XII.
NAISEN TAHTO.
Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.
Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.
Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli käärinyt hänen silmilleen.
Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä pettämään.
Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin avomielisesti tunnusti rakkautensa?
Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?
Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.
Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.
Nainen — ennen kaikkea amerikkalainen nainen — ei milloinkaan unohda rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei kukaan saa koskea.
Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.
"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"
"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio kumartaen.
"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."
Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.
Muuan intiaanisoturi ilmestyi.
"Toimita kuntoon teltta minulle — tämän minä luovutan näille valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä. "Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"
Sotilas kumarsi vastaamatta.
"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."
Intiaani meni.
"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña
Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."
"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät. Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."
"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän lukea."
Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen Manuelalle.
"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti, ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."
"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."
"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää salaisimmatkin ajatukseni."
Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset paikalle.
Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi nopeasti Manuelalle:
"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."
Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.
Don Torribio tuli samassa taas telttiin.
"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään vaaraan."
"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.
Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.
"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.
"Ole huoletta", vastasi Manuela.
"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei tule tänne ilman teidän suostumustanne."
Doña Hermosa kiitti häntä hymyilemällä ja seurasi häntä teltin ovelle.
Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.
Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi hän telttiin mumisten:
"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa minulle."
Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.
He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.
"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne, voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"
Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen
Manuelan yksikseen.
Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.
Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan, kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan kielellä:
"Kuka siinä?"
"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.
"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.
"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa vasten.
"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.
"Punanahkojen leiristä."
"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.
"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."
"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"
"Don Torribio itse."
"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä… tosiaan harmillista! Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."
Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli matkalla tapahtunut.
"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä, miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."
Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:
"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin kuoleman tuskissa."
"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.
"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka toimittaa tämän asian tunnollisesti."
"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.
"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."
"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"
"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle sanottavaa on tärkeätä meille."
"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."
"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää olevan tehtäväni."
Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa, jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.
Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä viittoihinsa käärittyinä.
Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.
"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on lähdettävä de las Norias'in haciendaan."
"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.
"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu se doña Hermosan puolesta."
"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun pitää tehdä?"
"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään, ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."
"Hyvä, minä lähden heti paikalla."
"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää itseltäsi tuota kirjelappua."
"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"
"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."
"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."
"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."
"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"
El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka voisin päästä doña Hermosan luokse?"
Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena linnoitukseen päin.
Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa, jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.
Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.
"No?" kysyi hänen äitinsä.
"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan! Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan don Fernando Carrilin vangitsemisen."
"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"
"Ei, se on tarpeetonta."
Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä, muutamaksi tunniksi lepäämään.
Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta, koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä tavoin pakottaa heidät antautumaan.
Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.
Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen, välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.
Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat joutuneet epätoivoon.
Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen päähän punanahkojen varustuksista.
Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti aikoen anastaa sen haltuunsa.
Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä koossa.
Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli lopussa.
Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina paeta joka taholle.
Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset, jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti oli pidetty vankeina leirissä.
Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman kautta hän pelastui.
Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.
Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla, ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka taholta.
Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella häntä.
Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö näytti tätä kohtaan osoittavan.
Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.
Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan, tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä, hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.
Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä, käski hän heti laskea hänet sisään.
Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.
Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin eurooppalainen asunto.
Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä, palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle, ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.
Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.
Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena, että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta oikeutettu puuttumaan siihen.
"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan levottomuuden?"
"On, taivaalle kiitos, señorita!" vastasi don Torribio, "mutta majuuri Barnumin menettely on halpamaista ja paremmin villipedon kuin sivistyneen ihmisen!"
"Kenties majuuri ei olekaan syyllinen", sanoi tyttö.
"Kyllä vain, valkoisten tapana on kohdella villejä siten! Olenhan satoja kertoja kuullut toistettavan, etteivät punanahat ole ihmisiä. Jokainen keino, joka surmaa heidät, on hyvä, ja myrkky on niistä luotettavimpia. Tämä rikos yksikseen oikeuttaisi luopumiseni sellaisten hirviöitten parista."
"Älkäämme enää puhuko tästä, minä pyydän; te saatte minut kauhistumaan. Vasten tahtoani täytyy minun myöntää teidän olevan oikeassa. Kun näkee sellaisia julmuuksia, on valmis valittamaan, että kuuluu ihmisrotuun, joka voi keksiä sellaisia."
"Mitä neuvottelussa on päätetty?" kysyi don Pedro johtaakseen keskustelun toisaalle.
"Auringon noustessa huomisaamuna", vastasi don Torribio, "tehdään yleinen hyökkäys San Lucarin presidiota vastaan."
"Huomenna!" huudahti doña Hermosa pelästyneenä.
"Niin, huomenna toivoakseni saan kostaa niille, jotka ennen olivat veljiäni ja jotka ovat pakottaneet minut luopumaan heistä! Huomenna minä joko voitan tai kuolen."
"Jumala suojelee hyvää asiaa, don Torribio", sanoi doña Hermosa käsittämättömällä äänenpainolla.
"Kiitoksia serkkuseni", vastasi nuori mies, joka käsitti väärin hänen sanojensa merkityksen.
Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.
"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio, "pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa, teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on päättynyt."
"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään tämän liikkeet.
"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että hyväntahtoisesti suotte anteeksi."
"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä", sanoi tyttö.
Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi don Torribio.
"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton kestää rynnäkköä."
Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Onko isä lukenut raamattua?"
"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.
"Koska sinä siinä tapauksessa", jatkoi tyttö pahankurisesti hymyillen, "näytät unohtaneen kertomuksen Delilasta."
"Mitä?" sanoi isä yhä enemmän ihmeissään; "aijotko sinä keriä hänen tukkansa?"
"Ehkäpä!" sanoi tyttö kohottaen pientä tarmokasta päätänsä, hymyillen uhkamielisesti ja pannen pienen suloisen sormensa punaisille rusohuulilleen.
Don Pedro viittasi henkilön tavoin, joka ei enää käsitä vähääkään ja joka lakkaa hakemasta ratkaisua selittämättömälle arvoitukselle.
XIII.
VALKOISET PUNAISIA VASTAAN.
Punanahat yleensä ja erittäinkin apachit tulevat, ollessaan sotajalalla tai valmistaessaan jotakin vaarallista yritystä, erittäin varoviksi. Meidän sivistyneitten kansakuntiemme etevimmät armeijat eivät voi kilpailla heidän kanssaan viekkaudessa ja valppaudessa, niin huolellisia he ovat vahtipalveluksessaan ja salatessaan liikkeitään.
Noin kello kolme aamulla, jolloin matokowis-lintu istuen puun oksien välissä, kaiutti ilmaan ensimmäisen aamulaulunsa helmeilevät säveleet, nousivat Tiikerikissa ja don Torribio vuoteiltaan, läksivät kumpikin teltistään muutamien apachisotilaiden seuraamina ja menivät ääneti ja nopeasti leirin keskelle, jossa suuren tulen ympärillä sotajoukon etevimmät päälliköt kyykkysillään polttivat sotapiippujaan ylipäällikköä odotellen.
Tiikerikissan saapuessa nousivat kaikki intiaanit kunnioittavasti seisoalleen.
Vastattuaan heidän tervehdykseensä viittasi Tiikerikissa heitä istumaan jälleen, ja kääntyen poppamiehen puoleen, joka oli tullut hänen seurassaan ja kulki hänen rinnallaan, hän kysyi tältä:
"Onko elämän herra puolueeton? Onko Wacondah suosiollinen apachisotureita kohtaan tai vihaako hän riitaa jonka hänen poikansa intiaanit, kokoontuneina valkonaamaisten stenatapeltin edustalle, tahtovat tänään saada ratkaistuksi sortajiensa kanssa?"
"Koska päälliköt niin haluavat", vastasi poppamies, "niin kysyn minä elämän herralta."
Nyt oikaisi hän korkean vartalonsa, pukeutui bisoninahkaiseen takkiinsa ja astui tulen ääreen, jonka ympäri hän kulki kolme kertaa vasemmalta oikealle, mutisten käsittämättömiä sanoja, joilla tuntui olevan salaperäinen tarkoitus. Kolmannella kierroksella hän täytti maljan vedellä, johon oli sekoitettu tiheään punotusta ruo'osta tehdyssä astiassa säilytettyä sassaparillaa, minkä jälkeen hän kastoi koiruoholuudan maljaan ja pirskoitti sillä kokoontuneita sekä tyhjensi veden sitten kolmella erää nousevaan aurinkoon päin.
Tämän jälkeen hän ruumis eteenpäin kumartuneena kurkotti päätään ja huitoi käsillään, samalla näyttäen tarkasti kuuntelevan ääniä, joita vain hän tajusi.
Jonkun hetken kuluttua kajahutti macokawis-lintu taas pari eri säveljaksoa poppamiehen oikealla puolella.
Nyt hänen kasvonsa vääristyivät ja hän oli kamalan näköinen. Hänen veristävät silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan, valkeata vaahtoa valui suupielistä, hänen poskensa tulivat vaaleankeltaisiksi ja ruumista puistattivat kouristuksen tapaiset nykäykset.
"Henki tulee… henki tulee!" mumisivat intiaanit taikauskoisen pelokkaina.
"Hiljaa!" sanoi Tiikerikissa, "viisas alkaa puhua!"
Poppamiehen yhteenpuristetuilta huulilta tunkeutui todellakin vaivoin esiin puserrettu kähinä, vähitellen muuttuen sanoiksi, jotka aluksi olivat epäselviä, mutta pian selviten tarpeeksi, niin että kukin saattoi ne käsittää.
"Henki kulkee eteenpäin!" sanoi hän; "hän on laskenut hajalleen pitkät hiuksensa, jotka liehuvat tuulessa! Hänen hengityksensä tuottaa kuolemaa… taivas on punainen verestä… uhreja ei puutu Wacondahilta, pahan hengeltä… Kuka voi vastustaa häntä? Hän yksin on herra!… Valkoisten rinta on apachien tikarien tuppena!… Korppikotkat ja muut petolinnut iloitsevat… mikä juhla-ateria heille! Kohottakaa sotahuuto! Rohkeutta, soturit! Wacondah käy edellänne… kuolema ei merkitse mitään — kunnia on kaikki kaikessa!"
