Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä, jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja toivottavissa.
Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä, kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta, edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus, jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.
Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin. Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.
Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että toivoi.
IV.
ILLANVIETTO.
Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää ennenmainittujen tapausten jälkeen.
Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.
Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut, ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja runoteosten painosta.
Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia, jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä komeata olinpaikkaa.
Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.
Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta, keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.
"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia lintuja."
"Entä sitten, lapsi kulta?"
"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.
"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.
"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut…"
"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."
"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!" huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen häntä useita kertoja.
"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut hyväilyilläsi."
"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin suuresta kohteliaisuudesta?"
"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on nyt enää vain sinut, josta pidän."
"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin Jumalan minulle antamin voimineni."
"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."
"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.
"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."
"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.
"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."
"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.
"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen levottomuutensa hymyilyyn.
"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."
"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"
Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi, pannen käden sydämelleen:
"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä — miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman vastenmielisyyden tunteen."
"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.
"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"
"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."
"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani, tuottaa minulle onnettomuutta."
"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän saattaa sinulle tehdä?"
"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."
"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan häntä?"
"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa vaaraa."
"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen asian minä aijonkin kohta järjestää."
Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.
Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja tämä astui saliin.
Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.
Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen varmaan hämmästyksestä.
Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia. Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.
Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando Carril.
Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.
Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut näkynyt missään illanvietoissa.
Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti hänelle kukan, jota hän piti kädessään.
"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka. Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.
Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:
"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."
Seurue oli vähitellen tullut eloisaksi, keskustelu oli käynnissä. Tuo pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota, lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella, minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin ainakin salaisesti sallitun.
Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen, joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:
"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin, joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"
"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti, "hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."
"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.
"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.
Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.
Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.
Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien nuorten miesten väliin hän sanoi:
"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa? Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi? Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa vastaan kenen haluan talossani."
"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte", vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.
Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.
"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä, "älkääkä puhuko arvoituksia."
"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"
"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."
Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.
"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin, haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"
"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."
"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota liike-elämä niin suuresti kaipaa."
"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri, "liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut mahdotonta lähettää mitään tavaroita."
"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias levottomana tämän kuullessaan.
"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."
Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.
"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti. "Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan, tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."
"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka saastuttaa sen."
"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.
"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.
"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä varsin väärä käsitys — oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."
Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.
"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa, intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos haluavat, ettei heidän käy huonosti."
"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.
"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."
Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta näytöksestä.
"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.
"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan
Ranskassa."
"Kuinka niin, señorita?"
"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä inhoittavana imartelijana."
"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette, don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille sukkelien vastausten antamisessa."
"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan", lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."
Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin, sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.
"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."
"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen kohteliaasti.
Muut vastasivat samoin.
"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä tärkeälle matkalle."
"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle, serkkuseni?"
"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein samassa kuin täältä poistun."
"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä sitten matka käy?"
"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa — eräillä henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."
"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"
"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."
"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.
"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.
Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.
Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:
"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona imettäjäni luona."
"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa vastannut.
"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.
Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.
Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga oli yksin isäntäväen kanssa.
"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä, kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan — voinko toivoa, että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"
Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä, mikä ei ollut hänen tapaistaan:
"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi, jonka tarkoitusta en tunne."
"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."
"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro lähestyen.
"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."
"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."
"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"
Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.
"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut kummallinen."
Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.
"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään tärkeän asian johdosta."
"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.
Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan varjo näkyi liikkuvan.
"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin. Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."
Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa kohti, josta hänen piti saada hevosensa.
Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.
Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.
"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän kiitää!"
Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.
Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn, peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.
Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen hevosensa.
Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.
Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.
"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"
"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi, "tahdon puhua kanssanne."
"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta", vastasi nuori mies ivallisesti.
"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"
"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa kirjeessä luvattiin minulle…"
"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä hetkellä hyvin tärkeätä tietää."
"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."
"Minä juuri olen lähettänyt sen."
"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"
"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy seurata mukanani."
"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras, etten tiedä mitään!"
"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet kostamatta, niin se ei koske minua."
Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio tahtomattaankin säpsähti.
