Tiikerikissa läksi heti liikkeelle, molemmat nuoret miehet kantapäillään.
Tunnin kuluttua saapuivat he päällikön leiriin, joka oli
Voladero-vuoren puolivälissä, jotenkin avarassa luolassa.
Tiikerikissa oli puhunut totta: kaikista hänen seuralaisistaan oli jäljellä vain neljä.
"Ennenkuin menemme etemmäs, tahdon esittää sinulle vaatimukseni."
"Esitättekö te vaatimuksiakin?" vastasi metsästäjä, painostaen ivallisesti joka sanaa.
Tiikerikissa kohautti olkapäitään.
"Viittauksestani lävistävät nämä miehet tikareillaan säälimättä doña
Hermosan", sanoi hän; "kuten näet, voin esittää vaatimuksiakin."
Don Fernando tunsi kaikkien jäseniensä vapisevan kauhusta.
"Puhukaa", sanoi hän vihasta tukahtuneella äänellä.
"Minä jätän sinut yksinäsi tänne doña Hermosan kanssa, samalla kun minä, toverisi ja jäljellä olevat neljä miestäni heti lähdemme täältä. Kahden päivän kuluttua, mutta ei ennen, lähdet sinä täältä ja menet leiriisi, jossa minä odotan sinua."
"Miksi asetatte tällaisia ehtoja?" kysyi nuori mies epäillen.
"Se ei kuulu sinulle. Onko tämä ehto sitten niin äärettömän vaikea, ettet voi siihen alistua? Muuten ei minulla ole sinulle mitään selitettävää, vastaa minulle siis myöntävästi tai kieltävästi, ilman sitä et saa nähdä doña Hermosaa."
"Kuka takaa hänen olevan elossa?" jatkoi metsästäjä.
"Mitä hyötyä minulle olisi hänen surmaamisestaan?"
Don Fernando epäröi hetkisen.
"Olkoon sitten!" sanoi hän viimein; "minä suostun ehtoihin ja jään tänne kahdeksi päiväksi."
"Hyvä on! Mene nyt, me poistumme."
"Vielä hetkinen. Vastaatko sinä toverini turvallisuudesta? Tiedän, että voin luottaa sanaasi."
"Vannon sinulle, että pidän häntä ystävänäni, niin kauan kuin hän on seurassani, ja että löydät hänet terveenä leiripaikalta."
"Hyvä on! Näkemiin, Estevan, rauhoita don Pedroa ja sano hänelle, millä ehdoilla hänen tyttärensä on jätetty minulle."
"Minä kyllä sanon sen hänelle", sanoi Tiikerikissa hymyillen omituisesti.
Don Estevan ja don Fernando syleilivät toisiaan, jonka jälkeen metsästäjä läksi nopeasti astumaan luolaan, Tiikerikissan, hänen neljän seuralaisensa ja majordomon lähtiessä tasangolle päin.
Päästyään ensimmäisten puiden luo pysähtyi Tiikerikissa hetkeksi ja kääntyi luolaan päin, johon don Fernando juuri meni.
"Ah!" mutisi hän hymyillen pahaenteisesti, hykertäen käsiään, "tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani."
Hän jatkoi matkaansa ja katosi puiden sekaan.
XVIII.
EL VOLADERO DE LAS ANIMAS.
Olemme maininneet, että don Fernando eli Kivisydän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tiikerikissan kasvattamana mehiläismetsästäjän vaaralliseen ammattiin oli hän sattumoisin useampia kertoja osunut samoille seuduille, missä hän nyt oli. Myöskin tunsi hän El Voladero de las Animas'in kaikkine salaisine piilopaikkoineen. Useamman kerran oli hän etsinyt suojaa luolasta, johon doña Hermosa nyt oli piiloitettu. Hän löysi siis varsin helposti luolan, vaikkakin maan luonnollinen epätasaisuus peitti niin hyvin sen suun läheltäkin katsoen, että kuka muu tahansa olisi saanut sangen kauan etsiä sitä.
Tämä luola, joka oli paikkakunnan omituisimpia luonnon ilmiöitä, jakaantui kahteen osaan, jotka ulottuivat syvälle vuoren sisään ja joiden molemmat pääkäytävät, kahden jättiläisikkunan tavoin, olivat toistatuhatta jalkaa korkealla tasangon yläpuolella, eikä vuoren omituisen rakenteen vuoksi voinut huomata muuta kuin puiden latvat.