Lausuttuaan vielä muutamia käsittämättömiä sanoja, kaatui poppamies maahan ja kierieli siinä ankaran hermokohtauksen ja hirveiden kouristusten vallassa.
Omituinen seikka! Nuo miehet, jotka tähän asti olivat henkeään pidätellen kuunnelleet levottomina mitä poppamiehellä oli sanottavaa, eivät tunteneet säälin tai osanoton hiventäkään, hänen maatessaan maassa, mihin he jättivät hänet, piittaamatta hänestä sen enempää.
Intiaaneilla on nimittäin se käsitys, että se, joka uskaltaisi koskea poppamieheen, hänen ollessaan hengen valloissa, kaatuisi heti kuolleena maahan.
Kuinka tahansa, Tiikerikissa alkoi vuorostaan puhua heti kuin poppamies oli lopettanut.
"Suurten apachiheimojen päälliköt", sanoi hän syvällä äänellä, "te näette, että isienne Jumala suosii teidän pyrkimyksiänne: älkää siis epäilkö, soturit! Masentakaamme lopullisesti sortajiemme röyhkeys! Maamme on nyt vapaa, vain yksi ainoa paikka on vielä sortajiemme hallussa. Valloittakaamme se tänään ja olkoon jonkun hetken kuluttua meitä valaisevan auringon laskiessa Espanjan lippu, jonka onnettomuutta ennustava varjo niin kauan on tuottanut meille kuolemaa ja kurjuutta, temmattuna alas paikaltaan, älköönkä milloinkaan enää näkykö rajoillamme! Rohkeutta, veljet! Intiaanit, teidän esi-isänne, jotka metsästelevät antavilla riistamailla, ottavat ilomielin vastaan ne teistä, jotka taistelussa kaatuvat! Menköön jokainen hänelle osoittamalleni paikalle! Korppikotkan käheä, kolmasti kaikuva huuto, yhtäpitkin väliajoin, on hyökkäysmerkkinä."
Päälliköt kumarsivat ylipäällikölleen ja vetäytyivät eri suunnille.
Tiikerikissa vain jäi paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin.
Luonnossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ei tuulen henkikään puhaltanut, ei pilveäkään näkynyt taivaalla. Ilma oli niin läpinäkyvän kirkas, että saattoi erottaa kaukaisimmatkin esineet. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä, kuu valoi hopeanhohteisia valojuoviaan, ei äänikään häirinnyt tämän yön majesteetillista tyyneyttä, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa kumeata, aiheetonta jyminää, nukkuvan luonnon mahtavaa hengitystä.
Valkoinen päällikkö, hankkeissa ryhtyä äärimmäiseen voimanponnistukseen, vapauttaakseen intiaaniheimot ja edistääkseen omia salaperäisiä juoniaan, antautui mielihyvällä aivoissaan kiehuvien aatteiden valtaan. Aivan yksikseen hän punnitsi tekojansa ja rukoili hartaasti Kaikkivoipaa, joka tutkii sydämen syvyydet, olemaan hylkäämättä häntä, jos se asia, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea.
Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Näin kovakouraisesti saatettuna palaamaan todellisuuteen säpsähti Tiikerikissa. Hän vei kätensä kostealle otsalleen ja kääntyi. Poppamies seisoi hänen vieressään ja katseli häntä tiikerinsilmillään, hymyillen ilettävän irvistävästi.
"Mitä tahdot?" kysyi Tiikerikissa.
"Onko isäni tyytyväinen minuun?" vastasi poppamies. "Onko Wacondah puhunut hyvin päälliköille?"
"On", sanoi päällikkö, vaivoin pidättäen inhoaan, "saat mennä."
"Isäni on suuri ja antelias", jatkoi poppamies, "henki piinaa minua hirveästi, kun se tulee minuun."
Tiikerikissa otti povestaan helminauhan ja heitti sen roistolle, joka tarttui siihen ilosta huudahtaen.
"Mene matkaasi!" sanoi päällikkö viitaten halveksivasti.
Poppamies oli nähtävästi saanut mitä halusikin ja poistui virkkamatta enää sanaakaan.
Don Torribio oli poistunut muiden päällikköjen mukana mennäkseen paikalleen, mutta kuljettuaan vähän matkaa katsahti hän taivasta kohti ja näytti tähtien asennosta itsekseen laskevan mikä aika yöstä nyt oli.
"Minulla on aikaa", mutisi hän matalalla äänellä.
Hän läksi kiireesti sitä telttiä kohden, jossa doña Hermosa oli suojassa. Sitä ympäröi lukuisa ja valpas vartiosto.
"Hän nukkuu", sanoi don Torribio puoliääneen itsekseen, "hän nukkuu, tuudittuneena lapsen uneen. Hyvä Jumala, joka tunnet syvän rakkauteni ja mitä olen hänen tähtensä uhrannut, suo hänen tulla onnelliseksi!"
