"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."
Välittämättä uhrinsa kirkunasta etsi poppamies kylmäverisesti sitä kohtaa, johon hän tahtoi iskeä, onnettoman katsoessa häneen silmät hirveästi selällään ja katseessaan ilme, jota on mahdoton kuvata.
Äkkiä kohotti poppamies veitsensä ja työnsi sen uhrinsa rintaan, viiltäen sen auki pitkin pituuttaan.
Miesparka päästi kamalan mölinän.
Poppamies pisti nyt kätensä onnettoman ammottavaan rintaan ja repi irti vielä väräjävän sydämen, hänen apulaistensa huolellisesti kootessa virtanaan vuotavaa verta. Samassa nousivat päälliköt parvekkeelle, asettivat Tiikerikissan nojatuoliin ja nostivat hänet olkapäilleen, huutaen innoissaan:
"Eläköön valkonaamojen voittaja, apachien ylipäällikkö!"
Noidat pirskoittivat väkijoukkoa uhrin verellä.
Intiaanit, ollen aivan huumauksissaan, tömistivät jalkojansa iloissaan ja huutaen korvia särkevästi.
"Vihdoinkin" huudahti Tiikerikissa ylpeästi; "vihdoinkin olen pitänyt lupaukseni ja ainaiseksi karkoittanut valkoiset tästä maasta!"
"Et vielä!" sanoi don Pedro purevalla äänellä — "katsohan tuonne!"
Vaquerot, jotka tähän asti olivat välinpitämättöminä katselleet tätä näytelmää, olivat äkkiä täyttä laukkaa hyökänneet suojattomien intiaanein kimppuun, samalla kuin joka kadulta ryntäsi torille meksikolaisia joukkoja juoksujalkaa, ja kaikki ikkunat täyttyivät kivääreillä asestetuista valkoisista, jotka armotta ampuivat väkijoukkoon.
Torin keskellä näkyivät don Fernando Carril, Luciano Pedralva ja don Estevan, jotka säälimättä hakkasivat maahan hätääntyneitä intiaaneja, huutaen: "Lyökää, lyökää! Surmatkaa, surmatkaa!"
"Ooh!" huudahti don Torribio, heiluttaen totemia, "mikä kurja petos!"
Ja hän syöksähti pystyyn rientääkseen intiaanien avuksi, mutta horjahti, verinen huntu laskeutui hänen silmilleen ja hän lankesi polvilleen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän epätoivoissaan, "mikä minua vaivaa?"
"Sinulla on kuolema sisässäsi!" kuiskasi don Estevan hänen korvaansa, tarttuen lujasti hänen käsivarteensa.
"Sinä valehtelet, koira!" sanoi don Torribio, koettaen nousta. "Minä tahdon pelastaa veljeni!"
"Veljesi on surmattu. Mutta sinunhan piti huomenna tappaa don Pedro, hänen tyttärensä, don Fernando ja minut! Kuole, lurjus, turhaan raivotessasi nähdessäsi kurjan petoksesi saavan palkkansa! Minä olen juottanut sinulle myrkkyä, sinut on myrkytetty."
"Oi voi!" huusi don Torribio epätoivoissaan, laahautuen polvillaan, päästäkseen parvekkeen reunalle. "Voi, voi! Jumala on oikeamielinen."
Torilla panivat meksikolaiset toimeen hirveän verilöylyn intiaanien keskuudessa.
"Muistakaa don José Kalbrista!" huusivat he. "Kostakaa majuuri Barnum!"
Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.
Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania, syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.
"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don
Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."
Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.
"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan, "sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on voittanut sen minulta!"
Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.
Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.
"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.
"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet antanut minulle anteeksi!"
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.
Doña Hermosa oli kadonnut.
Kun Tiikerikissa, joka jalopeuran tavoin taisteli kuumimmassa käsikähmässä, oli huomannut kaikki menetetyksi ja ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kiireesti pakenemalla välttää meksikolaisten hänelle aikoma kohtalo, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, oli hän koonnut ympärilleen kourallisen urhoollisia sotureitaan, kaapannut doña Hermosan, huolimatta hänen huudoistaan ja heittänyt hänet eteensä satulaan sekä sitten raivannut itselleen tien taistelevien keskitse. Hänelle uskollisten soturien seuraamana oli hänen näin onnistunut päästä kaupungista avoimelle kentälle.
Kun meksikolaiset huomasivat hänen pakonsa, oli jo myöhä ajaa häntä takaa. Kuten saalistaan kynsissään kuljettava kotka, oli tuo vanha rosvo jo tavoittamattomissa.
XV.
KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Kello oli noin neljä iltapäivällä ja yhä viistompaan lankeavat auringon säteet tekivät puiden varjot suhteettoman pitkiksi. Linnut palasivat nopeasti lentäen pesiinsä yöksi ja piiloutuivat miten parhaiten voivat lehtien väliin, viserrellen ja kirkuen korvia huumaavasti. Joitakin parvia punaisia susia alkoi näkyä kaukana tunnustellen tuulen suuntaa ja valmistautuen yömetsästykseensä korkeassa ruohikossa. Siellä täällä näkyivät hirven ja metsäkauriin suuret, haaraiset sarvet, eläinten äkkiä heittäessä päänsä taaksepäin ja lähtiessä pakoon huimaavaa vauhtia. Aurinko oli nyt melkein taivaanrannan tasalla ja näkyi puiden runkojen välistä enää vain tavattoman suurena tulipunaisena pallona.
Kaikki osoitti pikaista yön tuloa.
Eräässä aarniometsässä, noin kaksisataa penikulmaa San Lucarin presidiosta, jossa viimeksi kerrotut hirvittävät kohtaukset tapahtuivat, istui suurella avonaisella paikalla kaksi meksikolaisten gambucinojen pukuun puettua miestä kuivettuneilla bisonin pääkalloilla kirkkaasti palavan tulen ääressä, josta ei enää noussut savua.
Nämä miehet olivat don Estevan Diaz, don Pedro de Lunan majordomo, ja Luciano Pedralva, capatazi. He pitivät kivääriään reittä vasten, nähtävästi siltä varalta, että voisivat käyttää sitä heti hälyytyksen kuultuaan. Vaihtamatta sanaakaan he polttivat maissipiippujaan.
Joitakuita peoneja ja muulinajajia makasi siellä täällä muutamien kuormamuulien vieressä, jotka täysin suin pureksivat maahan levitetyille loimille pantua maissiannostaan. Kahdeksan tai kymmenen hevosta oli pantu liekaan vähän matkan päähän lehväksistä tehdystä majasta, jonka sisäänkäytävän eteen oli kiinnitetty zarapee oveksi. Erään kapean puron reunalla, kivääri olalla liikkumatta seisova peoni valvoi yleistä turvallisuutta.
Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.
Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.
Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä istuvia miehiä:
"No?"
"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.
"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don
Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.
"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia — kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"
"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole mahdollinen."
"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee petoeläimiä."
"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte, että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei, sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."
"Mutta selitähän sitten minulle, mikä on syynä tähän käsittämättömään viipymiseen."
"Tehän tiedätte, don Pedro, kuinka uhrautuvasti ystävämme on tarjonnut meille apuaan, kun me epätoivoissamme doña Hermosan äkkinäisen katoamisen johdosta, mielipuolina surusta ja aivan lamautuneina emme tietäneet mitä tehdä, löytääksemme kadoksiin joutuneen jäljet. Presidiosta olemme tulleet tänne jälkien ohjaamina, joita meidän silmämme ei näe, mutta jotka don Fernandon tottumus lukea erämaan salattua kirjaa erotti erittäin helposti ja selvästi. Päästyämme tänne ovat jäljet äkkiä kadonneet niin, että on ollut mahdotonta tarkimmallakaan tiedustelulla ja sitkeimmillä ponnistuksilla niitä enää löytää. Kahdeksan päivää olemme maanneet täällä, joka aamu ennen auringonnousua nousee don Fernando, jota esteet näyttävät enemmän yllyttävän kuin masentavan, hevosen selkään ja alkaa taas tiedustelunsa, jotka tähän asti ovat näyttäytyneet turhiksi. Eilen läksi hän tapansa mukaan vähän ennen auringon nousua. No niin! Kenties syy hänen pitkälliseen viipymiseensä on se, että hän on hyvin kaukana täältä löytänyt niin kauan turhaan etsimämme jäljet."
"Jumala suokoon niin, ystäväni! Samoin olen itsekin ajatellut, mutta onkohan mitään sellaista mahdollisuutta olemassa kaikkien jo tekemiemme turhien yritysten jälkeen?"
"Te unohdatte, don Pedro, että olemme tekemisissä apachi-intiaanien kanssa, toisin sanoen kaikkein kavalimpien erämaan rosvojen, jotka parhaiten osaavat peittää jälkensä."
"Hst!" sanoi capatazi, viitaten heitä kuuntelemaan; "minä kuulen hevosen nelistystä!"
"Niinpä todellakin!" huudahti don Pedro vilkkaasti ja iloisena.
"Niin", sanoi don Estevan, "minäkin kuulen tuon äänen, kuitenkin sillä erotuksella, että se yhden asemasta nähtävästi johtuu kolmesta tai neljästä."
"Mutta don Fernandohan läksi leiripaikalta yksinään", huomautti don
Pedro vilkkaasti.
"Hän on luultavasti tavannut jonkun matkalla", vastasi don Estevan.
"On paha", sanoi haciendero huolestuneena, "laskea pilaa sellaisissa olosuhteissa kuin missä me nyt olemme, se on melkein loukkaus minun tuskantunnettani kohtaan."
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."
"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi iloissaan; "katsokaahan vain!"
Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen: "Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä, joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen sille.
Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies, jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti hevoseen kiinni.
Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.
Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet lukijalle.
Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin. Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän toi hyviä uutisia.
Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.
"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."
Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.
"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia, caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."
"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä paeta, niin jätän teidät rauhaan."
"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon pääseväni paratiisiin, etten pakene."
"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."
"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."
"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina, huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne palvella minua."
Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.
"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä, "minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."
"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen uhriksi?"
Vaquero hymyili sukkelasti.
"Niin, señor don Fernando", vastasi hän, "siinäkin tilaisuudessa, jota tarkoitatte, olin teille uskollinen."
"Tuhat tulimaista!" huudahti don Fernando, alkaen menettää malttinsa. "Olisi hauska saada tietää, millä tavalla te silloin olitte minulle uskollinen."
"Kissa nähköön, teidän armonne, minä olin teille uskollinen omalla tavallani."
Tämä vastaus oli niin erinomainen ja siksi odottamaton läsnäolijoille, että heidät valtasi niin mieletön naurunpuuska, että he tilanteen vakavuudesta huolimatta purskahtivat raikuvaan nauruun.
El Zapote kumarsi kainosti, omituisen ylpeän nöyrästi, kuten on tapana epäilyttävän arvoisten ihmisten, jotka pitävät itseään väärin käsitettyinä neroina.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, "saammehan kohta nähdä. Minä otan selvän siitä, kuinka pitkälle tuo venyvä uskollisuus ulottuu."
El Zapote ei vastannut. Hän vain kohotti silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin ottaakseen sen todistajaksi häntä kohdanneelle vääryydelle, ja hän pani kätensä ristiin rinnalleen.
"Ennenkuin kerron mitään, niin antakaa minulle ruokaa", sanoi don Fernando, "minä ihan menehdyn nälkään. Sitten leiristä lähdettyäni en ole saanut märkää enkä kuivaa suuhuni."
Estevan kiiruhti asettamaan hänen eteensä muutamia ruokia, jotka maistuivat hyvin don Fernandolle ja tämän luvalla hänen vangilleen. Ateria päättyi kuitenkin pian, sillä don Fernando oli pian tyydyttänyt nälkänsä, ja sammutettuaan janonsa puron kirkkaalla vedellä hän tyytyväisesti huoahtaen istuutui, minkä jälkeen hän, panematta ystäviensä uteliaisuutta uudelle koetukselle, selitti heille mitä seikkaperäisimmin syyn pitkälliseen viipymiseensä.
Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.
Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin olivat oikeat.
Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.
Iloissaan tästä havainnosta oli don Fernando heti palannut leiriin, lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä, joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa, joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.
Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä, kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen vahvanlaista suurusta.
Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan, loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään vastarintaan.
"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"
"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."
"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."
"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava, että olen hiukan levoton."
"Pyh! Rauhoitu, minä lupaan parantaa sen."
"Niinkö, tiedättekö siihen keinon, teidän armonne?"
"Tiedän, vieläpä aivan erinomaisen, ja minä aion parantaa sinut."
"Kas vain, miten ystävällistä teiltä. Mutta ei kai teillä ole siitä vaivaa?"
"Ei vähintäkään", vastasi metsästäjä. "Päätä itse, minä nimittäin aion ampua luodin pääsi läpi."
Vaquero tunsi väristyksen käyvän suonissaan, mutta hän ei osoittanut sitä.
"Luuletteko sen keinon auttavan?" sanoi hän.
"Ehdottomasti, siitä olen varma."
"Hm! Omituista, teidän armonne, mutta huolimatta velvollisuudestani teitä kohtaan, täytyy minun tunnustaa, etten ollenkaan ole samaa mieltä kanssanne tässä asiassa."
"Siinä sinä olet väärässä", vastasi metsästäjä virittäen kylmäverisesti pistoolinsa hanan, "saat heti nähdä, että keino auttaa."
"Ja te luulette, teidän armonne, ettei ole muuta keinoa kuin ehdottamanne?"
"En, totta vie, tiedä muuta."
"Nähkääs, asian laita on niin, että minun mielestäni tuo keino on varsin ankara."
"Pyh! Sinä vain luulet niin. Saat pian nähdä, että olet väärässä."
"Mahdollista kyllä, minä en rohkene väitellä kanssanne, armollinen herra. Tahdotteko välttämättä antaa lääkkeenne minulle tässä paikassa?"
"Minäkö? En ensinkään. Tiedätkö kenties jonkun muun sopivamman paikan?"
"Luullakseni, teidän armonne."
"Vai niin! Ja mikä paikka se olisi, toveri?"
"Oh, koira vieköön, kenties erehdyn, mutta olisi mielestäni vahinko, jos niin ihmeellinen salaisuus, kuin tuo lääkitseminen, joutuisi hukkaan todistajien puutteessa. Niinmuodoin toivoisin saavani viedä teidät sellaiseen paikkaan, missä niitä olisi saatavissa."
