"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme hyökkäyksemme?"
"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa hevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa, tormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun, sivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja kiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun toimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun tulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. — Neljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla."
"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi henki."
"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma saita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot rahat ja antaakseen ne meille."
"Mutta jos emme onnistui?"
"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän hänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen kotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa päästää irti."
"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme."
"Kohta kymmenen", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean valossa.
"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua", sanoi toinen, ja niin he lähtivät.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos, kenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata pahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. — Marttalan Matti — rosvoin pesä! — Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja mistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot hänestä? — Kellari-kamari — kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän kumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon sielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili raivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Kun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti hänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin aikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain tavalla estää sen.
Niissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän hyvin kyllä tunsi.
Tuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme tienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä talosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan pistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota sanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme miestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies tuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.
Kun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista, jota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista ähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo uhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten rehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan aivan heidän sekaansa.
"Roistot, varkaat, ryövärit!" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa olevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän lensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti kumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla. Jaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn. Samassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt päälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla käsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän lensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan käsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen poukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt toipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies toipunut hevosta pitämään.
"Rahanne, ovatko rahanne tallella?" kysyi Jaakko hätäisesti.
"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella", änkytti mies.
Jaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän on pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he hengissä pääsevät paikalta.
Roistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee heillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa poltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.
Jaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat lyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri paljon mitään.
"Ken te olette ja mistä te kuljette?" kysyi Jaakko, kun he olivat pääsneet ajamaan.
"Minä olen — Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani", sanoi kysytty.
Jaakko säpsähti.
Kumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he tunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä, ettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.
"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?" kysyi
Mauno vuorostaan.
"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", sanoi
Jaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.
"Nimenne?"
"Sitä ette tarvitse tietää."
"Tulettehan kanssani kotia?"
"En."
"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?"
"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu", sanoi Jaakko, mutta jos Mauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän kyyneleitä.
"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?" sanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua appeansa.
"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi nyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.
Noin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.
"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne", sanoi
Mauno.
Jaakko käänsi.
Kun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.
"Mitä haette?" kysyi Mauno.
"Piippuni on joutunut hukkaan".
"Löysittekö piippunne?"
"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä huoneesen, hyvästi!"
"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"
"En. Hyvästi!"
"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan, koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.
Niin erkanivat he.
Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet. Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun, vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä nimillä kunnioitti.
Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin puolin niin hyvästi onnistunut.
Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin, etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan kotiinsa.
Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot, että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.
Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" — "Se on jo maksettu", sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä — arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.
Jaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli vielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni — Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.
"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?" kysyi Mari vavisten.
"Ei mitään vaarallista", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.
Oi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti vettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen paremmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt, laittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.
"Nukusta nyt, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää", sanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon "nyt" sanan päälle. Jaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja tuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja siten lisännyt hänen uupumistaan.
Tyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.
Aamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi niiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen heti Maunolle ja sanoi: "onko tämä teidän piippunne?"
"Mistä olet tämän löytänyt?" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.
"Kärryn lavalta."
"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen kynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin tallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani", sanoi Mauno.
Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.
Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi, näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies, koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos se olisi osannut puhua — olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi tahdottu tietää.
Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan; surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.
X.
Kavaloita pauloja — voitto.
Jumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä sydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen osaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta olivat siihen painaneet.
Suuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki kaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui päivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään. Vuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt ei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä oli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina, päinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman työn, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?
Työtä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin vierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt syvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.
Eräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut vielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen mielestään. — Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä — rosvojen pesä — kellari-kamari — jospa olisi vieraita miehiä — miten saada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat hänen appensa — olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä — Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon mielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.
Marttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja riutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja kivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän ollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein käynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän tarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli hänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo lempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään eukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona, lohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä alinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille, hänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja riennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien lankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui hän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua maistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle. Häneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän jäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva tuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen vapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä, jossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä köyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein Marille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle nuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa kuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja ja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun eukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään viljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä. "Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!" sanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.
Kaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle itselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon kertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina. Nyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen syy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen asia.
Kylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin ensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen aineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan — ryöstämään. — Marttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin levitellyt.
Jaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä syytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa tiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään haluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko tosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja Marilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin umpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään. Jaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä vihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän, sillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi hän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.
Vuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä. Paljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu. Metsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin syvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään toisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä raskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot vaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin onnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he tekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä appensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän luontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut appensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.
Eräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut entistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.
Mari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät he isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja kyselivät mikä häntä vaivaa.
"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä nyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi ryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä meidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä totena", sanoi isäntä surumielin.
Olipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta, syyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.
Jaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He tiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään, että olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo hyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan ajatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli käännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän työn ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän sydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen nuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.
Jaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. "Mistä olette nuot pirulliset tiedot saaneet?" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.
"Niitä tietoja saapi nyt jo jos keneltä, mutta minä en ole niitä tiennyt ennenkuin juuri nyt; he eivät ole uskaltaneet sitä minulle ilmoittaa, sillä valhe kulkee hiipien. Kyselemällä vasta sain varmat tiedot asiasta, ja Marttalan Matti on se, joka tuota uutista on levittänyt", selitti vieras.
Paikalla katosi Jaakolta surumielisyys. Hän hypähti ylös ja hänen silmänsä säkenöitsivät. Suru oli paennut ja viha ja kauhu oli valloittanut hänen sydämensä. Hän ei ollut luullut pahuuden ja kavaluuden voivan niin pitkälle menevän, kuin se nyt oli mennyt. Rikoksen, johon Matti itse oli suurin syypää, oli hän kavalasti kääntänyt hänen päähänsä, ja tuolla tavalla oli rikoksen estäjästä, uhrin pelastajasta tehty rikoksen tekiä, oli suurimmasta ja jaloimmasta ihmistyöstä tehty hirvein rikos; tuo oli kauheata ajatella, ja nyt vasta huomasi Jaakko, kuinka kauvas paatunut ihmissydän saattaa mennä pahuudessa.
"Sen roisto, rosvojen pesä! Vai puhuu ja levittelee hän semmoisia! Jospa minulla olisi todistajia, niin…", sanoi Jaakko ja hänen lauseensa katkesi, sillä Mari katsoi niin rukoilevasti häntä silmiin.
"Jumala suojelee viattomuuden: Meillä on puhdas omatunto. Heittäkäämme asia Herran haltuun, Hän ei anna viattomuuden sortua ja Hän on valkeuteen saattava asian oikean laidan", sanoi Mari.
"Minä tiedän että olette viattomat, minä tunnen teidät", sanoi Korpelan isäntä liikutettuna.
Korpelan isäntä lähti nyt pois ja Jaakko lähti hänen kanssaan kylään. Hän tahtoi ikäänkuin mennä itse iholle, koetteeksi, uskaltaisiko kukaan häntä julkisesti soimata tuosta hirmuisesta rikoksesta. Kylään tultua erkanivat Jaakko ja Korpelan isäntä, jokseenkin raskailla mielin.
