Silloin kun vaimon mielestä tuntuivat yhteiset asiat menevän vastoin hänen ymmärrystään, koki hän aina hiljaisesti ja nöyrästi muistuttaa ja vaikuttaa miehensä mieli-piteisiin, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan onnistunut. Semmoisissa tapauksissa sanoi Mauno tavallisesti: "mitä tuota joutavia puhuu", ja lähti pois. — Minkäpä hänelle sitten teki.
Marin ja Jaakon naimisen aikanakin koetti Marin äiti vaikuttaa Maunoon niin paljon kuin voi heidän eduksensa, mutta siitä ei Mauno kärsinyt hänen puhuvankaan. Mutta ei hän sentään heittänyt toivoansa, eikä lakannut puhumasta ja kyhertelemästä tyttärensä eduksi, ja tuota hän teki vuodet läpitsensä, kun vaan tilaa oli, mutta kaikella ahkeruudellaan ei hän voittanut muuta, kuin että Mauno rupesi tyytymään tuohon "mitä tuota joutavia puhuu" sanaansa.
Niin, tyhjiin raukesivat Marin äidin hankkeet ja ponnistukset jäykän miehensä kääntämisessä ottamaan sanansa takaisin ja edesauttamaankaan omaa lastansa ja vävyään heidän uuden talonsa perustamisessa.
Vaikka Marin äiti oli niin kovan isäntävallan alla, sai hän kumminkin usein tilaisuuden auttaa Jaakkoa ja Maria sillä ja tällä pienemmällä avulla, ja semminkin noina kovina katovuotten aikoina auttoi hän usein heitä ruoka-avuilla. Oi kuinka usein olisi tuo hellä perheen-äiti käynyt katsomassa lastaan ja vävyään ja heidän pientä uutta taloaan, niin, senpä hän olisi tehnyt niin usein ja mielellään, mutta se oli mahdotoin — Mauno ei sitä sallinut.
Kun sitten nuo huhut tulivat, että Jaakko muka olisi ollut Maunoa ryöstämässä ja että Marttalan Matti on Jaakon haastanut oikeuteen kunnian loukkauksesta, niin ei ollut enään Marin äidin surulla rajoja. Hän tunsi selvästi tunnossaan, että Jaakko oli viatoin tuosta hirveästä syytöksestä. Yhtäläistään koki hän Maunolle tehdä perättömäksi tuota syytöstä ja toteen näyttää kuinka viatoin Jaakko oli tuosta rikoksesta, mutta nuot hänen puuhansa ja puhdistustoimensa eivät onnistuneet paremmin kuin ennenkään. Tavallisesti sanoi Mauno vaan: "ole tuossa vaiti!" ja sitten jälkemmin: "mitä tuota joutavia puhuu." Ei Mauno koskaan julkisesti ilmoittanut sitäkään, että hän Jaakkoa epäili tuossa ryöväysjutussa, ei jopa kaiketi, paljonpa hän silloin olisikin vaimonsa kanssa keskustellut yhteisistä, sisällisistä asioista.
Ei ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut itsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa kylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti. Jaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen elämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet niin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta kun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän tyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet sanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa, pisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.
Näinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon vapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei mielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. "Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään, koska verokirjan lähettivät", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa, vaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.
Jaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän tunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin. Useinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli nytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista asioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin hänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui kunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti ja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat nauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli —. köyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan mielipiteitänsä kuntakokouksessa.
Semmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä, semmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä aikakaudella.
XII.
Kasvatuksen arpia — syvä lankeemus.
Edelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti terveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli työnsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä samassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja toimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina syödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä helmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu puhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä velvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He olivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän toimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo jäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon. Sillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän sen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili hän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi valloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu, mutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin väsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle tekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä päästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin päivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.
Vettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä karpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen sydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat vaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja kuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan vuotaaksensa.
Paljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin taisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun ahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti sisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon ja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän uhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille kavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään onnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta kyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä. Kummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka kyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus vaan rehoittaisi täällä maan päällä.
Noita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja hämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet laativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön verhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään muistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta suurelle hengelliselle kysymykselleen — tulevaiselle elämälle.
Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.
"Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten siten äänettömyyden.
"No mitä vainen?" kysyi Mari.
"Että lähdemme kaupunkiin".
"Yhdessäkö?"
"Niin".
"Ja mitä varten?"
"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja, naimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme paljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme palkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'. Myöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan", esitteli Jaakko.
"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen, ett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman itsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin sinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden uskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut mies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen näyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni kaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun mieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja toista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla esitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on hyvä pääsy. — Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani", sanoi Mari ja syleili innokkaasti miestään.
Eihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko vei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten sälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä saataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.
Kun kuorma oli saatu noin valmiiksi, lähtivät Jaakko ja Mari matkalle. Ilma oli kaunis, ja ilman mitään erinomaisitta tapauksitta pääsivät he kaupunkiin. Siellä ottivat he majapaikan laitakaupungissa olevassa pikku talossa.
Yksissä neuvoin möivät he tuomansa tavarat hyviin hintoihin ja saivat niillä kauniit rahat ja Mari joutui niiden vartijaksi. Tavarain myönnissä oli tullut ilta ja huomenna aiottiin ruveta ostoksia ostamaan ja sitten pois.
Oli jo vähän iltahämärä, kun Jaakko lähti majatalosta vielä kaupungille, jotain asiaa ajamaan. Erään kadun kulmassa oli seisomassa kaksi miestä, joiden sivutse Jaakon piti mennä.
"Mitä minä näen? Tinttalan Jaakko!" kuuli Jaakko toisen heistä sanovan.
Jaakko katsahti heihin ja havaitsi heti, että siinä seisoi Marttalan
Matti, erään hänen parhaan ystävänsä kanssa.
"Niin on", sanoi Jaakko ja käveli eteenpäin.
"Elä mene, Jaakko, minulla olisi sinulle vähän asiaa!" sanoi Matti.
Jaakko seisahtui ja molemmat miehet kävelivät hänen tykönsä.
"Minä olen aikaa ajatellut sinun kanssasi käydä tosi sovintoon, vaan siitä ei ole tullut koskaan valmista. Nyt on hyvä tilaisuus siihen. Emmekö lähde kapakkaan, että saisimme sovinnon päälle siellä jotain suuhumme!" esitteli Matti.
"Minulla ei ole mukanani rahaa yhtään penniä", sanoi Jaakko.
"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset; olisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen maksamaan", puheli Matti.
Jaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa tuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous vilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi ajattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.
"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti haastella", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.
Jaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä kuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin. Olipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä oikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan tekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän seurasi kuitenkin Mattia.
Niin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka näyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain pöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen laji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä ympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka piiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja ennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena todistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään alkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli nykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta näytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista kapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui ja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa toimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja jumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja lattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen juopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi tahraksi.
Ei näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti
Jaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.
Matti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä kehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen kumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan kotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea toivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.
Eri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo sovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan oikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi Matti ryyppyjä tarjoilemaan.
"Minä en juo itseäni juovuksiin", sanoi Jaakko.
"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan sen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!" esitteli Matti.
Niin istuttiin, haasteltiin ja väliin maisteltiin, mutta sovinnon tekemisestä ei puhuttu mitään.