Hän meni nyt erään vaqueron luo, joka puuhun nojaten ääneti poltti hoikkaa savukettaan, silmät telttiin päin suunnattuna.
"Verado", sanoi don Torribio, voimatta täysin salata liikutustaan, "minä olen kaksi kertaa pelastanut henkesi oman henkeni uhalla. Muistatko sen?"
"Muistan", vastasi vaquero yksikantaan.
"Tänään minä vuorostani pyydän sinulta palvelusta — voinko luottaa sinuun?"
"Puhukaa, don Torribio — kaiken mitä ihminen voi, teen teidän puolestanne."
"Kiitoksia, toveri! Tässä teltissä on minun elämäni, sieluni, sanalla sanoen kaikki, mikä minulle on kalleinta maailmassa. Minä uskon sen sinun huostaasi. Vannotko minulle puolustavasi sitä, tapahtukoon mitä tahansa?"
"Vannon, don Torribio. Mitä tässä teltissä on, se on pyhää. Ei kukaan, olkoon sitten vihollinen tai ystävä saa lähestyä sitä. Minä ja se vähäinen miesjoukko, jonka olette antanut käytettäväkseni, annamme surmata itsemme paikalle väistymättä tuumaakaan, ennenkuin kukaan saa loukata sitä, jota rakastatte."
"Kiitos!" sanoi don Torribio, lämpimästi puristaen vaqueron kättä.
Tämä tarttui päällikkönsä viitan liepeeseen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.
"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä vastaan."
Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen, olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.
Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten juurelle.
Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.
Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin ja jaloin.
Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies, joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:
"No niin, Estevan!"
"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi majordomo.
"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"
"Rynnäkkö; intiaanit tahtovat päästä ratkaisuun, he pelkäävät nimittäin tulevansa myrkytetyiksi kuin rotat, jos he vartovat kauemmin."
"Mitä on tehtävä?" mutisi upseeri levottomana.
"Antaa surmata itsemme", vastasi Estevan päättävästi.
"Herra nähköön, kaunis neuvo! Sehän on aina viimeinen keinomme."
"Voisihan koettaa jotakin muutakin."
"Mitä sitten? Sanokaa Herran nimessä!"
"Onko kaikki valmiina sopimuksemme mukaan?"
"On, mutta mitä sinulla on minulle ehdotettava?"
"Antakaa minulle viisikolmatta luotettavaa vaqueroa."
"Ota ne, mutta mitä aiot niillä tehdä?"
"Jättäkää se minun huolekseni, majuuri; en ole varma, onnistunko, sillä noita punaisia paholaisia on niin paljon kuin kärpäsiä, mutta voin ainakin vakuuttaa, että kynnän aukkoja heidän riveihinsä."
"Siitä ei ole vahinkoa, mutta entä naiset ja lapset?"
"Naiset ja lapset olen onnistunut saamaan turvaan de las Norias'in haciendaan."
"Jumalan kiitos! Nyt voimme taistella kuin miehet, kun meille kalliit olennot ovat turvassa."
"Toistaiseksi, niin", mutisi don Estevan synkästi.
"Mitä tarkoitat? Mitä pelkäät vielä?"
"Tuhat tulimmaista, kun intiaanit ovat valloittaneet presidion, on todennäköistä, että he hyökkäävät haciendankin kimppuun."
"Sinä olet tuhma, Estevan", sanoi majuuri hymyillen, "ja doña
Hermosa…"
"Todellakin", sanoi majordomo iloisesti, "en ajatellut sitä."
"Onko sinulla mitään muuta sanottavaa minulle?"
"On, majuuri, vielä sananen", vastasi Estevan vilkkaasti.
"Puhu, mutta lyhyesti, sillä aika rientää."
"Hyökkäysmerkkinä on kolme korppikotkan huutoa, yhtäpitkin väliajoin."
"Hyvä, ryhdyn sitten vahvistuksiini, sillä he hyökkäävät kimppuumme ennen päivän koittoa."
Majuuri ja majordomo menivät kumpikin taholleen herättämään kaupungin puolustajia ja sanomaan heille, että olisivat varuillaan.
Vielä päivää ennen oli majuuri Barnum kutsunut koolle kaikki asukkaat ja yhtä lyhyessä kuin pontevassa puheessa suurimmalla avomielisyydellä selittänyt heille, missä tukalassa asemassa kaupunki oli ja minkä puolustussuunnitelman hän oli laatinut. Ja hän oli lopettanut sanomalla, että linnoituksen tykkien suojassa olevat veneet olivat valmiit naisia, lapsia ja vanhuksia sekä kaikkia niitä uutisasukkaita varten, jotka eivät tahtoneet liittyä hänen joukkoihinsa tässä epätoivoisessa asemassa, vielä hän lisäsi, että kaikki ne, jotka menivät veneisiin, vietäisiin heti yön tultua de las Norias'in haciendaan, jossa he saisivat suojaa.