Metsästäjä oli astunut luolaan, jota — omituista sekin — pitkin pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa viidenkolmattakin askeleen päästä.
Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä vaistomaisesti.
Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi, ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.
Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.
Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle, koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.
Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli keskeyttänyt.
Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi luolan sisään.
Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa doña Hermosan.
Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.
Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi jonkun verran ylhäisesti:
"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"
"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en tietänyt tuosta kiellosta."
"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö minä unta?"
Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka vuorostaan riensi häneen päin.
"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"
Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle, toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten päähän.
Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"
"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin täällä?"
Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.
"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi, että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."
"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta onnettomuutta."
"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."
"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."
Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.
"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän katseen.
"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää, onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette päinvastoin onnelliseksi."
"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme Tiikerikissan käsissä?"
"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."
"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä sinut?"
"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka rakastavat teitä."
"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan rukouksen.
Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu, joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin milloinkaan ennen.
Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän rauhallisen näköinen.
"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte, että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin äkkiä temmattiin isäni luota."
He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli häneltä pyytänyt.
Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään keskusteluun.
"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa minulle, mitä teille on tapahtunut."
"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava, että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas pääsisin heidän luokseen."
"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti, vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti, kuin hän on tehnyt?"
"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"
"Huomenna lähdemme etsimään häntä."
Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.
"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"
"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui laskemaan teidät vapaaksi."
"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo pidättää meidät täällä?"
"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä paikalle.
"Estevan!…" huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä vastaan.
"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi metsästäjä.
"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle ilmaissut."
"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.
"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin, ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä. Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten voisi sitä milloinkaan unhottaa."
"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."
"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken hänen kanssaan… ymmärrätkö nyt?"
"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.
Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.
"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu, meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."
"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.
"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don
Fernando.
"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."
"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."
"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."
"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa!
Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."
"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta, mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"
"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse", huomautti neito päättävästi.
"Selittäkäähän", sanoi Estevan.
"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."
"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette suojassa kaikilta vaaroilta."
Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina muutamassa minuutissa.
"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.
"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"
"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"
"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta, ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."
"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti don Estevan.
Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä keskusteluaan.
XIX.
JUMALAN SORMI.
Palaamme nyt hacienderon leiriin.
Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.
"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa, "nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah, ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen lähtöään — meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta innostaan."
"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."
"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin tyttäreni niin onnettomalla tavalla."
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus hylkää meitä hädässämme."
"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro, "meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."
Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.
El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli ampunut hirven.
Seuraavana aamuna noin kello kymmenen aikaan tuli aseeton intiaani etuvartioiden luo ja pyysi saada puhutella don Pedroa. Tämä käski tuoda intiaanin luokseen.
Intiaani oli viekasnaamainen ja umpimielinen apachi. Kun hänet oli tuotu hacienderon luokse, joka juuri puheli capatazin kanssa, jäi hän seisomaan liikkumatta, silmät maahan luotuina, odottaen kylmän välinpitämättömänä, kuten punaihoisten tapa on, että häntä puhuteltaisiin.
Haciendero katseli häntä hetkisen tarkasti.
Intiaani kesti tämän tarkastuksen välinpitämättömänä.
"Mitä veljeni haluaa?" kysyi don Pedro, "ja kuka hän on?"
"Korppikotka on apachisoturi", vastasi punanahka. "Hänen heimonsa päällikkö lähettää hänet valkonaamojen päällikön luo."
"Minä olen juuri valkonaamojen päällikkö, sinä voit toimittaa asiasi."
"Näin sanoo Tiikerikissa", jatkoi apachi yhä yhtä rauhallisena.
"Tiikerikissa!" huudahti don Pedro voittamattoman hämmästyksen valtaamana. "Mitä hän minulta tahtoo?"
"Jos isäni haluaa kuunnella, niin sanoo Korppikotka sen hänelle."
"Oikein. Puhu sitten, punanahka!"
"Näin sanoo Tiikerikissa: On ilmestynyt pilvi Tiikerikissan ja valkonaamojen päällikön välille, valkonaamojen tunkeuduttua kansani metsästysmaille. Mutta samoinkuin auringon lämmittävät säteet karkoittavat pilvet ja saavat sinisen taivaan taas näkyviin, samaten myös, jos valkonaama tahtoo polttaa rauhanpiippua Tiikerikissan kanssa, katoaa heidän välilleen kohonnut pilvi ja sotakirves kuopataan maahan niin syvälle, ettei sitä voida löytää tuhannen kuunvaiheen kuluessa eikä vielä kymmenen seuraavankaan. Olen puhunut ja odotan valkopartaisen isäni vastausta."