Jaakko ei ollut kylläksi tarkka valvomaan kiusauksen hetkellä omaa sydäntänsä. Hän oli lujasti päättänyt, kauvan päättänyt, ettei hän enään koskaan joisi itseänsä juovuksiin; oman rakkaan vaimonsa tähden oli hän tuon päätöksensä tehnyt, ja hän oli kauvan päätöksensä pitänyt, mutta hän ei ollut joutunut koskaan lupauksensa jälkeen oikein tosi kiusaukseen; nyt oli hänellä kiusaus käsissä ja hän ei voinut sitä kestää, vaikka luuli selviävänsä, sillä hän tuli sitä enemmän juovuksiin, jota enemmän hän tenäsi, ett'ei hän juo päihinsä asti, sillä hän maisteli kumminkin ehtimiseen ja oli silloin jo juovuksissa, kun hän luuli olevansa tuossa luvallisessa puheen lystissä. — Helmasynti oli virvonnut, oli voittanut.
Voittanut oli Mattikin tarkoituksensa. Vaikka hän olikin niin nöyrtynyt tuona rosvojen kiinnipano-hetkenä kotonaan, oli hänen kostonpyyntönsä elpynyt jälleen täyteen voimaan, nähdessään, ett'ei laki voinut häntä tuomita niin raskaaseen rangaistukseen kuin hän pelkäsi. Entinen nöyryys oli muuttunut entiseksi vihaksi ja vainoksi, ja hän etsi vaan tilaisuutta, saadakseen langettaa Jaakon. Nyt luuli hän tilaisuuden tulleen ja hän oli asian harkinnut niin, että hän viettelee Jaakon ensin juomaan itsensä juovuksiin ja sitten härsyttää hän hänen vihaan ja niin tekemään lopen jonkun hirveän rikoksen. Onnistuiko hän siinä täydelleen? Senpähän saamme nähdä.
Jaakko rupesi jo puhelemaan isolla äänellä, niinkuin hänen tapansa oli viina päässä tehdä, mutta Matin silmät loistivat pirullisesti.
"Sano, sano Tintta-karhuksi!" kuultiin Matin kuiskivan kumppanilleen!
"No milloin siitä sovinnosta puhutaan?" sanoi Jaakko suurella äänen painolla.
"Kuka tuommoisen Tintta-karhun kanssa sopii?" sanoi Matin kumppani.
Jaakko kavahti tuolilta ylös.
"Tintta-karhu! Tuoko se nyt on se mainio Tintta-karhu?" sanoi eräs juomajoukosta.
"Hän on se, katsokaa nyt karhua oikein karvan juureen asti", sanoi Matin kumppani. Se oli hänen viimeinen lauseensa, sillä Jaakon nyrkki putosi samassa hänen kasvoillensa ja hengettömänä kaatui solvaisija lattialle.
"Murha, murha!" rupesivat kaikki yhteen ääneen huutamaan. He rupesivat tapailemaan Jaakkoa kiinni, mutta hän löi ja hutki ympärilleen kuin riivattu, ja vetääntyi samassa ovea kohden. Ei heissä ollut joukollakaan sitä miehuutta, että olisivat ottaneet Jaakon kiinni, sillä kenenkään kynnet eivät pysyneet hänessä, vaan ne sinkosivat kynsien omistajan kanssa joka yrityksessä tuotakin tuokemmaksi.
Sillä tavalla taistellen pääsi Jaakko kartanolle ja niin kadulle. Tuota puolihämäräistä katua juosta roikasi hän niin paljon kuin eteensä pääsi, ja tuo hurja joukko jäljessä, huutaen: "Murha, murha! Ottakaa kiinni". Tuohon takaa-ajajajoukkoon yhdistyi muitakin kadulla olijoita ja kulkijoita, ja viimein tuli heitä mahdotoin parttio. Tuolla tavalla mennä rajusivat he Jaakon ja Marin majatalon ohitse, Jaakko, paljon edellä tuota meluavaa ja kirkuvaa joukkoa, juosta sukien avopäin, sillä hänen lakkinsa oli jäänyt kapakkaan, ja joukko jälessä huutaen, hoilaten. Jaakko juoksi ulos kaupungista ja poikkesi lähimpään viidakkoon; mahdotoin oli heidän häntä sieltä löytää.
Tuo näky ja kuulo kävi kipeästi Marin sydämelle kuin puukon pistos, mutta ei hän kuitenkaan kadottanut hetkeksikään järkeään ja neuvokkaisuuttansa. Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja lähti kuulustelemaan asian oikeaa laitaa. Melkein suorastaan älysi tuo teräväpäinen vaimo, mitenkä tuo riesa oli tullut, semminkin kun hän näki Marttalan Matin takaa-ajajien etupäässä.
Meluava ihmisjoukko kadulla ohjasi tuon huolehtivan ja lujan perheen-äidin askeleita, ja siltä ja tältä ihmiseltä kysäsi hän tuota paikkaa tarkemmin, jossa tuo harmittava turma oli tapahtunut. Ei olisi luullut heikolla vaimolla olevan sitä rohkeutta, että olisi voinut astua sisään siihen huoneesen, jossa kaikki yhdestä suusta sanoivat murhan tapahtuneen juuri nyt, ja vieläpä hänen miehensä tekemänä, mutta tuo hirveä asia oli Marin sydämen asia, ja se se teki lujaksi heikon astian, juuri siinä hetkessä, kun kaikki muut horjuivat.
Kun Mari tapasi tuon turmiota tuottavan kapakan, astui hän tykyttävin sydämin juomahuoneesen. Hän hengitti syvään ja silmäili hätäisesti ympärillensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja hän rupesi hengittämään harvemmasti, mutta hänen rintansa aaltoili myrskyn jälkeen tyyntyneen meren mainingin kaltaisesti; hän oli nähnyt jotain, jota ei hän ollut osannut aavistaakaan — tuo mies ei ollutkaan kuollut, jota Jaakko oli viinapäissään lyönyt; hän oli mennyt vaan tainnuksiin kahdesta kovasta täräyksestä, täräyksestä, jotka Jaakon nyrkki antoi, ja toisesta, jonka hän sai kovasti kaatuessaan.
Mies oli jo täydellisesti tointunut ja oli jo kävelyllä. Hän oli vielä juovuspäässä ja kiroili kauheasti Marttalan Mattia.
"Senkin hiton vietävä roisto", uhkaili hän. "Hän sai minun toisen kerran jo narratuksi härsyttämään Jaakkoa, joka on kymmenen kertaa parempi mies häntä. Entisestään olisi minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa, kun Jaakkoa syyttömästi solvasee, mutta se p——n Marttalan Matti saa semmoisia aikaan, vaan ei hän vasta enään minua narraa käymään syyttömien ihmisien silmille", höpisi mies, eikä huomannut Maria.
Mari astui nyt miehen tykö ja pyysi että hän sopisi tuon tapaturmaisen asian, eikä vaivaisi Jaakkoa oikeuteen; he maksaisivat hänelle kohtuullisesti.
Mies lupasi kyynel silmissä sopia asian, semminkin kun hän kuuli saavansa rahaa, sillä entiset rahansa oli hän juomisellansa lopettanut.
Samassa tuli Matti huoneesen, sillä hän palasi juuri nyt tuolta takaa-ajomatkalta.
"Kävipä karhulle kerran hullusti; nyt saan hänen ainakin pois silmistäni. Ei hän niin mene, ett'ei häntä kiinni saada, vaikka nyt pääsikin kynsistämme. Haa! murha — sepä on naula, joka vetää", puhui Matti mielihyvillään, eikä huomannut, että murhatuksi luultu mies oli pystössä ja että Marikin oli huoneessa, sillä Mattikin oli juovuksissa.
"Mitä perhanaa sinä murhasta puhut? Olenpa jo pystössä kahden töppöseni päällä, luullakseni niin lujassa kuin sinäkin, vaikka kyllä äsken sääreni virveliä huusivat, ja olenpa koko asian sopinut jo Tinttalan Marin kanssa", sanoi mies ja astui samassa Matin eteen.
