IV.
Kipeät ajat.
Joku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on uskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän ei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole suuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin haukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä vähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille semmoisissa tapauksissa: "itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään karhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi; Tintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se ihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni sinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin nimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä".
Niin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon. Hänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos hän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa, Marin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen, sillä Mari oli sen sanonut.
Jaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä, ei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut — sydämensä, ja sen jalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa. Nähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on miestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa hänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä vielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan, tunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja kunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä olivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian omistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja syvemmälle himojensa orjaksi.
Harvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari olivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut minkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun aikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian kunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä keksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän asiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin rakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei Mäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen kauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.
Oli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä siellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja ylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo outo mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin kihlajaiset.
Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki — Matin isä — olivat kauvan olleet hyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän olla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen luontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän, mutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja lorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.
Hän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen puheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin kumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja tavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.
Hän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja hyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka kesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta kesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt noita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen ajatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin hänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään näyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut Mäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun Marttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava puhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa Matille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä seuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa tietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien suhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi katsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä itserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti Mäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä sallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä tavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin oli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut itsellensä miehen kunnian ja arvon.
Mäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen suurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta, suuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi; kuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän Matista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja maineen puolesta.
Mäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo osaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty kirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu hänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä merkityksessä.
Yleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin erikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan ylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa yhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu yhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista täytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku sanoo: "mukaistaanhan mullikin puskee". — Niin se heidän yhdenkaltaisuutensa oli heidän — tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän lapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat erilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.
Ensimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei Mäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa, lähti kävelemään ja sanoi "mitä noita joutavia puhuu". Hän ei siis ollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä hieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita ja esityksiä aivan mielellään.
Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.
Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta. Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.
Semmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.
Niin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan Erkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne olivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.
Marille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei uskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut sitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut ennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin hätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen isän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista semmoisista.
Tavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin nyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa itkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä iloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän hääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan kullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi mitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.
Jaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi hänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli sydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.
Hänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin luja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin rikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun, että köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina pauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi niinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu? Eipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein taistelu.
Jaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä pakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia äkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään huomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin asiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa, ennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä mielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän ensin ja sanoi: "no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?"
"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen", sanoi Jaakko vapisevana ja valjuna.
"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla", sanoi Mari ja silmäili terävästi Jaakkoa.
"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen sydämessäni sulaa onnettomuutta", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.
"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?"
"Teillähän on tänään kihlajaiset."
"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta siitä ei tule mitään tällä kerralla."
"Ehkä toisella?"
"Ehkä toisella."
"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien keskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani asti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi", sanoi Jaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut pystyssä pysyä.
"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle itserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?" sano! Mari hämmästyksissään.
"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari", sanoi
Jaakko ja hengitti helpommasti.
"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut sen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen aina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa", sanoi Mari kummastellen.
"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun pettänyt?" kysyi Jaakko.
"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa hankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille", sanoi Mari.
"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä koskaan, ei koskaan", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi sydämellensä.
Mari ei vetänyt kättään pois. "Sinuun on se luottanut ja sinuun se aikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa, sinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi niitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko, meillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa", sanoi Mari liikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään kadonnut.
"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en ole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan omakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi kuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean tehtävämme suorittaa isäsi kanssa?" puheli Jaakko innostuksissaan, ja liikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.
"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä", sanoi Mari lujasti.
"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi."
"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni."
"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?"
"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla parane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta kaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi", sanoi Mari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.
Tällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki ja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja jopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin kiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista talouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä hyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä kylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen pantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta lehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille myötäjäisiksi.
Mauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja sanoi jäykästi ja lyhyesti: "en anna mitään ennen kuolemaani".
"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta aivan verihampaana", koki Erkki muistuttaa.
"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin olkoon kelpaamatta", sanoi Mauno jäykästi.
"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen sopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että voimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja parasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin elämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi", liehakoitsi Erkki, sillä hän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.
"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin myöntyvän.
Sulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin missäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden katselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa toisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta huoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän ei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta sittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän päätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat ehdottomasti ominaan.
Mari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas mieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli menemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä kiinni ja sanoi: "mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?"
"Mene tuosta tiehesi!" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.
"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua paremmasti kohtelemaan", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.
"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?" kysyi Mari ja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.
"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää", sanoi Matti ja asetti itsensä hyvin juhlalliseen asemaan.
"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä vaan poika ja tyttö", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.
"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi" vakuutti Matti suurella varmuudella.
"Se saattaa kyllä olla mahdollista", sanoi Mari isosti ja nauroi että oikeen ajeli; "mutta", lisäsi hän hiljempää, "ei koskaan sinun kanssasi"
Sillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti suostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän vanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta sanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.
"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian sanoo?" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin vähän peloissaan.
"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan vielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä", sanoi Mauno jyrkästi.
"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen mieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen kysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan. Eihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe lastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät molemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan morsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset", esitellä lorotteli Erkki.