Ilta oli. Jaakko astui erään talon huoneesen sisälle. Sinne oli kokoontunut useampia kylän ihmisiä, ja kaikeksi onnettomuudeksi oli Marttalan Mattikin siellä. Heti Jaakon tultua heittivät tuvassa olijat toisilleen umpikuljuisia silmäyksiä, ja ilvehymyssä katseli Matti jokaista silmiin. Kukaan ei puhunut mitään. Jaakko ymmärsi nyt hyvin, mitä nuot silmäykset merkitsevät ja hänen sydämensä kuohahti.
"Sinäkö sen valheen olet levittänyt, että minä olen ollut ryöstämässä appivaariani viime syksynä?" sanoi Jaakko Matille, astuen aivan hänen nokkansa alle.
"Minäkö olen sanonut, että sinä olet ollut appivaariasi ryöstämässä viime syksynä", sanoi Matti, ivallisesti nauraa virnistellen.
"Sinä mokoma rosvojen pesä ja suojelija, olet minun päähäni laittanut tuon pirullisen ja ilkeän valheen, vaikka itse hyvin kyllä tiedät, kutka tuon ryöstöyrityksen ovat tehneet", sanoi Jaakko tulisesti.
"Mitä, sanotko minua rosvojen pesäksi?" sanoi Matti vaaleten.
"Minä sanon sen suoraan ja kiertelemättä", sanoi Jaakko ja nosti nyrkkinsä uhkaavaan asemaan.
Yleinen nurina kuului. Jaakko silmäsi huoneessa olijoita. Hän havaitsi että yleinen mielipide oli häntä vastaan ja selvästi Matin puolella. Tuo Matin nostama valhe oli saanut tosiasian muodon melkein kaikkien ihmisien sydämissä, ja appivaarinsa ryöstäjänä, siis hirmuisen pahantekijänä seisoi hän nyt heidän edessänsä. Jaakon uhkaava nyrkki vaipui hitaasti alas ja murrettuna, masentuneena seisoi hän nyt siinä, ei masentuneena totuuden kirkkaan ja häikäisevän valon, vaan salaa hiipivän ja kähmivän, myrkyllisen pimeydestä lähteneen valheen edessä.
"Sinä Tintta-karhu! Sinä sanot minua rosvojen pesäksi. Sinä saat vastata suurista sanoistasi lain edessä", sanoi Matti vihasta kähisevällä äänellä.
Nyt hän tohti ja uskalsi Jaakkoa nimitellä ja soimata, sillä hän näki, että hänen virittämänsä paulat ovat hyvin kuristaneet ja masentaneet tuon ylenkatsotun, mutta voimakkaan ainaisen vastustajansa, jota ei hän vielä kertaakaan ollut saanut lankeamaan eikä nöyrtymään.
Alakuloisena, masentuneena lähti Jaakko kotiinsa. Hänen sydäntänsä kovin pakotti, kun hän mietti nykyistä tilaansa, johon hän oli ilkeän kostonpyytäjän kautta aivan viattomasti joutunut. Murhetta ja tuskaa tuli nyt Tinttalan pikku tupaan, sillä Jaakon kylässä käynti ei ollenkaan poistanut, vaan lisäsi sitä; tuntuipa Jaakon ja Marin mielestä ikäänkuin he olisivat todellakin syypäät appensa ryöstöyritykseen, vaikka omatunto todisti toisin.
Seuraavana päivänä saatiin Tinttalan pikkutuvassa vastaan ottaa vieraita. Lautamies, erään toisen miehen kanssa, tuli ja haastoi Jaakon oikeuteen kunnian loukkauksesta.
Tuo haasto ei suinkaan keventänyt Jaakon ja Marin nykyistä tukalaa tilaa. He eivät tosin ymmärtäneet, kuinka suuri rikos tuo kunnian loukkaus oli, sillä he eivät olleet mitään laki- eikä käräjämiehiä, mutta että se oli jotain pahaa, sen he kyllä tiesivät. He tiesivät ja tunsivat, että heidän kunniansa oli loukattu ja juuri itse oli vikapää siihen hirveään rikokseen, jonka hän niin sukkelasti oli heidän päähänsä kääntänyt. Sentähden tuntui heidän mielestänsä paljon oikeammalta, jos he olisivat Matin haastaneet oikeuteen kunnian loukkauksesta. Sentähden kyseli Jaakko, olisiko kukaan kuullut Matin julkisesti sanovan hänen olleen appivaariansa ryöstämässä. Mutta kukaan ei ollut mitään kuullut, ja ne henkilöt, joiden luokse Jaakkoa asiassa ohjattiin, tiesivät siitä kaikkein vähimmän; appensa ryöstäjää, hirmuista rikoksellista ei tahtonut kukaan puollustaa, sen kannatuksen tarvitsi nyt tuo kelvollinen, rehellinen ja kaikin puolin kunniallinen Marttalan Matti.
Syksy tuli, käräjät lähenivät ja yhä huolellisemmaksi kävivät Jaakko ja Mari. Lähtipä Jaakko kaupunkiin, oikein lakimiehiltä kyselemään, kuinka suuri rikos tuo kunnian loukkaus oikeastaan oli. Lakimies selitti niin törkeän syytöksen olevan raskaan rikoksen, jos ei vaan Jaakko voinut toteen näyttää syytöstänsä.
Raskaalla ja nurpealla mielellä lähti Jaakko kaupungista, ja nyt hän vasta oikein täydelleen käsitti, mihin kiusaukseen ja vaaraan hän oli syyttömästi joutunut. Hevonen käydä jurpotteli omia aikojaan ja Jaakko istui surullisiin mietteisin vaipuneena, eikä näkynyt huomaavan mitään ulkomaailmasta.
Kun hän oli noin kulkenut useampia virstoja kaupungista, tapasi hän tiellä erään herrasmiehen jalkasin kävelemässä; tuliko hän edestä vai takaa, tieltä tai tien vierestä, sitä ei Jaakko huomannut. Tuolla herralla oli hienosta tehtaan verasta tehty siisti puku, anturasaappaat jaloissa ja kalossit niiden päällä. Hänellä oli sangalliset silmälasit nokalla ja sangen loistavat lakkari-kellon vitjat riippuivat hänen rinnallansa. Oikeassa kädessään piti hän kokoon käärittyä sateenvarjoa, jota hän hyvin keikarimaisesti käytti sauvan asemasta. Kun vielä lisäämme, että hän oli muhkea, hyvän kokoinen ja näköinen mies, vankalla leukaparralla ja että hän kantoi vasemmassa kainalossaan, olkapään yli menevän nahkahihnan avulla, suurehkoa nahkaista matkalaukkua, niin ovat tuon jalkasin matkustavan herran ulkonaiset suhteet kerrotut.
"Hyvää päivää, isäntä! Mistä isäntä on kotoisin?" sanoi herra kohteliaasti, kun Jaakko tuli kohdalle.
Jaakko vastasi hyvän päivän ja selitti kysymyksen.
"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä kyytiä kotikyläänne asti, koska minunkin matkani on sinne päin?" sanoi herra.
"Miks'ei, kyllä tässä menee", sanoi Jaakko, pysäyttäen hevosensa ja tehden siaa, ja herra nousi kärryihin.