"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan tukahduttamalla äänellä.
"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."
"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä, jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka mentäisiin itse hornaan."
"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.
Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.
V.
VÄIJYTYS.
Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.
Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.
Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello neljää aamulla.
Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.
Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.
Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat.
Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.
Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta vieraaltaan.
Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan aikana tekemistään palveluksista.
Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään haluavat.
Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies, jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin. Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut oman onnensa seppä.
Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.
Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti, miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.
"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin presidioon, don Fernando?"
"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.
"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman muuta, mitä?"
"Aijoin juuri tarjoutua itse."
"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.
Päivystäjä ilmestyi heti.
"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi don José.
Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.
"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on osoitettu teille."
"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään asian vuoksi."
"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.
"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä avaten jälleen oven.
Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö odotti heitä.
Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan, sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies presidio de San Lucarin päällystössä.
Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.
Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen sydän.
Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.
Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein ystävälliseksi.
"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando, "olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä koskaan nähnyt."
"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen huolissani."
"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin teitä sairaaksi."
"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."
"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"
"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.
"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan tietämättä mistä se tulee."
"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua, don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."
"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin, etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut aavistuksianne?"
"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden sanomaa."
"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle kepposelle, eikö niin, majuuri?"
"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.
"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt, mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"
"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi olla varma mistään."
"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."
Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.
"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.
"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo tuovansa tärkeitä tietoja."
Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti heidän keinotekoisen iloisuutensa.
"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille vastauksen."
"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.
Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.
Se oli Pablito.
Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja hän nojasi tussariinsa.
Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme kasvoillaan.
"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä, "juokaa, se tekee teille hyvää."
"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä, vaan verta."
Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat tahtomattaankin.
"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.
Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa pelästymään, hän sanoi vain:
"Intiaanit tulevat."
"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.
"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."
"Milloin sitten? Tänäänkö?"
"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."
"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.
"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."
"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"
"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän lukumääränsä."
"Oh!" sanoi eversti, "se on mahdotonta. Intiaanit eivät voi sillä tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on erehdyttänyt teidät."
"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi olla hyvä teille kaupunkilaisille — erämaassa ei meillä ole aikaa oppia tuntemaan sitä."
"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"
"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."
"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"
"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."
"Ovatko he kaukana vielä täältä?"
"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän toimissaan."
"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.
Majuuri kohautti olkapäitään.
"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.
"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt olen."
"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte levänneen hevosen."
"Ratsastan takaisin heti, eversti."
Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen hevosensa nelistys tien kivityksellä.
"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin, eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"
Don Fernando nousi.
"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.
"Palaan del Cormillon haciendaan."
"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"
"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut tapahtua."
"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron tyttärineen olevan turvassa joukossamme."
"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi, rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat, että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin."
"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."
"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.
Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don
Estevan hänen luokseen.
"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando?
Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."
"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."
"No niin, mitä aijotte tehdä?"
"Palata heti haciendaan."
"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään.
"Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle.
On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."
"Hyvä on, sitten kuljemme heidän ruumiittensa yli."
"Lempo soikoon! Sen kyllä tiedän, mutta jos kaadutte?"
"Pyh! Doña Hermosa odottaa minua, ja muuten eihän tässä kaaduta."
"Aivan niin, mutta voisihan niinkin tapahtua."
"Pyh! Saadaanhan nähdä."
"Paljon mahdollista. Muuten, koska olen arvannut vastaväitteenne, olen pannut kaikki valmiiksi lähtöä varten. Hevoset ovat tuolla satuloituna, peonit odottavat. Voimme lähteä milloin vain haluatte."
"Kiitos, Estevan!" sanoi don Fernando puristaen hänen kättään. "Te olette todellinen ystävä."
"Sen kyllä tiedän", vastasi don Estevan hymyillen.
Estevan Diaz vihelsi. Peonit taluttivat hevoset pihaan.
"Lähtekäämme matkalle", sanoi don Fernando nousten satulaan.
"Niin, lähtekäämme", toisti majordomo.