"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta varten", sanoi Mauno jyrkästi.
Kamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat pidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.
"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä. No, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän kohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari tänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!" hövelsi ja hekotti Erkki.
Vaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä vapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky, jota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen jyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen julkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei ollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara vastarinta. — Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen vaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä — hetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä olevan elämänsä kohtalon — oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja punasteli?
Molemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä henkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen kokelaat.
Mari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä hyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa päässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua merenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää piippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä, otsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän levottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.
"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli soikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole kauneutta ja uljuutta vailla", rupesi Erkki hälisemään lyhyen vaitiolemisen perästä.
"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka on sinulle ilmoitettava", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä suorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat kulmakarvansa.
"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen", sanoi Mari ujosti, ja hänen äänensä värähti.
"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä", sanoi Mauno ja oikasi taas itseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia kulmakarvojansa.
"Minä olen sydämeni antanut toiselle", sanoi Mari, ja hän alkoi saada takaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.
"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?" sanoi Mauno ja kavahti pystöön.
"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.
"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti puhut?" kysyi Mauno tuimasti.
"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on — Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!
Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.
"Sinä olet ajattelematon tyttö. — Tintta Jaakolle! — kerjäläiselle, viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni — ajattele!" puhkesi Mauno viimein sanomaan.
"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi
Mari.
"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa", sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.
"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan. — Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Mari lujasti.
Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista. Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".
Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan alinomaa alaspäin. He lähtivät.
"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään
"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki hajamielisenä.
"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno tyttärelleen, toisien mentyä.
Mari ei vastannut mitään.
"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."
"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja lähti pois.
V.
Kovia, voitollisia aikoja.
Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi; Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä uhrasit, paljon sinä uskalsit.
Me jätimme Marin kotiinsa ja tiedämme, mitä hänen isänsä hänelle viimeksi sanoi. Sen koommin ei Mari nähnyt isäänsä. Kamariinsa, lukon taa sulkeutui hän. Mari oli oppinut tuntemaan isänsä, oli oppinut tietämään mitä hänen sanansa, päätöksensä ja käskynsä merkitsivät. Hän ei etsinyt isältänsä armoa, sillä hän tiesi, ett'ei sitä tule.
Tuon ankaran poislähtö-käskyn isältään saatuansa meni Mari äitinsä tykö. Kosiomiesten niin äkkinäisestä ja nolosta poislähtemisestä oli emäntä jo aavistanut, ett'eivät asiat taida aivan hyvästi olla. Hän oli levottoman ja kalpean näköinen ja oli jo kauvan koettanut saada selkoa asiain menosta, mutta turhaan, sillä emäntä oli ainoa koko talossa, jolle isäntä kaikkein vähimmin selitti asioitaan.
"Mitenkä nyt on, Mari, asiat?" kysyi äiti alakuloisesti, kun Mari tuli huoneesen.
"Huonosti äiti-kulta", sanoi Mari nolosti.
"Sinä et siis suostunut heidän tarjoukseensa?" kysyi äiti.
"En minä sitä voinut tehdä, äiti-kulta", sanoi Mari.
"Kiitos Jumalan! Minä pelkäsin sinun suostuvan; en luullut sinulla olevan sitä rohkeutta, että olisit vastaan pannut, jos ei asia olisi mieluisesi ollut. Kauvan on minun mielessäni ollut salainen aavistus, ettei Marttalan Matin elämän kumppani tule onnelliseksi", sanoi äiti.
Mari avasi äidilleen sydämensä. Hän kertoi kenelle hän on sydämensä antanut, kuinka hän sen julkisesti ilmoitti kosioille ja isälleen, kuinka hän seisoi lujan isänsä kanssa kahdenkesken ollessaan, ja kuinka isä oli hänet ajanut pois kotoaan tyhjin käsin.
"Tunnustaa täytyy, ett'et sinä ole toimella valinnut, rakas lapseni. Rivo, viinaan menevä nuorukainen on Jaakko ja päälliseksi köyhä, ja köyhyys ei ole mikään hauska kumppani ihmiselle tässä maailmassa. En tällä tahdo sanoa että ihmisen tulee välttämättömästi olla rikkaan, enkä sitä, että rikkaus on ihmisen suurin onni, mutta jos ihmisellä on jokapäiväisen elämän tarpeet, hyvän kumppanin ohessa, niin se ei suinkaan pilaisi asiaa", puheli äiti surumielin.
"Rakas äiti! Te ette tunne Jaakkoa; te tuomitsette väärin häntä. Jaakolla on sekä tahtoa että voimaa parantaa itseänsä ja kukistaa niitä intohimoja, jotka häneen ovat päässeet vähissä määrin juurtumaan. Sitä vastaan näen minä enimmän osan nuoria miehiä vaipuvan yhä syvemmälle, alituisesti käsillä-olevaan turmelukseen; he vajoavat, mutta Jaakko nousee. Hänellä on hellä ja tunnollinen sydän; Jaakko on hyvä mies, äiti-kulta", puheli Mari innokkaasti.