"Hyvä! Ja tiedätkö sellaisen paikan tässä lähellä?"
"Tiedän, caballero, ja luulenpa teidän ihastuvan tavatessanne henkilöt, joita teille siellä esitän."
"Riippuu siitä, keitä nuo henkilöt ovat."
"Oh, te tunnette ne aivan hyvin, armollinen herra. Muuan niistä on
Tiikerikissa, varsin rakastettava herra."
"Ja sinä sitoudut viemään minut sinne?"
"Milloin vain haluatte, nyt heti, jos tahdotte."
Metsästäjä pisti pistoolin takaisin vyöhönsä.
"Ei aivan heti", sanoi hän; "meidän täytyy ensin mennä leiripaikalle, jossa ystäväni odottavat minua. Minun mielestäni ei tautisi ole niin paha, että lääkettä täytyy käyttää heti, voimmehan aina turvautua siihen keinoon, jos tarvis vaatii."
"Niinpä niin, eihän sillä ole mitään kiirettä, caballero, sen vakuutan", vastasi vaquero kohteliaasti. Näin sovittiin asia miesten välillä, jotka tunsivat toisensa jo vanhastaan ja siis hyvin tiesivät mitä heidän oli toisiltaan odotettavissa.
Don Fernando ei vähääkään luottanut Tonilloon. Sen vuoksi hän viisaasti varoikin antamasta hänelle tilaisuutta karkaamaan, jättämällä hänet vapaalle jalalle, eikä paimen siitä ensinkään ollut pahoillaan.
Kun heidän keskustellessaan kuitenkin jo oli tullut yö, asettuivat he, miten parhaiten voivat, nukkumaan siihen, missä olivat ja jättivät leiripaikalle lähdön seuraavaan päivään.
Pari kolme kertaa yön kuluessa yritti paimen salavihkaa vapautua siteistään, mutta joka kerta kun hän aikoi panna tämän tuumansa täytäntöön, näki hai metsästäjän siniset silmät häntä tarkastamassa.
"Voitteko pahoin, hyvä herra?" kysyi metsästäjä ivallisesti, hänen viime yritystä tehdessään.
"En ensinkään, en ensinkään, armollinen herra", vastasi paimen.
"Vai niin, suokaa sitten kaikin mokomin anteeksi, luulin teitä sairaaksi. Tuo pitkällinen unettomuus saattoi minut levottomaksi teidän tähtenne", sanoi metsästäjä merkitsevästi.
Paimen otti tämän huomioonsa. Hän sulki heti silmänsä eikä aukaissut niitä ennen auringonnousua.
Metsästäjä oli jo valmiina ja hevoset satuloituna.
"Kas vain, luulen että olette jo hereillä", sanoi! hän, "oletteko nukkunut hyvin?"
"Erinomaisesti! Jäseneni tuntuvat vain vähän jäykiltä. Luullakseni pieni jaloittelu tekisi minulle hyvää ja saisi verenkierron entiselleen."
"Se johtuu aamukasteesta", vastasi metsästäjä järkähtämättömästi, "yöt alkavat käydä kylmiksi."
"Tuhat tulimaista, kunhan en vain saisi luuvaloa", sanoi paimen irvistäen.
"Mitä vielä, eihän se ole luultavaa, ratsastaminen tekee teille hyvää."
Tällä välin oli don Fernando nostanut kumppaninsa olalleen ja heittänyt hänet poikittain hevosen selkään; mutta tarkemmin mietittyään hän irroittikin hänen jalkansa, koska hän ei tarpeettoman huonolla kohtelulla tahtonut ärsyttää henkilöä, joka tarpeen tullen voisi antaa hänelle arvokkaita tietoja.
Paimen, joka oli pelännyt saavansa tehdä matkan tavaramytyn tavoin hevosen selässä poikkipuolin, tunsi kiitollisuutta päästessään puolittain vapaaksi, eikä tehnyt mitään huomautusta sen varovaisuustoimenpiteen johdosta, johon metsästäjä ryhtyi sitomalla hänen jalkansa kiinni hevosen vatsan alle.
Tällä tavoin miehet sitten kulkivat, kunnes tulivat leiripaikalle, jutellen keskenään kaikenlaisia asioita ja näköjään kuin parhaat ystävät maailmassa.
XVI.
ENNEN TAKAA-AJOA.
Koko don Fernandon kertomuksen ajan oli el Zapote huolettoman näköinen, kuten täysin itseensä tyytyväinen mies ainakin, milloin nyökäyttäen vahvistavasti päätään, milloin hymyillen tyytyväisen kainosti. Kun don Fernando vihdoinkin lopetti, katsoi hän sopivaksi puhua vuorostaan.
"Kuten näette, hyvät herrat", sanoi hän sovittavalla äänellä, "en ole tehnyt mitään vaikeuksia seuratessani tätä kunnioitettavaa caballeroa. Toisin sanoen, minä olen valmis tottelemaan teitä kaikessa, mitä suvaitsette toimekseni antaa."