He kannustivat hevosiaan ja alkoivat vaivaloisesti raivata tietä vetelehtijäin välitse, joita oli kokoontunut linnoituksen portin edustalle, saadakseen pikemmin kuulla uutisia.
Tuo pieni joukko ratsasti ravakkaa ravia alas linnoitusta ja vanhaa presidiota ympäröivää rinnettä, vastaten niin hyvin kuin voi niihin kysymyksiin, joita uteliaat heille alinomaa tekivät. Päästyään vihdoinkin kylän äärelle, alkoivat he ajaa täyttä neliä del Cormillon haciendaa kohti, välittämättä muutamista epäiltävän näköisistä henkilöistä, jotka paksuihin viittoihin verhottuna ja keskenään vilkkaasti puhellen olivat seuranneet heitä etäällä aina linnoituksesta alkaen.
Ilmassa oli ukkosta, taivas oli harmaa ja pilvet matalalla, linnut surisivat viserrellen ympärinsä ilmassa ja tuuli, joka kävi puuskittain, ulvoi pyörteinä tiellä olevissa onkaloissa ja ryöpytti pitkät matkat hienoja tomupilviä.
Molemmat peonit, jotka presidiossa olivat saaneet kuulla intiaanien tulosta, ratsastivat parikymmentä askelta edeltäpäin ja silmäilivät tuon tuostakin pelokkaasti tien vierille, odottaen joka hetki saavansa nähdä punanahkojen hyökkäävän esiin ja kuulevansa heidän sotahuutonsa korvissaan.
Don Estevan ja don Fernando ratsastivat rinnakkain vaihtamatta sanaakaan, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa.
Sillävälin tuulen voima yhä lisääntyi, sitä mukaa kuin he lähestyivät jokea. Sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat lakkaamatta ja ukkonen jyrisi majesteetillisesti, kajahdellen korkeita joenrantoja vasten, joista äärettömiä lohkareita irtaantui joka hetki ja vyöryi räiskyen virtaan.
Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti astua.
"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan, joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut putoamaisillaan satulasta.
"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti ympärilleen.
"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."
"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando alistuen.
He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.
He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.
Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina, jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat, odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.
Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.
Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi — kahden miehen jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli niin petollisesti hyökätty.
Taistelu jatkui kuitenkin näköjään tasaväkisesti, hyökkääjien menettäessä rohkeutensa, sillä heistä oli yksi kaatunut, pääkallo halkaistuna aina hampaisiin asti, samalla kuin toinen peräytyi rinta don Fernandon kapean miekan puhkaisemana.
"Haa, ukkoseni!" huudahti viimemainittu, "oletteko saaneet kylläksenne, tai tahdotteko vielä tehdä tuttavuutta miekkani kanssa! Te olette hölmöjä! Teitä olisi pitänyt olla kymmenen murhataksenne meidät."
"Mitä nyt?" lisäsi majordomo, "peräydyttekö jo? Ah, teistä ei ole salamurhaajiksi. Sen, joka on teidät palkannut, olisi pitänyt valikoida paremmin."
Molemmat jäljellä olevat naamioidut olivat todellakin peräytyneet muutaman askeleen ja asettuivat puolustusasentoon.
Äkkiä ilmestyi neljä naamioitua miestä lisäksi, ja kaikki kuusi syöksyivät toisen kerran molempia espanjalaisia vastaan, jotka horjumatta asettuivat vastarintaan.
"Lempo soikoon, olen arvostellut teitä väärin. Huomaan nyt, että osaatte ammattinne", sanoi don Estevan laukaisten pistoolinsa läheltä keskelle vastustajainsa joukkoa.
Nämä, yhä ääneti, vastasivat ja taistelu alkoi taas uudella raivolla.
Nuo kaksi urhoollista miestä eivät kuitenkaan enää voineet tehdä kauan vastarintaa, heidän voimansa loppuivat. He kaatuivat vuorostaan pian kahden uuden hyökkääjän ruumiin päälle, jotka joutuivat heidän vihansa uhriksi, ennenkuin he kaatuivat.
Niin pian kun tuntemattomat näkivät don Fernandon ja don Estevanin makaavan maassa liikkumatta, päästivät he voitonhuudon.