Jotkut asukkaat, vaikkakin varsin pieni osa, olivat majuurin pontevista toimenpiteistä pelästyneinä väistyneet ottamasta niihin osaa ja antaneet kuljettaa itsensä haciendaan. Kaupungissa oli siis jäljellä vain miehiä, jotka olivat päättäneet kalliisti myydä henkensä ja joihin voi ehdottomasti luottaa.
Kun heidät siis herätettiin ilmoittamalla apachien odotettavissa olevasta hyökkäyksestä, niin asettuivat he rohkeasti varustustensa taakse, silmät ja korvat tarkkoina, valmiina ampumaan ensi merkin saatuaan. Kului tunti, minkään häiritsemättä yön rauhaa. Meksikolaiset alkoivat jo luulla, että he, kuten monasti ennenkin, pääsisivät vain turhalla hälyytyksellä ja että punanahat eivät hyökkäisikään.
Äkkiä kuului korppikotkan huuto, käheästi ja pahaa ennustavasti, yön hiljaisuudessa.
Se kuului vielä kerran, ja kuvaamaton väristys kävi kaikkien niiden miesten suonissa, joiden kuolinmerkki se oli ja jotka tiesivät, ettei heillä ollut mitään pelastusta toivottavissa.
Kolmannen kerran kuului korppikotkan huuto vielä käheämmin ja kamalammin. Tuskin oli sen viime ääni lakannut väräjämästä, kun kauhea melu samassa puhkesi joka taholla ja intiaanit syöksyivät laumoittain eteenpäin ulkovarustuksia vastaan, joiden yli he yrittivät kiivetä.
Meksikolaiset, jotka odottivat heitä, ottivat heidät vastaan voimakkaasti, kuten ainakin miehet, jotka tietäen sortuvansa tahtoivat ennen kuolemaansa ainakin tuhota niin monta vihollista kuin suinkin.
Intiaanit väistyivät tahtomattaankin, ihmeissään tästä vastarinnasta, jota he eivät ensinkään odottaneet, sillä he olivat menetelleet niin salaisesti, että he luulivat varmasti yllättävänsä puolustajat. Nyt alkoivat kartesseilla ladatut kanuunat tehdä puhdasta jälkeä ja levittää epäjärjestystä ja kuolemaa intiaanien joukkoon.
Taitavasti käyttäen hyväkseen pakokauhua, joka oli vallannut punanahat, hyökkäsi Estevan vaquerojensa etunenässä heidän keskelleen ja alkoi huimia voimakkaasti.
Kaksi kertaa hyökkäsi hän rohkeasti kuin jalopeura ja kahdesti väistyivät intiaanit hänen tieltään. Niin kauan kuin yötä riitti, pitivät valkoiset taistelussa jotenkin hyvin puoliaan. Apachit eivät huomanneet heidän vähälukuisuuttaan, ja varustustensa suojaamina he ampuivat hyvin varmasti vihollistensa tiheään sulloutuneeseen joukkoon.
Kun tätä jättiläistaistelua oli kestänyt noin pari tuntia, nousi aurinko majesteetillisesti taivaanrannalle ja valaisi ihanasti verilöylyä.
Intiaanit tervehtivät auringon nousua ilohuudoin ja hyökkäsivät uudella raivolla varustuksia vastaan, joita heidän ei vielä ollut onnistunut valloittaa.
Heidän hyökkäyksensä oli tällä kertaa vastustamaton.
Jonkun aikaa taisteltuaan poistuivat valkoiset asemiltaan, joita he eivät enää voineet puolustaa.
Intiaanit seurasivat heitä juoksujalkaa.
Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan ylt'ympäri, aivan rääsyinä.
Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.
Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.
Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa, istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:
"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"
Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.
Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.
Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:
"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön puolesta!"
"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä, "katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin! Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" toistivat intiaanit, ja he hyökkäsivät kahta raivokkaammin.
Tätä kauheaa taistelua ei kuitenkaan voinut kestää kauan, sen huomasi majuurikin. Intiaanit olivat kiivenneet kaikkien rintamavarustusten yli, kaupunki oli täydelleen heidän vallassaan. Taisteltiin talo talolta, siirtymättä toisesta toiseen ennenkuin oli mahdotonta kauemmin pysyä edellisessä.
Tiheinä joukkoina riensivät intiaanit don Torribion ohjaamina juoksujalkaa pitkin jyrkänpuoleista katua, joka vanhasta presidiosta johti sitä vallitsevaan linnoitukseen.
Huolimatta yhtämittaisesta hävityksestä, minkä linnoituksen rautaromulla ladatut tykit saivat aikaan heidän riveissään, ryntäsivät intiaanit yhä vain horjumatta eteenpäin, sillä joka laukauksen jälkeen, joka levitti kuolemaa heidän joukossaan, näkivät he aina Tiikerikissan kymmenen askeleen päässä edellään, ratsastaen mustalla hevosellaan ja heiluttaen totemiansa, sekä don Torribion marssimassa heidän etupäässään miekka kädessä.
"Niin", sanoi majuuri surunvoittoisesti Estevanille, "nyt on aika panna toimeen mitä olemme päättäneet."
"Tahdotteko niin, majuuri?" kysyi Estevan.