"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä pakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin kerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast… En minä tahdo pakoittaa sinua — paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei ihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän asiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan sekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta köyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä se, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa, vaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin", puheli äiti.
"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän senkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä auttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin olen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on ollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!" sanoi Mari ja tarttui äitinsä käteen kiinni.
"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki yötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän ajaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha — älä lähde vielä, Mari!" puheli ja hätäili lyöty äiti.
"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja itsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä", pyyteli Mari.
"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni vaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi", sanoi äiti.
Hän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven taa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun ei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. "Mauno, Mauno, avaa ovi! Kuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa", rukoili hän ehtimiseen.
Vihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.
"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?" kysyi Mauno kolkosti.
"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä, kuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja pois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla päivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän hän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja anna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!" rukoili lapsensa etua valvova äiti.
Maunon otsa rypistyi. "Minulla ei ole lasta. — Laita niin, ett'ei minun tarvitse häntä enään koskaan nähdä", sanoi hän sitten kolkosti.
Murrettu, puoleton äiti lähti sen käskyn kanssa pois.
Kun hän tuli Marin tykö, purskahti hän katkeraan itkuun.
"Kova on isäsi, voimatoin on äitisi", sanoi hän itkunsa seasta.
"Tiesinhän minä sen", sanoi Mari ja koki lohdutella murheellista äitiänsä.
Äiti rukoili kovin tytärtänsä, että hän olisi vielä yötä kotona ja vasta huomenna lähtisi. Siihen suostui Marikin ja ylis-kamari sovittiin yön ajaksi hänen turvapaikaksensa isän vihaa vastaan.
"Joko hän on mennyt?" kysyi Mauno, kun emäntä tuli hiljan illalla illallistansa syömään.
"Jo, jo hän on mennyt. Voi, voi sinua Mauno! Sinä ryöstit minulta ainoan lapsen", sanoi emäntä, vapisevalla äänellä.
Mauno ei sanonut mitään, sillä hänen tapansa ei ollut semmoisiin mitään vastata.
Seuraavana päivänä kun väki meni työhön, lähti Mari. Sitä ennen oli murheellinen ja hellä äitinsä halaillut ja syleillyt häntä ja kastellut kuumilla kyyneleillä ainoata ja tuolla lailla kotoansa pois lähtevää lastansa. "Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän viimeiseksi jäähyväiseksi.
Me olemme nähneet Marin jo kulkemassa, nyytti kainalossa, pitkin kylää. Hän meni nyt Korpelaan. Viime iltana oli Jaakko, emännän välityksellä, saanut tavata Marin. Siellä hän kuuli miten asiat olivat kulkeneet. Jaakko ei suinkaan ollut suruissaan noista tapahtumista, sillä niiden kautta hän oli juuri saanut mitä oli toivonut. Iloisella mielellä lähti hän heti Korpelaan. Siellä hän avasi sydämensä isännälle ja kertoi hänelle koko asian. Sitten pyysi hän, että isäntä ottaisi Marin taloonsa, niinkuin palveluspiian. — Jaakko oli nyt ensikerran elämässään pitämässä huolta yhteisestä elämästä.
Korpelan isäntä kummastui suuresti, kuullessaan, kuinka suuret tuumat Jaakolla oli, mutta lupasi ottaa Marin vastaan, niinkuin oman lapsensa. Kumminkaan ei Korpelan isäntä uskonut Mäkelän Maunon kovin kauvan pysyvän päätöksessään, ja hän lupasi ruveta välittäjäksi; Korpelan isäntä ei tuntenut Maunoa, ei ainakaan tarkkaan. Korpelan isäntä piti paljon Jaakosta, ja sentähden ei hän pitänyt lopen sitä minään erinomaisena kummana, jos Jaakko naisikin Marin ja jos Mäkelän Maunokin vihdoin myöntyisi.
Kun Jaakko sai Marille sijapaikan tietoonsa, juoksi hän kohta Mäkelään
Marille ilmoittamaan, ja siten tiesi hän samota Korpelaan.
Samana päivänä kun Mari lähti kotoaan, tuli Marttalan Erkki Mäkelään, tietämään miten asiat isän ja tytön välillä päättyivät. Erkki ei ollut nyt liiaksi puhelias, eikä ollenkaan hekotuksen tuulella. Heti kun hän tuli Maunon kamariin, otti Mauno kaapistaan arvokkaan näköisen tavaramytyn, ojensi sen Erkille ja sanoi: "tässä on kihlanne, pankaa ne mihin tahdotte".
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Erkki ällistyen.
"Merkitys on aivan asian mukainen: te saatte kihlanne takaisin", sanoi
Mauno.
"Eikö naimisesta sitten tulekaan mitään?"
"Te saatte naida tahi olla naimatta, aivan mielenne mukaan, minun ei tule koko asiaan mitään."
"Mitenkä? Isän ei tule lapsensa naimiseen mitään!"
"Minulla ei ole enään lasta", sanoi Mauno synkästi.
"Mitä tämä nyt on, onko Mari kuollut?"