Matti tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Pitikö tuonkin onnen luiskahtaa pois hänen käsistänsä? Ei, ei, niin ei saata käydä — mutta tuossahan on elävä todistuskappale edessäni — murhaa ei ole tapahtunutkaan — Mari — sopinut! Nuot ajatukset sekoittivat niin Matin ajatukset, ett'ei hän tietänyt mitä tehdä ja sanoa. Vihdoin selkeni hän hämmästyksestään ja astui vuorostaan miehen eteen.
"Sinä et saa sopia sitä asiaa", sanoi hän kumppanillensa kiivaasti.
"Minä saan tehdä oman asiani kanssa kuinka tahdon, ja se on jo sovittu. Sinä olet väärä ja kavala mies, Matti, ja tästä eteen päin emme ole enää ystävykset", sanoi Matin kumppani lujasti.
Mari lupasi aamulla tulla miehen majapaikkaan ja maksaa hänelle sovinnoiksi mitä hän vaatisi. Matille ei hän puhunut yhtään sanaa, sillä hän inhosi häntä enemmän kuin käärmettä.
Nyt lähti Mari pois tuosta turmeluksen pesästä, ja mihinkä hän meni? Kolkkoon, mustaan, sumuiseen yöhön lähti hän nyt kulkemaan. Hänellä oli kadonnut, eksynyt ja langennut lammas, sitä hän lähti nyt etsimään. Hän tiesi missä vaarassa ja tuskassa Jaakko nyt oli, sielun ja ruumiin puolelta. Hänellä oli tuolle langenneelle lohdutuksen sana ja sen hän tahtoi saada perille, ennenkuin se tulee myöhäiseksi. Hän oli Jaakon päihtymisen määrästä arvannut, ett'ei hän jaksanut kauvas mennä siitä, kun takaa-ajajat pois palasivat. Sen vuoksi toivoi hän hänen löytävänsä. Yksinänsä ja heikkona kuin varjo hiipi hän kaupungin katuja pitkin ja katosi yön pimeään. Vaikka hän olikin yksinäinen, heikko nainen, ei hän peljännyt pahoja ihmisiä, ei metsän petoja eikä mitään, sillä hänellä oli vaan yksi ja ainoa tarkoitusperä ja päämaali, jota kohden hän pyrki, ja tuo tarkoitusperä oli langenneen miehensä etsiminen ja löytäminen! Paljon voi vaimo toivoa ja paljon rakastaa!
Kun Mari pääsi kaupungista ulos, meni hän siihen viidakkoon, johon näki Jaakon juoksevan. Sinne tultuansa kuiskaili hän hiljaa kuin yön haamu: "Jaakko, Jaakko! Missä sinä olet?" Sitten kuunteli hän niin hiljaa, ett'ei tohtinut hengittääkään. Kauvan hän kulki, kauvan hän kuiskaili, kauvan hän kuunteli, eikä mitään kuulunut. Vihdoin viimein oli hän kuulevinaan jotain heikkoa oihkaamista.
"Jaakko, Jaakko! Oletko sinä siellä? Oma Marisi hakee sinua", kuiskasi taas Mari.
"Mari, Mari! oletko sinä Mari? Jos olet, niin tule tänne!" kuului silloin käheästi kuiskiva ääni jostain pensaasta, ja Mari läheni sitä.
Mari oli oikeen arvannut. Viina ja väsymys olivat vaikuttaneet, ja Jaakko oli kaatunut erään pensaan juurelle, sillä hän ei voinut edemmäksi mennä. Surkeana sielun ja ruumiin puolesta makasi ja voihkasi hän siinä, sangen onnettomassa tilassa. Hän oli selvennyt jo osaksi viinasta ja sen jälkiseuraukset olivat nyt kaikessa kauheudessaan Jaakkorievun kintereillä. Juopuminen oli jo hirveä ja häpeällinen rikos, mutta tuo toi myötänsä toisen vielä hirveämmän rikoksen — murhan, ja se oli hänen eroittava ikuisiksi ajoiksi rakkaasta vaimostaan ja lapsistaan, ja tuo tieto ja tunto teki hänelle niin kauheat omantunnon vaivat, että hänen joka luunsolmunsa vapisivat niinkuin haavan lehti.
"Jaakko! Oletko sinä Jaakko?" kuiskasi Mari likelle tultuansa.
"Oi Mari, rakas Mari! Sinäkö se olet? Voi kauheata — murha — ijäksi eroitettu sinusta ja lapsistani, se on enemmän kuin ihminen voipi kestää", puhui Jaakko väännellen itseänsä kauheoissa tuskissansa.
"Sinulla on syytä rauhottua; se mies ei olekaan kuollut, jota sinä löit", sanoi Mari.
"Voi, voi Mari! Elä mielistele, elä petä minua, sillä se ei kauvaksi poista tuskaa sielustani. Minä näin hänen kaatuvan, näin hänen hengettömät, sinertävät kasvonsa, kuulin huutoja: murha, murha, tunsin kuinka minua ajettiin takaa; ainoastaan vahva voimani pelasti minua hetkeksi rikoksen kostosta — voi, mutta pian on minua kohtaava ansaittu rangaistukseni", vaikeroitsi Jaakko epätoivossaan.
"Mutta kuitenkin on se tosi, että se mies elää, jonka luulet murhanneesi", sanoi Mari.
"Mistä sen tietäisit ja mistä olet sen keinon keksinyt, jolla koet hetkeksi tuskaani lievittää?" sanoi Jaakko yhä epätoivoisena.
"Olenpa omin silmin nähnyt hänen elävän ja olen puhutellut häntä suusta suuhun; hän oli pyörtynyt vaan kovasta täräyksestä", sanoi Mari.
"Tuntuu hiukan toden mukaiselta puheesi, mutta se ei rauhoita minua vähääkään. Jospa hän olisi virvonnutkin kuolleista, niin kauhea rangaistus odottaa minua, sillä minä tein ruman rikoksen ja hukassa, hukassa on Jaakkosi, hukassa ijankaikkisesti, ja hukassa olet sinä, rakas Mari, ja hukassa koko perheemme, sillä vähät varamme menevät suurien rikosteni ja suurien sakkojen suorittamiseksi", vaikeroitsi Jaakko.
"Rauhoitu nyt ja usko minua. Lähde nyt vaan minun kanssani majapaikkaan, jossa saat nukahtaa ja lopen selvetä, ja näetpähän aamulla, että asiasi ovat paremmasti kuin luuletkaan, ja lähde nyt heti; sinä menetät terveytesi ja järkesi, jos kauemmin saat täällä olla", kiirehti Mari.
"Voi, voi, Mari! Mikä olisikaan minulle parempi kuin kuolema, sillä se pelastaisi minun kärsimästä sitä häpeää ja tuskaa, jonka olen päälleni vetänyt. Se pelastaisi minun kärsimästä sitä hirveää rangaistusta, joka minua odottaa ja joka tulee hyvin ansaittuna. Kuolema, kuolema! tule pian ja pelasta minut rikosteni häpeästä ja rangaistuksesta, joka olen viheliäisin ja huonoin ihminen mitä maan päällä löytyy. Minussa löydät mieluisen uhrisi, ja tuskinpa olet koskaan ennen tehnyt mieluisempaa ja otollisempaa työtä. Mutta voi! minua peljättää ja kauhistuttaa. Välttäisinkö sillä ijankaikkisen rangaistukseni? Ei, ei, sitä en välttäisi. Ijankaikkinen, kauhea Jumalan viha ja rangaistus odottaa minua kuolemani jälkeen. Voi minua, voi sinuakin ja lapsiani!" vaikeroitsi Jaakko yhä.
