Jaakko oli koko välin ja noita eläimiä sioitellessakin ollut alakuloinen ja vähäpuheinen. Nyt astuivat he tupaan, Jaakko mykkänä edellä. Oli jo niin hämärä, ett'ei tuvassa nähnyt paljon mitään. Jaakko otti valkean ja pisti sen takassa valmiina oleviin puihin. Kuivat puut riemahtivat heti ilmituleen ja rupesivat iloisesti palaa rätisemään. Hulmuava ja lieputtava valkea loi varjonsekaisen, miellyttävän valon huoneesen. Silloin tulivat järjestetyt kapineet pilkistellen esiin ja valkoisten seinien liitteet näyttivät ikäänkuin vilkuillen hymyilevän heille.
Tuo näky teki Mariin lumoavan vaikutuksen.
"Voi kuin täällä on kaikki niin valoisaa ja kaunista! Ja sinä olet laittanut kaikki niin siistiin ja hyvään järjestykseen. Miksi sinä olet noin nolo näin suuren onnen aikana, Jaakko?" puhkesi Mari puhumaan.
"Minua niin hävettää ja murhe pakkaa mieltäni rasittamaan, kun minulla ei ole tämän parempaa tarjota sinulle, rakas Mari", sanoi Jaakko alakuloisesti.
"Voi, voi, mitä puhut, rakas Jaakko. Rikas on Marin Jaakko, ei maailman tavaroista, mutta rikas, jalo on hänellä sielu. Ja tuo se juuri tekee sen, ett'en maailmassa tiedä tämän onneni vertaa, enkä tätä onneani vaihtaisi koko maailman rikkauksiin ja tavaroihin. Tämä tupakin on niin kaunis ja lumoava, ett'en tätä vaihtaisi minkäänlaiseen hoviin", puheli Mari ja tarttui innossaan Jaakkoa syliksi.
Siinä täytyi Jaakon surun haihtua ja hän sai taas uutta rohkeutta, uutta voimaa ja halua ponnistamaan eteenpäin, ja he rupesivat kontistansa syömään illallistaan, loimoavan takkavalkean ääressä.
Sittenkun he olivat valkean sammuttaneet, panivat he maata, ja pian nukkuivat he levolliseen uneen, oman kattonsa alla; olipa niinkuin oman kodin hyvä suojelushenki olisi siivillään lyyhytellyt heidät suloiseen ja murheettomaan uneen. Aamulla kun heräsivät, paistoi aurinko niin ihanasti ja linnut visertelivät aivan tuvan vieressä olevissa puissa niin suloisesti aamulaulujaan; olipa juuri niinkuin olivat mielessään kuvitelleetkin. Kaikkea tuota kuullessaan ja tuntiessaan, puhkesi noiden omassa kodissaan ensimäisen yön nukkuneiden uudis-asukasten rinnoistakin harras kiitosrukous Luojallensa, kaiken hyvän antajalle.
Ensimäinen tehtävä oli heillä nyt navetan teko. Innokkaasti ryhtyi Jaakko työhön ja kerta kerran päälle, salvo salvon päälle kohosi navetta. Mari paimensi ensi päivinä Muutikkiaan ja lampaitaan, mutta pian oppivat ne tulemaan hakokotuksiinsa yöksi ja pitämään niitä kotonansa.
Mari rupesi nyt auttamaan Jaakkoa navetan teossa minkä voi, hän kuori hirsiä ja auttoi niitä apuna päälle ja teki minkä mitäkin. Kun he noin yksissä neuvoin työskentelivät, tuli navetta ennen pitkää valmiiksi ja elikot pääsivät varsinaiseen suojaansa.
Navetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän yhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi, neliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli tahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: "mikä sen tietää, jos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä." Tuo Jaakon lause tuntui Marista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt tekemästä isoa navettaa.
Pieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli heille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän vaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa lepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui koukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja Jaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo oma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin rumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja elämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään kävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut porrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa sieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo oli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla; aina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi päristelemään.
Sitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän tarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin olevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun sitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan ojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari kyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin. Kaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi siihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen kaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja hauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa pään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole enään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan — nyt, nyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä — hei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti suurella pauhulla ojaan — voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei mennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät pakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella voimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan ojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. — Jaakko ja Mari olivat voittaneet.
Syksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui heiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet ensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi valmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso perhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut saunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli saunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän yhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi kaikki ne pois pyyhkäisnyt.
Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla; siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli heinälato.
Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan kolkkoon asuun.
Kolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa. Talvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut mitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon kolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä, jotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.
Mari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.
"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?" kysyi Mari eräänä kertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.
"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki ruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin talven yli", sanoi Jaakko nolosti.
"Eikö sen pahempaa? Sinä ansaitset ruokaa ja minä ruokin eläimiä täällä kotona, ja teen käsitöitä minkä ennätän, ehkä minäkin sillä lailla saan jotain ansaituksi; molemmin ei meidän kumminkaan käy enään tästä lähteminen", sanoi Mari hilpeästi.
"Mitenkä se kävisi laatuun? Kuinka sinä täällä, sydänmaalla, tulisit pitkät ajat aikaan?" sanoi Jaakko.
"Miksi en minä aikaan tulisi? Tiedänhän minä, että usein muistat minua ja että käyt katselemassakin minua niin usein kuin vaan aikasi myöten antaa", intteli Mari.
Jaakko taas elähtyi tuosta Marin rohkeasta puheesta ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.
Heti seuraavana aamuna lähti Jaakko työn hakuun kylästä. Hän tapasi siellä isonlaisen salvutyön ja hän otti urakalla sen tehdäkseen. Etukäteen sai hän puolitoista tynnyriä rukiita, ne käytti hän jauhoiksi ja vei hevosella kotiinsa. Olipa Marilla nyt syömistä, ensi aluksi ainakin, ja kyllähän neuvo toista keksii. Jaakko toi tullessaan kylästä erään köyhän ja näppärän tyttösen; hän oli aiottu Marille kumppaniksi ja huviksi, ett'ei hänen tarvinnut yksin olla, kun Jaakko oli kylän töissä.
Mari ihastui niin noista Jaakon tuomisista, ett'ei ollut tietää mitä teki.
"Sanoinhan minä sen. Tyhjää sinä hätäilet ja murehdit. Voi, moi, liika hyvä sinä olet Jaakko, millä minä voin sinun hyvyytesi palkita. Aivan minun tähteni otit tuon tytönkin vielä elättääksesi", puheli Mari innoissaan ja iloissaan, kun tuommoiset mahdottomat ruokavarat oli tiedossa.
Jaakko lähti heti urakkatyöhönsä. Mari ja tyttönen jäivät kahden pikku tuvan asukkaiksi. Mari kehräsi ja tyttö karttasi talvikaudet, eikä heille tullut ikävä. Jaakko kävi heille väliin tarpeita laittamassa ja pyhänaikoina muutenkin vieraana, ja silloin oli täydellinen ilo pikku tuvassa. Kevätpuoleen poiki lehmä ja lampaat karitsoivat; vasikka juotettiin karjan lisäksi, ja nyt oli heillä toinen verta elukoita, jos kohtakin toinen puoli karjasta olivat pieniä.
Rotevasti, kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla, kaksinkertaisella ahkeruudella teki Jaakko työtä, sillä hän tiesi sitä tekevänsä Marinsa eduksi, joka oli hänelle maailmassa rakkain. Ja kun kevät tuli, oli Jaakolla koossa niin paljon, että he taasen tulivat ruoasta aikaan. —
Niin oli ensimäinen vuosi kulunut uudistalossa.
VII.
Uusia ponnistuksia.
