KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone Luculluksen talossa.
(Flaminius odottamassa; palvelija lähestyy häntä.)
PALVELIJA.
Olen tulosi herralleni ilmoittanut; hän tulee kohta tänne.
FLAMINIUS.
Kiitoksia!
(Lucullus tulee.)
PALVELIJA.
Tässä on herrani.
LUCULLUS (syrjään). Joku Timonin palvelijoita! Lahja varmaankin! Hm! se käy toteen: näin viimeyönä unissani hopeisen vadin ja kannun. — Flaminius kunnon Flaminius, vallan erinomaisen tervetullut! — Tuo meille viiniä! (Palvelija menee.) — Ja kuinka voi se kunnianarvoisa, ylevämielinen, aimo Ateenan valio, sinun hyvä ja lempeä herrasi ja isäntäsi?
FLAMINIUS.
Hänen terveytensä on hyvä.
LUCULLUS. Varsin hauskaa, että hänen terveytensä on hyvä. Ja mitä sinulla on tuossa kaapusi alla, Flaminius poikaseni?
FLAMINIUS. He, ei muuta mitään kuin tyhjä lipas, jonka herrani puolesta pyytäisin teidän armoanne täyttämään; hän olisi kiireesti ja kipeästi viidenkymmenen talentin tarpeessa, ja pyytäisi teidän armoanne hänelle ne lainaamaan, täydesti luottaen pikaiseen apuunne.
LUCULLUS. Niin, niin, niin, niin; — täydesti luottaen, niinkö sanoo? Voi, sitä hyvää herraa! Jalo ja kunnon mies hän on, jos vain ei eläisi niin ylöllisesti. Tuon tuostakin olen hänen luonaan päivällisillä ollut ja sanonut sen hänelle, ja tullut taas illalliselle, vain saadakseni häntä säästäväisyyteen, mutta hän ei ole mitään neuvoa totellut eikä onkeensa ottanut varoittavia käyntejäni. Joka ihmisellä on vikansa, ja jalomielisyys on hänen vikansa: olen sen hänelle sanonut, vaan en ole saanut häntä siitä luopumaan.
(Palvelija palaa, tuoden viiniä.)
PALVELIJA.
Teidän armonne, tässä on viini.
LUCULLUS.
Flaminius, olen aina sinua pitänyt älykkäänä miehenä. Saas tästä!
FLAMINIUS.
Teidän armonne, suvaitsette vain niin sanoa.
LUCULLUS. Olen aina huomannut, että sinulla on terävä ja sukkela pää — sanon, niinkuin asia on — että älyät järkisyitä, voit mukautua aikaan, jos aika mukaantuu sinuun; kaikki hyviä ominaisuuksia. — (Palvelijalle.) Mene tiehesi sinä! (Palvelija menee.) — Tule lähemmäksi, kunnon Flaminius! Herrasi on antelias mies; mutta sinä olet järkevä ja tiedät varsin hyvin, vaikka tuletkin luokseni, että näinä aikoina ei sovi rahalainoja antaa pelkän ystävyyden nojalla, ilman vakuutta varsinkaan. Tuossa kolme kolikkoa sinulle; ummista silmäsi, poikaseni, ja sano, ettet nähnyt minua. Hyvästi!
FLAMINIUS.
Mitä? Onko maailma niin muuttunut?
Me eläväiset elämmekö vielä?
Pois, musta halpuus, hempijäsi luo!
(Viskaa rahat maahan.)
LUCULLUS.
Ha, ha! Nyt näen, että olet narri ja aivan omiasi herrallesi.
(Menee.)
FLAMINIUS.
Ne nuokin rovot sua kärventäkööt!
Sulattu kulta kadotukses olkoon,
Sa ystävän vain paise, et hän itse!
Niin heikko, maidokasko ystävyyden
On sydän, että kahdess' yössä myrtyy?
Jumalat! Herrani nyt vihan tunnen!
Tuon kunnon konnan vatsan vielä täyttää
Timonin ruoka; hyödyttää se voiko
Ja ravita, kun myrkyks syöjä muuttui?
Oo! Tauti siitä hälle koitukoon!
Ne elinnesteet, jotka Timon maksoi,
Ne kuolintaudiss' älkööt hoivaa suoko,
Mut älkööt hälle kuolemaakaan tuoko!
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Katu.
(Lucius tulee, seurassaan kolme muukalaista.)
LUCIUS. Kuka? Jalo Timonko? Hän on erittäin hyvä ystäväni ja kunnioitettava ylimys.
1 MUUKALAINEN. Mekään emme hänestä muuta tiedä, vaikka emme häntä tunnekaan. Mutta voin teille sanoa yhden asian, jonka olen yleisen huhun kautta kuullut: Timonin onnelliset päivät ovat olleet ja menneet, ja hänen rikkautensa rupeaa kutistumaan.
LUCIUS.
Joutavia! Älkää luulkokaan: häneltä ei koskaan raha puutu.
2 MUUKALAINEN. Uskokaa pois, herra: äskettäin oli muuan hänen palvelijoistaan herra Luculluksen luona ja pyysi lainaksi niin ja niin monta talenttia; hän oikein kärttämällä kärtti ja osoitti mikä pakko häntä siihen vaati, ja sai kuitenkin kiellon.
LUCIUS.
Mitä?
2 MUUKALAINEN. Niinkuin sanoin: kiellon.
LUCIUS. Sepä outoa ja kummaa! Jumalten nimessä, tuota oikein häpeän! Kiellon tuolle kunnon miehelle! Se ei osoita suurta kunniantuntoa. Itse puolestani täytyy minun tunnustaa, että olen häneltä ottanut vastaan pieniä suosionosoituksia, niinkuin rahaa, hopeakatuja, jalokiviä ja muuta joutavaa, joka ei ole verrattavakaan tuon toisen saamisiin; kuitenkin, jos olisi hän sivuuttanut hänet ja kääntynyt minun puoleeni, en olisi ikipäivinä noita talentteja häneltä kieltänyt.
(Servilius tulee.)
SERVILIUS. Kah, mikä onni, tuossapa hänen armonsa onkin! Olen hiki päästä juossut häntä tavatakseni. — (Luciukselle.) Armollinen herra, —
LUCIUS. Servilius! Hauska tavata. Hyvästi! Tervehdä arvoisaa kunnon isäntääsi, minun oivallisinta ystävääni.
SERVILIUS.
Teidän armonne luvalla, minun herrani lähetti, —
LUCIUS. Mitä hän lähetti? Olen tuolle herrallesi jo niin suuressa kiitoksen velassa; aina hän vaan lähettää. Kuinka voin häntä kiittääkään, sano se. Ja mitä hän nyt taas lähettää?
SERVILIUS. Hän nyt vain lähettää pienen kiireellisen pyynnön teidän armollenne, että suvaitsisitte hetken tarpeeseen lainata hänelle noin viisikymmentä talentttia.
LUCIUS.
Nyt hänen armonsa vain laskee pilaa;
Satoja, tuhansia hält' ei puutu.
SERVILIUS.
Nyt toki hältä vähempikin puuttuu;
Jos ehdoton ei tarve hällä ois,
En hetkinkään näin kiusaamalla kiusais.
LUCIUS.
Puhutko täyttä totta, Servilius?
SERVILIUS.
Niin, täyttä totta, kautta sieluni!
LUCIUS. Minä senkin pahuksen otus, kun saatoin itseni rahasta tyhjäksi näin otolliseen aikaan, jolloin olisin voinut ilmetä kunnon miehenä! Mikä onneton sattumus, että juuri eilispäivänä tulin ostaneeksi pientä joutavaa ja näin menettäneeksi suuren osan kunniaani! Servilius, jumalien edessä vannon, että nyt en voi auttaa; senkin tyhmä otus, sanon vieläkin! Olin ihan aikeissa itse kääntyä Timonin puoleen, sen nämä herrat tässä voivat todistaa; mutta nyt en soisi, en koko Ateenan aarteista, että olisin sen tehnyt. Monet monituiset terveiset hyvälle armolliselle herrallesi! Toivon, että hänen armonsa suvaitsee ajatella mitä parahinta minusta, vaikka en voikaan nyt kiitollisuuttani osottaa. — Ja sano hänelle minun puolestani, että katson mitä suurimmaksi onnettomuudekseni, etten voi tehdä mieliksi näin kunnianarvoiselle ylimykselle. Servilius hyvä, tahdotko osoittaa minulle sen verran ystävyyttä, että kerrot hänelle minun omat sanani?
