyden heidän kimppuunsa sapeleilla.
"Tuhat tulimmaista!" huusi Pablito raivoissaan — sillä hän juuri oli vastaantulijoiden johtaja — "vankini pääsee karkuun."
Ja kääntäen hevosensa hän Iäksi ajamaan takaa don Fernandoa.
Tämä laukaisi pistoolinsa vähentämättä vauhtiaan, ja vaqueron hevonen, jonka päähän luoti sattui, teki ratsastajineen kuperkeikan.
Pablito nousi aivan rusennuttuna. Ne, jotka niin äkkiä olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat kadonneet.
"Oh, vielä minä heidät löydän!" sanoi hän raivoissaan,
Sillävälin olivat pakolaiset ennättäneet joen rannalle, jossa vene vartoi heitä.
"Tässä meidän täytyy erota" sanoi tuntematon don Fernandolle, ottaen naamion kasvoiltaan.
"Estevan!" huudahti don Fernando.
"Minä itse, ystäväni", vastasi majordomo. "Tämä vene vie teidät del Cormillon haciendaan. Lähtekää viipymättä ja", lisäsi hän kumartuen don Fernandon korvaan ja antaen hänelle neljään taitteeseen käännetyn paperin, "lukekaa tämä tarkkaan, kenties voitte vuorostanne tulla auttamaan meitä."
"Oh, olkaa huoleti, minun täytyy saada maksaa puolestani."
"Hyvästi tai oikeammin näkemiin, ystäväni."
"Kiitoksia! Saanko jälleen nähdä doña Hermosan?"
"Minua on kielletty virkkamasta siitä asiasta mitään."
"Toinen asia sitten: kuka piti minua vankinaan, tiedättekö sen?"
"Kyllä, mutta niitä oli kaksi: Tiikerikissa ja don Torribio Quiroga."
"Ah", sanoi don Fernando rypistäen kulmakarvojaan, "pidän sen muistissani. Kiitoksia vielä kerta, Estevan!"
Ja viitaten soutajille hän istui veneeseen, joka läksi matkaan hyvää vauhtia ja katosi pian yön pimeyteen.
Rannalla seisoi kolme henkilöä, jotka levottomin katsein seurasivat veneen kulkua.
Nämä kolme henkilöä olivat don Estevan Diaz, doña Hermosa ja doña
Manuela.
X.
PUNANAHKOJEN LEIRI.
Don Pedron ja hänen tyttärensä hellän huolenpidon vuoksi oli don
Estevan pian parantunut.
Hänen ensimäinen toimenpiteensä oli ollut, kuten hän oli don Torribiolle uhannutkin, ilmoittaa hacienderolle sen henkilön nimen, joka niin raukkamaisesti oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kenenkä käsiin don Fernando oli joutunut.
Siitä hetkestä asti oli don Torribio mennyttä miestä don Pedron ja hänen tyttärensä silmissä.
Tämän alkukostonsa jälkeen oli majordomo lähtenyt hankkimaan tietoja ystävästään. Sattuma oli suosinut häntä, hänen tavatessaan el Zapoten. Tuo arvoisa ja tunnollinen vaquero oli sillä kertaa varsin halukas selittämään kaikki mitä häneltä pyydettiin, sillä hän oli samana aamuna tavallisen, kiusallisen huonon onnensa vuoksi joutunut aivan putipuhtaaksi korttipelissä, niin ettei hänellä enää ollut äyriäkään jäljellä. Muutamilla kätevästi antamillaan kultarahoilla onnistui majordomon saada tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, samoinkuin paikan, missä don Fernandoa pidettiin piilossa.
Saatuaan tietää, mitä halusi, jätti don Estevan vaqueron siihen paikkaan ja palasi kiireesti haciendaan. Doña Hermosa ei ollut mikään tavallinen nainen, Hän oli hyvin tarmokas ja vielä lisäksi hän rakasti don Fernandoa. Hän päätti vapauttaa hänet, mutta hän ei puhunut siitä mitään, peläten saattavansa isänsä levottomaksi. Hän vain lausui toivovansa saada olla päivän tai pari de las Norias'in haciendassa, johon don Pedro helposti suostui ehdolla; että hän ottaisi mukaansa lukuisan suojelusjoukon päättäviä ja hyvin aseistettuja peoneja.
Mutta sen sijaan, että olisi mennyt haciendaan, läksikin nuori tyttö presidioon, jonne hänen onnistui tunkeutua intiaanien huomaamatta.
Päästyään kylään hän ilmaisi suunnitelmansa don Estevanille.