"Mihin te matkustatte ja miksi te jalkasin kuljette?" kysyi Jaakko herralta, kun hän oli kärryihin noussut.
"Oletteko kuulleet puhuttavan nyt juuri kaupungissa tapahtuneesta isosta varkaudesta?" kysyi vieras.
"Kuulin siitä puhuttavan kaupungissa käydessäni", sanoi Jaakko huolettomasti.
"Sitten ei ole minun vaikea selittää, mihin ja miksi minä jalkasin matkustan, kun kerran sen tiedätte. Minä olen kaupungin polisimies ja olen iskemässä varasten jälkiä, saadakseni heidät kiinni, ja heidät tiedetään tänne päin menneen. Jalkasin kuljen sen vuoksi, että paremmin saan olla tuntemattomana ja että paremmin pääsen salavehkeitten perille", selitti herra.
"Vai niin!" sanoi Jaakko huomaavasti ja silmäili tarkemmin tuota arvokasta polisia. "Keitähän luullaan noiden varasten olleen?"
"Luullaan paraana miehenä olleen sen kuuluisan rosvon, Pirulan, jonka kiinnisaamisesta on palkintokin luvattu", selitti tuo hyvä polisi.
"Sepä olisi hyvä, kun saisitte kiinni tuon kuuluisan pahantekijän; hän on koko maan kauhuna", sanoi Jaakko luottavasti.
"Paljon on tuo mokoma roisto tehnyt pahaa, mutta niin minä luulen ja toivon, että tämä oli hänen viimeisensä", sanoi polisi.
"Onko vississä tiedossa, minkälainen ja -näköinen mies hän on?" kysyi
Jaakko.
"Sehän se on paha, kun nuo rosvot ovat päivällä aivan muiden näköisiä ja tapaisia ja yölläkään ei heitä muusta tunne kuin toimistaan, mutta kumminkin luulen hänestä itselläni olevan niin tarkat tiedot, että voin hänen tavatessani kytkeä", sanoi polisimies.
"Aiotteko käydä meidän kylässä?" kysyi Jaakko.
"En, kyllä täytyy matkustaa etemmäksi, semminkin kuin minulla ei ole mitään siellä saatavissa", sanoi polisi.
Sitten ei puhuttu kaukaan aikaan mitään.
"Tunnetteko tarkkaan kylänne ihmiset?" kysyi polisimies äkkiä.
"Ulkonaisesti järkiään ja osaksi sisällisestikin."
"Tunnetteko Mäkelän Maunoa?"
"Kovinkin hyvin."
"Hän on rikas mies?"
"No, onhan se, mutta mistä te hänen tunnette?"
"Niin kunniakkaan miehen tuntee kaikki näin läheisessä piirissä asuvat, rehelliset ihmiset. Mutta tunnettekos Marttalan Matin?"
"Hänenkin tunnen vallan hyvin."
"No, minkälainen mies hän on mielestänne?"
"Kaikki muut ihmiset pitävät häntä kunniallisena ja rehellisenä ihmisenä, mutta minä en hänestä hyvää ajattele", sanoi Jaakko viattomasti.
"Kuinka niin?" kysyi vieras säpsähtäen.
"Hän on sortanut minua pienuudesta pitäin ja nytkin on hän haastattanut minua oikeuteen kunnian loukkauksesta, ja minä en ole ikään ennen ollut käräjissä. Minä tulen nyt juuri kaupungista kyselemästä neuvoa, vaan huonot lohdutukset minä sieltä sain", sanoi Jaakko avo- ja surumielisesti.
"No, mitenkä te sitten hänen kunniansa loukkasitte?"
"Sanoin vaan muutaman sanan, jotka eivät olleet hänelle mieluisia kuulla, ja niistä hän haastatti minun oikeuteen. Minä pyydän teidän säästämään minua, eikä pyytämään lisempää selityksiä", sanoi Jaakko.
"No, no, en minä sentään niin utelias ole, että pakkautuisin ihmisien yksityisiin salaisuuksiin, jos kohtakin olen polisimies. Minusta on hyvin väärin kun Marttalan Matti kiusaa teitä ja pyytää teille vahinkoa, sillä minä olen teidät huomannut rehelliseksi, kelpo mieheksi. Mutta muutamasta ajattelemattomasta sanasta ei laki määrää minkäänlaista rangaistusta. Ja ilman sitä, minä voin vaikuttaa paljon eduksenne, sillä minä tulen, asiaini tähden, teidän kylään, heti kun käräjät ovat alkaneet. Minusta on aivan tarpeetonta murehtia sen asian vuoksi; kyllä minäkin ymmärrän lakiasioita sen verran kuin joku muukin", sanoi tuo hyvä ja totuutta harrastava polisimies.
Jaakko tuli niin hyvilleen tuon puheen kuultuansa, ett'ei ollut tietää millä tavoin olisi voinut hyvyyttänsä osoittaa tuolle hyvälle kyydittävällensä.
Noin keskustellen kulkivat he matkaansa eteenpäin. Jaakko palveli luottamusmiestään koiran uskollisuudella joka syöttö- ja yöpaikassa, ja melkeinpä oli hän ylpeä siitä, kun hänellä oli niin arvokasta seuraa.
Niintavoin tultiin eräänä iltana siihen paikkaan, josta tie kääntyi
Jaakon koti-kylään; se oli kolmi-ristin teitten haara.
"Minun täytyy tästä erota, sillä luultavasti käännytte tästä kotiinne", sanoi kyydittävä ja Jaakko seisautti hevosen.
"Mitä te tahdotte nyt kyytipalkkaa?" kysyi polisi.
"Ei mitään, Jumalan tähden, en mitään. Se on hyvin sillä maksettu, kun olen saanut hyviä neuvoja teiltä", sanoi Jaakko liikutettuna.
"Niin se ei saa olla. Minä tiedän ett'ette te ota vastaan rahamaksua, tiedän myös, että noin kelpo miehellä on hyvä vaimo, ottakaa siis tästä pieni lahja hänelle kaupunkituliaisiksi. Elkää katsoko sen sisään, lahja ei ole niin suuri kuin ansainneet olisitte, mutta luulen sen toki moninkertaisesti palkitsevan kyyti-rahan", sanoi vieras, samassa ottaen matkarepustaan erään kääröksen, joka nähtävästi oli ennen jo jonkun halvemman vaatteen sisälle kääritty.
Kyynel silmissä otti Jaakko vastaan tarjotun kääryn ja kiitteli ja kosteli moneen kertaan.
"Minulla on tämmöisiä tavaroita aina varalla, että mä paremmin pääsen kesuttumaan ihmisten kanssa, kun ma niitä heille jakelen. Tulen ehkä joskus tarvitsemaan teidän apuanne toimissani ja luultavasti ette minulta sitä kiellä — tavatkaa minua käräjäpaikassa, hyvästi!" puheli vieras, ja niin he erkanivat kättä puristain.
Jaakko lähti nyt ajamaan kotiinsa ja niin keveällä mielellä, jonkalaista ei hän moneen aikaan ollut saanut nauttia. Kun ei ollut luotua tietä hänen kotiinsa, täytyi hänen heittää kärryt kylään ja ajaa ratsain kotiinsa, ja pian oli hän siellä.