Kun kevät tuli ja lumi suli, tuli Jaakko kotiin, tekemään työtä omalla turpeella. Ensimäinen tehtävä oli nyt pellon teko pikku tuvan akkunan alle. Paljon oli siitä työtä, paljon vaivaa, sillä korven kannot ja kankaan kivet tekivät kovaa vastarintaa. Mari ja tyttönen olivat myös Jaakolla apuna, ja tuo oli heistä oikeen mieluista, kun saivat kieppua puoman nokassa. Paljon oli työtä, paljon vaivaa pellon tekemisessä, mutta yhden ja toisen kannon ja kiven täytyi kumminkin siirtyä pois, kun yhdistetyillä voimilla ponnistettiin, ja ennen pitkää oli pelto valmis. Se oli pottumaa, joka noin syntyi. Jaakko oli kylästä tuonut siemeniä, ja olihan heillä lantaakin, miks'ei se käynyt laatuun. Iloiten toivat he penkkejä uuteen peltoonsa, joihin sitten istuttivat pottuja, levittivät lantaa niiden päälle ja multasivat sitten viimeiseksi.
Kesä tuli aina ihanammaksi; aurinko paistoi niin lämpymästi, ja silloin tällöin satoi runsaan kasteen; tuntuipa siltä kuin Luoja olisi oikeen hautomalla herättänyt kuollutta luontoa uuteen eloon. Ja uuteen eloon heräsikin luonto: maa rupesi viheriöitsemään, puut aukasivat lehti-urpunsa ja ne kasvoivat pian täysiksi lehdiksi, jotka tekivät metsän niin viheriäksi ja ihanaksi. Pienet perunan taimet pistivät nokkaansa maasta esiin, ensin mustan viheriäisinä, paksuina tönttöinä, mutta pian olivat ne leveöinä ja elävän näköisinä lehtinä. Halme tuolla Metsälammen puolella rehoitti niin mustanpuuheana ja lupaavan näköisenä, ja se lainehti tuulen hiljaisesti humistessa puiden latvoissa; näyttipä siltä kuin tuo laiho olisi ymmärtänyt tuota tuulosen ystävällistä hyminää ja kumarrellut sille. Vasikka mylvähteli ja juoksi illoin, iloisesti hännällänsä huiskien, Marin luokse, anomaan iltajuomaansa, ja lampaan karitsat kiipesivät navetan luona olevan ison kiven päälle ja leikkivät ja hyppelivät siinä. — Tuo oli kevät, kesän elämän aamu, ja Jaakolla ja Marilla oli myös perheellisen elämän kevät-aamu; olisipa luullut, ett'ei kummankaan aamun selkeälle taivaalle voi koskaan kokoontua himmentäviä hattaroita, ei murheen mustia pilviä, ei kiusausten ja koetusten kovia myrskyjä, niin valoisa ja lupaava oli sekä kesän että perhe-elämän aamu.
Nyt ryhtyi Jaakko taas käsiksi Metsälammen rämeesen. Ensin loi hän komean ja leveän tien pikku tuvalta lammelle. Sitten rupesi hän palstomaan ojittamalla rämettä, kahtapuolta tuota uutta tietänsä. Kun hän oli ojilla saanut kierretyksi useampia palstoja, rupesi hän kuokkimaan tuota ankaran näköistä rämettä. Kovaa vastarintaa tekivät nuot pystyssä olevat puut ja vankat juurikat sielläkin. Aamusta varhain, illasta hiljan välkkyi nyt Metsälammen rämeellä Jaakon juurikirves ja mahtava kuokka, ja pehmeäperäinen maa lekahteli tuon voimakkaan miehen iskuista. Mustana oli Jaakon hartiat päiväkaudet, vaivoista ja ponnistuksista valuvasta hiestä. Vankkoja rytöjä, suuria, tuoreita, mutta kaadetuita puita ja tervasjuurikoita jätti voimakas mies jälkeensä pitkin rämeistä pelto-sarkaa. Kyllä aurinko paistoi helteisesti ja kyllä työ lisäsi hellettä ja hikeä, mutta Jaakko ei helpoittanut, sillä hän tunsi sydämessään, että hän tekee työtä kodin ja Marin eduksi. Vaivojen valuttamaan hikeen oli hyvä tarttumaan suon roska, pöly ja mura, ja yhä mustemmaksi kävi Jaakko tuosta uudesta lisäväristä. Häntä oli sanottu karhuksi ja tosiaankin näytti hän nyt karhulta, kun hän karhun voimilla, avopäin, märkänä ja mustana jyski Metsälammen rämeellä, isojen murtoliutojen takana, jotta puut huiski, kannot lenti, turpeet tuiskuna pölisi.