Don Fernando hymyili pahankurisesti.
"Tämä on, hyvä herra", vastasi hän, "kohteliaisuus, jonka osoitteen eilinen yllätys nähtävästi on muuttanut."
"Mitä sanottekaan, teidän armonne!" huudahti paimen siveellisesti pahoillaan muka.
"Mutta", jatkoi don Fernando, "minä en kiinnitä huomiotani siihen, sinun salaiset aikomuksesi ovat minulle aivan yhdentekeviä. Luulen täydelleen osoittaneeni sinulle jo aikoja sitten, etten minä millään tavoin pelkää sinua. Sen vuoksi rajoitunkin vain varmuuden vuoksi kiinnittämään huomiotasi siihen, että minulla on monta kertaa ollut henkesi vallassani, minun milloinkaan koettamatta sitä sinulta riistää, koska olen sinua jalomielisempi."
"Minä olenkin teille hyvin kiitollinen sen johdosta, teidän armonne."
"Loruja, señor Zapote!" vastasi don Fernando kohauttaen olkapäitään. "Sinä pidät minua nähtävästi jonakin muuna. Minä en usko sinun kiitollisuuteesi enempää kuin sinun hyviin aikomuksiisi minua kohtaan, ja olenkin maininnut tämän vain herättääkseni huomiotasi siinä tarkoituksessa, että vaikka tähän asti olenkin ollut taipuvainen antamaan sinulle anteeksi, niin on nyt koko se määrä lempeyttä, mikä minulla on ollut käytettävissä sinun varaltasi, kokonaan lopussa, jonka vuoksi asia siis ensi kerralla tulee ratkaistavaksi aivan toisella tavalla keskenämme."
"Käsitän täydellisesti mitä nyt suvaitsette minulle sanoa, armollinen herra, mutta Jumalan avulla ei sellaista tilaisuutta, siitä olen varma, milloinkaan tule. Uudistan kerta kaikkiaan, että olen antanut sanani, ja kuten tiedätte, kunnon mies…"
"Hyvä on", keskeytti don Fernando, "toivon itsesi vuoksi, että niin olisi asian laita. Joka tapauksessa pyydän sinua hyvin tarkkaavasti kuuntelemaan, mitä nyt sanon."
"Minä olen pelkkänä korvana, teidän armonne, en kadota sanaakaan siitä, mitä sanotte minulle, olkaa varma siitä."
"Vaikka olenkin vielä varsin nuori, señor Tonillo", jatkoi don Fernando, "olen kuitenkin pannut merkille erään hyvin tärkeän asian, vaikka se paha kyllä ei ensinkään ole ihmiskunnalle kunniaksi; nimittäin että kun tahtoo saada jonkun henkilön kiintymään itseensä ja voittaa hänen luottamuksensa, niin ei pidä vedota hänen hyviin puoliinsa, vain päinvastoin hänen vikoihinsa. Sinä olet rikaslahjaisimpia henkilöitä, mitä tunnen."
Tämän kohteliaisuuden kuullessaan paimen kumarsi kainosti.
"Armollinen herra", sanoi hän, "te saatte minut hämilleni, sellainen kiitos…"
"On hyvin ansaittu", jatkoi don Fernando. "Olen nähnyt vain harvoilla ihmisillä olevan niin hirveän paljon vikoja kuin sinulla, hyvä herra. Olen siis ollut tilaisuudessa tekemään vertailuja, mutta kaikista näistä vioista on sinulla eräitä kehittyneempiä kuin muilla. Niinpä on esimerkiksi ahneus sinussa kehittynyt todellakin valtavaksi. Olen siis päättänyt käyttää hyväkseni ahneuttasi."
Leperon silmät kiiluivat ahnaasti.
"Mitä haluatte minulta?" sanoi hän.
"Suo minun ensin mainita mitä tahdon antaa, sitten selitän mitä vaadin sinulta. Kuuntele siis minua tarkkaavasti. Toistan vielä, että asia todellakin maksaa vaivan."
Rosvon näädännaama kävi vakavan näköiseksi ja hän kumartui don
Fernandon puoleen, kyynärpäät polvia vasten ja silmät puoliummessa.
Don Fernando jatkoi, korostaen joka sanaa:
"Sinähän tiedät, että minä olen rikas? Voin siis täydelleen täyttää sitoumukseni sinulle. Kuitenkin välttääksemme ajanhukkaa ja riistääkseni sinulta kaikki verukkeet pettääksesi minut, annan sinulle samalla kolme timanttia, joista jokainen on kahdentuhannen viidensadan piasterin arvoinen. Sinä tunnet siksi hyvin jalokivet, jotta voit arvioida ne ensi silmäyksellä. Nämä timantit ovat sinun, minä lahjoitan ne sinulle. Kuitenkin sitoudun, jos pidät siitä enemmän, maksamaan sinulle niiden arvon rahassa, toisin sanoen antamaan sinulle seitsemäntuhatta viisisataa piasteria [noin 36,750 mk] vaadittaessa ja saadessani timantit takaisin, heti kun tulemme San Lucarin presidioon."