Kotiin tultuansa kertoi Jaakko ilomielellä Marille, kuinka hyvän ja jalomielisen herran hän oli tiellä tavannut, jota hän oli kyydinnyt ja joka sitten oli lahjan antanut, ja nyt ruvettiin lahjaa tarkastamaan. Kääröksen sisällä oli ensin kaunista ja kallista vaatetta, parikymmentä kyynärää, ja sen sisällä oli kauhean suuri piltti-shaali!
Mari hämmästyi nuot nähtyään. "Hyi! liian hyvät ja kalliit nuot ovat uudistalon emännälle", sanoi Mari, ja hän näytti oikein pelkäävän niitä.
Toisin nyt kävikin kuin Jaakko oli luullut. Hän oli odottanut, että Mari oikein ilosta hyppeleisi, kun hän saisi noin kallisarvoisen lahjan, mutta tuo järkevä ja asemansa tunteva vaimo ei niin tehnytkään; hän päinvastoin kammoksui ja halveksui niitä juuri sen vuoksi, kun ne olivat kalliit, ja Jaakko melkein katui nyt, kun hän niitä oli vastaanottanut ollenkaan.
Noiden lahjojen halvetessa, halveni hänen luottamuksensa käräjä-asiansa menestymiseen aivan samassa suhteessa kuin lahjatkin. Olipa syytäkin, sillä jos tuo hyväntahtoinen kyydittävä polisimies oli asian asettanut niin hyvälle kannalle, niin olihan oikea lakimies selittänyt asian aivan päinvastoin. Kauvan ei viipynyt, ennenkun sama alakuloisuus ja sama murheellinen elämä palasi taloon takasin ja raskaampana, synkempänä kuin koskaan ennen, ja nuot kalliit lahjat oikein polttelivat heitä. Noin kului joku vuorokausi.
Nyt tuli se aika, jona käräjät alkoivat. Huomenna alkoi jo asiain jako. Karvaat, katkerat olivat nyt Tinttalassa hetket. Pitikö heidän kunniansa ja vielä vähät varansakin, jotka he niin kovalla työllä olivat ansainneet, mennä ja sortua aivan viattomasti, ilkeän kostonpyytäjän uhriksi?
Niissä mietteissä istuivat Jaakko ja Mari puhumattomina ja apeina, kun ovi aukesi ja Marttalan kellarikamarin kohdalla olevan vanhan mökin asukas, vanha ja vaivanen Saara muori astui lääpästyksissä sisään.
"Jumalan rauhaa! ja onnea uuteen taloon, hyvä huomen vierahiksi!" koki mummo lääpästyksissään sanoa.
"Voi, voi! Miten te olette tänne asti jaksaneet kävellä? Riisukaa vaatetta päältänne vähemmäksi ja käykää istumaan!" hätäilivät molemmat ja kiirehtivät molemmin ottamaan vaatteita hänen päältään ja toimittamaan häntä istumaan. Tuossa touhussa ja ilossa unouttivat he surunsa siihen patuseen paikkaan.
"No, mitä sitä nyt mummolle kuuluu?" kysyivät he yksin äänin, kun olivat saaneet hänen istumaan.
"Kuuluuhan tuota. Marttalan kellarikamarista näkyi menneenä yönä, yösydännä — valkea", sanoi mummo hiljaa, ikäänkuin ei olisi itsekään suonut sitä kuulevansa.
Jaakko säpsähti, hän vaaleni — ei punastui, ja taas vaaleni hän. Hän oli kuullut jotain, joka vastasi lujasti hänen sydämeensä. Siellä mellasti nyt toivon säde. Mistä? Pelastuksesta, ilkeän koston-pyytäjän jumalattomista pauloista. Niistä toivoi nyt tuo säde pelastusta, ja tuo se sai Jaakon veret niin muuttelemaan. Vääryys, petos, kavaluus, valhe, jumalattomuus olivat — kavalasti kyllä — kokeneet virittää paulojansa, mutta olipa totuuskin kerran heittänyt heittonuoransa, ja tuo vanha Saara muori oli sen silmukka, jonka näimme Marin kerran käyneen virittämässä.
Kiireesti rupesi Jaakko pukemaan pyhävaatteita ylleen, sillä hän lähti nyt kylään, vahvassa toivossa, että hän tulee pelastetuksi käsittäjän pahasta paulasta. Hän meni suorastaan nimismiehen tykö ja kertoi hänelle mitä hän vuosi takaperin oli appensa ryöstö-yrityksen edellä metsässä kuullut, ja mitä merkkejä hänellä nyt oli siihen luuloon, että tuo kuuluisa Pirula taas oli maissa.
"Sinä siis pidät varmana asiana, että Marttala on rosvojen pesä, josta heitä olet kerran julkisesti soimannut ja josta tulet näissä käräjissä vastaamaan?" sanoi nimimies miettivästi.
"Minä pidän sen niin varmana asiana, kuin me tässä. Sen ymmärrän aivan hyvin siitä puheesta, jonka metsässä kuulin", sanoi Jaakko.
"Niin, niin! — Tuo metsäpuhe! Sinä oletkin siis se mies, joka Mäkelän Maunon pelastit rosvojen kynsistä?" sanoi nimismies, kooten ajatuksiansa.
"En minä ole se, vaikka ma tuon puheen kuulin. Minä tahtoisin vaan saada toteen näytetyksi, että Marttala on rosvojen pesä, niinkuin se onkin, sillä minun oma kunniani riippuu siitä, ja minä pyydän herra vallesmannin apua siihen", puheli Jaakko ujosti, melkein kurkkuun tukehtuneella äänellä.
Nyt kertoi Jaakko nimismiehelle, kuinka hän oli kaupungista palatessaan kyydinnyt erästä polisimiestä, joka sanoi tietävänsä rosvojen tänne tulleen ja olevansa heidän kiinni tavoittajansa, tuon kaupungissa tapahtuneen ison varkauden jälkeen. Vielä kertoi hän, kuinka tuo siivo ja hyvä herra lahjoitti heidän säädylleen ja arvolleen sopimattomia ja liian kalliita vaateaineita, ja samassa veti Jaakko ne povestansa ja tarjosi ne nimismiehelle palkkioksi avustansa.
Nimismies otti käteensä tuon vaatetukun ja rupesi niitä tarkastelemaan. "Kummallista tämä on. Polisi — tuommoisia lahjoja! Minä en ole kuullut koko polisista mitään, vaikka minulle on kyllä annettu tieto tapahtuneesta varkaudesta. Kummallista tosiaan", puhui nimismies, ikäänkuin itseksensä. Sitten nakkasi hän vaatetukun kaapin päälle, kääntyi Jaakkoon päin ja sanoi: "Minä annan apua toimillesi. Minä rupean ymmärtämään, että puheessasi on jotain perää. Olkoon vaatetukku täällä toistaiseksi, ehkä nekin ovat vielä joksikin selvitykseksi asialle. Jos vaan tuo menestyy, sinulle antaa onni aika potkauksen."