Vaikka Jaakolla oli niin viljavat voimat, uupuivat ne kuitenkin jo illaksi, ja silloin istui hän jonkun lie'on päälle, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastansa. Kun hän siinä vähän levähti, lähti hän kävelemään kotiaan kohden. Mutta kun hän rämeeltä nousi kankaalle, jossa ruishalme niin uljaana, puhtaana ja lupaavana seisoi, niin hänen väsynsä alkoi haihtua. Ja kun hän käveli lähemmäksi pikku tupaa, rehotti siellä perunamaa niin rotevana ja uljasvartisena, kohotellen uljaita varsiansa taivasta kohden illan kalpeassa, niin tuntuipa Jaakosta silloin ikäänkuin ruis halmeella ja perunamaa olisivat yhtyneet yhteen tuumaan ja illan siimeksen kannattamana kuiskanneet hänelle: elä epäile Jaakko! Silloin haihtui hänen väsynsä kokonaan ja iloisena ja reippaana astui hän pikku tupaan. Tiellä oli Mari naurusuin häntä vastaanottamassa, ja useinpa oli hän varustanut kylvyn tuohon pieneen pirttoseen, jossa Jaakko sai pestä pois kaiken lian ja hien, ja haudella rasittunutta ruumistansa. Siellä tuvassa söi hän oman Marisensa laittaman illallisen ja pani maata, ja silloin tuntui Jaakosta kuin ei hän olisi vaivaa nähnyt vielä koskaan eläessään.
Kun Jaakko oli saanut raadetuksi parin tynnyrin alan, rupesi hän polttamaan niitä isoja murtoläjiä, jotka olivat kuokoksella. Hän poltteli sateen aikana laitapuolet, että tohti paremmin sitten polttaa muut paikat, sillä hän kovin pelkäsi valkean irti pääsemistä. Kun sitten tuli sopiva aika, pani Jaakko koko kuokoksensa valkeaan, ja silloin pöläkkä nousi! Ryskyen ja rätisten riutuivat isot murtoläjät tulen kaikki nielevän voiman alla, ja musta, synkkä savu kohosi korkealle yläilmoihin, ja pian olivat puurydöt kuokokselta puti puhtaana ja muu tarpeetoin törky palaneena.
Marista ei ollut tällä kerralla noin kovaan työhön, jonka syytä nyt emme huoli mainita.
Nyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan, vaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin ojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso apu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan ennen niityn aikaa.
Nyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle, ja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.
Kun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt melkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen raskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä. Keltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista pikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla ja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.
Silloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan rukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi vankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli halmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta ennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas takkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua polisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat kilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop, rop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa pellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta onnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.
Rukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä varten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä ei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta aikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria rukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän joukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta ylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan hedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä oikein rikkailta.
Kun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä suopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän aidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun vankat ojat olivat apuna.
Kun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta — paratakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve, kaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa sitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon saada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä ja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia, uusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.
He rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika nimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston Marin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä oli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he käytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he kumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä nähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta usein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin heidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.
Syksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt. Hänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli hänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa kaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin oli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän. Ilolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun hän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja siellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja viehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan tässä maailmassa suinkin saattaa olla.
Nuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun heillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet hupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset pitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden ja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis, jossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei tuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku ei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet asian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin samanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he eivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa olivat aikaan saaneet.
"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen", sanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.
"Mitä joutavia pitää puhua", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja väänsi puheen toiselle suunnalle.
Paljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella perkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita, heiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat vuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.
Noissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu kylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän muualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli hänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa, sillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan portaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa sovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja pienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja rientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään. Poika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon lempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei maailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.
Märkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen äyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat iloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen pinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat olisivat kuolleet.
Paljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä. Sarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina juoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla osoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat kulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla tuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä ehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli ensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja sitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku tuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja muhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä heitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.
Kun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas sen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi talouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä rukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin koskaan ennen.
Kesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla täydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis Metsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan keltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä ryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä hedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt tallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella neljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.