Välittämättä majordomosta he tarttuivat don Fernandoon, asettivat hänet poikkipuolin erään hevosen niskalle ja läksivät ratsastamaan täyttä laukkaa sekä katosivat pian tien mutkan taakse.
Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella, päästellen käheitä huutoja.
VI.
SAN LUCAR.
Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen painostamina.
Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen. Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja he läksivät ruokasalista.
"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti, "mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä. Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."
"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon, huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."
"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme kaikki sen seuraukset."
"Se on totta", sanoi majuuri.
Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.
Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.
Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä istumaan alkoi José Kalbris puhua.
"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on käytettävänämme."
"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri, "meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä, sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."
"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.
"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä käyttää."
"Kuinka monta sotilasta meillä on?"
"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä, mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."
"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka puusta — muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."
"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."
"Sen tiedän, enkä minä tarkoitakaan teitä, señorit, vaan kaupungin asukkaita, jotka mahdollisesti asettuvat vastustamaan sitä ja jotka meidän täytyy pakottaa kuuliaisuuteen. Me tarvitsemme todellakin melkoiset voimat muuriemme varustamiseksi. Kas tässä ehdotukseni: kaikkien haciendojen henkilökunnista muodostetaan komppanioja. Kauppiaat muodostavat toisen joukon. Hyväratsuiset ja hyvin varustetut vaquerot puolustavat vallihautojamme ja muodostavat vartiostoja muurien ulkopuolella lakeuden vartioimista varten. Tällä tavoin saamme kokoon noin tuhannen sadan miehen suuruisen joukon, joka varsin hyvin riittää tekemään villeille vastarintaa ja pakottamaan heidät kiireesti palaamaan kyliinsä."
"Kuten tiedätte, eversti, ovat useimmat vaquerot täällä rikoksellisia, joille jokainen epäjärjestys on ryöstön aiheena."
"Juuri sen vuoksi he saavatkin osalleen ulkopuolisen puolustuksen. Heille tehdään leiri presidion ulkopuolelle, eivätkä he saa tulla tänne minkään tekosyyn nojalla. Kapinan mahdollisuuden vähentämiseksi heidän keskuudessaan jaetaan heidät kahteen komppaniaan, joista toisen on aina kuljeksittava ympäristössä, toisen sillä aikaa levätessä. Pitämällä heidät tällä tavoin alituiseen toimessa, ei meillä ole mitään pelättävänä."
"Mitä tulee presidioon kokoontuneihin kreoleihin ja vieraisiin", sanoi majuuri, "on luullakseni paras määrätä heidät viettämään yönsä linnoituksessa, jotta tarpeen tullen voisimme heitä käyttää."
"Hyvä! Siten saamme kaksin verroin tiedustelijoita välttääksemme yllätystä, ja kaikille kaupunkiin johtaville teille tehdään puomit, suojelemaan meitä noilta hirveiltä rynnäköiltä, joita intiaanit tekevät hyökätessään jonkun aseman kimppuun."
"Jos sallitte, eversti", sanoi majuuri, "lähetän luotettavan miehen kaikkiin haciendoihin ilmoittamaan että niiden omistajat olisivat varuillaan ja pakenisivat presidioon heti, kun kolme tykinlaukausta linnasta ilmoittaa heille intiaanien saapuvan."
"Tehkää niin, majuuri, sillä pakanat surmaavat nuo ihmisparat säälimättä. Täytyy myöskin ilmoittaa kaupungin asukkaille, että he heti, kun intiaanit ovat näkyvissä, lähettävät kaikki naisensa linnoitukseen, jotteivät intiaanit veisi niitä mukanaan. Villit haluavat valkoisia naisia — viime hyökkäyksessäkin ryöstettiin niitä lähes kolmesataa — tämä onnettomuus ei saa uudistua. Nyt luullakseni, señorit, olemme mahdollisimman paljon varustautuneet uhkaavaa vaaraa vastaan. Nyt meidän on vain tehtävä velvollisuutemme urhoollisina miehinä. Kohtalomme on Jumalan kädessä eikä hän varmaankaan hylkää meitä näin suuressa vaarassa."