"Luultavasti hän vielä elää, mutta hänellä ei ole enää isää, enemmän kuin minullakaan lasta, ei hänellä ole kotoa, ei perintöä; minä olen hänen ajanut pois kotoa, ymmärrätkö" sanoi Mauno jäykästi.
"No saakeli! Mihinkäs sinun talosi ja tavarasi joutuvat kuolemasi jälkeen?" kysyi Erkki ällistyen.
"Luultavasti ne eivät tule sinulle, eikä sinun pojallesi", sanoi Mauno jyrkästi, sillä hän rupesi huomaamaan, millä perustuksella nuo Erkin naima-tuumat olivat.
Erkki tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Vaikka hän oli niin puheliasta laatua, ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa; mykkänä sieppasi hän Maunon tarjoamat poikansa kihlat ja lähti pois.
Kun Erkki pääsi kotiaan, oli Matti häntä heti vastassa, kyselemässä ja tietoja ottamassa Mäkelän nykyisistä kuulumisista.
"No, millä tuulella nyt Mäkelän Mari oli?" kysyi hän heti isältään.
"Mäkelässä ei ole enään Maria."
"No, hitto vieköön! Missäs hän on?"
"Isänsä on hänet ajanut perinnöttä pois kotoaan."
"Pois kotoaan? Ja minkä vuoksi?"
"Sentähden kun ei hän luopunut Tintta-Jaakosta ja ottanut sinua."
"Missä Mari sitten nyt on?"
"Olen kuullut hänen ruvenneen Korpelaan palvelukseen."
"Hah, hah, haa! Mukava muutos kauniille ja rikkaalle itsepintaiselle! Mutta jumaliste, tuo muutos on minulle eduksi", sanoi sitte Matti, hiukan mietittyään.
"Mitä mietit?"
"Mietinpä lähteä Maria köyhänä kosimaan, nyt hän varmaan ottaa minut."
"Riivattu, mitä puhut? Mitä tuolla köyhällä rotalla tekisit?" sanoi isä säikähtäen ja kauhistuksissaan.
"Mari on kaunis tyttö, hän miellyttää minua; minulla on kyllä rikkautta; jos Mari onkin köyhä. Minä lähden paikalla häntä kosimaan", intteli Matti.
"Koetasta, riivattu. Nälkää ja köyhyyttä ei saa tuoda minkään kautta meidän taloon. Vai tahdotko, että minäkin ajan sinun pois talostani, yhtä köyhänä kuin Marikin on? Naipas sitten tuo köyhä Mari, jos tahdot", hätäili isä kirvelevällä sydämellä.
"Menen kun menenkin; kukapa muu teidät perii kuolemanne jälkeen kuin minä", sanoi Matti, eikä ollenkaan totellut isänsä kieltoa; hän ei totellut sitä paljon koskaan, sillä hän oli lellittelemällä kasvatettu.
Erilaiset tunteet olivat nyt isällä ja pojalla. Isä pelkäsi ja hätäili, että tuo tottelematoin poika ainakin tuopi tuon köyhäksi tehdyn Marin heidän taloonsa ja köyhyys, puutokset ja viheliäisyys tulee vissimmästi hänen kanssaan. Poika taas oli iloinen, että oikein käsiään hykerteli, sillä hän nyt luuli varmaksi, että Mari hylkää Jaakon ja iloiten ottaa hänet; he eivät tunteneet kumpikaan Maria.
Matti alkoi panna parasta päälleen, valkeinta varrelleen, lähteäkseen Korpelaan, Maria kosimaan; hän otti mukaansa taskukellonsa ja hopealla heloitettua piippua, siihen kuuluvaa tupakkakukkaroa ei myöskään unhoitettu. Nuot olivat Matin mielestä erinomaisen mahtipontiset arvon ja rikkauksien merkit. Kaikki reilaan saatuansa, lähti hän.
Oli pimeä syys-ilta ja kirkas takkavalkea palaa lekotteli iloisesti Korpelan takassa; sen valolla ja ääressä teki talon akkaväki käsitöitään; heidän joukossaan oli Marikin ja kehräsi valkeita, hienoja villoja. Vähän taaempana veistelivät miehet vuoden ajalla tarvittavien tarviskalujen raaka-aineita kuivaamaan. Puhe-vaihtelo oli iloisessa ja vilkkaassa käynnissä väen kesken, sillä he olivat kaikin iloisia ja toisiaan rakastavaisia ihmisiä.
Semmoinen oli Korpelan sisällinen asu ja tila silloin, kun ovi aukeni ja Marttalan Matti astui tupaan. Hän oli kaikessa loistossaan: musta, tehtaan verasta tehty liivi oli leveästi auki, melkein lievettään myöten, jonka aukon täytti hyvin röyhelletty, valkoinen, tärkätty ja silitetty kauluri. Liivin päällä riippui paksu ja nähtävästi tätä tilaisuutta varten puhdistettu ja kiiltäväksi hivutettu pronssinen taskukellon kaularihma, joka johtui vasemman-puoliseen liivin lakkariin. Lakkarista taas riippui pari vankkaa, kiilloitettua messinki-eräsintä, joiden alapäissä heilui senkin seitsemän avainta ja muuta koristetta, joiden seassa pari oikein aika hopeaista levyä. Tuo hopeahelainen piippu oli hänellä oikeassa kädessä. Kun vielä mainitsen, että hänellä oli musta, tehtaan verasta tehty takki ja pitkävartiset, punaisella nahalla suullistetut, rasvanahkaiset anturasaappaat jaloissa, niin on tuon toista kertaa yrittävän kosian asu melkein tarkkaan kerrottu.