"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa rämettä?" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja piipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja tulleet juuri kylpemästä.
"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita, sinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle: kyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti mies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut enempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma mieheni, minun oma Jaakkoni", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.
"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut", sanoi Jaakko värähtelevällä äänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari havaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki pienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.
Jaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä, entinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena olemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa, nousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma jos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea muistellessa?
Uusi pelto laitettiin nytkin kylvöön, niinkuin luonnollistakin oli, ja koko syksyn olivat he uutta tekemässä.
Eräänä iltana, syyskuun lopulla, istuivat he väsyneinä kuokoksellaan; he aikoivat vähän levähtää. Ilma oli tyyni ja kaunis. Kun he tuossa istuivat, kuulivat he rämeen ympäristöllä outoja ropinoita.
"Mikä se on?" kysyi Mari.
"Ne ovat varmaankin metsälintuja, jotka noilla rämeen ympärillä olevilla kankailla nousevat maasta yöpuulle", sanoi Jaakko.
"Voi miten me niitä sieltä saisimme, Jaakko?" sanoi Mari.
"Kun olisi ansoja ja aikaa", sanoi Jaakko vähän huolettomasti.
"Voi tehdään ansoja ja pannaan ne tuonne rämeen ympärille, kangasten laidoille; onhan tuota omaa aikaamme toki sen verran. Minun olisi niin lysti, kun saisimme yhdenkään linnun", pyyteli Mari.
Heti lähdettiin kotiin ja ruvettiin ansojen punontaan, ja viisikymmentä ansaa valmistui sinä iltana.
Aamulla otettiin kirveet käsiin ja lähdettiin ansojen panentaan, Metsälammen rämeen ympäristölle. He näkivät siellä useita parvia metsälintuja, metsoja, teeriä ja metsäkanoja, jotka tömisten nousivat maasta ja lensivät pakoon. Mari ihastui tuosta paljaasta lintujen näöstäkin niin, että hän oikein käsiänsä hieroi ilosta. Puolille päivin olivat nuot viisikymmentä surmarihmaa viritetyt.
Kun he olivat syöneet ja vähän levähtäneet, menivät he jälleen kuokokselleen työhön. Joka seisahduksen aikana kuunteli Mari, kuuluisiko nyt ropinoita heidän ansojensa tienoilta, ja kun ei senlaisia kuulunut, luuli hän koko heidän linnunpyynti-puuhansa menneen hukkaan, kun linnut muka lensivät pelästyksissään pois koko mailtakin; ennen olisi muka pitänyt ansat panna. Jaakko naurahti vähän ja selitti, kuinka hän ei oivaltanut nyt oikein asiaa, sillä saattoivathan linnut tulla ja mennä mihin sattuvat, ja tuon selityksen perästä rupesi Mari taas toivomaan. Kun ilta tuli, ei hän ollut malttaa nukkua, niin kiihkeästi hän ajatteli tuota linnun saamista. Heti kun aamu tuli, tahtoi Mari kiihkeästi, että lähdettäisiin ansoja kokemaan, vaikka Jaakko koki selittää, ett'ei niitä tarvitse joka aamu kokea, eikä saakaan, että linnut ennättävät maille tulla.
Tulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin ensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään, kolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he saisi yhtään lintua.
"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä saadakin jonkun linnun ja olla saamattakin", koki Jaakko selittää.
Tultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari, joka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: "Voi hyvänen aika! Täällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki". Kun Jaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä paikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja havaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään, selkäpuun kanssa.
"Katsopas tuonne mikä siellä on", sanoi Jaakko, ottaen Marin käsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.
Ryöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut muka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen mielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti käsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä — siinä nyt Jaakko pöläkässä oli — ja hoki: "Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja noin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla". Jaakko hymyili ja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja hyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he vielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä. Se oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan. Mari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä kokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari aina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä puoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut erinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja muita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli niistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa Jaakon eteen lattialle ja sanoi: "siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?" "Onkos hullumpaa", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.
Sen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he huomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille isona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä hankkia.