Upseerit nousivat ja valmistautuivat jättämään hyvästit päällikölleen.
Samassa astui sisään päivystäjä ilmoittaen, että uusi vaquero pyysi saada tehdä ilmoituksen kuvernöörille.
Don José viittasi upseereja asettumaan paikoilleen ja käski tuoda tiedustelijan sisään.
Se oli Tonillo el Zapote, Pabliton ystävä. Lähdettyään neljä tuntia myöhempään sieltä, mihin he olivat asettuneet väijyksiin tarkastaakseen intiaanien liikkeitä, oli hän saapunut presidioon tuskin tuntiakaan viimemainitun jälkeen, mikä osoitti hänen tuomiensa tietojen tärkeyttä.
Zapote oli aina ivallisen ja lurjusmaisen näköinen. Hänen kalpeat, veren ja ruudin tahraamat kasvonsa, monin paikoin rikki revityt vaatteensa, side hänen päässään, siteessä oleva kätensä ja ennen kaikkea kolme tai neljä hänen vyössään riippuvaa päänahkaa osoittivat, että hän oli ollut käsirysyssä intiaanien kanssa ja että hänen oli täytynyt kulkea niin sanoaksemme heidän ylitseen, päästäkseen presidioon.
"Zapote", sanoi kuvernööri, "toverinne Pablito on juuri ollut täällä."
"Tiedän sen, herra eversti", vastasi vaquero.
"Onko teillä ilmoitettavana meille vielä huonompia uutisia kuin hän toi?"
"Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katselee, armolliset herrat."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Koira vie!" vastasi vaquero, heilauttaen vähän ruumistaan, "jos rauhanne on teille rakas, niin on luultavaa, että se kohdakkoin melkolailla häiriintyy, ja siinä tapauksessa tuomani uutiset eivät ole teille erikoisen mieluisia; jotavastoin, jos teillä on halu nousta hevosen selkään, katsellaksenne punanahkoja läheltä, niin voitte aivan hyvin säästyä siitä vaivasta, ja siinä tapauksessa kaikki, mitä minulla on ilmoitettavaa, valmistaa teille äärettömän ilon."
Huolimatta aseman vakavuudesta ja heitä kalvavasta levottomuudesta, eivät kuvernööri ja upseerit voineet olla nauramatta vaqueron omituiselle todistelulle.
"Kertokaa, Zapote", sanoi don José, "niin että saamme nähdä, mitä ilmoituksestanne on arveltava."
"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt, että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla. Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella. Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää ilmoitustani miten haluavat."
"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia verisiä voitonmerkkejä.
"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme käsikähmään."
"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet kyllikseen ryöstetyksi."
"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."
Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.
"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."
"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte, emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa läsnäolijoille hän poistui.
"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin, menkää!"
"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään mielipiteeni."
"Puhukaa, ystäväni, me kuuntelemme."
"Siinä arveluttavassa asemassa, jossa nyt olemme, emme saa lyödä laimin mitään tilaisuutta. Me olemme maailman kolkassa, josta nopea ja voimakas apu on kaukana. Meidän täytyy ehkä kestää piiritystä presidiossa, ja silloin olemme vaarassa nääntyä nälkään. Ehdotan sen vuoksi, että jokivene lähetetään heti valtion kenraalikuvernöörin luo, esittämään hänelle vaaranalainen asemamme ja pyytämään apujoukkoja, sillä meidän on mahdoton omilla voimillamme tehdä pitemmälti vastarintaa hyökkääjille."
Tämän lausunnon jälkeen syntyi hetkiseksi syvä ja juhlallinen äänettömyys.
"Mitä arvelette majuuri Barnumin esityksestä, hyvät herrat", kysyi viimein eversti, katsellen kysyvästi upseereihin.
"Meidän mielestämme se on hyvä, eversti", vastasi muuan näistä toveriensa puolesta; "meidän mielestämme sen toimeenpano on varsin välttämätön."
"Niin minäkin arvelen", lisäsi don José, "ja niin tapahtuukin. Ja nyt hyvät herrat, voitte poistua."