Kun hän tuli huoneesen, käveli hän juhlallisesti keskelle lattiaa ja katseli arvokkaasti ympärillensä, luultavasti tiedustellaksensa, josko häntä huomataan. Sitte otti hän juhlallisesti piippunsa ja tupakkakukkaronsa esille ja alkoi täyttää piippuaan. Hänellä kyllä oli tulitikkuja, mutta hän katsoi edullisemmaksi tällä kerralla sytyttää piippunsa takkavalkeasta. Hän käveli takan tykö, otti pitkän päreen ja kuurotti sillä hyvin kaukaa valkeaa. Seuraus tuosta kuurottamisesta oli se, että hän joutui itse hyvin kumarruksiin. Tarkoitus oli voitettu, sillä nuot moni-avaimiset kellon peräsimet irtautuivat rinnasta ja heiluivat ja kalisivat toisiansa vastaan; naiset, ja Mari erittäinkin, olivat nähneet tuon heiluvan, kahisevan ja valkean näöllä kimaltelevan avainkimpun, niinkuin Matti oli tarkoittanutkin. Mutta lieneekö hän tuolla arvonsa merkkien näyttelemisellä voittanut päätarkoitustansa, koska naiset katsoa vilauttivat toisiansa silmiin ja koska heidän suunsa vetäysi vienoon ilve-hymyyn?
Kun Matti oli saanut piippuunsa valkean, istui hän likelle Maria ja veteli savuja.
Kukaan ei puhunut mitään.
"Miten sinä, Mari, olet tänne tullut?" kysyi vihdoin Matti puheen aluksi.
"Jaloillani, tietysti, niinkuin sinäkin."
"Minulla olisi sinulle kahdenkeskistä asiaa, Mari!"
"Mutta minulla ei ole sinulle."
"Saanko sitten luvan puhua kaikkien kuullen?"
"Miks'et"
"Sinä olet ajettu pois kotoasi?"
"Niin olen."
"Olet siis köyhä?"
"Niin köyhä kuin vaan joku saattaa olla."
"Mutta minä olen rikas."
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Kuuluupa niinkin se asiaan, kuulehan vaan, sinä pikku juonikko! Sinä olet köyhä, minä rikas, tule meille leipää syömään, meilläpä tuota näyttää olevan", esitteli Matti.
"Kylläpä minulle on leipää tässäkin talossa", sanoi Mari vähän suutuksissaan.
"Ei, mutta sinä et ymmärrä. Suoraan sanoen: minä olen tullut tänne sitä varten, että naisin sinut; luulisin sinulle sen nyt hyvin sopivan, kun olet köyhä", selitti Matti.
"Siitä ei tule mitään, ei koskaan. Oletko niin typerä, että luulet rikkautesi olevan minulle mistään arvosta? Mene, hävytöin, tiehesi ja anna minun olla rauhassa!" sanoi Mari puoli-suuttuneena tuosta hävyttömästä ja tyhmästä puheesta.
"Mutta minä pidän sinusta", sanoi Matti, yhä pitkittäen asiaansa.
"Mutta minä en pidä sinusta", sanoi Mari.
"Mitä? Etkö nytkään vielä pidä minua tuon köyhän rotan,
Tintta-karhunkaan veroisena?" sanoi Matti hävyttömästi.
"Hävytöin tomppeli! Sinä et ole missään suhteessa Jaakon veroinen; vaikka sinulla olisi vuori kultaa vieressäsi, en sittenkään vaihettaisi Jaakkoa sinuun. Mene hävytöin!" sanoi Mari kauhistuen.
"Jassoo! Sinä pidät minua pilkkanasi, kerjäläinen, mutta sen minä sanon, ett'et minua intiksesi pilkkaa", rupesi Matti uhottelemaan.
"Jo nyt menee liika kauvas! Ole, Matti, ihmisittäin ja mene kauniisti kotiasi!" puhkesi Korpelan isäntä sanomaan.
"Teidän ei tule kenenkään minuun mitään, minä saan olla ja mennä kuinka itse tahdon; te olette kaikki kerjäläisiä", huusi Matti ja potkasi samassa lavitsan kumoon!
"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan ulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan", sanoi isäntä.
"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna", uhotteli
Matti ja rupesi hyppelemään lattialla.
Samassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt iltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa, ja muita asioitansa toimimaan.
Kun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.
"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu", huusi hän Jaakolle.
"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?" sanoi Jaakko levollisena ja katsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan ovat.
"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä en pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan", terjui Matti.
"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!" sanoi isäntä.
Kahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen ja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja kantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi hän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella, vaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli siellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään; aikansa möykättyään, meni hän pois.
Jaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria kohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi perässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää puhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät ensi pyhänä kuulutuksille.
Vaikka Korpelan isäntä hyvin kyllä tiesi, minkälaisen vastuun hän saa Mäkelän isännältä, katsoi hän kuitenkin kohtuulliseksi, sekä omasta että Jaakon ja Marin puolesta, käydä Mäkelänkin vanhemmilta kysymässä, mitä he asiasta ajattelivat, ja samassa toivoi hän saavansa ehkä taivutetuksi Mäkelän jäykän isännän leppymään ja ottamaan tyttärensä ja tulevan vävynsä kotiansa. Seuraavana iltana lähti hän noiden raskasten asiainsa kanssa Mäkelään.
Sinne tultuaan istui hän, hyvän päivän sanottuaan, penkille. Mauno tuli häntä tervehtimään.
"Mikäs kumma teidät on tänne tuonut?" sanoi Mauno vähän ällistyksissään, sillä nuo miehet eivät olleet juuri usein yksissä olleet, erilaiset luonteet kun heillä oli.
"On minulla erityistä asiaa teille ja emännälle, jonka tähden pyytäisin saada teitä kolmenkesken puhutella!" sanoi Korpelan isäntä.
"Tulkaa tänne kamariin!" sanoi Mauno ja alkoi kävellä kamariansa kohden; Korpelan isäntä ja talon emäntä seurasivat jäljessä.
"Ja asianne sitten?" sanoi Mauno kamariin tultuansa, samassa kääntyen vieraasensa päin.
"Onhan minulla asiaa, olen — minä olen puhemiehenä. Ainoa tyttärenne, Mari, ja Jaakko Tinttala aikovat mennä keskenänsä naimisiin, jonka tähden tulin teidän mieltänne asiassa tietelemään", sanoi Korpelan isäntä.
"Minulla ei ole enään tytärtä, minulta ei tarvitse mitään semmoista kysyä, itsekukin tehköön niinkuin parhaaksi näkyy", sanoi Mauno, kulmiaan rypistäen.
"Teillä on kuitenkin lapsi, tuo herttainen Mari, vaikka kohta olette hänen pois tyköänne ajaneet. Eikö kävisi taas laatuun, että peruuttaisitte käskynne ja ottaisitte tyttärenne ja tulevan vävynne kotiinne takaisin?" esitteli Korpelan isäntä.
"Tyttö on ollut tottelematoin minua kohtaan", sanoi Mauno.
"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin tehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa tähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä lujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin elämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa tahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky; hänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen suonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä kumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on enemmän miestä kuin luullaankaan", puheli puhemies.
"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen liiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto", sanoi Mauno.
"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet pistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot puuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on ihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen sydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista taisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä hyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille itsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne", puheli Korpelan isäntä edelleen.
Pitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.
"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin hän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin hyvä olla; tee nyt niin Mauno! — Jaakko on kelpo mies", ehätti emäntä rukoilemaan.
Mauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä yhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti raskaammin kuin tavallisesti.
"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty seisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa?" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös, oikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan isäntää silmiin.
Luultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä hetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee eloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa kohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen jäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt vastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja kunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty. Hän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua väärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin tehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman rakkautta ja velvollisuutta — niin, antoi pahan voittaa hyvän.
Kun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta sanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo onnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat sisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja Korpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.
Kun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä ilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja sovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran surumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle Korpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut kovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta kappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.
"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan", sanoi vaan Mari.
Seuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika Tinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran avioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen kuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan harmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan selville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. — Sala-kapakan poika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär — olisiko se mahdollista?
Koko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta mitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta Mäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja Korpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon kuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena ollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan isännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.
Paljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta. Ymmärtäväisemmät sanoivat: "se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia, Jaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo vaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa". Mutta toiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä nurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli tarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.
Nyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka tuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin juhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin ankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat tapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut mitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan isännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja kokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa asiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: "siitä asiasta ei sanaakaan", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.
Mitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät tavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän viikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä ei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset — kuka voipi kaksi yksineuvoista eroittaa?
VI.
Rohkeita päätöksiä — pikku tupa.
Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa, kotinsa — isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun, ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt, että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.
Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti, jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.
Uusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren parikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi kutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas tulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat kysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti heidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi keskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo johonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli, joka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti tulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja luottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät pelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta silmiin.
Ensi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan palvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan elämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma pesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan linnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat Jaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta tuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä elämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he olisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka latvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka niin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin nyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin pesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen, ison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli olevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä käsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset mielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin onnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia aikoja ne.
Kunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian on asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty. Vuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut edes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.
Niin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin harvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon, eikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin. Elon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan sadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä iloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain kauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon iloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he nyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi tasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot laulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän tietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän niin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja tiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne olisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja kotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.
Vaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan vähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut mielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla ihmisillä oli paljonkin puhetta.