"Minä vaadin sitä, Estevan, ystäväni!"
"Se riittää, majuuri, ei saada sanoa, etten olisi täyttänyt viimeistä määräystänne. Hyvästi, majuuri, me tapaamme toisemme tuolla ylhäällä, sillä minä en pelastu paremmin kuin tekään."
"Kuka tietää, ystäväni? Hyvästi, hyvästi!"
"Minä en toivo pelastuvani", vastasi Estevan synkästi.
Miehet puristivat toistensa kättä, sillä he tiesivät, että he, ellei ihmettä tapahtuisi, eivät enää näkisi toisiaan.
Tämän viime keskustelun tapahduttua kokosi Estevan nelisenkymmentä ratsastajaa, järjesti ne tiheäksi joukoksi ja syöksyi miestensä seuraamana, kahden yhteislaukauksen väliajalla täyttä laukkaa katua pitkin hyökkääviä intiaaneja vastaan.
Punanahat eivät voineet vastustaa tätä lumivyöryn tavoin vuorelta heidän niskaansa syöksyvää joukkoa; he väistyivät oikealle ja vasemmalle.
Kun intiaanit olivat tointuneet hämmennyksestään näkivät he ratsastajien, jotka niin pahoin olivat pidelleet heitä, kahdessa veneessä soutavan jokea pitkin de las Norias'in haciendaa kohden. Estevan ja hänen seuralaisensa oli pelastettu, vain kolme neljä miestä oli kaatunut matkalla.
Majuuri oli käyttänyt hyväkseen ratsastajien aikaansaamaa hämminkiä, hyökätäkseen jäljellä olevien valkoisten kanssa linnoitukseen, jonka portit heti sulkeutuivat hänen jälkeensä.
Don Torribio viittasi intiaaneja pysähtymään ja astui yksinään linnoituksen edustalle.
"Majuuri", huusi hän kovalla äänellä, "antautukaa ja varusväki saa pitää henkensä."
Majuuri tuli näkyviin.
"Te olette petturi, lurjus ja koira!" vastasi hän. "Te olette murhannut ystäväni, miehen, joka luotti kunniaanne. Minä en antaudu."
"Se merkitsee kuolemaa teille ja kaikille seuralaisillenne", jatkoi don Torribio, "ihmisyyden tähden antautukaa, te ette voi puolustautua enää."
"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on vastaukseni."
"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.
Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut, hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.
Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.
Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja pirstaleita.
Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.
XIV.
KÄÄNNE.
Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.
Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.
Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli, pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa mahtavimmille päälliköille.
Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.
Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman talonsa.
Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka saastuttivat ilman.
Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus, jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo mukanaan.
Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan salissa puhellen matalalla äänellä.
Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."
"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"
"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta, mutta tämä voittaa kaikki."
"Minun mielestäni se on varsin johdonmukaista intiaanien näkökannalta", huomautti doña Hermosa.
"Mahdollista kyllä, lapsi kulta, en tahdo väitellä kanssasi siitä, mutta myönnäthän, että kuukausi sitten emme ensinkään odottaneet apachien vallan niin pikaista palauttamista tälle rajaseudulle."
"Kuten näette, don Pedro, en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä, ja kuitenkin tuntuu minusta, ettei Tiikerikissasta tule varsin ylevämielistä hallitsijaa."
"Mitä sillä tarkoitat, Luciano ystäväni?"
"Tarkoitan mitä kaikkien ihmisten epäilemättä täytyy tarkoittaa. Kirje, jonka hän toissapäivänä kirjoitti don Fernandolle, on jotenkin selvä, luullakseni, sillä hän sanoo siinä suoraan, että jos don Fernando viiden päivän kuluttua vielä tavataan siirtokunnasta, niin hän hirtättää hänet."
"Jos hän saa hänet käsiinsä!" sanoi doña Hermosa vilkkaasti,
"Tietenkin, señorita", sanoi capatazi.
"Miksi ihmettelet tätä, Luciano?" sanoi don Pedro hyväntahtoisesti. "Hyvä Jumala, tässä maailmassahan tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita! Minä puolestani tunnen paljon henkilöitä, joita on uhattu samalla tavoin ja jotka siitä huolimatta voivat oikein hyvin."
"Yhtäkaikki en minä sentään luota siihen."
"Mutta nyt ei olekaan kysymys tästä. Palaa haciendaan, don Luciano, äläkä missään tapauksessa unohda kehoituksiani."
"Luottakaa minuun, teidän armonne; mutta vielä sananen."
"Puhu, ystäväni, mutta nopeaan."
"Olen hyvin huolissani Estevanin vuoksi", sanoi capatazi puoliääneen, jottei Manuela kuulisi häntä. "Jo kuusi päivää on hän ollut kadoksissa, eikä hänestä ole kuulunut mitään."
Doña Hermosan huulilla leikki hieno hymyily.
"Estevan ei niinkään mene hukkaan jälkeä jättämättä. Rauhoittukaa, kun aika tulee, saatte kyllä nähdä hänet jälleen", sanoi hän.