"Ei niin. Kuolemasta ei puhettakaan, sillä minä ja lapsemme tarvitsemme vielä kauvan sinua. Lähde nyt heti pois, sillä muutoin sinä vilustut täällä ja saat todellakin taudin", sanoi Mari ja painoi kapakasta hakemansa Jaakon lakin hänen päähänsä.
"Voi, voi, rakas Mari, voi minua onnetointa!" päivitteli Jaakko.
"Tottele nyt minua ja ole mies", sanoi Mari.
Jaakko totteli ja niin he lähtivät haapuroimaan pimeässä kaupunkia kohden. Horjuin ja päivitellen kulki Jaakko vaimonsa jäljessä pimeää ja sumuista tietä. Majataloon päästyänsä nukahti Jaakko heti vaimonsa laittamalle vuoteelle.
Aamulla kun Jaakko heräsi, oli hänen edessänsä kokonainen elämän helvetti. Hän oli nyt täydellisesti selvennyt viinapäistään ja järjellinen muisto viimeisistä tapahtumista kokosi kaikki hänen viimeisen lankeemuksensa erityis-seikat kaikessa hirmuisuudessaan hänen omalletunnollensa. Noita muistellessa ja tuntiessa tuli Jaakko semmoiseen tuskaan, että hänen henkeänsä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi hänen päältään.
"Voi, Herra Jumala, Mari! Mitä nyt on tehtävä?" huokasi Jaakko tuskissaan.
"Sovitetaan loukattu mies ja lähdetään kotiin", sanoi Mari.
"Niin, jos se on mahdollista, jos hän sopii", sanoi Jaakko ahdistuksessaan.
"Hän sopii; sen sain jo illalla tietooni", sanoi Mari.
Jaakko ei vastannut mitään. Hän tarttui vaimoonsa syliksi ja rupesi siinä itkemään, niinkuin pieni lapsi. Vaimonsa alttiiksi-antavaisuus ja itsensä uhraavaisuus, ja samassa hänen oma mitättömyytensä ja viheliäisyytensä astuivat nyt täydessä valossaan Jaakon eteen, ja tuo se murti kaikenni hänen sielunsa voimat.
"Voi rakas Mari! Mitenkä meidän ostostemme nyt käypi?" sanoi Jaakko itkunsa seasta.
"Elä niistä murehdi, heitetään ostokset ostamatta ja maksetaan mitä rikottu on. Kyllä siinä on minulle morsian-ostoksia, kun ma saan sinun taas kotia", sanoi Mari.
"Voi, voi, Mari! Kehno, huono, viheliäinen mies on sinulla", sanoi
Jaakko nyyhkien.
"Kyllä sinusta vielä mies tulee, sen sanon vielä nytkin. Sinä et langennut vapaasta tahdostasi, vaan sinä tulit vietellyksi. Kavala, vaarallinen kiusaus tuli äkkiä kuin paula tietämättä eteesi. Sinä et ensin huomannut ja sittemmin et voinut sitä vastaan seisoa, ja niin sinä lankesit. Sinä kadut sitä nyt katkerasti, ja sen vuoksi toivon sinusta vieläkin miehen tulevan. Katsos Jaakko! Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse", sanoi Mari.
Sitten lähti Mari sovittamaan Jaakon loukkaamaa miestä. Hänkin oli jo selvennyt pöhnästä. Olipa saaliin himo hänen tehnyt jo paljon tiukemmaksi kuin illalla. Hän päivitteli kuinka hänen päänsä on kipeä ja arveli, ettei siitä koskaan enää tervettä tule, ja osasipa hän kiskoa Marilta niin paljon sovinnoita, ett'ei heille jäänyt kuin hädin tuskin sen verran, että he niukuin naukuin kotiansa pääsivät. Kun he olivat miehestä erilleen päässeet, lähtivät he ajelemaan kotiinsa.
Kun Jaakon kaupunkimatka tuli tunnetuksi kylässä, kadotti Jaakko kaiken arvonsa, jonka hän oli pitkällisen taistelun avulla viimeiseltä itsellensä voittanut. Kun Mäkelän Mauno oli saanut tuon kuulla, oli hän sanonut: "sitä se nyt vielä oli vailla".
Ihmiset ovat suuressa määrässä kummallisia, sillä useammat heistä vaativat enemmän lähimmäiseltään kuin — itseltään.
XIII.
Selkenee — pehmenee.
Nöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään. Alituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän aina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre hänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut elämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella uhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt. Suurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa juurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa muodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja uusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan ollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut kaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella rakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti hän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua tuolla kaupunki-matkalla saatuja — morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut sen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli se kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut vajotakseen, vaan — noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen voiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä vihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli sen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi, palaamiseksi eikä eksymiseksi. — Jospa kaikki lankeamiset vaikuttaisivat samoin! Niin, niin — jospa.
Kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja kaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja huomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle syntiin lankeemisen jälkeen: "otsas hiessä pitää sinun leipää syömän", sillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin lankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.
Niin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan tienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita viljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa laihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi saven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava nurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne, hiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa. Rakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja Metsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen niin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli muuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan viljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen tyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä, lihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan uudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan paikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme. Jaakko oli oikein arvannut.
Niin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se unohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa perheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään, ulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos Jaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi ollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. — Marikin oli arvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse, ja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.
Unohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus, sillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa rikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon viimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä hyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta kannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta ihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä puhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty koskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: "jos, jos".
Marttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon välillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa määrässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta toivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa lankeamaan nousemattomaksi.
Tuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään korkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka rosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli ystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti Maunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti! Silloin loppui Maunon kärsivällisyys.
"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä", sanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.
Matti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.
"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani, olisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän ei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi kyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan. Kaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen", kuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.
Jaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi. Hänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen nimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä, ja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja Mari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän rupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.
Eräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet erääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä. Johannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun hän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.
"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?" kysyi Johanna äkkiä itseään liki istuvalta tupakan polttajalta.
"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?" kysyi poika hämmästyneenä.
"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti joitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan varmaan", sanoi Johanna.
Kukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan muuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut piippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta muuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän pudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään viljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän pisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.
Asia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta hakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän heittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun hän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa kylissäkin käydessään. "Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy omistajaa", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.
Siis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli kuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan Maunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut huomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.
"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on", sanoi renki samassa ojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.
"No, annapas kuulla!" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.
"Tämän piipun omistaja on teidän — vävynne, Tinttalan Jaakko", sanoi renki.
"Häh — mitä? Mitä sanot — mistä olet sen tiedon saanut?" sanoi Mauno hätäisesti ja syöksähti seisoalleen.
Ei ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen. Hänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä luonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.
"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä piipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin", sanoi renki.
Mauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi hänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: "anna piippu tänne ja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita tämän tiedon". Renki lähti.
Mitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei tietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa jäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran horjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt; senpä saamme nähdä.
Tovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli siellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan viipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä, aina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin, nähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.
"Pane vaatetta päällesi!" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä äänellä, että emäntää oikein kummastutti.
"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin lempeästi silmiin.
"Käymme yhdessä vähän kylässä", sanoi Mauno umpinaisesti.
"Missä?"
"Senpähän saat sitte nähdä."
Samassa sai renki Maunolta käskyn panna hevonen aisoihin, ajore'en eteen. Isäntä puki kiireesti vaatetta ylleen ja pian olivat he matkalla. Olipa emäntä oikein hyvillä mielin, vaikka matkansa määrä oli tietämättömissä, sillä eipä ollut monasti sitä tapahtunut, että Mauno olisi tahtonut häntä kanssaan kylään.
"Mihin me menemme?" kysyi emäntä, Kun he olivat tovin ajaneet metsätietä.
"Johan sen olen sanonut, kylään", sanoi Mauno.