"Ja teillä on timantit mukananne?" kysyi paimen liikutuksen tukahuttamalla äänellä.
"Tässä ne ovat", vastasi don Fernando, vetäen povestaan pienen hirvennahkaisen pussin, jonka hän avasi ja otti siitä kolme melkoisen suurta jalokiveä, ojentaen ne rosvolle.
Tämä tarttui niihin ihastuneena, koettamattakaan salata mielihyväänsä, katseli niitä hetkisen ilosta säkenöivin silmin, jonka jälkeen hän pisti ne poveensa hyvin huolellisesti.
"Hetkinen vielä!" sanoi don Fernando hymyillen; "minä en ole vielä maininnut ehtojani."
"Minä suostun niihin ehdottomasti, armollinen herra, olkoon ne minkälaiset tahansa!" huudahti jätkä innokkaasti. "Herra nähköön! Seitsemäntuhatta viisisataa piasteria, sehän on kokonainen omaisuus minunlaiselleni köyhälle raukalle. Puukonpisto ei milloinkaan, vaikka siitä hyvinkin maksettaisiin, tuottaisi minulle sellaista summaa."
"Sinä olet siis jo ajatellut asiaa?"
"Koira vieköön! Luullakseni hyvinkin. Kuka minun on nitistettävä?"
"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on paennut."
Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen kuullessaan.
"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."
"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen unohtanut mainita sinulle erään seikan."
"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.
"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."
El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.
"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.
"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire", vastasi don Fernando kylmästi.
"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."
"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."
"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä päättäväistä miestä — niiden joukossa olin minäkin — jotka nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan, antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja kaskarillaseutua."
"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen hämmästyksestä ja kauhusta.
"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani, että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois Tiikerikissan seurasta."
Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää räpäyttämättä.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen.
Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"
"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta, niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."
"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät viedä?"
"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.
Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.
"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet itse käärmeitten pesään!"
Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.
"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.
"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä, joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein mahdoton suojella itseään."
"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti don Pedro epätoivoissaan.
"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt vuorelle, niin on hän turvassa."
"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse antautumatta varmaan kuolemaan."
Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta siis, kaikki ei vielä ole hukassa."
Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon lausumat sanat — miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti luotti — palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa, jonka hän jo oli menettänyt.
"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että voit antaa minulle varmat tiedot siitä."
"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua, pelätessään hänen väsyvän."
Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.
Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.
"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi hän.
"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan. Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen näin:
"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen, että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden kuluttua saat palata ystäviesi luo."
Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.
Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:
"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta. Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi, tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."
"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä parhaiten."
Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.
Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki? Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.
Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.
Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.
Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä. Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi, ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti, ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata mukana.
Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja ylläpitää heidän rohkeuttaan.
Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.
Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän paikalle ja asettui muiden joukkoon.
Sillävälin aika kuitenkin kului, levolle menon hetki tuli ja peonit olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan. Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä voimakkaasti.
"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti istualleen ja hieroen silmiään.
"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.
"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne", sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga, mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa… ei koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin viittauksestanne."
"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua kostoltani."
Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta sellaiselle rosvolle:
"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän palvelukseenne."
"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua, jos haluat."
Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja oli pian sikeässä unessa.
"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella. Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.
Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään, vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät nukkuvan.
XVII.
TAKAA-AJOSSA.
Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.
"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.
"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa — ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"
Don Fernando vastasi hymyllä.
"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.
"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"
"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain, että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää minulta."
"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän, kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä? Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi. Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."
"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua. Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään, mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni pakottaa minut lähtemään kanssasi."
"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."
"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."
"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."
"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi täällä."
"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi, "kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne. Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään — ehkäpä kuolemaankin, mutta kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä, joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."
Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta, jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn toivomukseen.
"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"
"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti liikutettuina.
Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:
"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."
Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin, eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten horjuttavansa heidän päätöstään.
Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin päin.
"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee minun seuraamaan sinua."
"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."
"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.
Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.
"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä, meidän täytyy lähteä."
Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.
Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin laskevat johonkin suurempaan virtaan.
"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin välttämättömiin varokeinoihin."
He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta, jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta ruohoa.
"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä matelijoita."
"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.
"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."
"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"
"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"
"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."
"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä taisteluissa saamansa haavat?"
"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."
"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia guaco-liaanin lehtiä."
Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän, kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat jättäneet hevosensa.
Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.
Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don Fernando antoi hänelle niitä.
Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen vihertävää nestettä.
"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.
"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli, ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa vereesi tuota nestettä?"
"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"
"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."
Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.
Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.