"Intiaani", vastasi don Pedro surullisesti, "se, jota sanot päälliköksesi, on tehnyt minulle paljon pahaa, minun tietämättäni hänen minua kohtaan osoittamansa vihan syytä. Jos hän kuitenkin haluaa keskustella kanssani lopettaakseen välillämme vallitsevan riidan, niin varjelkoon Jumala minua siitä kieltäytymästä. Sano hänelle, että odotan häntä, ja että jos tahtomattani ja tietämättäni olen tehnyt hänelle jotakin pahaa, niin olen valmis antamaan hänelle kaiken hänen vaatimansa hyvityksen."
Apachi oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hacienderon sanoja. Tämän vaiettua vastasi hän:
"Ooah, isäni on puhunut hyvin. Hänessä asuu viisaus. Päällikkö tulee, mutta kuka takaa hänen turvallisuutensa, hänen ollessaan valkonaamojen leirissä yksinään kahtakymmentä yorris-soturia [yorris = espanjalainen] vastassaan?"
"Minun kunniasanani, punanahka, minun kunniasanani, joka on suuremman arvoinen, kuin mitä päällikkösi voisi minulle tarjota", vastasi haciendero ylpeästi.
"Ooah, isäni kunniasana on hyvä, hänen kielensä ei ole halkinainen.
Tiikerikissa ei pyydä muuta. Hän tulee."
Lausuttuaan tämän intiaaneille ominaisella vakuuttavalla tavallaan, kumarsi apachisoturi juhlallisesti hacienderolle ja läksi tiehensä yhtä rauhallisin askelin kuin oli tullutkin.
"Mitä arvelet tästä, Luciano?" kysyi don Pedro capatazilta, jouduttuaan taas kahdenkesken hänen kanssaan.
"Luulen varmasti, armollinen herra, että siinä piilee jokin intiaanimainen koirankuri. Minä pelkään sata kertaa enemmän valkoihoista, joka muuttaa nahkaansa ja rupeaa intiaaniksi, kuin oikeaa intiaania; en ole milloinkaan pitänyt kameleonteista."
"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."
"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."
"Minun on pakko tehdä niin… olenhan antanut kunniasanani."
"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."
"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen epäluuloa."
"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä suojattomaksi."
Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen kuulemasta isäntänsä huomautuksia.
"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään, "etsin juuri sinua, ukkoseni."
"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?" vastasi Zapote hilpeästi.
"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano, vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä sivullisten kuuntelevan."
Tunnin kuluttua, toisin sanoen noin kello kymmenen aamupäivällä, saapui
Tiikerikissa leiriin, kuten Korppikotka oli ilmoittanut.
Päällikkö oli puettuna gambucinojen pukuun ja aivan aseeton, ainakaan ei niitä ollut näkyvissä.
Kun hän oli ilmoittautunut etuvartioille, laskivat nämä hänet leiriin ja veivät capatazin luo, joka käveli edestakaisin vähän matkan päässä heistä.
Tiikerikissa katsahti väijyen ympärilleen, astuessaan leiriin. Kaikki siellä näytti olevan säännöllisessä kunnossa, päällikkö ei huomannut mitään epäiltävää. Saamansa ohjauksen mukaan meni hän capatazin luo.
"Mitä tahdotte täältä?" kysyi don Luciano tylysti.
"Tahdon puhua don Pedro de Lunan kanssa", vastasi Tiikerikissa vaatimattomasti.
"Hyvä. Seuratkaa minua. Hän odottaa teitä."
Capatazi vei päällikön muitta mutkitta majan ovelle.
"Astukaa sisään", sanoi hän, "siellä tapaatte don Pedron."
"Kuka siellä?" kysyi ääni sisästä.
"Armollinen herra", vastasi capatazi, "täällä on intiaani, joka on pyytänyt päästä puheillenne. Olkaa hyvä ja seuratkaa", lisäsi hän kääntyen päällikköön.
Tämä seurasi häntä, huomauttamatta mitään, ja astui hänen kanssaan majaan.
"Olette pyytänyt saada puhua kanssani", sanoi don Pedro.
"Niin olen", vastasi päällikkö kumealla äänellä, "mutta kahdenkesken."