Niin tarmokkaasti, että se on käsittämätöntä sille, joka tuntee espanjalaisen luonteen huomattavimmat ominaisuudet, saamattomuuden ja uskomattoman laiskuuden, järjestettiin nyt puolustus. Presidiota uhkaava kauhea vaara saattoi tällä hetkellä kaikki asukkaat yksimielisiksi ja näytti rohkaisevan pelkureitakin sekä lisäävän muiden intoa.
Kahden tunnin kuluttua oli karja tuotu kaupunkiin, kadut huolellisesti varustettu suluilla, tykit asetettu kuntoon sekä naiset ja lapset suljettu linnoituksen asuntoihin.
Jokivene oli sotaneuvoston päätöksen mukaan lähetetty valtion pääkaupunkiin, ja sataviisikymmentä päättäväistä miestä oli linnoittautunut vanhaan presidioon, jonka rakennukset he olivat varustaneet ampuma-aukoilla, valmiina antamaan intiaaneille lämpimät tulijaiset, heti kun nämä näyttäytyisivät.
Kuvernööri ja majuuri Barnum olivat läsnä joka paikassa, kehoitellen ja opastaen sotilaita, auttaen työmiehiä ja herättäen rohkeutta jokaisessa.
Kolmen aikaan iltapäivällä toi jotenkin navakka lounaistuuli, joka äkkiä oli alkanut puhaltaa, paksua savua, joka esti erottamasta kaukana olevia esineitä ja tuli palavilta kentiltä. Kun kaupungin asukkaat tiesivät, että sen suuntaansa nähden täytyi tulla intiaaneilta, kasvoi heidän tuskansa kaksin verroin. Intiaaniheimot käyttivät aina tätä keinoa aikoessaan hyökätä valkoisten alueelle. Se oli erinomainen keino heidän yllättävässä hyökkäysmenettelyssään, sillä peittämällä koko seudun savuun he estivät tiedustelijat huomaamasta heitä kaukaa, ja sillä tavoin he voivat salata lukumääränsä ja liikkeensä.
Meksikolaisten onnettomuudeksi onnistuivat intiaanit sinä päivänä sitäkin paremmin, kun tuuli kuljetti savun lakeuden yli, niin että tuskin saattoi nähdä kymmentä askelta eteensä.
Niin sileässä ja tasaisessa seudussa, kuin ovat ruohoaavikot, jotka eivät tarjoa mitään sopivaa kohtaa hyökkäyksen salaamiseksi ja jossa on hyvin helppo huomata suojatta oleva vihollinen, on tämä intiaanien käyttämä temppu todellakin varsin yksinkertainen ja samalla erittäin nerokas.
Hetki oli mitä parhaiten valittu hyökkäyksen tekoon. Oli täysikuu, aika, jonka apachit aina valitsevat valoisain öitten vuoksi.
Tiedustelijat tulivat täyttä neliä, toinen toisensa jäljessä ilmoittamaan kuvernöörille vihollisen lähenevän ja että sen heidän arvelunsa mukaan pitäisi vielä samana yönä olla presidio de San Lucarin edustalla.
Intiaanien lukumäärä kasvoi joka hetki. Heidän joukkonsa peittivät koko seudun; he tulivat hirveän nopeasti ja näyttivät keskittävän kaikki voimansa tuota onnetonta kylää vastaan.
Kuvernööri ammutti tykeillä kolme varoituslaukausta. Nyt nähtiin maanviljelijäparkojen joukoittain saapuvan tasangolta kaupunkiin, kuljettaen mukanaan karjaansa ja talouskalujansa, itkien epätoivon ja raivon kyyneliä, nähdessään viljansa hävitettävän muutamassa silmänräpäyksessä.
Nuo ihmisparat puuhasivat parhaansa mukaan katujen kulmauksissa, ja saatuaan vaimonsa ja lapsensa linnoitukseen, riensivät kaikki, jotka vain ikänsä puolesta voivat asetta kantaa, katusuluille, lujasti päättäneinä kalliisti kostaa niille, jotka olivat aiheuttaneet heidän häviönsä.