"Sitä parempi, señorita, sillä siihen mieheen voi luottaa."
"Don Torribio!" sanoi Manuela kääntyen ympäri.
"Hm!" sanoi capatazi, "sitten on paras, että minä katoan."
"Tulkaa, tulkaa", sanoi Manuela.
Kumarrettuaan doña Hermosalle ja don Pedrolle seurasi capatazi
Manuelaa.
Tuskin oli ovi, josta capatazi oli poistunut, sulkeutunut hänen jälkeensä, kun toinen avautui ja don Torribio astui sisään.
Hän oli puettu komeaan intiaanipukuun. Hänen otsansa oli huolestuneen ja katseensa surullisen näköinen. Hän kumarsi doña Hermosalle ja puristi ystävällisesti don Pedron kättä, ja istuutui doña Hermosan ääneti viitattua.
Kun ensi kohteliaisuudet oli suoritettu, kumartui hacienderon tytär, jota don Torribion synkkä muoto huolestutti enemmän kuin hän tahtoi osoittaakaan, miellyttävästi hänen puoleensa ja kysyi hyvin teeskennellen sekä osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, don Torribio? Näytätte niin suuttuneelta — oletteko saanut huonoja uutisia?"
"En, señorita. Kiitän teitä siitä, että hyväntahtoisesti otatte osaa asioihini. Jos olisin kunnianhimoinen, olisivat kaikki toiveeni tyydytetyt, koska saadessani muutaman päivän kuluttua vastaan ottaa kätenne, koko elämäni unelma täyttyy. Kuten näette, señorita", lisäsi hän surullisesti hymyillen, "annan teidän lukea sieluni sisimmät ajatukset."
"Olen kiitollinen siitä, don Torribio. Kuitenkaan ette ollut tuollainen muutamia päiviä sitten, siis on täytynyt tapahtua jotakin…"
"Ei mitään sellaista, sen vakuutan, joka koskee minua henkilökohtaisesti", keskeytti don Torribio. "Mutta mitä lähemmäksi joutuu se hetki, jolloin meidän on otettava haltuumme nyt takaisin valloittamamme maa, sitä alakuloisemmaksi tulen. Minä en mitenkään hyväksy Tiikerikissan päätöstä huudattaa itsensä riippumattomaksi päälliköksi virallisella tavalla; se on hulluutta, jota en voi käsittää. Tiikerikissa tietää yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että hänen on mahdotonta pysyttelleidä täällä. Apachit eivät urhoollisuudestaan huolimatta voi pitää puoliaan niitä harjaantuneita sotajoukkoja vastaan, joita Meksikon hallitus lähettää kimppuumme heti, saatuaan tiedon tästä pikkukahakasta."
"Onko sitten ihan mahdotonta saada Tiikerikissaa muuttamaan mieltään tässä asiassa?"
"On. Olen käyttänyt kaikkia keinoja, olen tehnyt hänelle mitä järkevimpiä ehdotuksia, mutta hän ei ole tahtonut kuunnella mitään esityksiä. Tuolla miehellä on päämääränsä, jonka vain hän tuntee; hänen julkinen selityksensä, että hän muka haluaa uudesti synnyttää intiaanirodun, on hänellä vain tekosyynä."
"Te säikähdytätte minut, don Torribio. Jos asian laita on siten, niin miksi ette luovu tuosta miehestä?"
"Kuinka minä voisin tehdä niin?" vastasi don Torribio alakuloisesti. "Minähän olen nyt luopio. Tunnustanko teille kaikki, señorita? Vaikka kaikki on näköjään rauhallista ja tulevaisuus näyttää hymyilevän minulle, niin on kuitenkin jo moniaita päiviä voittamaton alakuloisuus vaivannut minua; kaikki on mielestäni synkkää, minä tunnen olevani elämääni kyllästynyt, aavistan sanalla sanoen, että minua uhkaa suuri onnettomuus."
Doña Hermosa katsahti häneen salaa läpitunkevasti.
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset", sanoi hän merkitsevästi, "tulevaisuutennehan on täst'edes turvattu, mikään ei voi sitä muuttaa."
"Uskon sen, mutta kuten tiedätte, señorita, pikarin ja huulten välillä on aina tilaa onnettomuudelle."
"Kas niin, don Torribio", sanoi don Pedro iloisesti, "istukaamme nyt pöytään, tämä on luultavasti viimeinen yhteinen ateriamme ennen hallinnon siirtoa, sillä sehän tapahtuu tietenkin tänään, eikö niin?"
"Niin", vastasi don Torribio, tarjoten käsivartensa doña Hermosalle mennäkseen ruokasaliin.
Upea aamiainen oli valmiina.
Aterian alussa oltiin hiljaa. Kaikki tuntuivat olevan hämillään. Mutta vähitellen murtui jää doña Hermosan ja hänen isänsä ponnistellessa huvittaakseen vierastaan, ja keskustelu sai iloisemman käänteen. Näkyi, että don Torribio koetti väkisinkin sydämeensä kätkeä joukon ajatuksia, jotka kohosivat hänen huulilleen, mutta joita hän ei tahtonut päästää ilmi. Aterian lopussa kääntyi hän doña Hermosan puoleen.