"Tämä mies on vanha uskottu palvelijani, johon minä täysin luotan."
"Se mitä minulla on sanottavaa, ei saa tulla kenenkään muun korviin kuin teidän."
"Mene ulos siksi aikaa, Luciano", sanoi don Pedro, "mutta ei pitkälle, ystäväni."
Capatazi silmäsi raivostuneesti Tiikerikissaan ja poistui muristen.
"Nyt olemme kahdenkesken", sanoi don Pedro, "nyt voitte puhua avoimesti kanssani."
"Niin aijonkin tehdä", vastasi päällikkö kolkosti.
"Tyttärestänikö aijotte puhua?"
"Sekä hänestä että muista", vastasi Tiikerikissa äskeisellä äänellään.
"En ymmärrä teitä, päällikkö, olisin teille kiitollinen, jos voisitte selittää tarkemmin."
"Teen niin pitemmittä puheitta, sillä jo kauan aikaa olen halunnut päästä mieskohtaisesti tekemisiin kanssanne. Katsokaa minua, don Pedro, ettekö enää tunne minua?"
"En luule nähneeni teitä milloinkaan ennen sitä, kun osoititte minulle vieraanvaraisuutta teocallissanne."
Päällikkö vastasi hurjasti irvistäen:
"Vuodet ovat varmaankin muuttaneet muotoani varsin paljon,
Tiikerikissan nimi on siis saanut ihmiset unohtamaan oikean nimeni,
koska olen käynyt niin tuntemattomaksi. Mutta yhtä hyvin kuin don
Gusman de Ribeyrasta on tullut don Pedro de Luna, niin miksi ei don
Leoncio de Ribeyra ole voinut muuttua Tiikerikissaksi, hyvä veli?"
"Mitä tarkoitatte?" huudahti don Pedro, nousten kauhuissaan. "Minkä nimen lausuittekaan?"
"Olen sanonut kuten asia on", vastasi päällikkö kylmästi, "olen lausunut nimen, joka kuuluu minulle."
Don Pedro loi häneen tuskallista sääliä ilmaisevan katseen.
"Onneton!" sanoi hän surullisesti, "kuinka olet voinut vaipua niin syvälle?"
"Sinä erehdyt, hyvä veli", vastasi päällikkö virnistäen, "minä olen päinvastoin noussut, koska olen intiaaniheimon päällikkö. Minä olen kauan, hyvin kauan valmistellut kostoani", lisäsi hän hurjasti nauraen, "kolmattakymmentä vuotta olen sitä hautonut, mutta nyt olen sen vihdoinkin saavuttanut, ja se on täydellinen."
"Kostoasi, onneton!" vastasi don Pedro harmissaan. "Mitä sinun on minulle kostettavaa, sinun, joka olet koettanut vietellä vaimoni, yrittänyt surmata minut ja nyt niin pitkän ajan kuluttua olet häpeämättömästi ryöstänyt minulta tyttäreni!"
"Sinä unohdat poikasi, jonka minä myöskin olen sinulta ryöstänyt, poikasi, don Fernando Carrilin, jonka minun on onnistunut saada rakastumaan omaan sisareensa ja joka jo kaksi päivää on ollut kahdenkesken hänen kanssaan El Voladero de las Animas'issa. Hahhaa, don Gusman! Mitä sanot siitä kostosta?"
"Voi, voi!" huudahti don Pedro, lyöden epätoivoissaan otsaansa.
"Veli ja sisar rakastuneina toisiinsa, sinun suojeleminasi, don Gusman, ja minun naittaminani! Hahhah!" jatkoi Tiikerikissa, nauraen kolkon ivallisesti, joka muistutti hyenan nalkutusta.
"Ooh, tämä on kauheaa!" huudahti don Pedro äärimmäisen epätoivon vallassa. "Sinä valehtelet, heittiö! Niin suuri roisto kuin oletkin, et sentään ole rohjennut tehdä niin kauheaa rikosta! Sinä kerskailet vain, rosvo! Sinä olet aina kerskunut rikoksistasi, ja mitä sinä nyt sanot, sitä ei ole tapahtunut, ei ole voinut milloinkaan tapahtua, se olisi Jumalan oikeudenmukaisuuden epäilemistä!"
"Etkö usko mitä sanon, veli hyvä?" jatkoi rosvo pisteliäästi. "Kuten haluat; mutta luulen juuri kuulevani, että lapsesi saapuvat tänne leiriin, kysy heiltä itseltään."