SERVILIUS.
Kyllä, herra, sen teen.
LUCIUS.
Hyvän saat palkinnon, siitä pidän huolta, Servilius. —
(Servilius menee.)
Sanoitte totta: Timon kutistuu;
Mies mennyt on, kun luotto kukistuu.
(Menee.)
1 MUUKALAINEN. Hostilius, huomasitko!
2 MUUKALAINEN.
Liian hyvin.
1 MUUKALAINEN.
Se maailman on henki: samaa maata
On kaikki mairijat. Sit' ystäväkses
Sanoa voitko, joka samaan kuppiin
Palaansa kastaa? Timon, tiedän mä,
Miehelle tuolle oli niinkuin isä.
Sen luottoa hän tuki kukkarollaan,
Taloutt' auttoi, palkollisten palkat
Varoistaan maksoi; jos hän joi, niin aina
Timonin hopeihin hän huulin koski;
Ja sentään — mikä julmus ihminen,
Kun kiittämättömyys sen otsall' asuu! —
Nyt hältä kieltää, varoihinsa nähden,
Mit' armelias antaa kerjääjälle.
2 MUUKALAINEN. Oi, tuosta hurskaus huokailee.
1 MUUKALAINEN.
En itse
Timonilt' ole koskaan mitään saanut,
En hänen hyvyyksiään maistanutkaan,
Ett' olla voisin ystävä. Mut vannon:
Sen miehen jalouden ja ylvään kunnon
Ja kunniakkaan vaelluksen tähden,
Jos puutteessaan hän kääntynyt ois minuun.
Omani kaiken alttiiks oisin pannut
Ja hälle paluuttanut osan parhaan;
Niin hellin hänen sydäntään. Mut huomaan:
Ei muodissa nyt ole sääliväisyys,
Kun omantunnon polkee itsekkäisyys.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Semproniuksen talossa.
(Sempronius ja muuan Timonin palvelijoista tulevat.)
SEMPRONIUS.
Miks minua hän kiusaa? Onhan muita:
Hänt' auttaa voisi Lucius tai Lucullus;
Ja rikas mies on nyt Ventidiuskin,
Jonk' osti vankeudesta hän. Nuo kaikki
Hyvänsä hältä saivat.
PALVELIJA.
Näitä kyllä
On koiteltu, mut ne on valhekultaa:
He kiellon antoivat.
SEMPRONIUS.
Kuin? Kiellon hälle?
Ventidius ja Lucullus kiellon hälle?
Ja nytkö minuun turvaa? Kolme? Hm!
Vähääpä älyä ja ystävyyttä
Se todistaa. Mua viimeisenä käyttää!
Kuin lääkärit, on ystävät jo kolmin
Hylänneet hänet; mun nyt pitää auttaa!
Se mua loukkaa! häneen oikein suutun,
Kun näin mua huonoksii. En näe syytä,
Miks ei hän ensin minuun kääntynyt:
Min' olen, toden totta ensimmäinen,
Jok' olen hältä antimia saanut;
Nyt niinkö kurjaks luulee mun, ett' aion
Viimeinen olla kiitoksessa? Enkä;
Näin oisin muille naurun aineena
Ja ylhäisissä narrin nimen saisin.
Ei, ensikädess' oisin kolminkerroin
Sen summan antanut, vain hellyydestä,
Niin hälle hyvää suon. Nyt kotiin vain,
Ja muiden kieltoon tämä vastuu liitä:
Ei solvaajalle multa rahaa riitä.
(Menee.)
PALVELIJA. Verratonta! Hänen armonsa on oikein kunnon konna. Paholainen ei tiennyt, mitä teki, kun teki ihmisen ovelaksi; hän sen kautta joutui itse petinkoon; enkä voi muuta luulla, kuin että ihminen konnuuksillaan vihdoin tekee hänestä puhtaan. Kuinka kauniisti tuokin herra ponnisteli näyttääkseen rumalta! Tavoittelee hurskautta, tehdäkseen kirotun töitä, aivan niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta tahtoisivat tuleen sytyttää kokonaiset valtakunnat.[5]
Niin tuonkin ovela on ystävyys,
Timonin viime toivo. Kaikki pettää,
Pait jumalat. Nyt ystävätkin kettää.
Ovetkin, jotk' ei moneen kestivuoteen
Lukossa olleet, nyt on teljettävät,
Vain omaa isäntäänsä suojellakseen.
Niin päättyy aulius: ken rahojaan
Ei kaita voi, se kaitkoon huonettaan![6]
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sali Timonin asunnossa.
(Kaksi Varron palvelijaa ja Luculluksen palvelija kohtaavat Tituksen ja Hortensiuksen ynnä muita Timonin velkojien palvelijoista, jotka odottavat Timonia tavatakseen.)
1 VARRON PALVELIJA. Kah, Titus ja Hortensius, huomenta!
TITUS.
Huomenta, rakas Varro!
HORTENSIUS.
Lucius!
Vai täällä tavataan?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ja sama kaikill'
On asiakin kai; mun koskee rahaa.
TITUS.
Niin näidenkin ja meidän.
(Philotus tulee.)
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Kah, Philotus!
PHILOTUS.
No, päivää, veikot!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Terve, rakas veikko!
Mit' ollee kello?
PHILOTUS.
Kohta yhdeksän.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin paljo?
PHILOTUS.
Herraa onko nähty?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ei.
PHILOTUS.
Vai ei; jo seitsemältä ennen loisti.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin, nyt on päivät käyneet lyhemmiksi.
Tuhlaajan rata on kuin auringon,
Mut samoin se ei uusi. Varon, ett' on
Timonin kukkarossa syvä talvi;
Jos kuinka syvään kätes siihen pistät,
Niin vähän löydät.
PHILOTUS.
Samaa varon minä.
TITUS.
Mut huomatkaa, mik' outo sattumus:
Sun herras velkoo rahaa.
HORTENSIUS.
Niinpä niin.
TITUS.
Ja yllään Timonin on antihelmet,
Joist' odottelen minä tässä rahaa.
HORTENSIUS.
Sydäntä vihloo tuo.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin, kumma seikka:
Näin Timon maksaa, mit' ei koskaan saanut,
Ikäänkuin herras helmilöissä kulkis
Ja niistä Timonia velkoisi.
HORTENSIUS.
Tää inha toimi on, sen taivas tietköön!
Hän Timonin ol' ystävä ja paras,
Mut kiittämätön mies on niinkuin varas.
1 VARRON PALVELIJA. Mun kolmetuhatta on kruunua; Ja sun?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Viistuhatta.
1 VARRON PALVELIJA.
Vai niinkö paljo!
Summasta päättäin on sun isäntäsi
Likempi ollut hänelle kuin minun,
Ois muuten velkomukset yhtä suuret.
(Flaminius tulee.)
TITUS.
Joku Timonin palvelijoista.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Flaminius! Sananen vain! Sano, onko herrasi jo valmis tulemaan tänne?
FLAMINIUS.
Ei suinkaan ole.
TITUS. Me pidämme tässä silmällä hänen armonsa tuloa; ole hyvä, ilmoita se hänelle.
FLAMINIUS. Sitä ei ole tarvis hänelle sanoa; hän tietää kyllä, että pidätte häntä liiankin hyvällä silmällä.
(Menee.)
(Flavius tulee kaapuun verhottuna.)
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Haa! Hovimestariko tuossa hiipii?
Hän kulkee pilvessä. Hoi! Huuda häntä?
TITUS.
Kuulkaatte, herra.
1 VARRON PALVELIJA. Suokaa anteeks, herra, —
FLAVIUS.
Mit', ystävä, sa tahdot minusta?
TITUS.
Rahoja varromme.
FLAVIUS.
Josp' oisi rahat
Niin varmat, kuin on varma varrontanne,
Ei varmaan hätää ois. Miss' oli silloin
Velat ja saatavat, kun teidän herrat,
Nuo viekkaat, söivät Timon herran ruokaa?
Hymyiltiin vain, ei velkaa mainittukaan,
Vaan ahvatusti korot vatsaan nieltiin.
Katua saatte, jos mua ärsytätte;
Mun suokaa mennä rauhassa. Ja kuulkaa:
Nyt työmme päättyi mun ja Timonin:
Tilit on tehty, lopuss' annitkin.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Tuo vastaus ei auta.
FLAVIUS.