Kun ilta tuli myöhäiseksi, lähtivät nimismies ja Jaakko liikkeelle, ja he ottivat kolme muuta miestä kanssaan. He menivät Marttalan talon ympäristölle ja vartoivat siellä, mutta mitään ei näkynyt ei kuulunut, eikä valkea ilmestynyt kellarikamariin. Syksyn kolkko tuuli vaan puhaltaa huuhotti rajusti ja kylmästi, ja silloin tällöin ropsahti joku sadekuuro raskaasti alas. Ikäväksi alkoi jo käydä noille ulkona vilullaan kärpisteleville vakoojille, ja nimismies esitteli jo poislähtöä. Silloin, juuri silloin rupesi kuulumaan kartanosta hiljaista liikettä ja varovaisia ovien käyntiä, ja eipä aikaakaan, kellarikamariin ilmestyi valkea. Vakoojat hiipivät hiljaa oven ja kellarikamarin ainoan akkunan taa. Katkonaisia ja syviä miehen ääniä ja sanoja kuultiin, mutta mitään kokonaista lausetta ja asiaa ei niistä kokoon saatu.
"Minä kävin juuri nyt — ilma on sopiva ja auttaa meidän asiaamme — hänellä on jo silkkinauha kaulassa — nyt he vähimmän meitä odottavat — lysti on tehdä asiaa käräjäin alkajaisiksi — sanoinhan minä, että hiljan tai hitain ne ovat meidän — kaikki otettu lukuun ja tarkat tiedot on kaikista — takaan, ett'ei tuolla vanhalla mäyrällä ole semmoista onnea kuin viimein", ja muita semmoisia kuulivat vakoojat kellari-kamarista. Ja vaikk'eivät ne olleet sen selvempiä, ymmärsivät kuuliat kumminkin, että ainakin joku rosvo oli tuolla kellari-kamarissa ja että heillä oli aikomus juuri tänä yönä tehdä joka ryöväys.
Nimismies hiipi antamaan käskyjänsä. Kolme miestä määräsi hän akkunaa vartioimaan ja Jaakon niiden joukkoon; itse aikoi hän, erään toisen miehen kanssa, pyrkiä ovesta sisälle; heillä oli myös nuoria muassaan tarpeen varalta.
Ilosta tykyttävin sydämin vartioitsi Jaakko akkunaa toisien miesten kanssa ja odotti mitä tuosta tulisi.
"Ovi auki!" kuului samassa nimismiehen kova ja käskevä ääni, samassa kuin hän kovasti lyödä paukautti ovelle.
Seuraukset tulivat heti näköisälle. Valkea sammui paikalla huoneesta ja saranoillaan oleva akkuna aukeni hiljaa. Suuri miehen rötkö ilmestyi akkunan reiälle, ja rötkis oli hän kumollansa akkunan alla maassa, sillä akkuna oli siksi korkealla, ett'ei hän voinut pystössä pysyä pudotessaan. Ennenkuin tuo akkunasta itsensä pudottanut mies kerkesi ylöskään nousta, oli Jaakko jo hänen kimpussaan. Rautakourillaan tarttui hän heti miehen molempiin käsiin kiinni, joita mies koetti kaikin tavoin saada vapaaksi, mutta se oli yhtä turha, kuin jos hän olisi vuoren raosta koettanut niitä irti saada. Jaakko tunsi miehen pitävän jotain kovaa esinettä kädessään. Jaakko kierasi sen irti mieheltä ja nakkasi kauvas pois tyköään; se oli revolveri-pistuoli. Heti sen jälkeen kiskasi Jaakko miehen kädet seljän taa, ja toiset tulivat ja sitoivat ne nuorilla kovasti kiinni, samoin jalat. Tuo kaikki oli pikemmin tehty kuin sanottu.
"Jos sinä hiiskut yhden ainoan sanan, niin minä keihästän sinun paikalla läpitse", kutisi Jaakko miehen korvaan, heti kuin hän oli käynyt häneen käsiksi. Nyt heillä oli jo yksi saalis, mikä hän sitte lieneekin?
"Ovi auki! taikka minä lyön sen pirstaleiksi", ärjäsi nimismies toisen kerran, ja eipä aikaakaan, niin toinen mies pudottaa rötkäytti itsensä akkunasta. Hänelle tuli sama kohtalo kuin ensimmäisellekin, mutta paljon vähemmällä vaivalla; kaikki tuo kävi niin hiljaisesti, ett'eivät kamarissa ja porstuassa oliat tietäneet niistä toimista mitään.
"Ovi auki!" kuului taas nimismiehen ääni ja samassa hän löi oveen niin että akkuna särisi.
"No, no, mikä siellä nyt on", kuului äreä ääni sisältä ja samassa hitaita askelia oven tykö. Sitä ennen oli joku käynyt akkunan luona, kurkistamassa yön pimeyteen; sitten veti hän akkunan varovasti kiinni.
Nyt aukesi ovi ja nimismies kumppaninsa kanssa astui sisään.
"Miksi niin sitkeässä oltiin ovea avaamaan?" sanoi nimismies tuimasti.
"Mikä oikeus teillä on yöllä rynnätä tuolla lailla ihmisien huoneeseen?" kysyi Matti pöyhkeästi.
"Teillä luullaan olevan liikoja vieraita, ja tulimme niitä tervehtimään."
"Mitä liikoja vieraita! Mitä hittoa tämä on?"
"Sepähän nähdään; ottakaa valkea!"
"Ei täällä saa valkeaa."
"Joutavia! Olihan täällä valkea, vaan sen sammutitte", sanoi nimismies ja otti samassa valkean, jonka hän pani pöydällä olevaan kynttilään.
Matti oli avojaloin ja alushousuissa. Matin isä nukkui niin sikeästi, että hän oikein kuorsasi, eikä näyttänyt tietävän mistään.
"Tässä tulee tiukka tarkastus", sanoi nimismies.
"Kenenkä luvalla ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?" sanoi Matti, mutta selvästi näki, että hänen housun-lahkeensa läpättivät vapisemisesta.
"Minulla on lupaa kylläksi virassani tämmöisiin toimiin. Teillä on liikoja vieraita täällä, sano sukkelaan missä ne ovat."
"Kun vallesmanni on niin varma asiassaan, niin ottakaa täältä mitä haluatte, eihän huoneet ole isot", sanoi Matti voitollisesti.
"Täältä kuului äsken puhetta", sanoi nimismies.
"Minä ja isä-vaari lienemme puhelleet", sanoi Matti.
"Kylläpä sinun isäsi on uneliasta laatua, kun hän nyt jo noin siki nukkuu, vasta puhumasta päästyänsä ja näin suuressa jyräkässä!" sanoi nimismies polisimiehen tarkkuudella.
Samassa alkoi porstuasta kuulua epätasaisia askeleita ja muuta kopinaa; sitten ruvettiin ovea jyryyttämään. ja nimismies meni avaamaan. Sieltä tuli Jaakko ja eräs toinen mies, jotka kantoivat jaloista ja käsistä sidottua, kovasti riekistelevää miestä. "Älä kiemuroitse, kyllä sinä nyt jo pysyt", sanoi Jaakko ja rysäytti tuonnoksensa tuolille istumaan.