Siihen selitykseen täytyi emännän tyytyä ja niin ajettiin edelleen.
Vihdoin ajoi Mauno erään talon kartanolle. Emäntä ei tuntenut taloa, eikä hän tuntenut kaikkia muitakaan taloja kylässään, sillä hän oli opetettu kotonaan pysymään; ehkäpä ei Maunokaan tuntenut tuota taloa, ei ainakaan tarkoin, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siinä; se oli — Tinttala.
Iltapuhteen pimeän avulla pääsivät vieraat kellottomalla hevosella kartanoon kenenkään huomaamatta; nyt astuivat he huoneesen. Kirkas valkea palaa lekotteli takassa pystyvalkeana, sillä Mari oli juuri padan kääntänyt pois tulelta ja ammentanut illalliskeiton kuppeihin. Pum, pum, pum, pani iloinen valkea, suurista kasahaloista tehdyssä torvessa, levittäen samassa valoa ja lämpöä ympärillensä. Vaikka olikin valoisa, oli ovipieli kuitenkin hämärä, johon vieraat pysähtyivät. Jaakko istui takan ääressä ja kieputti pikku Maunoa polvellansa ja kaksi nuorinta lasta kieppuivat äitinsä ympärillä.
"Oletpa sinä jo oikein raskas poika. Kohtahan sinä olet Mäkelän vaarin kokoinen", sanoi Jaakko pikku Maunolle ja kiikutti häntä kiivaasti polvillaan.
"Isä, isä! Miks'ei minua viedä koskaan katsomaan Mäkelän vaaria ja mummoa?" sanoi pikku Mauno ja katsoi kysyvästi isänsä silmiin.
"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa", sanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja ajatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa, jona vieraat seisahtuivat ovipieleen.
Ensi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä kylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin kyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko tuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.
"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?" sanoi Mari ja syöksähti vierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.
Kun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin takaperin ja huudahti: "Herra Jumala! — Isä ja äiti!"
Nyt astui Mauno keskelle lattiaa: "Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain haastella teille. Viekää minut kamariinne!" sanoi hän.
Sitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin tulisi, ja vaimo tuli.
Nyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt tapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot menneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät heissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin sielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja odottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan saaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa vapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.
Kun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi Mauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin niverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.
"Tunnetko Jaakko tämän piipun?" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle piippua.
"Se on minulle hyvinkin tuttu", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.
Mauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät; sisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä ensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen perustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet. Ensikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista, kuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä luuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa, sillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli vakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti sanomattoman tuskan hänen sydämessään. — Jäykkä mies, jäykkä luonto oli murtunut — oli.
Kukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen ihmisensä kanssa.
"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle anteeksi!" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.
Nyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat sanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari ryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: "isä, rakas isä! Te olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se tekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää." Marin äiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: "voi, voi kun sinä Mauno olet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä koskaan ennen noin hyvä ollut". — "Tuhat kertaa anteeksi, rakas appeni, tuhat kertaa anteeksi", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki itkivät.
"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan Matin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin minä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja rosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni, ja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni perikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut hyväntekijääni — sinussa on jalo henki, Jaakko", änkytti itkunsa seasta Mauno.
Kukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi änkyttää: "isä, isä", ja Marin äiti: "sanoinhan minä sen, Mauno, sanoinhan minä sen."
Niin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen hetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen ja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä — oli todellakin.
Sitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan päällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin viemään.
Kun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta kertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä hätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin seikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein kauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.
"No miks'et sinä tullut huoneesen, kun toit minut kotiini, vaikka minä käskin?" kysyi Mauno.
"Minä pidin pelastuksenne tavallisena ihmisvelvollisuutena, enkä toivonut siitä mitään palkintoa; ilman sitä pelkäsin teidän vihaanne", sanoi Jaakko.
"Hyvä Jumala!" puhkesi Mauno sanomaan tuon kuultuansa.
Sitten oli tovi äänetöintä aikaa.
"Nyt minä täydelleen käsitän, että sinussa on miestä. Vainottuna pienestä poikasesta pitäin, hyljättynä ja sorrettuna, olet sinä läpi kaikkien vastuksien raivannut näin vankasti, talon omalla voimallasi kylmään korpeen. Minä olen kompastunut sinun harvoihin hairahduksiisi, mutta sinun hyvät avusi ja työsi ovat monin kerroin suuremmat vikojasi ja hiljan olen oppinut tuntemaan, ett'ei täällä viatointa löydykään. Kaikki, mitä meillä on, ottakaa heti huomenna haltuunne ja antakaa ainoastaan lastenne kanssa meille ruokaa ja hoitoa kuolinpäiväämme asti. Meillä ei ole kaukaan aikaan ollut yhtään lasta, sillä kovuudellani olen ainoan lapseni ajanut pois tyköäni. Monta tuskaa on se tuottanut, monta unetonta yötä antanut, vaikk'ei siitä muut tiedä, sillä minullakin on toki sydän, joka voi tuntea ja kärsiä. Antakaa te nyt meille lapsia itsessänne ja lapsissanne, korvaukseksi lapsettomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme ja nykyiselle murheellemme!" puheli Mauno ja eipä häntä koskaan oltu kuultu niin kaunopuheliaana kuin nyt.
"Voi, voi kuin te olette hyvät, isä ja äiti. Voi kuin silloin on hyvä olla, kun te olette aina meidän ja me teidän. Me emme tarvitse teiltä saada mitään, sillä Jumala on siunannut työmme, niin että hyvin kyllä aikaan tulemme; siinä on kylläksi kun teidät saamme. Täällä meidän on sitten hyvä olla, vähän ulompana maailman hyrskyistä ja pauhuista, ja silloin koetamme kaikin unhottaa mitä kärsineet olemme", puheli Mari ja halaili kyynelsilmissä vuoroon isäänsä, vuoroon äitiänsä.
"No, mutta herran tähden! Mihin meidän omaisuutemme sitten joutuisi, jos ette te sitä vastaan ottaisi? Eihän meillä ole minkäänlaisia muita perillisiä; omaisuutemme vastaanottamista ette saa yhtään estellä, sillä te saatatte estelemisellänne tehdä nykyisen ilomme jälleen murheeksi. Mutta emmeköhän me kumminkin kaikin mene Mäkelään asumaan? Onhan se vanhempi ja kauemmin asuttu paikka, vai mitä Jaakko siihen sanoo?" puheli Mauno.
Jaakko ei vastannut toviin aikaan mitään; näyttipä siltä kuin hän olisi kadottanut puheenlahjansa. Hänen rintansa aaltoili ja hengityksensä kävi harvemmaksi; näkyi selvästi, että joku sisällinen tunne ahdisti häntä.
"Rakas, kallis on minulle tämä koti. Tässä olen minä taistellut raskaimmat ja tärkeimmät taisteloni. Tässä olemme usein murtuneet sekä sielun että ruumiin puolesta. Tässä, tässä olemme langenneet ja nousseet. Tässä olemme kärsineet suurinta tuskaa, mitä ihminen koskaan voi kärsiä, ja toisaalta nauttineet semmoista iloa ja onnea, jota ei yksikään kuolevainen liene suuremmassa määrässä nauttinut. Tässä olen koettanut unhottaa ja sovittaa rikoksiani ja tässä on kova ruumiillinen työmme kantanut jo hedelmiä, toimeen-tuloksemme asti. Voi, voi! Vaikea on minun se ilmoittaa, mutta täytyy minun kumminkin sanoa, ett'en saata erota tältä rakkaalta taistelutantereeltani. Tässä tahdon elämäni elää, tässä kuolemani kuolla, ja — ja…" puheli Jaakko, mutta nyt tukautti sortunut ääni sanat hänen kurkkuunsa.