Jos ei auta,
Niin halpa tok' ei ole, niinkuin te,
Te konnain apurit.
(Menee.)
1 VARRON PALVELIJA. Mitä? Mitä se herra virkaheittiö mutisee?
2 VARRON PALVELIJA. Mitä huoli hänestä; hän on köyhä, ja siinä kyllin kostoa. Kuka se enemmän suutaan soittaa kuin se, jolla ei ole pään pistettävää? Mokomat kernaast suuria rakennuksia parjatkoot.
(Servilius tulee.)
TITUS.
Kas tuossa Servilius; nyt kai saamme jonkin vastauksen.
SERVILIUS.
Jos saisin pyytää teitä, hyvät herrat,
Tulemaan toiseen aikaan, niin tuo mulle
Suotuista oisi; sillä, toden totta,
Nyt herrani mieli on kumman raskas:
Hänestä kaikki iloisuus on poissa,
Hän sairas on ja pysyy huoneessaan.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Huoneessaan pysyy moni tervekin;
Mut jos niin raihnas on hän, sitä suuremp'
Ois hänen pakko maksaa velkojansa
Ja selväks tehdä tiensä jumaliin.
SERVILIUS.
Jumalat, oi!
TITUS.
Tuo vastaus ei kelpaa.
FLAMINIUS (ulkoa).
Servilius, auta! — Herra! Hyvä herra!
(Timon tulee raivostuneena: Flaminius hänen jäljissään.)
TIMON.
Haa! Tienkö multa ovenikin sulkee?
Olinko vapaa? Taloniko mulle
Nyt vihollisen kahle on tai tyrmä?
Se huone, jossa juhlin, nytkö tarjoo,
Kuin ihmisetkin, rautapoven mulle?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Nyt, joutuun, Titus!
TITUS.
Tass' oisi minun laskuni.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ja minun.
HORTENSIUS.
Ja minun myös.
MOLEMMAT VARRON PALVELIJAT.
Ja meidän, hyvä herra.
PHILOTUS.
Niin, kaikkein meidän laskumme.
TIMON.
No, niillä mua päähän laskekaa.
Halaiskaa aina vyötäröitä myöten!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ah, herra, —
TIMON.
Rahaks sydämmeni lyökää!
TITUS.
Tää viisikymmentä on talenttia.
TIMON.
Vereni laskekaa!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Tää viisituhat kruunua.
TIMON.
Sen korvaa viisituhat pisaraa. —
No, entä sinun? — niin, ja sinun?
1 VARRON PALVELIJA. Hyvä herra, —
2 VARRON PALVELIJA.
Hyvä herra, —
TIMON.
Paloiksi minut repikää ja viekää!
Jumalat sitten teidät ruhjokoot!
(Menee.)
HORTENSIUS. Totta toisen kerran, nyt saavat herramme viskata lakkinsa rahojensa perään; näitä velkoja sopii syyllä sanoa hurjiksi, kun velallinen on hullu mies.
(Menevät.)
(Timon ja Flavius tulevat.)
TIMON.
Ne konnat salvanneet on hengen multa.
Vai velkojia! — Perkeleitä!
FLAVIUS.
Oi. rakas herra, —
TIMON.
Mitä, jos sen teen?
FLAVIUS.
Hyvä herra, —
TIMON.
Teen sen. — Hovimestari!
FLAVIUS.
Täss' olen, herra.
TIMON.
Niinkö joutuisa?
Taas kaikki ystäväni tänne kutsu,
Lucius, Lucullus ja Sempronius: kaikki;
Ne konnat minä vielä kerran ruokin.
FLAVIUS.
Puhutte, herra, aivan houreissanne:
Ei ole, millä halvan atrian
Vois toimittaa.
TIMON.
Siit' älä sinä huoli;
Mene, kutsu koko konnalauma tänne;
Minä ja kokki kestit järjestämme.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Senaatin istuntosali.
(Senaatti on koossa.)
1 SENAATTORI.
Samaten minä; se on verivelkaa;
On välttämätönt', että kuolee hän;
Vain rohkeammaks synnin tekee armo.
2 SENAATTORI. Niin kyllä, laki hänet murtakoon!
(Alcibiades tulee seurueineen.)
ALCIBIADES.
Kunnia, rauha, armo senaatille!
1 SENAATTORI. Mit' asiata, päällikkö?
ALCIBIADES.
Kumarrun nöyräst' avujenne eteen,
Sill' laupeus ja armo lain on avu,
Ja julmuutt' yksin hirmuvalta käyttää.
Raskaana kohtalo ja aika painaa
Mun ystävääni, joka tulisuuttaan
Lakihin kompastui, jok' uppokuilu
On niille, mitkä suin päin siihen syöksyy.
Tät' ottamatta tapaturmaa lukuun,
Hän avuiltansa lempeä on mies.
Ei teossansa pelkuruuden tahraa —
Se kunnia jo rikoksenkin korjaa —
Vaan vihass' ylevänä, uljain mielin,
Kun kuolinhaavan näki maineessansa,
Hän vihamiestään meni vastahan,
Ja tyynenä ja mieltään malttavana
Viimeiseen hillitsi hän kiukkuaan,
Niinkuin ois sanakiistass' ollut vaan.
1 SENAATTORI.
Ajatte järjettömyytt' ihan jyrkkää,
Kokien rumaa työtä kaunistella
Te koukkuilette, niinkuin tahtoisitte
Jalostaa tappoa ja uljuudeksi
Julistaa tappelun, jok' uljuuden on
Äpärä vain ja kasvoi maailmaan,
Kun lahkoja ja puolueita syntyi.
Se tosi uljas on, mi tyynnä kärsii
Ihmisten pahimmatkin sadatukset,
Ja jolle loukkaus on vain kuin vaate
Tai verho, jonka ruumiilleen hän heittää;
Mut solvaust' ei sydämmeensä päästä
Tuhoa siellä tekemään.
Jos loukkaus pahaa on ja vaatii surmaa,
Ken pahan vuoksi etsis hengen turmaa!
ALCIBIADES.
Ma pyydän, —
1 SENAATTORI. Ei ilkirikosta voi pilviin nostaa; On uljahampi kärsiä kuin kostaa.
ALCIBIADES.
Suvaitkaa, arvo herrat, anteeks antaa,
Jos soturina haastan. Miksi käyvät
Nuo ihmishölmöt taisteluun ja eivät
Häpeää kärsi? Miksi eivät nuku
Ja salli vihamiehen heiltä kaulaa
Sovussa katkaista? Jos kärsimys
Niin uljast' on, niin miksi sotaa käymme?
Siis nainen uljaamp' on, kun kotiin jää,
Jos kärsimys on suurta; aasi paremp'
On sotamies kuin leijona, ja vanki
Kahleissaan tuomaria viisaampi,
Jos kärsintää on viisaus. Hyvät herrat,
Olette suuret, olkaa hyvät kerta;
Välehen kylmyys sättii kuumaa verta.
On tosin tappo synti hirmuinen,
Mut hätätilass' armo sallii sen.
On jumalatont' olla vihoissaan,
Mut ken ei vihastuisi konsanaan?
Mitatkaa tämän mukaan hänen syytään.
2 SENAATTORI. Puhutte turhaan.
ALCIBIADES.
Turhaan? Urostyönsä
Byzantissa ja Lacedaemonissa
Jo riittäis hälle hengen päästimeksi.
1 SENAATTORI. Mik' ajatuksenne?
ALCIBIADES.
Niin, sanon, herrat,
Ett' on hän kauniin palveluksen tehnyt,
Sodassa tappain monta vihollista.
Kuink' urhokkaasti viime taistelussa
Jo otteli ja tuhlas iskujaan!
2 SENAATTORI.
Niin, tuhlata kyll' osaa; mässääjäksi
On luotukin; hän siihen syntiin hukkuu,
Ja uljuuden se hältä vangiks ottaa.
Jos vihollist' ei muuta ois, niin tämä
Jo hänet voittais; raivoyltiössä —,
Se tietty on — hän tekee hurjan töitä
Ja nostaa riitaa. Irstaast' elamoi,
Ja juomisensa vaaraks olla voi.
1 SENAATTORI. Hän kuolkoon!
ALCIBIADES.
Kovaa! Miks' ei sotaan kuollut!
Jos hänen työns' ei riitä, — vaikka kyllä
Ominkin käsin, muiden auttamatta,
Vois henkes' ostaa, — lepytykseks annan
Minäkin työni; kaikki yhteen pankaa;
Ja koska vakuus teille, arvo vanhat,
Niin rakas on,[7] niin voittoni ma panttaan
Ja kunniani hänen kelpoudestaan.