Kun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän saisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko maksulla tai toisella päivätyöllä.
"Kelpolailla, maksutta ja sijaisettakin", sanoi isäntä.
Jaakko lähti; kukaan ei tietänyt mihin, ei Marikaan. Mari oli koettanut kysyäkin, mihin hän menee, mutta Jaakko oli vastannut vaan: "Käymähän".
"Mikähän Jaakolla nyt on mielessä?" arveli Korpelan isäntä.
Kylän viimeisissä taloissa nähtiin Jaakon kävelevän metsään päin — lapio olalla.
Päivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan illalla tuli hän.
Jaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein nauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän; näyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon synkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.
Illalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia uutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he niin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli perheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen etsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja siinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.
Kun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja suuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla; tuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä tuossa pikku tuvassa.
"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin paikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan omaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja kaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti, selitä heti, minä en tule aikaan — minun on nyt niin hyvä olla", hätäili ja puheli Mari innossaan.
"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi kyllä", sanoi Jaakko.
"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman peltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat terveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen käsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian, Jaakko!" puhui Mari ilon innossaan.
"Vuorenmaan takana", sanoi Jaakko.
"Onko se likellä Metsälampia?" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne seudut.
"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella", sanoi Jaakko.
"Siis aivan lähellä sitä rumaa ja vetelää hillarämettä, jossa niin monasti olen hillassa käynyt; onpa se ruma paikka lähellä pikku tupaamme", sanoi Mari vähän huolissaan.
"Se räme, lammin ympärillä, on juuri se, joka parhaiten miellytti minua. Vaikka se onkin niin ruma ja vetelä nykyään, on siinä kuitenkin sievä savi-pohja läpeensä, eikä ole nykyäänkään kuin parin kyynärän päässä maan pinnasta; minä olen tänä päivänä lapiolla koetellut ja tutkinut joka paikasta rämeen pohjan. Veden saa rämeestä ja järvestä putoamaan Kurnuvan ojaan, johon ei ole lammesta kuin noin kuusisataa syltä. Rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa, kun vaan siinä työtä tekee", selitteli Jaakko.
"Vai niin! vai tulee niinkin rumasta maasta viljamaa, kuin Metsälammen räme on! Minä en semmoisia ymmärrä, mutta yhtä minä ymmärrän tehdä, kun kerran sinne tullaan, sen saat nähdä, Jaakko. Mutta enpä soisi Metsälammen tulevan kuivaksi, sillä silloin siitä kuolisi kalat, joita niin usein olen sieltä onkinut; minä kävisin pikku tuvastamme usein niin mielelläni onkimassa niitä mustia ja iloisesti hyppiviä ahvenia, joita järvessä on", liverteli Mari.
"Metsälampi on syvä, sitä ei tarvitse kuivaksi laskea viljelysten tähden, ja silloin siitä tulisi vaan entistä parempi onkivesi", selitti Jaakko.
"Voi kuin hyvä, voi kuin hauska", sanoi Mari, ja uni rupesi häntä vaivuttamaan virvoittavaan helmaansa, sillä päivän ponnistukset ja vaivat velkoivat kiivaasti mitä heille oli tulevaa. Ei Mari huomannut kysellä sitäkään, miten tuo Metsälammen seutu omaksi saataisiin, eikä hän tuntenut sen tiedon tarvettakaan, sillä Jaakko oli sanonut saatavan ne aivan omaksi ja siinä oli Marille kylläksi tietoa ja vakuutusta, sillä olihan Jaakko hänelle kaikki kaikessa.
Pian nukkui Jaakkokin, sillä elämän huolet tuntuivat olevan puoleksi poistetut.
Tuo Vuoren tausta, Metsälammen tienoo, oli kruunun liikamaata, sen oli Jaakko poikasesta pitäin tiennyt. Juuri viimeisinä aikoina oli hän ruvennut miettimään, eikö sinne saisi mökin paikkaa ja olisiko siellä viljelykseen kelpaavaa maata. Hän oli nyt tarkastelun tehnyt ja semmoista oli hän löytänyt, jota halusi, ja nyt hän aikoi ryhtyä tuumasta toimeen.
Aamulla ilmoitti Jaakko Marille, eitä, jos asiat käypi laatuun, hänen täytyy heti lähteä läänin pääkaupunkiin, jos mieli oli saada Metsälammen tienotta omakseen. Mari ällistyi hyväsestään, kun kuuli, että Metsälammen omistusoikeuden saamisesta oli niin paljon vaivaa, että täytyi matkustaa aina läänin pääkaupunkiin asti. Mutta kun Jaakko selitti, että niin oli tehtävä, suostui Mari mielellään.
Sitte meni Jaakko isännän luokse, selitti hänelle asiansa ja aikeensa, ja pyysi eroa palveluksestaan. Isäntä suostui ilolla kaikkiin Jaakon esityksiin, maksoi hänelle koko vuoden palkan ja kehoitti vaan Jaakkoa jatkamaan yritystänsä.
Jaakko sivalsi eväslaukun selkäänsä ja lähti vielä samana päivänä jalkasin tallustelemaan läänin pääkaupunkia kohden.