Puolittain mielettömänä tuskasta syöksyi don Pedro majan ovea kohti, mutta samassa astuivat sisään don Fernando, doña Hermosa ja don Estevan. Onneton isä jäi seisomaan liikkumatta ja voimattomana.
"Vai niin, sillä tavallako sinä otat vastaan lapsesi?" sanoi Tiikerikissa virnistellen. "Sinä, jonka pitäisi olla mallikelpoinen isä, et juuri ole erittäin helläluontoinen."
Huomaamatta Tiikerikissaa oli doña Hermosa heittäytynyt isänsä syliin, ja suuteli häntä itkien.
"Isä kulta, isä kulta!" huudahti hän. "Jumalan kiitos! Vihdoinkin näen sinut taas!"
"Kuka puhuu Jumalasta täällä?" sanoi don Pedro tukahtuneella äänellä, työntäen luotaan tyttärensä, joka peräytyi horjuen.
Doña Hermosa katseli hämmentyneenä ympärilleen, käsittämättä mitä hänelle tapahtui. Kalpeana ja vavisten oli hän kaatumaisillaan, don Fernandon häntä tukiessa.
"Katso, kuinka he rakastavat toisiansa", lausui Tiikerikissa. "Eikö tuo ole liikuttavaa? Don Fernando", lisäsi hän osoittaen don Pedroa, "heittäydy isäsi syliin."
"Isäni!" huudahti nuori mies ihastuksissaan… "Hänkö? Oi, se olisi liian suuri onni!"
"Niin, don Pedro on isäsi", jatkoi Tiikerikissa, "ja tämä tässä on sisaresi", lisäsi hän osoittaen doña Hermosaa ivallisen näköisenä.
Molemmat nuoret olivat menehtymäisillään. Don Pedro, saaden hermokohtauksen, oli vähällä menettää järkensä. Hän ei näyttänyt enää kuulevan mitään ja katseli näköjään välinpitämättömänä tätä kamalaa näytelmää.
Tiikerikissa nautti voitostaan. Pelästyneenä hacienderon mielentilan johdosta, arveli don Estevan, että oli aika tarttua asiaan.
"Don Pedro", sanoi hän lujalla äänellä, laskien kätensä hänen olkapäälleen, "rauhoittukaa, tuo roisto on valehdellut, lapsenne ansaitsevat kunnioituksenne, minä olin heidän luonaan Voladerossa."
Don Pedro näytti ponnistelevan ankarasti selvittääkseen ajatuksiaan, jotka olivat sekaantumaisillaan. Hän kääntyi don Estevaniin päin ja katsoi häneen hetkisen, jonka jälkeen hänen rinnastaan kohosi syvä huokaus. Sitten alkoivat kyyneleet vuotaa hänen kuumeisista silmistään, ja hän huudahti värisevällä äänellä, vaipuen samalla nuoren miehen rehelliseen syliin:
"Oi, onko se totta, oikein totta, Estevan?"
"Minä vakuutan sen, don Pedro!" sanoi don Estevan syvällä vakaumuksella.
"Kiitos, kiitos! Oi, tiesinhän minä, että tuo roisto valehteli!
Lapseni, lapsukaiseni!"
Molemmat nuoret heittäytyivät hänen syliinsä, hyväillen häntä hellästi.
Kädet ristissä rinnallaan, pää takakenossa ja pilkallisen näköisenä huudahti Tiikerikissa, inhoittavasti irvistäen:
"He rakastavat toisiaan, veli hyvä, sanon minä, anna heidän mennä naimisiin!"
"Heillä on oikeus rakastaa toisiaan!" lausui leimuava ääni.
Kaikki kääntyivät kummeksien. Manuela oli tullut majaan.
"Ah!" sanoi hän, luoden ilkkuvan katseen Tiikerikissaan, joka vaistomaisesti pelästyi tästä äkkinäisestä esiintymisestä, "ah, oikeuden päivä on vihdoinkin tullut! Kauan olen sitä odottanut. Mutta oikeus tapahtuu teille kaikille. Ja juuri minut on Jumala määrännyt ilmoittamaan hänen voimaansa."
Kaikki läsnäolijat katsoivat ihmettelyn ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota naista, joka äkkiä näytti ikäänkuin kirkastuneen. Hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hän astui rauhallisesti ja kunnioittavasti hacienderon luokse.