Jos hänen työstään laki hengen vaatii,
Niin sodassa sen vieköön miekan ota;
Jos laki tuima on, niin on myös sota.
1 SENAATTORI.
Lakia käytämme; se kuolon määrää:
Siis vaiti, vihaamme jos välttää suotte.
Se ystävä tai veli olkohon,
Ken toisen surmaa, surman oma on.
ALCIBIADES.
Se täytymyskö? Ei, ei! Hyvät herrat,
Ma pyydän, mua tunnustelkaa.
2 SENAATTORI.
Miten!
ALCIBIADES.
Mieleenne minut johdattakaa.
3 SENAATTORI.
Mitä?
ALCIBIADES.
Mun unehutti varmaan vanhuutenne,
En muuten joutuis siihen häpeään,
Ett' turha pyyntö multa kielletään.
Se haavojani polttaa.
1 SENAATTORI.
Uhmaattenko?
Siis pari sanaa, joiss' on teho suuri:
Ijäksi maasta pois!
ALCIBIADES.
Pois maasta minä?
Pois tyhmyys maasta, pois, ja väärä voitto,
Jok' on vain häpeäksi senaatille.
1 SENAATTORI.
Jos yli kahden päivän täällä viivyt,
Kovempaa tuta saat. Ja, ennenkuin
Vihamme yltyy, paikalla hän kuolkoon.[8]
(Senaattorit menevät.)
ALCIBIADES.
Niin vanhoiks eläkää te, ett' on teissä
Vain pelkät luut, ja kaikki teitä kammoo!
Jo tulen raivoon! Minä kävin sotaa,
Nuo rahojaan kun laskivat ja niistä
Lukivat suuret korot; minä, rikas
Vain suurist' arvista, — ja tääkö palkka?
Tään voiteenko tuo ahnas neuvostomme
Soturin haavaan valaa? Maasta pois!
Ei hullummaksi; maasta pois! No, hyvä!
Nyt raivollani täys on aihe lyödä
Ateenaan isku. Sydämmiä palkkaan,
Rohkaisen nurkuvata joukkoani.
On suurta maailmoilta voitto viedä;
Ei jumalat, eik' urhot herjaa siedä.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Pitosali Timonin asunnossa.
(Soittoa. Pöydät on katettu; palvelijat odottamassa.
Useita ylimyksiä tulee eri tahoilta.)
1 YLIMYS. Hyvää päivää, hyvä herra!
2 YLIMYS. Jumal' antakoon. Luulenpa, että tämä kunnianarvoisa herra tahtoi tässä taannoin meitä vain koetella.
1 YLIMYS. Samaa minäkin mielessäni haudoin, kun teidät tapasin. Toivonpa, että hän ei ole niin mennyttä miestä, kuin mitä hän tahtoi luulotella, koetellessaan ystäviään.
2 YLIMYS. Niin ei voi olla laita, näistä uusista kemuista päättäen.
1 YLIMYS. Sitäpä minäkin. Hän laittoi minulle hartaan kutsun, jota tärkeäin asiain takia olin vähällä estellä, mutta hän rukoili rukoilemistaan, ja niin minun täytyi tulla.
2 YLIMYS. Samaten minuakin tähdelliset tehtävät pidättivät, vaan hän ei tahtonut kuullakaan estelyitäni. Harmissani olen, ettei ollut rahoja takanani, kun hän lähetti lainaa pyytämään minulta.
1 YLIMYS. Niin olen minäkin mieliharmista kipeä, nyt kun näen, miten asiat ovat.
2 YLIMYS. Niin on täällä meidän kaikkien laita. Kuinka paljon hän pyysi teiltä?
2 YLIMYS. Tuhannen kultarahaa.
2 YLIMYS. Tuhannen kultarahaa!
1 YLIMYS. Entä teiltä?
3 YLIMYS. Minulle hän lähetti, — vaan tuossa hän tulee.
(Timon tulee seuralaisineen.)
TIMON. Terve suuri tultuanne, hyvät herrat, kumpikin! — No. mitä kuuluu teille?
1 YLIMYS. Aina hyvää, kun kuulen teidän armonne hyvin voivan.
2 YLIMYS. Ei pääsky nöyremmin kesää kaipaa, kuin me teidän armoanne.
TIMON (syrjään.) Eikä nöyremmin talvea heitä; sellaisia kesälintuja ne ihmiset ovat. — (Heille.) Hyvät herrat, ateriamme ei kannata näin pitkää odotusta; ravitkaa sill'aikaa korviamme soitannolla, jos torven räikinä ei ole niille liian karkeaa ruokaa. Istukaamme heti pöytään.
1 YLIMYS. Toivoakseni teidän armonne ei siitä mielipahaa kanna, että palautin tyhjänä sanantuojanne.
TIMON.
Oi, herraseni, älkää siitä pahoitelko.
2 YLIMYS. Jalo herra, —
TIMON.
Ah, hyvä ystävä, mitä kuuluu?
2 YLIMYS. Kunnianarvoisa herra, olen ihan sairas häpeästä, kun taannoin, lähettäessänne luokseni sanantuojan, olin niin onneton kerjäläinen.
TIMON.
Heittäkää mokomat ajatukset.
2 YLIMYS. Jos olisitte lähettänyt paria tuntia aikaisemmin, —
TIMON. Älkää noilla häiritkö suloisempia muistojanne — Kas niin, kaikki pöytään kerrassaan.
(Ruoat kannetaan pöytään.)
2 YLIMYS. Kaikki astiat kansi päällä!
1 YLIMYS. Kuninkaallinen ateria, uskokaa pois.
3 YLIMYS. Niin tietystikin, jos vain raha ja vuodenaika jotakin aikaan saavat.
1 YLIMYS. No, mitä kuuluu? Mitä uutta?
3 YLIMYS. Alcibiades on maanpakoon tuomittu; oletteko kuulleet sitä?
1 ja 2 YLIMYS. Alcibiades maanpakoon tuomittu!
3 YLIMYS. Tosi asia, siihen voi luottaa.
1 YLIMYS. Kuinka? Kuinka?
2 YLIMYS. Mistä syystä? sanokaa.
TIMON.
Arvoisat ystävät, tulkaahan lähemmäksi.
3 YLIMYS. Lisää saatte kuulla toiste. Nyt tässä on oivat pidot tarjona.
2 YLIMYS. Yhä muuttumaton tämä mies!
3 YLIMYS. Kestäneekö? Kestäneekö?
2 YLIMYS. Varmaankin; mutta aika tulee — ja sitten —
3 YLIMYS. Ymmärrän.
TIMON. Nyt joka mies sijalleen sitä vauhtia, kuin kiitäisi hän armaansa huulia kohti; ruoka on sama koko pöytäkunnalle.[9] Älkää näistä tehkö mitään jäykkiä juhlapitoja, joissa ruoka ehtii jäähtyä, ennenkuin ensi paikasta on sovittu: istukaa, istukaa. Jumalat vaativat kiitostamme.
"Te suuret hyväntekijät, heruttakaa kiitollisuutta keskuuteemme. Hankkikaa teillenne kiitosta hyvistä anneistanne, mutta pitäkää aina varalla annettava, muuten teidän jumaluuksianne halveksitaan. Antakaa kullekin kylläksi, ettei toisen tarvitse toiselle lainata; sillä jos teidän jumaluuksienne pitäisi ihmisiltä lainata, niin ihmiset jättäisivät jumalat. Tehkää, että ruoka on enemmän rakastettu kuin sen antaja. Laittakaa niin, että missä kaksikymmentä kolme on koossa, niistä kolmekolmatta on konnia; ja että, jos kaksitoista naista istuu samassa pöydässä, niistä tusina on — mitä ovat. Loput lahjoistanne, oi jumalat! — Ateenan senaatti ja kansan roskajoukko, — mikä niissä on kelvotonta, jouduttakaa se kadotuksen omaksi! Mitä näihin tulee, läsnä oleviin ystäviini — niinkuin ovat minulle tyhjää, niin tyhjässä heitä siunatkaa, ja tyhjään olkoot tervetulleet!" No, koirat, kannet pois, ja latkikaa!
(Kannet otetaan pois astioista, jotka huomataan
olevan täynnä kuumaa vettä.)
MUUTAMAT.
Mitä hänen armonsa tarkoittaa?