"No Jumaliste! Onhan. teillä käsissä kokonainen elävä otus", sanoi nimismies, joka ei tietänyt vielä koko asiasta mitään.
"Entä toinen vielä, käydäänpäs hänkin noutamassa tänne valkean näölle", ja niin he menivät ja toivat toisen sidotun miehen samaa kyytiä.
"Olipa se sukkela keino! Me koppasimme kiinni nuot talon hyvät vieraat, jotka akkunasta pyrkivät pakoon", sanoi Jaakko hyvillään, ja samassa sieppasi hän kynttilän ja meni katsomaan ensin tuotua miestä. Heti kun hän häntä oli silmännyt, astui hän moniaita askeleita takaperin ja vaaleni vaaleaksi kuin palttina. Kynttilä putosi hänen kädestänsä ja sammui.
"No mikä tuolle miehelle nyt tuli?" sanoi nimismies ja otti valkean. "Mikä sinulle tuli?" utasi hän Jaakolta, joka vielä kalpeana seisoi entisessä paikassaan.
"Polisimies — herra", änkytti Jaakko.
"Sinun kyydittäväsi?"
"Niin. Voi kummaa!"
"Minunkin mieleeni muistuu jotain", sanoi nimismies ja rupesi kaivamaan lakkareitaan; sieltä hän veti esiin erään valokuvan ja silmäili vuoroon sitä, vuoroon tuota noin kummasti vaihettelevaa Jaakon polisia.
"Totta jumal'avita onkin nyt käsissämme kuuluisa Pirula, yhtä varmaan kuin me olemme tässä, sillä tuo herra polisi on aivan samannäköinen, kuin hänestä minulle lähetetty valokuva. Me emme lähdekään arvokasta saalistamme kuljettamaan noin vähillä vaatteilla, vaan me puetamme hänen kiireestä kantapäähän asti sitä ennen", sanoi nimismies ja lähetti yhden miehen noutamaan rautoja.
"Aivan sama polisihan te olette, jota minä joku päivä takaperin niin kunnioittaen kyyditsin, mutta mihin teidän kaunis partanne on joutunut? Todellakin olette te oivallinen polisimies, sillä nyt on saatu kiinni pahin rosvo kenties koko maailmassa, vaikka hän onkin päivällä muiden ihmisten näköinen; paha vaan että itse olette kiinni tuon kuuluisan rosvon sijalla", sanoi Jaakko tutulle polisilleen pilkallisesti, kun oli tointunut ensi hämmästyksestään.
"Mikä p——le teidät tänne osoitti?" sanoi tuo entinen hyvä polisi äreästi noille suomattomille vieraillensa.
"Niin, onpa metsällä ollut korvat, niinkuin vuosi takaperin pelkäsittekin", sanoi Jaakko.
Nimismies rupesi nyt tarkastamaan huonetta muiden kanssa. Sieltä löytyi paljon epäluulon alaista kalua, kalliita vaatteita, silkki-huiveja, kulta-sormuksia ja paljon hopea-astioita ja lusikoita.
"Hm!" sanoi nimismies, tarkastellessaan kulta- ja hopea-kaluissa nimikirjaimia, "aivan samoja kaluja, joita viimein kaupungista varastettiin, sillä minulle on lähetetty tieto niiden merkeistä. Varmaan tulee kunnioitettava herra polisi, Pirula, näistä ja kaikista muistakin sieltä kadonneista kaluista ja tavaroista vastaamaan".
"Käykääpä, hyvä herra, syynäämässä tämänkin miehen kotona; hän oli osallisena kanssani varkaudessa ja on jaossa saanut osansa tavaroista, vaikka hän nyt niin isosti hurskastelee", sanoi Pirula, osoittaen Jaakkoa.
Jaakko tyhmistyi tuota kuullessansa, niin ett'ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän ei ollut vielä ihmisiä tuntenut tähän asti noin petollisina ja tunnottomina, mutta vähän kerrallansa rupesi hän oivaltamaan kaikin puolin, kuinka kauvas paatunut ihminen saattaa pahuudessa mennä. Hän oli nähtävästi esitelty noille roistoille koston uhrina ja siinä tarkoituksessa oli hänelle annettu nuot kallis-arvoiset lahjat, että hän varomattomuudessaan joutuisi niiden kautta vielä varkaaksikin.
"Ei se mies tarvitse syynäämistä. Hän on tuonut herra polisin lahjoittamat tavarat jo minulle, epäluulon alaisina, ja antanevat nekin jotain selitystä asiaan. Ei se silkkinauha kuristanutkaan, niinkuin tarkoititte, se taisi takertua nyt omaan kaulaanne", sanoi nimismies, päästäen Jaakon siten pälkähästä.
Samassa tuotiin rautoja ja molemmat kiinni saadut miehet pantiin rautoihin, mutta tuo vaarallinen "polisi" erittäinkin kytkettiin sillä varalla, ett'ei hän suinkaan pääsisi karkuun.
"Olenhan nyt näyttänyt toteen, että sinä olet rosvojen pesä, ei suinkaan minun enää tarvinne sitä oikeudessa toteen näyttää?" sanoi Jaakko Matille, kävellen hänen tykönsä, sillä Jaakko oli taasen tointunut äsköisestä nimismiehen puollustuspuheesta.
"Ei sinun tarvitse tulla käräjiin sen asian vuoksi", sanoi Matti nolosti, joka ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa.
"Jaakko ei saa sopia sitä asiaa", sanoi nimismies.
"Jos hän tahtoo peruuttaa sen syytöksensä, että minä olen ollut appivaariani ryöstämässä, niin en minä tahdo tulla käräjiin kantamaan hänen päällensä, sillä minä en tahdo käräjistä kunniaa hakea", sanoi Jaakko ylevästi.
"Minä olen kostonpyynnössäni syyttänyt sinua siitä, mutta sinä et ole sitä tehnyt", sanoi Matti katuvaisesti, sillä hänellä alkoi kapista hätä.
"Minä puolestani unhotan kaikki", sanoi Jaakko tukahtuneella äänellä ja kyynel silmissä; niin hyvää teki hänelle kostoa pyytävän, kavalan vihollisensa ensimäinen nöyrtymys langetessaan.
"Sinä olet, Jaakko, jaloluontoinen mies, mutta minun ei käy, virkani vuoksi, niin tekeminen. Oikeuden nimessä haastan minä teidät nyt alkaviin käräjiin, vastaamaan näiden herrojenne yökortteerista", sanoi nimismies Matille ja hänen isällensä Erkille, joka oli jo herännyt tuosta tekounestansa, eikä ollut tietävinään koko kahakasta mitään.
Nimismiehen vaatimat hevoset joutuivat nyt kartanolle ja vangit väntättiin kärryille, ja kaikki ne kalut, jotka kellarikamarista löyttiin; rahaakin oli tuon Pirulan matkalaukussa melkoinen summa; kaikki nuot otti nimismies takavarikkoon. Niin lähdettiin Marttalasta pois. Vangit vietiin vankein-kuljettajalle vartioitavaksi ja niin hajosi itsekukin kotiinsa.