Mauno näytti nieleskelevän jotain; kenties se oli murtuneen mielen nielemistä. "Se on päätetty. Olkoon menneeksi. Me jäämme luoksenne jo tältä matkalta; me emme palaa enään Mäkelään koskaan, tehkää te Mäkelän kanssa mitä tahdotte", sanoi Mauno ja ojensi Jaakolle ja Marille kätensä, jonka he ottivat liikutetulla mielellä vastaan.
Nyt lähtivät kaikin tupaan. Jaakko sanoi pikku Maunolle: "Nyt on Mäkelän vaarisi ja mummosi täällä; tuossa he ovat", ja vei pojan heidän luoksensa.
"Onpa minulla komea vaari ja mummo; miks'ette ennen ole tulleet meille? Nyt on minulla kaksi vaaria ja mummoa", sanoi pikku Mauno lapsen viattomuudessaan.
"Hyvä Jumala noita viattomia lapsiakin!" sanoi Mauno, ottaen pojan syliinsä, ja kyyneleet valahtivat silmistään. Sitte meni hän ja tervehti talon palkolliset, vanhan Saara muorin ja Jaakon isän ja äidin, ja sitten sanoi hän heille: "saattepa meistä kaksi asukasta lisäksenne."
XIV.
Lopputili.
Kovin ällistyivät Mäkelän palkolliset, kun Jaakko seuraavana aamuna ilmestyi Mäkelässä isäntänä ja käskijänä. Sitä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun Jaakko ilmotti, ett'eivät isäntä ja emäntä tule enään koskaan Mäkelään asumaan.
Jaakko järjesteli nyt väli-aikaisen asumuksen Mäkelässä; tuolle rehelliselle ja uskotulle renki Kallelle, joka tuon kummallisen piipun omistajan oli ilmi saanut, antoi Jaakko täydellisen isäntävallan, siksi kuin toisin määrätään. Kotia lähtiessään vei Jaakko kirjoittajan muassaan, joka sitten Tinttalassa teki kirjallisen liiton Maunon ja Jaakon välillä.
Seuraavana pyhänä kuulutettiin Mäkelän maa ja osa irtainta huutokaupalla myötäväksi.
Kyläläiset ällistyivät kaikesta, mitä he nyt olivat nähneet ja kuulleet, niin että eivät olleet omia silmiään ja korviaan uskoa; olipa kun aurinko olisi muuttanut kulkunsa, maa ratansa ja virrat juoksunsa päinvastaisiin suuntiin, kun Mäkelän Mauno oli sanansa peruuttanut. Mutta kun Korpelan isäntä oli tuon mielenmuutoksen kuullut, oli hän sanonut: "Mäkelän Maunollakin on sydän, joka voipi muuttaa päätöksensä, kunhan vaan hän tulee tunnossaan vakuutetuksi olevansa väärässä. Kenties on tuo vakuutus ensimäinen hänen eläessään. Hän on suora, rehellinen mies ja on harvoin väärässä, mutta kenties olisi noita vakuutuksia saanut olla joku lisää ja aikasemmin, mutta parempi myöhäänkin, kuin ei koskaan".
Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli Mäkelään. Jaakko eroitti Mäkelän tiluksista avullisen torpan maan erilleen, viideksikymmeneksi vuodeksi. Siihen tuli hyvästi peltoa, niittyä, metsää ja tekomaata ja kantataloon ei tarvinnut torpan mainitun ajan kuluessa maksaa veroa eikä tehdä päivätöitä. Maa ja liika irtain myötiin ja tuotti semmoisinaankin kymmeniä tuhansia markkoja; eläimet, heinät, viljaa ja tarpeellisimmat työkalut jätti Jaakko myömättä ja vei ne Tinttalaan.
Huutokaupan päätyttyä kutsui Jaakko renki Kallen tykönsä.
"Sinua varten eroitin minä torpan. Sinä saat sen tästä päivästä pitäen haltuusi, niillä ehdoilla, joilla se päätilasta eroitettiin, eikä sinun tarvitse meillekään siitä mitään maksaa", sanoi Jaakko.
Renki Kalle tuli niinkuin puusta pudonneeksi, eikä hänellä tahtonut olla mitä sanoa.
"No, mutta Herran tähden! Mistä tämä tulee?" voi hän viimein änkyttää.
"Se on appivaarini tahto. Eikö hän ole jolloinkin aikonut sinulle jotain palkita?" sanoi Jaakko.
"Niin, tuo piippujuttu, se ei olisi ollut palkinnon arvoinen", sanoi
Kalle.
"Niin, mutta sen on tehnyt ja päättänyt se mies, joka harvoin purkaa päätöksiään", sanoi Jaakko, ja kaikki purskahtivat nauramaan, sillä Jaakon sanoille ruvettiin antamaan arvoa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että hän oli nyt — rikas!
"No, mutta teidän Johannahan oikeammin oli se, joka piipun omistajan ilmoitti", intteli Kalle.
"Jos sinua paremmin se miellyttää, niin nauttikaa Johannan kanssa palkintonne yhdessä; ilman sitä olen minä aikonut Johannalle erittäin palkita", sanoi Jaakko.
Kalle punastui punaiseksi kuin leppäkerttu, sillä jokainen tiesi, ett'eivät Kallen ja Johannan silmäilemiset olleet heille vastenmieliset.
Sivumennen mainittakoon, ett'ei kauvan viipynytkään, ennenkuin Kalle kihlasi Johannan. Jaakko lahjoitti Johannalle elukoita, viljaa ja työkaluja runsaalla kädellä. Kalle ja Johanna perustivat elämänsä noilla palkinnoilla ja elivät hyvissä varoissa onnellisina, ja olivat kiitolliset hyväntekijöillensä.
Jaakosta tuli nyt paikkakunnan rikkain mies, mutta hän ei käyttänyt rikkauttaan köyhäin sorroksi, vaan auttamiseksi.
Ensi vuotena kohosi Tinttalan kartanoon, Metsälammen puolelle, uhkea rakennus, joka järkiään laitettiin asuttaville.
Tuo entinen pikku tupa muutettiin Metsälammen rannalle ja laitettiin samaan asuun, suojaksi raju-ilman aikoina, kun kalassa oltiin, sekä uintimatkoilla sattuvien sadekuuroin suojaksi. Metsälammen räme, se nyt vasta pöläkkään tuli. Siellä kuokittiin, kaivettiin, muokattiin ja väännettiin. Siellä poltettiin, kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja leikattiin; siellä oli miestä kuin mätästä, kullakin erilaiset työ-aseet käsissä. Osa Metsälammen rämeestä oli muuttunut jo vakinaiseksi maapelloksi ja muuta tehtyä lihavaa viljamaata oli tuossa muinen niin rumassa Metsälammen rämeessä niin kauvaksi kohta kuin silmä kantoi.
Eipä Jaakon appivaari ollutkaan ollenkaan tyytymätöin uuteen taloonsa, kun hän kesän tultua näki oikein Tinttalan tilukset, eikä hän ihmettelemästä laannut, kuinka paljon siinä oli tehty ja toimitettu. Kesäisinä aikoina hän usein ongiskeli vaimonsa kanssa Metsälammesta, ja suuri oli heidän ilonsa, kun joku kyrmyniska ahven tai hopeakirkas särki vonni heidän onkeensa, sillä Jaakko oli joku vuosi takaperin istuttanut lampeen särkiäkin.