TOISET.
En tiedä minä.
TIMON.
Parempaa ruokaa älkää koskaan nähkö,
Suu-ystävät te kaikki! Hyveenne on
Vain höyryä ja haaleata vettä.
Tää Timonin on viimeinen; hän, johon
Imarre-helyjänne siroititte,
Nyt huuhtoo kaikki pois, ja silmillenne
Näin vihmoo oman konnuutenne huurut.
(Roiskii vettä vieraiden silmille.)
Eläkää kauan te ja inhottuina,
Hymyvät, liukkaat, iljettävät norkot,
Pedot nöyrät, säisyt sudet, lauhkat karhut,
Nakurit, onnen narrit, kesäperhot,
Hassaavat orjat, huurut, tuuliviirit!
Kaikk' ihmisten ja eläintenkin taudit
Ruville teidät syökööt! — Menetkö sä?
Seis! Lääke ensin! — sulle myös, — ja sulle: —
(Viskaa astiat heidän peräänsä.)
Seis! Lainaa nyt ma annan, enkä ota. —
Hei, kaikki liesuun! Pitoihimme vasta
Kaikk' olkoot konnat tervetulemasta.
Pala, talo! Sorru, Ateena! Täst' ihan
Ma ihmistä ja ihmisyyttä vihaan.
(Menee.)
(Vieraat palaavat, muita herroja ja senaattoreja seurassaan.)
1 YLIMYS. Mitä tämä on, hyvät herrat?
2 YLIMYS. Tunnetteko syytä Timonin raivoon!
3 YLIMYS. Vait! Oletteko nähnyt lakkiani?
4 YLIMYS. Minun on vaippani hukassa.
3 YLIMYS. Hän on hullu, se herra, ja ihan oikkujensa vallassa. Antoi minulle taannoin helmen ja nyt löi sen pois lakistani. — Oletteko nähnyt helmeäni?
4 YLIMYS. Oletteko nähnyt lakkiani?
2 YLIMYS. Tässä se on.
4 YLIMYS. Tässä makaa minun vaippani.
1 YLIMYS. Pois vain joutuun!
2 YLIMYS. Hän hullu on.
3 YLIMYS. Niin, sitä luuni poraa.
4 YLIMYS. Saat milloin helmilöitä, milloin soraa.
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Ateenan muurien ulkopuolella.
(Timon tulee.)
TIMON.
Sua kerran vielä silmään. Muuri, sinä,
Jok' ympäröit nuo sudet, maahan vaivu,
Ateenaa älä suojaa! Vaimot, irstaiks,
Ja, lapset, ynseiks tulkaa! Orjat, narrit,
Sijaltaan syöskää kurttu senaatti,
Ja itse sijaan käykää! Immet nuoret.
Häpeän saastaan oiti rypemään,
Ja vanhempainne nähden! Pidä puoltaa,
Häverikki, älä maksa; veitsi maalle,
Ja velkojaisi kurkkuhun se iske!
Varasta, elinorja! Arvo herras
On pitkäkynsi rosvo, joka ryöstää
Lain mukaan. Tyttö, herran viereen maata;
Rouva on portto! Ramman taattos sauva
Pois tempaa, poika kuusitoistias,
Ja hältä aivot murskaa! Hellyys, rakkaus,
Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,
Yölepo, kotikuri, ihmissopu,
Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,
Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat
Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,
Ja eläköön vain tuho! Ihmisvaivat,
Te, kuumeet ankarat ja tarttuvaiset,
Ateenaan kypsään syöskää! Lonkkatauti,
Senaattorimme halpaa, että heillä
Käy raajat yhtä rammaksi kuin tavat!
Himo irras hiivi nuorten luihin, mieliin,
Ett', ahertaissaan hyveen virtaa vastaan,
Hekumaan hukkuvat! Ateenaan tehkööt
Äkämät, paiseet kylvön, jost' on sato
Yleinen kuppa! Hengen kautta henkeen
Levitköön rutto, että myrkkyist' olkoon
Niin seuraelämä kuin ystävyyskin!
Alastomuuteni ma sain, en muuta,
Sinulta, sinä inhottava kylä!
Vie tuokin, kirottu sa tuhannesti!
Nyt metsään Timon käy: on arvelutta
Parempi korven susi ihmissutta.
Jumalat, kuulkaa! Kaikki tuhotkaat
Tään kaupungin ja maankin asukkaat;
Timonin viha nouskoon ikää myöden,
Isoiset, halvat, kaikki alleen lyöden!
Aamen.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Huone Timonin talossa.
(Flavius ja pari kolme Timonin palvelijaa tulee.)
1 PALVELIJA. Oi, hovimestari, miss' isäntämme? Eroko meillä? Häviö? Ja hukka?
FLAVIUS.
Voi, ystäväni, mitä sanoistakaan?
Jumalten vanhurskaitten kautta vannon,
Ett' olen yhtä köyhä mies kuin tekin.
1 PALVELIJA.
Ja talo tämmöinenkö häviöllä!
Näin jalo herra myyty! Kaikki mennyt!
Eik' ystävää, jok' auttais onnetonta
Ja häntä seurais!
2 PALVELIJA.
Niinkuin selin käännyt
Sa toveriisi, jonka hautaan laskit,
Niin onnen haudalta nyt suosikitkin
Pois hiipi, valhevalans' antain hälle
Kuin tyhjän kukkaron; hän itse, raukka,
Kuin ilmain varaan jäänyt kerjäläinen,
Köyhyydessä ja vierottuna kulkee,
Kuin herja, yksin. — Lisää kumppaneita.
(Toisia palvelijoita tulee.)
FLAVIUS.
Hävinneen talon särkynyttä kamaa!
3 PALVELIJA.
Sydämmell' yhä Timonin on puku,
Sen näen silmistänne. Tovereita
Siis ollaan vielä murheen palkoissakin.
Sai laiva vuodon, ja me, laivamiehet,
Nyt, seisten kannell' uppoovalla, kuullaan
Melua tyrskyn; tähän ilmamereen
Hajoomme kaikki.
FLAVIUS.
Ystävät, nyt teille
Ja'an viime roponi. Miss' yhdytäänkin,
Timonin tähden tovereita ollaan.
Ja päätä pudistellen sanokaamme,
Kuin hautaan soittain isäntämme onnen:
"Parempaa näimme". Hiukan kullekin.
(Antaa heille rahaa.)
Ei, kaikkein kädet! Vaikka puuttehessa,
Surusta rikkaat ollaan erotessa.
(Syleilevät toisiaan. Palvelijat menevät.)
Mink' armottoman tuhon tuo se loisto!
Ken tahtoisikaan saada rikkautta,
Jos herjaa vain se tuo ja surkeutta?
Ken olla onnen pilkkana? Tai elää
Vain ystävyyden unelmissa? Nähdä
Komean loistonsa vain maalattuna
Kuin ystävien kaunisteltu joukko?
Ah, herra parka! Sydämmes sun sorti!
Sun hyvyys tappoi! Kumma veren vietti,
Kun liika hyvyyskin on suurin synti!
Ken puolinkaan noin hyvä olla voi,
Jumalten tunnus tuo jos tuhon toi?
Oi, rakas herra, —
Siunattu, tullaksesi kirotuksi,
Ja rikas köyhtyäkses, — varat suuret
Nyt raskain tuskas on. Ah, oiva herraa!
Raivossaan heitti hylky-ystäväinsä
Pesänkin kiittämättömän.[10] Ei hällä
Nyt hengenpidett', ei sen hankkijaa.
Jälestä käyn ja olinpaikkans' etsin.
Niin hyvin, kuin vain voin, hänt' auttaa koitan;
Jos kultaa saan, niin talouttaan hoidan.
(Menee.)
Kolmas kohtaus
Metsä.
(Timon tulee.)
TIMON.
Oi, aurinko, sa siunauksen lähde,
Utuja mädänneitä ime maasta
Ja siskos radall' ilma myrkytä!
Samaisen kohdun kaksoisveljeksille,
Joill' yksi melkein siitto on ja synty
Ja asunto, jaa osat erilaiset,
Niin paremp' ivaa huonompaa; näet, luonto,
Jot' ahtaa kaikki kurjuus, onnen suuruutt'
Ei kestä, polkematta luontoa.
Tuo nosta kerjääjä, tää herra sorra,
Niin syntykunnian saa kerjäläinen
Ja senaattori perinnäisen herjan.