"Kas niin, nyt se on tehty", sanoi don Fernando. "On tarpeetonta ottaa hevosia mukaan, eläinraukat kuolisivat ehdottomasti, sillä ne eivät ole, kuten me, suojeltuja käärmeen puremalta. On siis parasta, että jätämme ne tähän ja otamme ne palatessamme; mutta meidän on pantava ne liekaan, jotteivät ne juokse liian etäälle."
Satulat ja suitset piiloitettiin huolellisesti pensaisiin, jonka jälkeen nuo rohkeat seikkailijat läksivät matkaan jalkaisin, kivääri olalla ja kädessään vain hoikka, notkea mezquitiraippa, tappaakseen tiellä mahdollisesti tapaamansa käärmeet.
Seutu oli jo aivan toisennäköinen. Niiden jotenkin leveiden polkujen asemasta, joita he tähän asti olivat kulkeneet, täytyi heidän nyt astella äärettömien järvien reunoja, joilla surisi miljoonia moskiitteja ja joiden vihertävästä vedestä kohosi haisevia, myrkyllisiä kaasuja. Mitä pitemmälle he menivät samaan suuntaan, sitä lukuisammin näitä järviä esiintyi.
Nuoret miehet kulkivat reippaasti eteenpäin peräkkäin, heilutellen raippojaan oikealle ja vasemmalle, karkoittaakseen kaikenlaisia matelijoita, ja seuraten jotenkin runsaslukuisen ratsujoukon jättämiä jälkiä. Äkkiä huomasivat he edessään kamalasti pöhöttyneen, mätänemistilassa olevan ruumiin, jonka yli heidän täytyi astua.
"Haa!" sanoi don Fernando, "tuossa makaa joku raukka, joka nähtävästi ei ole tuntenut guaco-liaania."
Samassa kuului terävä sähinä ja pieni, kaunis, pikkusormen vahvuinen ja korkeintaan seitsemän, kahdeksan tuuman pituinen käärme ryömi esiin ruumiin alta, ja kohoten pyrstönsä varaan hyppäsi uskomattoman nopeasti ilmaan ja tarttui metsästäjän oikeaan reiteen.
"Suo anteeksi, ystäväni", sanoi tämä kylmäverisesti, "sinä erehdyt"; ja tarttuen käärmeen pyrstöön hän kiepautti sitä kerran ja musersi sen pään. "Se on nauhakäärme", lisäsi hän. "Sen purema tappaa yhdessätoista minuutissa; ruumis turpoaa ja kuolema seuraa samassa. Ainoana lohdutuksena on, että väri vielä muuttuu vihreästä mustaksi. Eikö olekin kummallista, Estevan?"
"Koira vieköön", vastasi tämä jonkun verran peloissaan, "kuulehan, tuo sinun keinosi ei ollut niinkään tuhma, Fernando."
"Eipä niinkään", vastasi viimemainittu, "ilman sitä olisimme jo olleet kuolleina molemmat."
"Luuletko niin, rakas ystävä?"
"Sehän on selvää, totta vie. Mutta etkö tahtoisi iskeä kuoliaaksi tuota korallikäärmettä, joka kiipee pitkin säärtäsi?"
"Kas vain tuota pientä veitikkaa! Olet oikeassa, tuo lurjus ei häpeä yhtään, kissa vieköön!" Näin sanoen hän tarttui käärmeeseen ja musersi sen pään.
"Eikö olekin ihana maa?" jatkoi don Fernando. "Varsin hauskaa kuljeksia täällä! Kas tuossa on useampia ruumiita. Tällä kertaa ovat hevonen ja ratsastaja saaneet tehdä seuraa toisilleen. Eläin parka!" lisäsi hän pilkallisesti hymyillen.
Sillä tavoin kulkivat he koko päivän. Kuta pitemmälle he tunkeutuivat sitä enemmän käärmeitä he tapasivat; niitä oli kolme, neljäkin yhdessä. Siellä täällä virui edelleen ruumiita poikkipuolin heidän seuraamiaan jälkiä, osoittaen että he yhäkin olivat oikealla tiellä ja että Tiikerikissa oli jättänyt useimmat seuralaisensa jälkeensä. Rohkeudestaan huolimatta eivät nuoret miehet voineet olla kauhistumatta sitä kamalaa näytelmää, jota he aina aamusta alkaen olivat saaneet katsella kulkiessaan tässä hirveässä seudussa.
Äkkiä metsästäjä pysähtyi, kumartui eteenpäin, ja viitaten toveriaan olemaan hiljaa, kuunteli tarkkaavasti.
"Minä en erehtynyt", sanoi hän hetken kuluttua matalalla äänellä, "joku tulee tännepäin."
"Joku?" vastasi don Estevan ihmeissään; "se on mahdotonta."
"Kuinka niin?" kysyi metsästäjä. "Olemmehan mekin täällä, miksi ei muita voisi olla yhtähyvin?"
"Aivan niin", vastasi don Estevan. "Mutta kukahan se lienee?"