"Señorita", sanoi hän, "tänä iltana tapahtuu ratkaisu minuun nähden. Ollessani intiaanipäällikön pukuun puettuna läsnä tämänpäiväisessä juhlassa, olen avoimesti rikkonut välini maamiesteni kanssa ilmoittamalla siten heille, että olen julkisesti liittynyt punanahkoihin ja että Tiikerikissan ja minun vaikutuksestani se, mitä he aluksi pitivät intiaanien partioretkenä, olikin kokonaisen kansakunnan nousu. Minä tunnen valkoisten röyhkeyden. Vaikka he eivät voikaan viljellä omistamiaan suunnattomia alueita, eivät he kuitenkaan jätä kiistämättömäksi omaisuudeksemme sitä perintöä, jonka olemme hankkineet keihäittemme kärjillä, vaan Meksikon hallitus tulee käymään vimmattua sotaa meitä vastaan. Voinko luottaa teihin?"
"Ennenkuin vastaan, don Torribio, odotan teidän selittävän tarkemmin."
"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa. Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä. Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa minulle kätenne?"
"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?" vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"
Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.
"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa! Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää on minulle takeena siitä, että tottelette."
Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa häneen.
"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."
"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.
"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui, vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.
Doña Hermosa nousi vikkelästi, tarttui karahviin ja tyhjensi sen mumisten:
"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten välillä on kuolema!"
"Meidän täytyy tehdä loppu asiasta", sanoi don Pedro.
Tyttärensä viittauksesta meni hän parvekkeelle ja asetti kaksi kukkia täynnä olevaa kukkapöytää kaidepuitten viereen.
Tämä näytti olevan merkki, sillä kukkapöydät olivat olleet siinä tuskin muutamia minuutteja, kun Manuela tuli nopeasti saliin, sanoen:
"Hän on täällä!"
"Pyydä hänet sisään!" huudahtivat don Pedro ja doña Hermosa yht'aikaa.
Kehoittaen Manuelaa olemaan mahdollisimman valppaana, sulki don Pedro huolellisesti ovet ja meni saapuneen luokse, jolle hän virkkoi puoliääneen:
"No, Estevan ystäväni, mitä uutta?"
* * * * *
Kaupungin suuri tori oli tänään tavattoman näköinen. Sen keskellä kohosi suuri, punaisella sametilla päällystetty parveke.
Tällä parvekkeella oli mahonkinen nojatuoli ja sen oikealla puolella toinen pienempi ja yksinkertaisempi, jonka lisäksi muutamia jakkaroita oli asetettu puoliympyrään molempien tuolien taakse.
Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko, ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä pitkin väliajoin.
Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina ja puettuina juhlapukuunsa.
Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat Tiikerikissaan kiintyneitä.
Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.
Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta heille määrätylle paikalle.
Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina aina hampaisiin asti.
Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.
Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse, kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
Torin keskikohta oli vapaa.
Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse maahan luotuna.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, kajahti taas viisi tykinlaukausta.
Tällöin saapui loistava seurue ratsain torille.
Sen etupäässä ratsasti Tiikerikissa ylpeänä ja silmät hehkuen, pitäen kädessään heimojen totemia. Hänen oikealla puolellaan ratsasti don Torribio, kantaen suurta pyhää piippua.
Heidän takanaan tulivat don Pedro tyttärineen ja useita kaupungin etevimpiä asukkaita.
Tiikerikissa hyppäsi hevosen selästä, nousi parvekkeelle ja asettui ensimmäisen nojatuolin eteen, mutta ei istuutunut.
Autettuaan doña Hermosan hevosen selästä, asettui don Torribio toisen nojatuolin eteen.
Nuoren miehen kasvot, jotka tavallisesti olivat kalpeat, olivat nyt hehkuvan punaiset ja hänen ontot silmänsä näyttivät punoittavan yövalvonnasta. Hän pyyhki alinomaa hien peittämää otsaansa ja tuntui olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, vaikka hän kaikin voimin koettikin sitä hillitä.
Doña Hermosa oli asettunut isänsä taakse, muutaman askeleen päähän parvekkeen laidasta. Hänkin oli hyvin kiihdyksissä, kalpea ja huulet lujasti yhteen puristettuna. Toisinaan hänen jäseniänsä puistatti hermostunut väristys, ja kuumeentapainen puna peitti silloin tällöin hänen kasvonsa, jotka melkein samassa muuttuivat kellertäviksi. Hänen katseensa oli tiukasti tähdättynä don Torribioon.
Apachien päälliköt ryhmittyivät parvekkeen juurelle, ympäröiden sen.
Tykit jymähtivät kolmannen kerran. Nyt hajaantuivat noidat, ja näkyviin tuli tiukasti sidottu mies, joka makasi maassa heidän keskellään.
Poppamies kääntyi joukon puoleen.
"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme. Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin, jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri tänne."
Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien käsiin.
Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti, ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.
"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.
"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun.
Toivon kuitenkin sen menevän ohi."
Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.
Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.