Ruoasta toisen veljen kyljet paisuu,
Nälästä toinen laihtuu. Ken, ken tohtii
Mies olla puolestaan ja sanoa:
"Tuo tuoss' on imartaja". Jos on yksi,
Niin ovat kaikki; ylempätään aina
Alempi nuolee; kultaist' älliötä
Kumartaa oppi viisas. Kaikk' on kierää;
Ei kirotuissa meissä muuta suoraa
Kuin suora konnuus. Inhotut siis olkaa
Kaikk' ihmistungot, juhlat, seurapiirit!
Vertaistaan Timon vihaa, itseäänkin.
Tuho ihmissuvulle! — Maa, anna juurta!
(Kaivaa.)
Ken sinust' etsii parempaa, sen kitaan
Vihaisin myrkkys vala. — Mitä? Kultaa?
Keltaista kiiltokultaa? Jumalani,
En tyhjää pyynnyt! Juurta, kirkkaat taivaat!
Tuo tuota, niin on musta valkoinen,
Ruma kaunis, huono hyvä, vanha nuori,
Pelokas urhoollinen, halpa jalo.[11]
Jumalat, miksi tätä, miksi tätä?
Tää pappinnekin viehtää alttarilta,
Pään alta potevalta patjan riistää.
Tää orja keltainen se pyhät liitot
Sitoo ja purkaa, siunaa kirotut,
Jumaltaa kupansyömät, varkait' auttaa
Ja heidät kunniaan ja arvoon nostaa
Senaattorien rinnalle; niin, tämä
Se pidellynkin lesken jälleen naittaa,
Ja sen, jot' inhat haavasairaalatkin
Kuoten kammoo, höystää se ja maustaa
Kevätkukkaseksi. Kirottu sa kuona,
Sa ihmiskunnan katuluuska, joka
Kapinaan kansat nostat, maahan jälleen,
Se paikkas on! —
(Marssi kuuluu etäältä.)
Haa, rumpu! — Vaikka elät,
Sun hautaan toki; karkaat, valtarosvo,
Kun luuvaloinen herras ei voi seista; —
Ei, hiukan käsirahaksi.
(Pidättää omalle varalleen vähän kultaa.)
(Alcibiades tulee sotasaalossa, rumpujen ja pillien soidessa,
Phrynia ja Timandra hänen seurassaan.)
ALCIBIADES.
Ken siellä? Mitä?
TIMON.
Eläin, niinkuin sinä.
Sydämmes ruumiinmato kalvakoon,
Kun mulle ihmishaamun taasen näytät.
ALCIBIADES.
Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat,
Vaikk' olet itse ihminen?
TIMON.
Ma olen
Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa.
Voi, jos sa koira oisit, että voisin
Sua hiukan rakastaa!
ALCIBIADES.
Sun hyvin tunnen,
Mut kohtalosi vierasta on mulle.
TIMON.
Minäkin tunnen sun, ja muut' en pyydä,
Kuin että tunnen. Rumpuasi seuraa;
Maa ihmisverillä sa punaa, punaa!
Jumalten lait ja ihmislait on julmat;
Miks sotaa siis? Tuo tuliportto tuoss' on
Tuhompi miekkaasi, vaikk' onkin hällä
Keruubin katse.
PHRYNIA.
Huules syököön rutto!
TIMON.
En suudella sua tahdo; silloin rutto
Omille huulillesi palajaisi.
ALCIBIADES.
Kuink' on noin muuttunut se jalo Timon?
TIMON.
Kuin kuu, kun ei voi valoa se antaa;
Enk' uudistunut minä, niinkuin kuu:
Ei aurinkoa, miltä lainata.
ALCIBIADES.
Mill' auttaa voin sua, jalo Timon?
TIMON.
Sillä,
Ett' uskoani tuet.
ALCIBIADES.
Mitä, Timon?
TIMON.
Niin, lupaa ystävyyttä, vaan äl' anna;
Jos sin' et lupaa, jumalat sua pieskööt,
Kosk' olet ihminen! Ja jos et anna,
Sun ruhjokoot, kosk' olet ihminen!
ALCIBIADES.
Ma kurjuudestas olen hiukan kuullut.
TIMON.
Sen silloin näit, kun elin onnessa.
ALCIBIADES.
Nyt näen sen; silloin riemunaika sulla.
TIMON.
Kuin sulla nyt: kaks huoraa kainalossa.
TIMANDRA.
Ateenan suosikkiko tuo, se, jota
Niin mailma kiitti?
TIMON.
Sinäkö Timandra?
TIMANDRA.
Se olen.
TIMON.
Ikäsi sä ollos portto!
Ne, jotka sua käyttää, ei sua lemmi.
Kun kutkun saat, niin palkaks anna tauti;
Himoitus-aikaas käytä; uhri? höystä
Ja laita syljetys- ja hioskoppiin;
Ja nuorukaiset rusoposkisetkin
Nälälle kypsyttele!
TIMANDRA.
Hirteen, hirmu!
ALCIBIADES.
Suo hälle anteeks, armas; kurjuus hältä
Hukannut on ja upottanut järjen. —
Rahasta mull' on puute, kelpo Timon;
Siks köyhä joukkonikin joka päivä
On kapinassa. Surren kuulin, ett' on
Ateena kurja, arvos unehuttain
Ja urotyös, kun uhkas lähivallat
Sen kukistaa, jos miekkas ei ja onnes, —
TIMON.
Lyö rumpuas ja mene!
ALCIBIADES.
Arvo Timon,
Min' olen ystäväs ja sua säälin.
TIMON.
Kuin säälit häntä, jota kiusaat näin?
En seuraa tarvitse.
ALCIBIADES.
Hyvästi siis!
Tää kulta ota!
TIMON.
Pois! Sit' en voi syödä.
ALCIBIADES.
Ateenan ylpeän kun kukistan, —
TIMON.
Ateenaa vastaan käyt?
ALCIBIADES.
Sen teen, ja syystä.
TIMON.
Jumalat kaatakoot sun kauttas kaikki,
Ja sitten sinut, joka heidät kaasit.
ALCIBIADES.
Miks minut?
TIMON.
Siksi, että saman tien
Kun konnat tapat, isänmaani kaadat,
Vie kultas! Mene, — kultaa tääll' on, — mene!
Ole niinkuin tähtein lennättämä rutto,
Kirotun kaupungin kun yli Zeus
Kautt' ilman sairaan kylvää myrkkyjänsä!
Sun miekkas älköön ketään säästäkö,
Ei arvo vanhustakaan valkopartaa,
Ei, hän on korkuri. Lyö maahan monna,
Hän teeskelee, häll' on vain puku siivo,
Hän parittaa. Äl anna immen posken
Terääsi tylsentää: tuo maitorinta,
Jok' ikkunasta kutkoo miehen silmää,
Ei armolistass' ole; hän vain häijy
On petturi. Äl' imulasta säästä,
Min hymykuopat houkast' itkun kiertää:
Ehk' äpärä se on, jonk' ennustavat
Sinulta vielä katkaisevan kaulan;
Säälittä silvo se! Kiroa kaikki!
Pue vahvaan rautaan korvasi ja silmäs,
Ett' äitein, tyttöin, imulasten huuto
Ja veristyväin messupappein parku
Ei läpi tunge! Tuossa sotilaillesi
(Antaa kultaa.)
Sa hukkaa tee: ja, kun on raivos tyhjä,
Niin huku itse! Vaiti vain, ja mene!
ALCIBIADES.
Sull' onko vielä kultaa? Kultas otan,
Mut neuvojasi en.
TIMON.
Tee miten tahdot,
Mut kirotkoon sun taivas!
PHRYNIA ja TIMANDRA.
Kultaa, Timon!
Sull' onko vielä?
TIMON.
Kyllin, että sillä
Saan portot vannomaan pois ammattinsa
Ja parittajat porttokaupan. Haaskat,
Vyöliina ylös! Valaa teilt en ota, —
Vaikk' kyllä tiedän, että vannoisitte
Ja vielä niinkin kauhistavan valan,
Ett' ikijumalat, sen kuullessaan,
Sais kuumeenväristyksen, — säästöön valat,
Luontoonne luotan; portoiks' yhä jääkää;
Ja jos ken hurskas tahtoo kääntää teitä,
Kujeilkaa porton tapaan, vietelkää se
Ja kärventäkää; kuuma hekkumanne
Se voiton vieköön hänen sauhustaan!