"Sen saamme pian tietää; tule!" Ja hän veti ystävänsä mukanaan tiheään pensaikkoon, jonka taakse he piiloittautuivat.
"Viritä pyssysi, Estevan", sanoi don Fernando, "eihän tiedä kenen kohtaamme."
Majordomo totteli empimättä, ja molemmat seisoivat liikkumatta, odottaen sen henkilön tuloa, jonka askeleet he nyt kuulivat läheltä.
Jo noin tunnin matkan oli polku, jota tiedustelijamme kulkivat, noussut jotenkin jyrkästi, koukistellen tuon tuostakin. Se oli varma merkki siitä, että he pian pääsisivät ulkopuolelle järvialuetta ja tulisivat siihen vyöhykkeeseen, jonne käärmeet eivät nousseet.
Pian huomasi metsästäjä varjon muutamien askelien päässä, eräässä polun mutkassa, ja näkyviin tuli mies, jonka don Fernando kookkaasta vartalosta ja pitkästä, valkeasta parrasta heti tunsi: se oli Tiikerikissa.
Metsästäjä kumartui nopeasti ja kuiskasi toverinsa korvaan muutamia sanoja, jonka jälkeen hän, tehden pitkän loikkauksen, hypähti keskelle polkua, korkeintaan kymmenen askeleen päähän Tiikerikissasta.
Hänen odottamaton ilmestymisensä ei ensinkään näyttänyt ihmetyttävän tätä.
"Olin juuri menossa tapaamaan sinua", sanoi hän rauhallisella äänellä ja pysähtyi.
"Siinä tapauksessa ei teidän tarvitse mennä etemmäksi", vastasi nuori mies kuivasti, "koska nyt olette tavannut minut."
"Kyllä minun täytyy mennä vielä vähän matkaa, sillä kun sinä lähdet minun leiripaikkaani, menen minä sinun."
"Niinkö luulette?" sanoi metsästäjä ivallisesti.
"Niinpä kyllä. Et kai aijo sulkea minulta tietä?" sanoi Tiikerikissa ilkkuvalla äänellä.
"Miksikä en? Eikö teidänkin mielestänne jo ole aika meidän selvittää välimme?"
"Sitä en ensinkään pidä tarpeellisena, mitä minuun tulee. Ethän sinä kaiketi etsi minua, luullakseni?"
"Siinä erehdytte. Päinvastoin etsin juuri teitä."
"Minua ja erästä toista henkilöä", jatkoi Tiikerikissa viekkaasti hymyillen.
"Teitä ennen kaikkea", huomautti metsästäjä, "sillä meillä on jotenkin pitkä tili tehtävänä."
"Älkäämme enää hukatko aikaa", sanoi Tiikerikissa kärsimättömästi. "Kuulehan nyt mitä sanon ja koeta ymmärtää minua. Doña Hermosa on vähän matkan päässä täältä, hän odottaa sinua, ja minä olen luvannut saattaa teidät yhteen. Olen saanut häneltä toimekseni ilmoittaa eräitä asioita hänen isälleen… minun täytyy siis mennä sinun leiripaikallesi, mutta ensin vien sinut omaan leiriini, joka nyttemmin on varsin kurja", lisäsi hän huokaisten, "sillä kaikista uskollisista miehistäni on enää vain neljä elossa, muut ovat kuolleet."
"Niin, olen tavannut heidän ruumiinsa tiellä, te itse olette syypää heidän kuolemaansa… miksi olette tuonut heidät tänne?"
"Yhdentekevää, tehtyä ei saa tekemättömäksi. No, aika rientää, tahdotko seurata minua vai etkö? Menettelen rehellisesti sinua kohtaan."
"En, sitä en usko. Mistä syystä olette vetäytynyt tähän kamalaan seutuun?"
"Etkö voi käsittää sitä, lapsi? Sen vuoksi, että vain täällä saatoin olla varma siitä, ettei saalistani ryöstettäisi minulta."
"Siinä olette kuitenkin erehtynyt, koska minä nyt olen täällä."
"Kenties", vastasi Tiikerikissa hymyillen käsittämättömästi. "Tehkäämme loppu asiasta. Kas tässä, ota pyssyni ja sano ystävällesi, jonka kiväärin näen välkkyvän tuolta oksien välistä, että hän tulee tänne. Kun teitä sitten on kaksi aseistettua miestä yhtä aseetonta vastassa, niin et kai pelkää seurata minua."
Metsästäjä oli vaiti hetkisen.
"Tule tänne, Estevan", sanoi hän sitten.
Estevan oli pian hänen vieressään.
"Pitäkää pyssynne", jatkoi don Fernando kääntyen Tiikerikissaan, "ei kukaan saa kulkea aseettomana erämaassa."
"Kiitos, Fernando!" vastasi vanha päällikkö. "Olet huomannut, ettei metsänkävijä saa luopua pyssystään; kiitoksia! Seuratkaa minua älkääkä pelätkö mitään."