Niin hyvästi toimitti Jaakko siellä asiansa, että vielä samana syksynä oli Vuorenmaan takana olevat Metsälammen tienoot maanmittarein kiertämät ja paaluttamat kahdeksasosa-veroisena kruununmaana Jaakolle.
"Mikä tälle talolle nimeksi pannaan", oli maanmittari kysynyt Jaakolta, kartanon maan paikalla.
"Tinttala on minun sukunimeni nykyään, sillä semmoiseksi on se kirjoissakin jo muuttunut, vaikk'ei se alkujaan semmoinen ollut. Tinttala tulkoon tästä talostakin, sillä minä en aio nimeäni hävetä, mutta talosta ei saa tulla semmoinen Tinttala, jossa viinaa tintattaisiin", sanoi Jaakko, ja Tinttalaksi kirjoitettiin uudistalo.
Jaakko ja Mari eivät ruvenneet enään palvelukseen seuraavana vuotena, mutta yhtäkaikki tekivät he työtä niin paljon kuin voivat ja panivat säästöön saaliinsa, alkavan taloutensa varaksi. Korpelassa olivat he huonetmiehinä.
Kevät-talvella alkoi Jaakko jo kulkea uudessa Tinttalassa työssä. Ensimäisenä työnä oli hänellä hirsien hakkaaminen ja veistäminen, sitten kartanon paikan perkkaaminen. Hän pyysi ja sai Korpelan isännältä hevosen päiväpalkalla, jolla hän vedätti hirret paikalle. Kun oli saatu raaka-aineita kartanoksi aiotulle paikalle, tuli salvaminen työksi ja nyt oli pikku tuvan tekeminen todellisuudessa, eikä vaan paljaissa uneksimisissa ja tuumissa.
Kun kevät tuli ja lumi suli, ja kun se juoksi vetenä puroihin ja virtoihin, oli Jaakon pikku tupa jo harjapäällä ja vesikatossa. Silloin oli vielä maa kolkkona, talven tappamana, mustana kulona, eikä mitään elon merkkiä vielä näkynyt, ainoastaan linnut visertelivät iloisesti puissa.
"Niin, niin! Olkaa vaan iloiset ja rakentakaat pesänne, pesääni minäkin rakennan ja onpa se jo hyvällä alulla; tehdäänpäs vaan pesää yksissä neuvoin", puheli Jaakko lintusille, noille ainoille kumppaneilleen, jotka hänellä tuolla metsän korvessa päivät ja viikot olivat kumppaneina.
Kun maa oli sulanut talven vahvasta roudasta, jolloin aurinko paistoi lämpimästi ja herätti uuteen eloon torkkuvan luonnon, ja kun maanmies oli toivoin heittänyt siemenensä pehmitettyyn peltoonsa, oli Jaakon pikku tupa jo katoissa ja lattioissa, ja oikein lasi-akkunoissa, jos kohtakin pienissä, ja uloslämpeävä takka seisoa törötti nurkassa, kalkilla valkeaksi siveltynä.
Mari oli useat kerrat käynyt katsomassa tuota pikku tuvan teosta, mutta viimeisen valmistuksen ajalla ei hän ollenkaan käynyt siellä.
Nyt olisi Jaakon ollut alottaminen navetan salvaminen, mutta Mari ei antanut siihen ryhtyä, hän, näette, tahtoi muuttaa sinne jo asumaan, kun tiesi että pikku tupa oli jo valmis; ruvettiin siis puuhaamaan muuttoa. Jaakko kantoi jo edeltäpäin sinne ne vähäiset talouden kapineet, mitä heillä oli, ja laittoi ne järjestykseen. Hän oli välitöillään tehnyt pienen, sievän hyllyn ja asettanut sen takka-seinälle. Siihen asetti Jaakko kupit järjestykseen ja pienen, sievän kauhan, jonka hän myös oli tehnyt. — Muutoin oli hän pesnyt ja siistinyt huoneet. Korpelasta sai Jaakko taas hevosen, jolla hän vei uuteen taloonsa isompia kapineita, niinkuin sänkyä, pöytää, pataa j.n.e. He olivat Korpelasta työpalkoistaan ottaneet lehmän ja pari lammasta, jotka heillä olivat nyt koti-eläinten alkuina; ruokatarpeita oli heillä myös säästössä niin paljon, että tulivat kesän hyvästi toimeen.
Kesäkuun alku-päiväin eräänä iltana lähtivät he Korpelasta, kummallakin suuri tuohikontti selässä. Mari taluttaen lehmää edellä ja Jaakko ajaen jäljessä, samassa nuorasta taluttaen eli oikeammin puoleksi kantaen molempia lampaita; niin tultiin pikku tuvalle. Jaakko oli ison kuusen juurille rakentanut kuusen haoista tilavan suojan lehmää varten, ja siihen kytkettiin Muutikki kiinni. Lampaat pääsivät heitä varten tehtyyn, pieneen, korkeaan ja haoilla katettuun aituukseen, ja niin oli elikot sioitettu.