Ei tarvinne kertoakaan, mikä ilo Tinttalassa repesi, kun Jaakko tuli kotia ja kertoi kaikki.
"Sanoinhan minä sinulle, että Jumala suojelee viattomuuden", hoki Mari ehtimiseen ja halaili Jaakkoa, ja vanha Saara muori itki ilosta, että ryppyinen koukkuleuka oikeen väkätti.
Aamulla levisi kylässä huhu, että Marttalasta oli viime yönä saatu kiinni kaksi rosvoa, joista toinen kuuluisa Pirula; että Matin oli täytynyt pyytää Jaakkoa sopimaan käräjä-asiansa, ja että Matin oli täytynyt tunnustaa, ett'ei Jaakko ole ollut ryöstämässä appivaariansa. Niinhän on. Vääryys oli sortunut, totuus voittanut. Matin onnen aurinko oli laskenut, oli ijäksi laskenut, sillä sen rata ei ollut perustettu totuuteen ja oikeuteen; hän oli toiselle kuoppaa kaivanut ja itse siiten langennut; totena pysyvät sananlaskut.
XI.
Palkinto — kummallinen vieras.
Oli kulunut taas joku vuosi. Tinttala ei ollutkaan enää tuommoinen kurja uudistalo, sillä siinä elettiin jo vankkaa talonpojan elämää. Pikku tuvassa ei ollutkaan enään ketään asumassa, sillä valmiina seisoi nyt jo kehä, joka katovuotten tähden oli siinä valmistumattomana seisonut useampia vuosia; olipa se oikein punaseksi päältä maalattu. Siinä valoisassa, puhtaassa ja välkeässä huoneessa asuivat nyt pikku tuvan asukkaat. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui tuo avara asunto ja murheetoin toimeentulo; tuntuipa heistä siltä kuin he olisivat omalla ohvakkuudellansa väkisin anastaneet itsellensä itsenäisen toimeentulon ja siinä samassa yhteiskunnallisen aseman.
Olipa heidän asukaslukunsakin lisääntynyt monella lailla. Heille oli, näetten, syntynyt kolmas lapsi, ja he elivät kaikin terveinä ja hyötyisinä. Myös olivat vanhan Tinttalan asukkaat, Jaakon isä ja äiti, lisänneet perheen lukua kahdella hengellä. He olivat jo vanhat eivätkä enää voineet itseänsä elättää tinttaamalla, tuolla heidän mielestänsä luvallisella lainrikoksella. He olivat nyt tulleet vaivashoidon elätettäviksi, mutta Jaakko ja Mari ottivat heidät tykönsä, sillä he eivät saattaneet sitä nähdä, että he olisivat armoleipää syöneet. Mari oli jo ennen tahtonut heidät tykönsä otettaviksi, mutta Jaakko oli sitä vastaan, niin kauvan kuin hän saisi tuvan kehän valmiiksi, ja paraiksi, kun tosi tarve tuli, saikin hän sen. Saara muori oli myöskin ollut Tinttalassa siitä asti, kun hän toi sanaa, että Marttalan kellari-kamarissa on asukkaita. Jaakko ja Mari eivät hennoneet häntä laittaa mökkiinsä takaisin, puutoksia kärsimään, tuota suurinta ystäväänsä ja hyväntekijäänsä, joka heidät oli suuresta vaarasta pelastanut. Mummo suostuikin ilolla asumaan noiden ystäviensä luona, sillä hän pelkäsi ylpeäin Marttalaisten kostoa huonojen kortteeri-miestensä ilmitulemisesta. — Noin tavoin oli Tinttalaan karttunut yhdeksänhenkinen perhe, sillä yhä oli tyttökin siinä.
Käräjät olivat olleet ja menneet, joissa Marttalan silloisten yövierasten maja-asia tutkittiin. Oikeus ei voinut Marttalaisia tuomita itse rosvojen rangaistukseen, sillä he osasivat hyvin puolestansa puhua. Eivät he sanoneet muka tietäneensä minkälaisia miehiä nuo oudot olivat, vaan kun he tulivat ja pyysivät yösijaa, niin ei heidän muka sopinut kieltää. Kun ei heillä muka ollut muualla sijaa vieraillensa, veivät he heidät kellari-kamariin ja puhelivat siellä vierastensa kanssa. Kun sitten vallesmanni ilmestyi oven taa ja pyysi ovea auki, sammuttivat nuot vieraat valkean ja hyppäsivät akkunasta ulos, jättäen tuomansa kalut kamariin. Tuosta he muka arvasivat vierastensa olevan epärehellisiä ihmisiä, jonka tähden pelkäsivät pahinta ja tyhmistyivät niin, että sitten kielsivät heillä ketään olleen ja muutenkin sekanivat puheessaan, siinä hädässä tulleessa turhassa toivossa, ett'ei kukaan noita heidän arkoja vieraitansa nähnyt. Nuot perustukset ne olivat, joihin Marttalaiset kovasti nojasivat oikeudessa, ja ne olivat vierasten-miesten todistusten kanssa niin yhtä pitävät, ett'ei oikeus voinut tuomita heille varkaan rangaistusta, mutta asiassa oli kuitenkin siksi sitovia asianhaaroja, että oikeus tuomitsi heidät isoihin raha-sakkoihin.
Vaikka Marttalaiset pääsivät niin vähällä rypemisellä rumasta asiastaan, oli heidän arvonsa ja kunniansa mennyt ihmisien silmissä — palaamattomiin, sillä jokainen rehellinen ja kunniallinen ihminen tunsi tunnossaan asian todellisen laidan. Olla puheen alaisenakaan rosvojen suojelemisesta, saatikka sitte joutua syytöksen alaiseksi ja osaksi tulla rangaistuksi noin rumasta asiasta, sitä kansa ei voinut koskaan unhottaa, semminkin kun tuo syytös oli aivan heidän luonnettensa mukainen.
Tuo kaupungissa tapahtunut iso varkaus oli myös tutkittu ja nuot molemmat Marttalassa kiinni saadut veijarit tulivat siihen syypäiksi, sillä Marttalassa takavarikkoon otetut kalut ja rahat olivat juuri niitä tavaroita, joita sieltä oli varastettu. Jaakonkin täytyi olla todistajana asiassa, jossa hän sai tarkoin selittää tuon polisihistoriansa ja Marttalassa tapahtuneet seikkailut. Siellä olivat nuot lahjatkin tutkittavina, jotka Jaakko polisilta sai, ja ne olivat myös kaupungista varastettua kalua, arvaapa sen.
On jäänyt mainitsematta, että toinen Marttalassa kiinni saatu mies oli eräs naapuripitäjässä asuva talonisäntä. Hän oli jo kerran varkaudesta rangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut takaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja ulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa.
Eräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten käymään hänen luonaan. Jaakko oikein säikähti tuota kutsua, semminkin kun se oli nimismieheltä, mutta meni hän kuitenkin. Sinne tultuansa kummastui Jaakko oikein aikalailla, kun nimismies vaati häneltä viidensadan markan kuittia; hän maksaisi Jaakolle mainitun summan.