"Don Pedro, rakas isäntäni", sanoi hän painavasti, liikutuksen valtaamana, "suokaa minulle anteeksi, olen antanut teidän kärsiä kauan; mutta Jumala on johtanut minua, hän yksin on määrännyt menettelyni. Don Fernando ei ole teidän poikanne, hän on minun. Teidän poikanne", lisäsi hän, osoittaen don Estevania, "on tuossa!"
"Hänkö?" huudahtivat kaikki läsnäolijat.
"Valetta!" mylvi Tiikerikissa.
"Totta!" vastasi Manuela varmasti. "Viha on sokea, don Leoncio. Kun te luulitte ryöstäneenne veljenne pojan, niin otittekin sen sijaan imettäjäraukan pojan. Katselkaa Estevania, te kaikki, jotka olette tunteneet hänen äitinsä, ja sanokaa, jos uskallatte, ettei hän ole hänen poikansa!"
Tuo oikeastaan sattuva yhdennäköisyys, jota ei kuitenkaan kukaan ollut tähän asti pannut merkille nuoren miehen aseman vuoksi, haihdutti kaiken epäilyn, heti kun huomio kiinnittyi hänen todelliseen syntyperäänsä.
"Oi, sinä pysyt aina minun äitinäni!" huudahti nuori mies hellästi.
"Äitini!" huudahti don Fernando, heittäytyen onnellisena Manuelan syliin.
Don Pedro tunsi tavatonta onnea kaikkien koettelemustensa jälkeen.
Tiikerikissa, pakotettuna tunnustamaan joutuneensa tappiolle, karjaisi kuin villipeto.
"Ooh!" kirkui hän aivan raivoissaan. "Onko asian laita niin? Mutta kaikki ei ole lopussa vielä!"
Ja tempaisten äkkiä tikarin, jota hän oli pitänyt piilossa vaatteittensa alla, syöksyi hän päistikkaa don Pedron kimppuun, joka onnensa kokonaan hurmaamana oli unohtanut hänen läsnäolonsa.
Mutta muuan mies valvoi. Don Luciano oli huomaamatta hiipinyt majaan ja asettunut rosvon taakse, valvoen tarkoin tämän liikkeitä. Nähtyään Tiikerikissan liikkeen, kiersi capatazi kätensä hänen vyötäisilleen ja piti häntä kuin ruuvipuristimessa, huolimatta roiston epätoivoisista ponnistuksista päästä irti.
Samassa syöksyi Zapote majaan veitsi kädessä ja työnsi sen päätä myöten rosvon kaulaan, ennenkuin kukaan ehti sitä estää.
"Valitettavasti", sanoi hän, "oli tilaisuus liian houkutteleva. Ei milloinkaan ole puukkoni osunut parempaan maaliin. Toivoakseni tämä isku tuottaa minulle anteeksiannon monesta muusta."
Tiikerikissa seisoi hetkisen pystyssä, horjuen oikealle ja vasemmalle, aivankuin puoleksi maasta temmattu, juuriensa varassa hoippuva tammi. Hänen silmänsä pyörivät, ja niissä taisteli vielä raivo kuolinkamppailun kanssa, joka teki ne kiillottomiksi. Hän teki äärimmäisiä ponnistuksia, lausuakseen vielä viimeisen kirouksensa, mutta hänen suunsa vääntyi kauheasti, ja musta verivirta syöksyi esiin kaulassa olevasta haavasta. Sitten kaatui hän pitkäkseen maahan, jossa hän kiemurteli hetkisen kuin mato, läsnäolijain kauhistuneina katsellessa, jääden sitten liikkumatta makaamaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kuolinkamppailun vääristämistä kasvoistaan kuvastui vielä sammumaton viha, joka oli pitempi kuin hänen nyt päättämänsä elämä.
"Oikeus on tapahtunut", sanoi Manuela vapisevalla äänellä, "siinä näkyy
Jumalan sormi!"
"Rukoilkaamme hänen puolestaan!" sanoi don Pedro polvistuen ruumiin viereen.
Tämän jalon, teeskentelemättömän teon nähtyään seurasivat läsnäolijat hänen esimerkkiään ja polvistuivat hänen viereensä.
Tehtyään tekonsa, piti Zapote viisaimpana kadota, sitä ennen kuitenkin vaihdettuaan salaa merkitsevän silmäyksen kunnon capatazin kanssa, joka hymyili viekkaasti harmaiden viiksiensä takaa.