Tämä hämmästyi sitä kylmäverisyyttä, millä nuori tyttö selosti tekemäänsä suunnitelmaa, jossa ei ainoastaan hänen itsensä, vaan vieläpä majordomon äidinkin piti olla osallisena.
Kaikki don Estevanin yritykset saada tyttö luopumaan suunnitelmastaan olivat turhia. Hänen täytyi totella tätä tahtomattaankin.
Kun vene, joka vei pois don Fernandon, oli kadonnut, kääntyi don
Estevan doña Hermosan puoleen.
"Ja mitä nyt aijotte tehdä, señorita?" kysyi hän.
"Nyt", vastasi neito tiukasti, "aijon tunkeutua apachien leiriin tapaamaan don Torribiota."
Majordomo ei voinut olla säpsähtämättä.
"Siellähän teitä odottaa häpeä ja kuolema!" sanoi hän kolkolla äänellä.
"Ei", vastasi doña Hermosa päättävästi, "vaan kosto."
"Haluatteko te sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä saatan itse teidät intiaanileiriin."
Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa he asuivat.
Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat raunioiden ja jäännösten joukossa.
Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.
"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."
"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan minkälainen on naisen kosto."
"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"
"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.
"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."
Molemmat naiset menivät sisään, Estevanin asettuessa mietteissään pääkäytävän rappusille.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauvan. Kymmenen minuutin kuluttua tulivat naiset taas pihalle.
He olivat puetut täydelliseen apachipukuun, ja kasvoja peittävä maalaus täydensi ulkomuodon ja teki heidät tuntemattomiksi.
Estevan ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä, niin täydellinen oli muutos.
"Totta vie, tehän olette oikeita intiaaninaisia, tiedän mä!"
"Luuletteko kenties", vastasi doña Hermosa ivallisesti hymyillen, "että don Torribiolla yksinään on erikoisoikeus mielensä mukaan vaihtaa nahkaa ja muuttaa muotoansa."
"Kuka voi taistella naista vastaan?" sanoi Estevan pudistaen päätään.
"Ja mitä tahdotte nyt minulta?" jatkoi hän.
"Vain vähäpätöisen seikan", vastasi doña Hermosa, "suojelustanne intiaanien etulinjalle asti."
"Entä sitten?"
"Sitten on muu meidän asianamme."
"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"
"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."
"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua noiden raakojen pakanoiden käsiin?"
"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole mitään vaaraa."
"Mutta kuitenkin…"
"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."
Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.
"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun näköisenä.
"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa poimuihin.
Don Estevan kulki etummaisena.
Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä, epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.
Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria lihakappaleita sinne tänne.
Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.
He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle, pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.
"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä, "tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne päähän."
"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle kätensä.
Nuori mies piti sitä omassaan.
"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."
"Puhukaa, ystäväni."
"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun kokemukseeni, vielä on aika — palatkaa del Cormillon haciendaan, te ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."
"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"
"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.
Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin seurasi jäljessä.
"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta, minä pyydän sinua!"
"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko siis hänen uhrautua yksinään?"
Estevan ei vastannut.
Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.
Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.
Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:
"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don
José Kalbrisin luo."
Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että miltei hipaisivat häntä.
Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.
Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.
Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.
Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä, huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.
Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli menettämäisillään rohkeutensa.
"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä uhkaavat monet vaarat."
"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."
"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."
Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña
Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.
"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin, niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin olemme auttamattomasti hukassa."
"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.
"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi. Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."
"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."
"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.
He läksivät jälleen kulkemaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.
Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina, antautuneet hilpeän ilon valtaan.
Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.
Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja avattu.
Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.
Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan itseään.
Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten, mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren valkonaaman asuntona.
He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen, kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.
Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän voimakkaasti työnsi luotaan.
Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen, huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin jaguari tyttöä kohti.
Manuela heittäytyi nopeasti väliin.
"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle, "tämä nainen on minun sisareni."
"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.
"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.
"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."
"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää ole tilaa tulelle."
"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."
Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.
Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki tuhon tulevan.
"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja sinä?"
Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän silmät ummessa kuoliniskua.
Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:
"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan orjattariaan."
Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään. Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa.
Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.
Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.
"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin, kaikki!"
Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin laitaa kohti.
Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset vapaasti kulkemaan.
"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.
"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."
"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.
"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.
Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä kerran.
"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut apachisoturien poppamiehen luo."
"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän minulta?"
"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."
"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"
"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.
"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se riippuu hänestä."
Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.
"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.
"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä tahtoo äitini?"
"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."
"Entä sitten?"
"Vapauta meidät ensin."
"Tapahtuu kuten tahdot."
Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.
"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"
Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman muuta joka taholle.
Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies naisille:
"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"
"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava kuin viisaskin."
Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin ohuilla huulilla.
"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.
"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.
"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,
"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan silmiin.
Poppamies punastui.
"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"
"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."
"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas. Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.
"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin, hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."
"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"
"Niin haluan."
"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"
"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön kanssa vielä tänä yönä."
"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?" lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.
"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on asiaa päällikölle."
Poppamies pudisti päätään.
"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja asettuvat neuvottelutulen ääreen?"
"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."
"Ei", vastasi intiaani.
"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä, "kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän itseään, päällikkö odottaa meitä."
Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen, luomatta silmiään alas.
"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän minua."
Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.
Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä kauhun merkkejä.
Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.
Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem [merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.
"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.
"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."
"Onko minun erottava teistä?"
"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."
"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti naisiin.
Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat naiset vapaasti kulkemaan.
He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.
He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi hänen kanssaan.
Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta, oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.
XI.
LUOPIO.
Don Torribio Quiroga ja don José Kalbris hoputtivat hevosiaan päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.
Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan päällikkö hänelle lähetti.
Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen, etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen alueelle.
He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.
"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.
"Niinkuin haluatte."
"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi kaupungista."
"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"
"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi anteeksiantamatonta varomattomuutta."
"Siis…"
"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."
"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö niin? Kuinka monta miestä otamme?"
"Oh, kymmenkunta korkeintaan."
"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää puoliaan niitä vastaan."
"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin ollen ne itse."
"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.
Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.
"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."
"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.
Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio
Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.
Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman paljon, miellyttääkseen don Joséta.
"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin, ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"
"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä teille, joita hän ei tunne."
"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.
"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin tapaamme heidät."
"Eteenpäin siis."
He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.
Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti ympärilleen.
Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.
"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.
"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."
"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."
Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan ja katosi pian pimeään.
Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.
"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"
"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"
"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."
"Siinä tapauksessa…?"
"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä: "Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu, don Torribio?"
"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."
"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa everstiänne!"
"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"
"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio, tai ken olette, te olette lurjus!"
Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen otteesta ja paljasti miekkansa.
Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.
"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"
"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."
Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.
Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.
Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.
Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen ympärillään.
Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.
Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän kuvernöörin hevosen pään.
Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään. Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:
"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."
Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.
Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he katosivat pimeään.
Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.
"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.
"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."
"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on tehtävä?"
"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi. Odottakaahan."
Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.
Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.
"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.
Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen päivettyneillä kasvoillaan.
"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni lopettaa päivänsä!"
"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.
"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme, niinkuin hän täytti omansa."
He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.
Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan, voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.
Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.
Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.
Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.
"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta leiriin on yöllä tullut kaksi naista."
"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.
"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi poppamies korostaen sanojaan.
"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."
"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä liian valkeat ja jalkansa liian pienet."
"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"
"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."
"Itsestäänkö?"
"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana isälleni."
"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja kuinka isäni sen tietää?"
"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."
"He ovat siis tuolla sisässä?"
"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."
Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne poppamiehelle.
"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna, "hän on menetellyt oikein."
Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.
Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan doña Hermosan.
Tämä hymyili.
"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.
Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.
Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman, jonka vaikutus oli selittämätön.
"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa, viitaten don Torribiota istumaan viereensä.
"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän surullisesti.
"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.
Syntyi hetken äänettömyys.
Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.
Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön lähtemään hänen luokseen.
Don Torribio alkoi puhua ensin.
"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.
"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.
"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen puheenne, uskoa niin suurta onnea… kaikki tämä tuntuu minusta unelta, ja minä pelkään herääväni."
Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.
"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt esiintyvän."
"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don
Torribio hymyillen.
"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa, niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."
"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen, sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."
"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen terävästi don Torribioon.
Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:
"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö", sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin… sanokaamme… tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."
"Siitä olen vakuutettu."
"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin… Puhunko kyllin selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"
"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.
"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte pois viha ja raivo sydämessänne."
"Serkku hyvä, minä vakuutan…"
"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei koskaan petä — luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne, en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"
Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.
"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte niin, don Torribio?"
"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota pidin kilpakosijanani — mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa häntä."
"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse puhdistautua."
Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.
Neito jatkoi hymyillen:
"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun kanssa."
"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh, jospa olisin sen tiennyt!"
"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando, joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."
Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.
Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä epäilys, julma epäilys — ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.
"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"
"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"
"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on liian suuri onni!"
Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.
"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"
"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi, te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän sydämenne!"
Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña Hermosa varma kostostaan.
"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.
Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui, ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:
"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne
suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San
Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de
Lunan haciendaan."