"No mutta mitä herran tähden tämä nyt on, ja mistä se tulee? En ymmärrä", sanoi Jaakko hämmästyksissään.
"Rosvojen kiinni panemisesta, erittäinkin Pirulan", selitti nimismies.
"No mutta taivaan nimessä! Tehän rosvot kiinni otitte, siis, jos siitä jotain palkintoa tulee, on se annettava teille, eikä minulle", sanoi Jaakko.
"Ilman sinutta ei olisi Pirula vielä tänäkään päivänä kiinni. Sinä se olit, joka tiesit hänen pesänsä ja semmoisessa paikassa, ett'ei kukaan muu olisi sitä osannut aavistaakaan. Sinä se olit, joka tuon vaarallisen pahantekijän otit kiinni itse teossakin, sillä sitä ei olisi kukaan meistä voinut tehdä. Pirula on tunnettu vahvaksi mieheksi ja hänellä oli ladattu revolveri kädessä. Jos hän olisi saanut silmänräpäyksen enemmän aikaa, jonka hän olisi saanutkin, jos häntä olisi kiinni pitämässä ollut heikommat voimat, niin olisi hän saanut tilaa ampumaan, ja silloin olisi hän mennyt, niinkuin monasti ennenkin. Hän on jo tehnyt murhiakin ja monta muuta isoa vahinkoa, kun häntä on yritetty kiinni panemaan. Pirula on vaarallinen mies, eikä kukaan ole vielä rehellisemmästi palkintoa ansainnut kuin te", sanoi nimismies. (Hän sanoi nyt Jaakkoa kunnioituksesta teiksi).
Vaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa, hänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.
Jaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso rahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa kanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä nyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä rakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja voiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa Jaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut semmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa suin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi samassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: "Onkos hullumpata". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja hoki: "voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi".
Kauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.
Hän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja sinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä entisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat siihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen hien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn ja maan kuivumisen pakosta.
Kaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän varallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin oli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman puutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja navetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään yhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki maksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta tuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.
Eräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa. Kaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten seiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana emäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä oli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen nojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut olivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja rauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.
Silloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.
"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä", sanoi hän.
Mari ja Jaakko menivät katsomaan.
"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon — tulkaa! tulkaa huoneesen — elkää sinne menkö — kuulitteko, isä? — voi, voi!" huusi melkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion ympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.
Mutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin värähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän vetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.
Mari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt isänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen tuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä viljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja taistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä, että hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde oli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei ollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut kuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta, vaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan lapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä ollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi itkemään, kaikki nuo harkittuaan?
Kauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan Jaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja leppymättömyyttä.
Huhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet Mäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno luullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan huhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään. Mutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle sen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja kautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän koetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko Jaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos hän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se mies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla tieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä, joissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.
Mauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman rakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta sitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa pitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun hän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja vävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti, tuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja ennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. "Semmoinen hän on! Enkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan", oli Mauno silloin sanonut. — Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi apeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti häneltä ylistystä ja kunniaa — syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut niin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.
Olipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa Matille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus tyttärensä naima-asiassa.
Kun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen isänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään ihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut, ettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran hetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. "No kaikkia sitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin ollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen, vaikk'ei hänkään häävi ole", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran eläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa väärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia oikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta, oman mielensä mukaan tehnyt.
Niin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut samassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi tuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen ja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä oli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen ryövääjänään.
Usein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi hän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina pujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: "jos, jos", mutta kukaan ei tietänyt mitä tuo "jos" merkitsi.
Niinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä toimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa lähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille, sillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni hyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme, nähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista tiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista useammin kuultiin tuo "jos, jos"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän: "jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa."
"Kuka?" kysyi hänen vaimonsa äkkiä.
"Ei kukaan", sanoi Mauno havahtuen, nousi ylös ja pisti piippuunsa.
Niin Mauno, mutta eipä muustakaan kansasta ollut peräti haihtunut pois tuo luulo, että Jaakko olisi ollut tuolla tavalla anastamassa vaimonsa perintöä tylyltä ja kovalta apeltansa, vaikka Jaakko olikin niin tuntuvalla tavalla puhdistanut itsensä tuosta rumasta syytöksestä noiden rosvojen kiinnipanemisella.
Ei kukaan kärsinyt enempää tuosta ikävästä naima-rettelöstä ja Jaakon ja Marin kunnian alennuksista, kuin Marin äiti. Jo alusta alkain oli hän katkeruudella huomannut mihin vaaraan hänen lapsensa joutuisi, jos hän tulisi Marttalan Matin kanssa elämäänsä viettämään. Hän oli kyllä Jaakossakin havainnut inhimillisiä heikkouksia kenties enemmän kuin hän olisi suonut, mutta hänen tarkka silmänsä huomasi hänen avunsa niin suuriksi, ett'ei hän ollut ollenkaan vastaan tyttärensä yhdistymistä hänen kanssaan, semminkin kun se oli Marin sydämellinen tahto. Tuon hellän perheen-äidin sydämessä oli arka, avonainen ja puhdas paikka, jota ei ollut tämän maailman rikkaus ja hekuma saaneet so'aista, ja tuon puhtaan paikan avulla voi hän nähdä mammonan monivärisen ja loistavan lipun lävitsekin hieman tulevaisuuteen.
Marin naimisesta asti oli hän monta itkua itkenyt. Vaikka hän oli kokonansa melkein niinkuin vankina, pääsi hän sentään väliin salaa pujahtamaan pois kotoaan, että hän sai tavata Marin. Silloin he aina yhdessä vuodattivat raskaan sydämensä, toinen kovan miehen ja toinen kovan isän ylitse. Oliko Mauno sitte paha tuolle siveälle ja hellälle vaimolleen? Ei, sitä ei hän ensinkään ollut. Hän ei ollut koskaan lyönyt vaimoansa, eipä vielä pahoilla ja törkeillä sanoillakaan sättinyt häntä, eikä Mauno ollut vielä koskaan ollut juovuksissa. Hän oli hyvä mies, ainakin mitä ulkonaisiin aviollisiin oloihin tulee, mutta sisällisen ihmisen ja siis elämänkin laita on aivan toisin. Että Mauno oli jo heti naimisensa alusta anastanut ankaran miesvallan avioliiton velvollisuuksien ja oikeuksien ylitse, oli jo aivan hänen luonteensa mukaista, mutta siihen vielä lisäksi tuli, ett'ei Mauno pitänyt vaimoaan — vertanaan. Tuota ei Mauno tosin antanut vaimollensa tiedoksi törkeillä ja raa'oilla sanoilla, vieläpä koetti hän olla vaimollensa kokonaan sitä ilmoittamattakin, mutta se ei onnistunut, sillä sydämen silmillä on tarkka näkö ja sen hermoilla on tarkka tunto. Suru-mielellä antautui vaimo heti miehensä tahdon alle kaikissa, ja mykkänä kantoi hän sydämessään tuota outoa ja arkaa paikkaa, eikä Mauno koskaan koettanutkaan täyttää tuota outoa, ei terveeksi tehdä tuota arkaa paikkaa — ei.