Työss' aina! Puoli vuotta olkoon vaiva
Vain toinen. Peittäkää nuo harvat katot
Ryösteillä ruumiin[12] — vaikka hirtetynkin,
Vähät siitä! — Teikailkaa ja viekoitelkaa
Ja huorailkaa! Rusetta poskiin pankaa,
Niin että hepokin sen saastaan hukkuu!
Kirotut kurtut!
PHRYNIA ja TIMANDRA.
Hyvä! Lisää kultaa!
Pyh! Kullan vuoksi teemme, mitä tahdot.
TIMON.
Miehiltä luut siis hivuttakaa! Vahvat
Rammatkaa pohkeet, että kannus herpoo!
Lainmiehen ääni rikkokaa, ett' enää
Ei vääryyttä hän puoltaa voi ja huutaa
Kujeitaan julki! Suomuloitkaa papit,
Jotk' aina lihaa sättivät, mut itse
Puhettaan eivät usko! Lättään nokka.
Niin ihan lättään! Nenäluu pois siltä,
Jok' etuaan vain haistaa, eikä vainu
Yleistä hyvää! Rentun kährätukka
Kolikaa kaljuksi, ja arvettomaan
Sotilas-öyhkäriinkin teistä hiukan
Kipua pankaa! Saastuttakaa kaikki!
Tuhotkoon ammattinne, kuivattakoon
Elämän lähteet tyhjiin! — Tuossa kultaa!
Kirotkaa muut, ja kirotkoon tää teidät!
Loakko teidän kaikkein hauta olkoon!
PHRYNIA ja TIMANDRA.
Hyvä Timon, lisää neuvoja ja kultaa!
TIMON.
Ei, lisää huoruutt' ensin, lisää turmaa!
Tää vain ol' alkumyönti.
ALCIBIADES.
Rummut käymään!
Ateenaa vastaan nyt! Hyvästi, Timon!
Jos käy, kuin toivon, vielä tavataan.
TIMON.
Jos käy, kuin suon, en näe sua enää.
ALCIBIADES.
En koskaan sulle pahaa tehnyt.
TIMON.
Teitpä:
Mua kiitit.
ALCIBIADES.
Pahaksiko sitä sanot?
TIMON.
Se nähdään joka päivä. Mene matkaan,
Ja mukaas ota narttusi.
ALCIBIADES.
No, mennään!
Me häntä häiritsemme. — Rumpu soimaan!
(Rummut soivat. Alcibiades, Phrynia ja Timandra menevät.)
TIMON.
Oi, ett' on luonnon nälkä, vaikka potee
Kovuutta ihmisten! —
(Kaivaa.)
Sa, kaiken äiti,
Min kohtu ääretön ja rinta määrätön
Kantaa ja ruokkii kaikki! Sama siemen,
Jost' ylvä lapses, ihminenkin, alkaa,
Se siittää mustan konnan, sinikäärmeen,
Sokean kyyn ja kultakuori vankaan
Ja kaikki hirmuluomat taivaan alla.
Miss' elontulta Hyperion hehkuu.
Ken ihmislapsiasi vihaa, hälle
Povestas rikkaast' anna juuri-raiska!
Sikistä sikiävä kohtus, ett' ei
Se kiittämätönt' ihmist' enää kanna!
Sen hedelmänä olkoon lohikäärmeet
Ja sudet, karhut, tiikerit; luo lisää
Petoja uusia, joit' avokasvos
Ei ole taivaan marmor'asunnoille
Näytellyt ennen! — Juuri, ah! — Suur' kiitos! —
Mehusi, peltos, viinamaasi kuivaa,
Joist' ihminen, tuo kiittämätön, imee
Herkut ja hiivat, joilla puhtaan sielun
Niin ryöttää, että järki hänet jättää!
(Apemantus tulee.)
Taas ihminenkö? Kirous ja tuska!
APEMANTUS.
Mua tänne neuvottiin; käy huhu, että
Mun tapojani apinoit ja matkit.
TIMON.
Sen teenkin, kun ei sulla ole koiraa,
Jot' apinoisin. Rutto sinut syököön!
APEMANTUS.
Tuo sairaan luonnon ilmett' on, vain kurjaa
Ja miehuutonsa apeutta siitä,
Ett' onni petti. Täällä? Lapioko?
Ja orjan puku tuo? Ja surun katse?
Imartajasi silkiss' yhä käyvät.
Patjoilla maaten, marjaviinaa juovat,
Sylissä sairaat lemut; eivät muista
He Timonia lainkaan. Älä metsää
Häväise sill', ett' ilkkujata matkit!
Imartaa ala, hyödyksesi käännä
Se, mikä sorti sinut. Polvi maahan.
Sun päästäs suosijasi pelkkä henki
Puhukoon lakin; ilkipaheitaan
Hyveiksi kiitä; samoin tehtiin sulle.
Kuin krouvari sa nyökyit tervetulleiks
Konnat ja kaikki; kohtuus on, ett' itse
Rupeat konnaks; taas jos saisit kultaa,
Niin veis sen konnat. Mua älä matki.
TIMON.
Jos sua matkin, itseäni poljen.
APEMANTUS.
Kun itseäsi matkit, itses poljit.
Niin kauan hupsu, ja nyt narri! Mitä?
Viluko ilma, ärjy passarisi,
Sun paitas lämmittäis? Nuo sammalpuutko,
Nuo kotkain ikäiset, sua seuraisivat,
Kannoilla juosten? Kylmä puronenko,
Jään sokeroima, aamuruokas höystäis,
Yön mässäiltyäs? Eläimiä kutsu,
Jotk' alastonna ilmain ärjyt kestää,
Alttiina elementtein raivolle,
Ja suojaa vailla, luontoaan vaan noutaa, —
Oo, niitä pyydä sua mairimaan.
Niin näet, —
TIMON.
Ett' olet narri sinä. Mene!
APEMANTUS.
Sa rakkaamp' olet mulle nyt kuin koskaan.
TIMON.
Sa vihatumpi.
APEMANTUS.
Miks?
TIMON.
Kun kurjaa mairit.
APEMANTUS.
En mairi, sanon vain, ett' olet raukka.
TIMON.
Miks etsit mua?
APEMANTUS.
Rääkätäkseni.
TIMON.
Alati konnan virkaa, taikka narrin!
Se onko hauskaa?
APEMANTUS.
On.
TIMON.
Siis konnankin?
APEMANTUS.
Hyv' ois, jos muikean tuon muodon otit
Kopeuttas kukistaaksesi; mut teit sen
Pakosta vain: jos et ois kerjäläinen,
Tulisit hovikoksi. Ehdon kurjuus
Se kruunattuna elää loiston jälkeen;
Ei täyty toinen, vaikka täytetäänkin,
Osaansa toinen tyytyy. Kurja, inha
On epätyytyväisen paras tila,
Huonompi kuin on tyytyväisen huonoin.
Halata kuolemaa noin kurjan pitäis.
TIMON.
Ei, jos sen sanoo vielä kurjempi.
Sin' olet orja, jot' ei onni koskaan
Halannut sylin hellin; koiraks synnyit.
Jos sinä, niinkuin me, jo kehdost' oisit
Nuo nautteen asteet käynyt, jotka avaa
Elämä sille, joka orjanansa
Voi käyttää tuota kärsiväistä laumaa,
Hekuman kuiluun uponnut jo oisit,
Nuoruutes sulattanut himon helmaan,
Ja, järjen jäistä ääntä oppimatta,
Vain syössyt makosaaliiseen. Mut minä,
Joll' oli mailma mesileipurina,
Suut, kielet, silmät, ihmissydämmetkin
Apuna, enemmän kuin käyttää voinkaan, —
Kuin lehdet tammess' epälukuisina
Minussa riippuivat, mut ensi halla
Ne puusta karisti, ja paljas runko
Jäi tuulen, myrskyn viimaan, — moista minun,
Parempaa kokeneen, on raskas kestää.
Sun elos tuskall' alkoi; aika sun on
Karaissut. Sull' ei syytä ihmisvihaan:
He ei sua mairineet. Mit' annoit heille?
Jos mieli kirota, niin kiroo taattos,
Tuo kurja raukka, joka kerjuunaisen
Uhalla makasi ja sinut siitti,
Jo perinnältä vaivaisen. Pois täältä! —
Jos syntynyt et ihmishyljyks oisi,
Niin konna olisit ja imartaja.
APEMANTUS.
Viel' ylväs?
TIMON.
Niin, siit', etten ole sinä.
APEMANTUS.