Kaiken haaran kautta alkoi Maunolle uusi aika, uusi elämä, uudet käsitteet. Hän tuli joka puolelta näkemään vilkkaampaa elämää ja toimintaa, kuin ennen Mäkelässä. Hän tuli käsittämään ja huomaamaan, että halvinkin ihminen saattaa olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle, kun hän on vaan rehellinen, vaikk'ei hän ole rikaskaan, jolle hän ennen niin suuren arvon pani. Hän huomasi, että varoja ja rikkauksia saattaa käyttää paljon hyödyllisemmälläkin tavalla, kuin rahojen kokoamisella, vieläpä niinkin, että siitä on hyötyä sekä itselle että muille. Tuon ajatustavan perusteella ja käsitteellä olivat hänestä Saara muori, Jaakon vanhemmat, Kalle ja Johanna parhaita ihmisiä maan päällä, vaikk'ei hän heistä ennen juuri suurta lukua pitänyt.
Yhä enemmän oppi hän vaimoansa rakastamaan ja huomaamaan, mitä hänen vaimonsa oli saanut hänen jäykkyytensä vuoksi kärsiä. Hän näki jokapäiväisenä esimerkkinä edessänsä, Jaakosta ja Marista, mitä tosi rakkaus ja avosydämisyys parikunnan välillä vaikuttaa, ja tunnollisella sydämellä koki hän korvata vaimollensa entistä tylyyttänsä ja kylmyyttänsä. Vaimonsa käsitti hyvin tuon elämän muutoksen ja kyynel silmissä tunnusti hän nykyisen elämänsä taivaaksi maan päällä.
Jaakon ja Marin lapsissa sai Mauno uutta elämän ainetta. Kun hän ei vaan ollut jossain työssä tai toimessa, leikki hän lasten kanssa yhdellä tai toisella tavalla. Väliin oli hän lasten kanssa sokkosillakin, ja kävipä joskus niinkin, että ukko kaatui nurin niskoin, lasten hätyytellessä; semmoiset tepposet huvittivat ukkoa suuresti, jos muitakin.
Vuosi, pari oli kulunut. Saara muori ja Jaakon äiti olivat jättäneet tämän maailman ja he olivat saatetut tuonne viimeiseen lepoon, joka niin tasan kaikki arvaa. Hyvin vanha ja keltaisen-ryppyinen oli Jaakon äiti jo ennen kuolemaansa. Hän oli viimeiseltä tuntikausia katsonut hyvin hartaasti Jaakkoa, ja väliin oli hän lausunut: "no ei olisi uskonut tuosta pojasta tuommoista miestä tulevan". Kenties hän huomasi, että Jaakko oli etevämpi kasvatustaan ja ett'ei tuo hänen etevyytensä suinkaan ollut hänen ansionsa. Kenties oli hänkin viimeisellä elämänsä ajalla oppinut tuntemaan jotain jalompaa ja korkeampaa, kuin salakapakoitsemisen, ja sitäpä juuri osoittaa joskus häneltä kuultu lause: "ei ole viinan myönti siunaukseksi"; harvoin kuultiin tuo lause puhkeavan eukon rinnasta, mutta se kuultiin aina tapahtuvan pitkän vaiti-olemisen ja miettimisen perästä.
Jättänyt oli Marttalan Erkkikin jo tämän elämän. Hän oli suurella surulla ja mielipahalla havainnut, että hänen oikein ja väärin koottujen rahojensa päällekirjoitukseksi oli tullut: "menkäät kaikkeen maailmaan". Hän kuoli hyvin mielellään, sillä hän tahtoi päästä enempää näkemästä. Poikansa, Matti, oli tuon oudon kirjoituksen kirjoittanut hänen rahoihinsa, ja sen kirjoituksen mukaan alkoivatkin rahat huilata kaikkeen maailmaan. Sentähden oli Erkki usein lausunut viimeiseltä: "eipä minun pojastani miestä tullutkaan".
Jaakko oli nyt kerrassaan voittanut kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Montakin syytä oli siihen. Hän oli täydellisesti puhdistanut itsensä niistä rumista, rikoksellisista syytöksistä ja epäluuloista, joihin hän oli kavalasti kiedottu, ja ihmiset oikein kauhistuivat käsittäessään, mitä Jaakko oli saanut aivan viattomasti kärsiä. Olipa Jaakko omalla työllään ja nerollaan ponnistellut itselleen kieltämättömän yhteiskunnallisen aseman ja riittävän perheellisen toimeentulon, ja tuon oli hän saanut aikaan kaikkien vaivojen, vastuksien ja sortamisien vallitessa; eihän semmoinen mies saattanut olla kehno ja mitätön. Päälliseksi oli hän haltuunsa saanut suuren, ulkoa päin tulevan rikkauden, jota hän kunnollisesti hoiti, hyödyksi itselleen ja muille, ja tuo viimeinen seikka peitti ihmisien silmissä kaikki Jaakon entiset lankeamiset ja hairahdukset aivan kuulumattomiin, semminkin kun hän parannetulla elämällänsä osoitti voivansa noustakin, ei vaan langeta. Jaakko tuli nyt kylässä kaikille kaikiksi. Kuntakokouksissakaan ei nyt enään naurettu hänen neuvoillensa ja puheillensa, vaan ne otettiin aina valaisevina neuvoina vastaan, ja enimmiten päättyi asiat niinkuin hän esitteli.
Samassa määrässä kuin Jaakon arvo yleni, aleni se Marttalan Matilta. Yht'äkkiä paljastuivat kaikki hänen salakavalat juonensa, joilla hän oli koettanut sortaa ja langettaa Jaakkoa, ja kahta raskaammasti lankesi yleisön tuomio Matin päälle. Päälliseksi oli hänen suuret rikkautensa olleet ja menneet, jonkatähden nekään eivät olleet peittämässä enään hänen rikoksellista elämäänsä, ja niin ei hän saanut enään kunniaa mammonan orjiltakaan. Kavaluutta, petosta, epärehellisyyttä, ilkeyttä, kostonpyyntöä, panettelua, solvausta ja — köyhyyttä oli nyt vaan yleisön silmissä Matin kunnia-luettelossa.
Eipä kauvan viipynytkään ennenkun Marttalaankin kuulutettiin huutokauppa. Merkillistä on, kun noihin kylän vankimpiin taloihin, Mäkelään ja Marttalaan, tuli huuto-kauppa! Erilaisella pohjalla seisoi kummassakin talossa nuo "vasaramarkkinat", sillä edellinen pidettiin vapaehtoisesti, jälkimäinen pakosta. Viime aikoina oli Matti osoittanut jonkinlaista parannettua elämää, mutta hänen entinen juoppoutensa ja tuhlari-elämänsä oli saanut jo asiat niin pahalle kannalle, ett'ei se ollut enään autettavissa. Hän oli viimein nainut erään köyhän, mutta sievän piika-tytön, ja tuon vaimonsa alinomaisesta vaikutuksesta oli Matti vihdoin ruvennut näyttämään elämän parannuksen merkkiä.
Määrätty huutokauppa-päivä tuli Marttalaan. Mahdotoin väen paljous kokoontui taloon, mikä mitäkin tarvettansa varten; Jaakkokin oli muiden joukossa. Alla päin, pahoilla mielin oli nyt Mattikin, mutta sitäkin enemmän hänen vaimonsa, ja olipa syytäkin, sillä pelättävä oli, että heidän elo-elämänsä menee heiltä niin polkuhinnasta, ett'ei heille itselleen jää maahan putoavaa. Ensin myötiin halvinta irtainta ja sitten ryhdyttiin maan myöntiin. Sadan sadan päälle ja kymmenen kymmenen päälle nosti Jaakko hintaa niin kauvan, että Marttala jäi hänelle, puolesta sen oikeasta arvosta.
"Siinä oli taistelun pää, Jaakon ja Matin taistelusta, eikä ole vaikea huomata mikä Jaakolle on voiton tuottanut", sanoi Matin vaimo surullisesti, kun huomasi kenelle heidän talonsa joutui.