Niin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei ollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät sentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen saantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun hänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan hevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli, ajoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja tuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan jäseniä.
Noin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki näytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt. Rukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei tarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi muuta kuin mennään vaan eteenpäin.
VIII.
Kovia kokemuksia.
Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista, kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon. Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä varat.
Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin; ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei koskaan ennen.
Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen itseensä.
Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.
Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään kesävaatteillaan.
Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta — halla, sitä he eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.
Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin tyyni oli nyt.
"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.
Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.
Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä. Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään heidän akkunansa alle.
"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari huolissaan.
"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.
Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa, Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet: "voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän, sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.
Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä. Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.
"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.
"Jumala tiesi."
"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.
"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.
"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko ja nousi.
"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän minä sen", hopitti Mari iloissaan.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin, kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.
Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua, muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria, keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä; — niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.
Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.
Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.
Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia. Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.
Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle, muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa, joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.
Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta, monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin puutosta kärsivälle tyttärelleen!
Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."
"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan lyhyesti ja jyrkästi sanonut.
Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.
Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.
Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä, sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja oli sortua elämän surun raskaan painon alle.
Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme nähdä.
Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies. Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla; komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei voitu tuntea, kuka tulija oli.
Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen olevan — Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta, astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.
Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa oli hänellä.
Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä, tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää. — Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata vuolemasta.
Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.
"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.
Tuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon pistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein ehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria silmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti; Jaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.
"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran vielä tulee paremmaksikin", sanoi Mari tyyneesti.
"Ei tässä maailmassa", sanoi Matti kopeasti.
"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan sanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on huono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme ja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin hävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä pyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!" sanoi Mari.
"Ei vielä", sanoi Matti pöyhistelevästi. "Minä tulin muistuttamaan teitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla niin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin päivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä, mutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun ylpeytesi kukistettu", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa ilvehymyssä.
Jaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja Jaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin eteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta punastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän itsenäisenä ja miellyttävän uljaana.
"Hävytöin!" sanoi Mari. "Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin tyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan antavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä köyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni, ett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä viettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!"
"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin, mutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette", sanoi Matti.
Samassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan näköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.
"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla, puhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä karhun pesässä", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa ja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen valttinsa heihin teki.
"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme", sanoi Mari, puoleksi murtuneena.
"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin tulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte velkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä arvosta rikkaus on", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois, kavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.
Jaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän asian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen hinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan Matti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla vainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli kernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana aikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka hänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki köyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman noita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä, kun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia siivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan, mutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa toiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan velkamiehiään.
Nuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen, että nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään. Liikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi, sillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo ainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt heiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä, sillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin jo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa odottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin päin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin perikatoa ja epätoivoa.
Noita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän ei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat hänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan kuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja puutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin kipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.
Marikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki Jaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa murheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli mahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.
"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt", sanoi vaan Jaakko sydäntä särkevällä, värisevällä äänellä.
Tuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi; olipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina, viskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.
"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi vielä huomispäivänä", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon kaulaan.
"Voi, voi, sitä keinoa ei tule", huokasi Jaakko.
"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan Matilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun haltuuni!" sanoi Mari luottavasti.
"Aiotko mennä isäsi luokse?"
"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi."
"Sitähän minäkin", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.
Aamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko ajan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen aika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään työtä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta kujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on aika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin oli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin iloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: "terveisiä kylästä!" Jaakon henkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun Mari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota vaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille paperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.
"Tuossa on!" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.
Jaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se oli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla tuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut heitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.
Jaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen rintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi sieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä tuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.
Hätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon vaarallisen velkakirjan haltuunsa.
"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö", alkoi Mari selittää. "Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme. Korpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja jumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut, sanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen omilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi oman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua Korpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani', soi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa puhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän."
"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa", sanoi hän ja oikasi itsensä suoraksi.
"Mikä keino?", kysyin minä hätäisesti.
"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten", sanoi hän lyhyesti.
"Keneltä?"
"Isältäsi."
"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä."
"Ja miksikä ei?"