Siit' ylväs minä, etten tuhlar' ollut.
TIMON.
Ja minä siitä, että yhä olen.
Jos sinuun mättää voisin rikkauteni,
Niin saisin luvan hirttää sen. Pois mene! —
Josp' ois Ateenan elo kaikki tuossa!
Näin söisin sen.
(Syö juurta.)
APEMANTUS.
He! Ruokaas parannan.
(Tarjoo hänelle jotakin.)
TIMON.
Paranna ensin seurasi; pois täältä!
APEMANTUS.
Omani parannan, kun sinut jätän.
TIMON.
Et sillä sitä paranna, vaan paikkaat:
Sen ainakin ma soisin.
APEMANTUS.
Mit' Ateenalle soisit?
TIMON.
Sinut sinne
Vihurin voimalla. Jos tahdot, sano,
Ett'en ma kultaa puutu. Katsos, tässä!
APEMANTUS.
Ei täällä kulta kelpaa.
TIMON.
Varsin hyvin:
Se täällä nukkuu eikä pahaan lahjo.
APEMANTUS.
Mut missä makaat yöt?
TIMON.
Sen alla, jok' on yllä.
Mut sinä, missä sinä päivin syöt?
APEMANTUS.
Siellä, missä nälkäni tapaa ruokaa, tai, oikeammin, missä sitä syön.
TIMON.
Voi, sentään, jos myrkky kuulisi minua ja tietäisi mieleni!
APEMANTUS.
Niin mihin sen laittaisit?
TIMON.
Höystämään sinun ruokiasi.
APEMANTUS. Ihmisyyden keskitietä et ole koskaan tuntenut, molemmat sen äärimmäisyydet vain. Kun kuljit sinä kullan kiillossa ja lemuksissa, niin pilkattiin sinua liiasta sieventelystä; ryysyissäsi olet siitä vapaa, mutta nyt sinua inhotaan sen vastakohdasta. Tuossa on koiranpuuta, syö sitä.
TIMON.
En syö sitä, mitä vihaan.
APEMANTUS.
Vihaatko sinä koiranpuuta?
TIMON.
Vihaan, vaikka se olisi sinunkin näköisesi.
APEMANTUS.
Jos ennen olisit koiria vihannut, niin rakastaisit nyt enemmän itseäsi.
Oletko koskaan tuntenut tuhlaria, jota olisi rakastettu sen jälkeen,
kuin varat ovat lopussa?
TIMON. Ketä olet nähnyt rakastettavan, joka on ollut vajaa noita mainitsemiasi varoja?
APEMANTUS.
Itseäni.
TIMON.
Ymmärrän sinut; sinulla oli siksi varoja, että voit ostaa koiran.
APEMANTUS.
Mitä maailmassa lähinnä vertaisit imartelijoihisi?
TIMON. Lähinnä, naisia; mutta miehet, miehet ne ovat sitä itsestään. Mitä sinä, Apemantus, tekisit maailmalla, jos se olisi vallassasi?
APEMANTUS.
Antaisin sen eläimille, päästäkseni ihmisistä.
TIMON. Tahtoisitko itse hävitä ihmisten kanssa ja joutua eläimeksi eläinten joukkoon?
APEMANTUS.
Tahtoisin, Timon.
TIMON. Eläimellinen toivomus, jonka jumalat suvaitkoot täyttää! Jos olisit jalopeura, niin kettu sinut pettäisi; jos olisit lammas, niin kettu sinut söisi; jos olisit kettu, niin jalopeura sinua epäilisi, jos sattumalta aasi sinua syyttäisi; jos olisit aasi, niin tyhmyytesi sinua vaivaisi, ja saisit elää vain joutuaksesi suden suuruspalaksi; jos olisit susi, niin ahnautesi sinua kiusaisi, ja saisit usein uskaltaa henkesi päivällisruoastasi; jos olisit yksisarviainen,[13] niin ylpeys ja viha sinut kukistaisi, ja joutuisit oman raivosi uhriksi; jos olisit karhu, niin hevonen sinut tappaisi; jos olisit hevonen, niin leopardi sinuun iskisi; jos olisit leopardi, niin olisit jalopeuran sukulainen, ja sukupilkkusi tuomitsisivat sinut hengiltä; ainoana turvanasi olisi piiloutuminen ja puolustuksenasi poissaolo. Mikä eläin voisit olla, että et joutuisi toisen eläimen saaliiksi? Ja mikä eläin sinä jo oletkaan, kun et näe, mitä tässä muunnoksessa menettäisit?
APEMANTUS. Jos ylipäänsä puheesi minua mielyttäisi, niin tässä se olisi paikalle osattu: Ateenan yhteiskunnasta on tullut metsän täysi eläimiä.
TIMON. Kuinka on aasi muurin läpi päässyt, koska sinä olet kaupungin ulkopuolella?
APEMANTUS. Tuossa tulee runoilija ja maalari. Seuran rutto sinuun ruvetkoon! Minä pelkään tarttumista ja menen tieheni. Kun ei ole muuta parempaa tehtävää minulla, niin tulen taas sinua katsomaan.
TIMON. Kun ei ole muuta elävää olemassa kuin sinä, niin silloin olet tervetullut. Ennen olisin minä kerjäläisen koira kuin Apemantus.
APEMANTUS.
Sin' olet sentään kaikkein narrein pää.
TIMON.
Sun-laisees ryöttään sylkeä ei viitsi.
APEMANTUS.
Ruton oma, kirottavaks liian halpa!
TIMON.
Sun rinnallas on puhdas joka konna.
APEMANTUS.
Pitaalia on kaikki, mitä haastat.
TIMON.
Jos sinut nimitän. —
Sua pieksisin, mut kädet saastuis siitä.
APEMANTUS.
Voi, että kieleni ne mädättäisi!
TIMON.
Rupisen koiran pentu, sinä, pois!
Ma kuolen kiukusta, kun elät. Pyörryn,
Kun näen sun.
APEMANTUS.
Pakahdu!
TIMON.
Pois, rietas konna!
Kiveä sinuun tuhlata on sääli.
(Heittää kiven hänen jälkeensä.)
APEMANTUS.
Peto!
TIMON.
Orja!
APEMANTUS.
Sammakko!
TIMON.
Konna, konna, konna!
(Apemantus peräytyy, ikäänkuin aiheessa lähteä.)
Tää viekas maailma mua inhottaa;
Muu siin' ei miellytä kuin täysin puute.
Siis, Timon, hautasi nyt oiti kaiva!
Siin' uinu, missä meren kevyt vaahto
Päivittäin hautakumpuasi huuhtoo.
Ja hautakivehesi piirrä tää:
Minuss' ilkkuu kuolo muiden elämää.
(Katselee kultaa.)
Sa, armas kuningasten murhaaja!
Isän ja pojan kallis sovun rikko!
Hymenin puhtaan vuoteen kirkas ryöttä!
Urhakka Mars! Sa pulska, vehmas, kaunis,
Kosio ikinuori, jonka hehku
Dianan helman pyhät lumet sulaa!
Näkyvä jumala, jok' yhteen juotat
Mahdottomat ja suukkosille laitat!
Sa puhut kaikin kielin kaikkein mieleen!
Sydänten koitinkivi! Oletappa,
Ett' ihminen, tuo orjas, kapinoi,
Ja moiseen tuhotaistoon aja kaikki,
Ett' eläimet saa maailmassa vallan!
APEMANTUS.
No niin! Mut ensin minä tahdon kuolla.
Kullastas kerron; kohta ympärilläs
On tungos.
TIMON.
Minun?
APEMANTUS.
Sinun.
TIMON.
Käänny pois!
Eläös tyytyvänä kurjuuteesi!
Noin elä kauan, ja noin kuole! —
(Apemantus poistuu.)
Vapaa! —
Viel' ihmislajia? — Syö, ja inhoo heitä!
(Varkaita tulee.)
1 VARAS. Mistä hän olisi tuon kullan saanut? Varmaankin joku vaivainen säästö, joku tähteelle jäänyt rippunen. Kullan puute ja ystäväin luopumus, nehän ne hänet saattoivat tähän synkkämielisyyteen.
2 VARAS. Huhutaan, että hänellä on suuri aarre.
3 VARAS. Tehkäämme hänessä pieni koetus: jos hän ei välitä siitä, niin antaa hän sen meille hyvällä; mutta jos hän sitä ahneesti puoltaa, kuinka me sen silloin häneltä saamme?