"Se oli oikea kosto, ja selvästi näkyy kuka voiton on pitänyt", mutisi väki puoliääneen, kun Jaakolle maa lyötiin, sillä he pitivät aivan luonnollisena ja oikeana sen, että Jaakko häätää Matin pois maaltaan.
Matti kuuli tuon väen mutinan. Entinen ilkeys ja häijyys sai hänessä taas täyden vallan. Hän loukkaantui kovin, kun Jaakko oli saanut niin loistavan voiton ja niin suuren vallan hänen ylitsensä ja hänen ilkeytensä muuttui nyt voimattomasta kostonpyynnöstä kateuden vihaksi.
"En olisi huolinut vaikka maani olisi joutunut kenelle muulle, kuin ei se vaan olisi tullut tuon — Tintta-karhun haltuun", sanoi Matti vihasta vapisevalla äänellä.
Kaikki ihmiset kauhistuivat tuon Matin puheen kuultuansa ja odottivat pelvollaan, mitä siitä seuraisi.
Nyt nähtiin kummia, semmoisia kummia, joita vähimmän oli odotettu.
Tyynenä ja nöyränä astui Jaakko Matin eteen ja sanoi:
"Nyt saat, Matti, sanoa minua vaikka Tintta-sudeksi enkä yhtään pahene siitä. Tämä on minulle ollut kova koulu, ja tuossa koulussa olen minä oppinut jotain, olen oppinut — kärsimään ja itseäni hillitsemään. Sydämestäni pyydän sinulta anteeksi, kun olen niin usein närkästynyt sinulle niin viattomasta nimittämisestä, kuin Tintta-karhu on. — En ole tullut sinun maatasi anastamaan, enkä maaltasi sinua pois häätämään, vaan auttamaan. Koska luulen, että se hinta, johon maa nousi, riittää velkojesi maksuksi, niin pyydän että huutokauppa lakkautetaan ja sinä saat maasi pitää niinkuin ennenkin; maksa minulle sen mukaan kuin voit."
"Sepä vasta oli oikea kosto, ja selvästi näkyy, kuka jalo on", kuului silloin ääni väkijoukosta, ja kun katsottiin kuka tuon äänen päästi, havaittiin sen olevan Korpelan isännän.
Kun Matti oli kuullut tuon Jaakon puheen, astui hän askeleen ja toisen takaperin ja horjui. Jaakon puhe teki häneen tehosan vaikutuksen.
"Jumalani! Tuollako tavalla te kostatte meidän hävyttömyytemme ja ilkeytemme teitä kohtaan?" sanoi Matin vaimo hämmästyneenä, omistaen miehensä häijyn kavaluuden itselleenkin, vaikk'ei hän ollut koskaan Jaakolle mitään häijyyttä tehnyt, päin vastoin oli hän usein miestään kyynel silmissä varannut siitä.
"Onko se niin, Jaakko, onko se niin? Väärin olen tehnyt sinua vastaan, julmasti väärin, ja usein on oma-tuntoni soimannut minua siitä. Minä olen julmasti sinua sortanut, julmasti soimannut ja kääntänyt omat rikokseni sinun päähäsi. Sinä olet täydellisesti itsesi puhdistanut minun pirullisista syytöksistäni ja kamalasti lasketuista pauloistani, ja minä olen itse kietoontunut ja langennut omiin pauloihini, ja voittaneena, puhdistuneena teet sinä sortajallesi, ilkeälle kostonpyytäjällesi ja verivihollisellesi tuommoisen työn! Jaakko! Se on enemmän kuin minä voin käsittää. Anna minulle, Jaakko, anteeksi, anna Jaakko minulle anteeksi! Minä rukoilen, minä pyydän sitä, minä pyydän ja rukoilen sydämen pohjasta!" puhui Matti itkusta tukahtuneella äänellä ja vesissä silmin.
"Se on jo annettu. 'Anteeksi antakaat, niin teillekin anteeksi annetaan. Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'", sanoi Jaakko ja kyyneleet valahtivat hänenkin silmistään.
Liikutettuna oli koko huutokauppa-väkikin ja he hajausivat itsekukin kotiansa.
Niin jäi Matti Marttalan isännäksi kuten ennenkin. Hän koki parantaa elämäänsä ja maksella Jaakolle vähitellen isoa velkaansa. Hän ei kumminkaan voinut enään nousta entiseen maineeseen rikkaudessaan, eikä entiseen kunniaan arvossaan, sillä liian syvälle oli turmelus iskenyt kyntensä häneen ja liian hiljan oli hän itsensä siitä irroittanut. Toki oli hänellä, vaimoineen ja lapsineen, oma talonsa, oma leipäpalaisensa ja oma asuntonsa koko elämänsä ajan, ja he kiittelivät Jaakkoa hyväntekijänänsä. Jaakosta ja Matista tuli hyvät ystävät tästä lahtien, mutta Mari ei tahtonut nähdä Mattia, vaikka hänkin antoi sydämessään hänelle anteeksi, sillä Mari ei saanut sydämessään paranemaan aivan umpeen niitä haavoja, joita Matti oli koko elämänsä ajan sinne iskenyt — Marissa juoksi isänsä, Maunon verta.
* * * * *
Eräänä talvi-iltana istui Jaakko kotonaan iloisen palvelusväkensä ja perheensä keskessä, yhtä iloisen takkavalkean loimottaessa. Lapset hyörivät ja pyörivät, iloisina hekin, vanhempiensa ja Maunon ympärillä, tehden kaikenlaisia leikkejä ja kysymyksiä. Väki nauroi ja hälisi ja itsekullakin oli jotain merkillistä sanottavaa ja toimitettavaa. Jaakko vaan oli ajatuksiinsa vaipuneena, eikä näyttänyt tulevan huomioonsa, vaikka lapset kävivät vähin häntä puskemassa että hän oikein heilahti; kaikesta näkyi, ett'ei hän tietänyt mitä ympärillä tapahtui. Tuon huomasi Mari ja hän katsoi kauvan Jaakkoa silmiin, suu vähän naurussa; Jaakko ei tuota huomannut. Viimein pyrskähti Mari nauramaan täyttä kurkkua. Jaakko havahtui.
"Jopa taas rupesit miettimään menneitä aikoja. Tiesinhän minä kun tiesinkin, että kyllä sinusta vielä mies tulee", sanoi Mari ja katsoi naurussa suin Jaakon silmiin niin lempeästi.
Jaakko kohotti itsensä suoremmaksi.
"Niin", sanoi hän. "Tuhat kertaa olisin minä sortunut elämän taisteloissa, jos sinä, rakas Mari, et olisi ollut minua tukemassa ja ylös nostamassa lankeemuksissani. Jos minä joku olen, sinun vuoksi minä se olen, sillä sinä olet täydentänyt tyhjät paikat sydämessäni. Sinua ja sinun suuria avujasi ja ansioitasi minä tässä olin juuri muistelemassa, kun minun herätit lempeällä naurullasi. Voi, voi Mari! Paljon olet sinä taistellut, paljon kärsinyt, mutta paljon — voittanutkin. Jumala olkoon kiitetty, kun Hän on vaimon niin korkeilla lahjoilla varustanut ja kun Hän on sinun minulle antanut", sanoi Jaakko, ja suuret vesikarpaleet valahtelivat hänen silmistään, mutta Mari riepsahti Jaakon tykö ja kuivasi ne pienellä, pehmeällä kätösellään.
"Niin. Korkeilla ja kestävillä lahjoilla on Luoja vaimon varustanut, sen tunnen omasta pitkästä, vaikka myöhäisestä kokemuksestani", sanoi Mauno, samassa pyyhkien pois kyyneleet oman muorinsa silmistä, sillä nekin olivat nähneet hyväksi kastua tällä hetkellä.