"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei hän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia", rukoilin minä.
"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän tarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä muilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata", sanoi isäntä, ja niin lähti hän.
Pitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja toivo taisteli sydämessäni.
Vihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi käyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni — oikein arvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin tarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: "nyt olette pelastetut". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani osoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen olkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän sa…
"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut velkakirjaakaan rahoista?" keskeytti Jaakko Marin.
"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti menemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että kaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois", sanoi Mari.
"Ja sinä menit Marttalaan?!" kysyi Jaakko säikähtäen.
"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä usko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että se oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli velkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä vaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on velkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli", puheli Mari.
"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin, sillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme", sanoi Jaakko.
Noin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan epätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja itsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut heitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle illalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä pettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta herkkua.
IX.
Kummia, odottamattomia tapauksia.
Niinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän kovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein antaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa Häneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin voiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua rynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien ja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi."
Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön. Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä; tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän velkansa.
Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta vähän antoi niukka luonto.
Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.
"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.
"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.
"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut epätoivoon.
Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä raskasta taakkaa — hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana, kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.
"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden. Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino, jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan, kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.
"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja katsoi jo luottavasti miestään silmiin.
"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.
"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en pelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä", sanoi Mari täysin lohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni olisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen vieressä.
Noin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui koettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa uupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen, vuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä oli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa yhteistä ja siis hirveintä kukistumista.
Eihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko oli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin katsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta hiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku Mauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella tehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.
Jaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan kuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian kuin maa routi.
Sitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja ennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä useampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön seutuina.
Kun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä rekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi, maata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi kuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia jauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä tuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka Marttalan Matin tarkastuksen.
Niinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla neuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja voimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi maassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta Tinttalan pöydällä oli vaan.
Tuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat poistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät työtä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka heille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö, ei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä heidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli isä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin ja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja alttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle taistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle maailmassa olivat rakkaampia.
Lakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa. Tyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen omansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan mennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja keväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä aitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi luja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.
Kesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan myllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta viljelystä.
Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään tärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka tähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa tehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti kylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun istahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut piippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja hiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta tietämättään vetäysi hän tiepuoleen.
"Eikö istuta vähän!" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.
"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä täpärällä", huokasi toinen ääni.
Sen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja istuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan, älytessään heidän lähenevän.
"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?" ajatteli Jaakko.
"Meillä on runsas saalis tiedossa", kuiskasi ääni.
"Nätti summa, neljätuhatta markkaa."
"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän."
"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello vasta puoli kymmenen."
"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin."
Jaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean, sentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi toinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi valkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko nuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.
"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän tuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?" sanoi kelloon katsoja.
"Tunnen."
"Missä teemme hyökkäyksemme?"
"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta onko se varma, että hän juuri silloin tulee?"
"Niin varma kuin me tässä."
"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?"
"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä tuntee ne; hän on kelpo mies."
"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?"
"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät, jonka ajan olen majaillut Marttalassa."
"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon luvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!"
Jaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he olivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä, mutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä oli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli hädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka hänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä heidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja kenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni saisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.
"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin täällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä poika taasenkin menee", sanoi toinen heistä.
"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?"
"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen perästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä taasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme."
"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin ilmoitti?"
"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa, kun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja suojellut."
"Paljonko hän tahtoo?"
"Neljännen osan."
"Mitenkäs loput ja'amme?"
"Sinä saat myös neljännen osan."
"Enkö puolia jäännöksestä?"
"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan markkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin sinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit kutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja lastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin olet kerran selkääsi saanut. — Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä lapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan suuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään elämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin antaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen vankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta elämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä olisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä osastasi, niin et saa penniäkään", puhui toinen heistä ja hänen äänensä kiihtyi isommaksi.
"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä tyydyn tuhanteen", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat markkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.
"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin", sanoi edellinen.
"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?"
"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee olla rehellisen."
"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?"
"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn, niin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä, pimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat tulla minua tervehtimään."