language: Finnish

TIURI JA PAJARI

Romaani vuodelta 1314

Kirj.

SIMO ERONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

    I. Pohjankävijäin kotimatka.
   II. Visbyn hansakestien lähettiläät.
  III. Tiurin linnassa.
   IV. Uhrijuhla ja juomapidot.
    V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja.
   VI. Pajarin tytär metsästää
  VII. pajari tekee markkina valmistuksia.
 VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari.
   IX. Urin haukka lentää satimeen.
    X. Ari taatto saa salaperäisen viestin.
   XI. Pajarin vanki.
  XII. Pajarin pidot.
 XIII. Tiurin markkinat.
  XIV. Heimokäräjät.
   XV. Karjalan miesten nousu.
  XVI. Pajarin linnan piiritys.
 XVII. Öinen taistelu.
XVIII. Urhojen kummut.

I Luku.

POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.

Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt Etelä-Saimaan avarampia selkiä.

Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin, että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen. Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten tunnusmerkki.

Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin. Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin. Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.

Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne asti retkeilivät.

Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen, ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt, jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.

Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti. Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat, riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja sinne palaa miesten mieli.

Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori, pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä, mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee, mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet nuorempien tehdä.

Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi. Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta, sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä suuren taattonsa syvä elämänkokemus.

Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen, jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta alas iskee.

Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä »Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana. Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka, joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut melkein vesirajaan.

Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.

— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen, virkahtaa hän.

— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.

— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä
Vuoksenniskaan?

— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen telateiden korjaajat.

Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan, jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta tervetulleeksi.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia. Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.

Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta, uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi olkansa yli kertojaan vilkaisten:

— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia narrataksenne niistä haastelette.

— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.

— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta. Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.

Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.

Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan, jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä, heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.

Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman puoleen hän virkahtaa:

— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.

— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut Yrjänä Kuisma huudahtaa:

— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.

Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:

— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme vähän enemmän kotioloista tarinoida.

Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut. Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla, ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.

Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.

Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin. Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan omaksi veneineen ja riistakuormineen.

Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää. Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä; ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.

Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua, voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.

Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.

Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua. Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.

Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:

— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja hätäilemättä!

Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen, näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.

Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin Haukan huuto:

— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä, tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.

Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala. Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön. Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:

»Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

    »Urhot, olkaa mielissänne»,
    näin hän haastoi, »ylhä Odin
    tahi taatto taivahinen
    Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna, kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten uudisasukasten savupirttejä.

Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle, Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin levähtämään ja eväitä haukkaamaan.

Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.

Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä samana iltana ehtiä.

Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida. Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan. Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista, jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä. Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.

II Luku.

VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.

Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja. Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.

Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi: heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten kuuluisaa heimovanhinta.

Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.

Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla, kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin linnanisäntien luvalla.

Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.

Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla. Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.

Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan. Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita, että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin linnaan.

Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon, jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä: heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.

Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta. Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta huudahdusta:

— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla purjehtia!

— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. — Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä sanotaan Imatraksi.

— Imatra… Imandra… Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori saksalainen.

— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä, tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.

Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta, tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.

— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän huudahti.

Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa säyseästi vakuuttaen:

— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan, sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin valoihin ja vakuutuksiin.

— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän ystävyyttämme.

— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia raatimme palvelukseen värvätyksi.

Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene, joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen tavanmukaisen tervehdyksen:

— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!

— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin rannalta.

— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää, ilmoitti Bartolomeus.

— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme olkaa!

Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään, veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen, jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan tervetulleiksi Karjalan maille.

— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin linnaan jatkatte.

Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan, mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas kestitys.

Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.

— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja
Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.

— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet. Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen varuillaanolo.

— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan kurkihirtesi alla tyhjennän.

Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta. Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään näitä vieraita kestitsi.

Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen joukon kestitykseen.

Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:

— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.

— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä, puuttui puheeseen Niilo ritari.

— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät. En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien ja Karjalan miesten ystävyys.

Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:

— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.

Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:

— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri, tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.

Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko
Kumoinen rannalle jääneitä:

— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.

Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia. Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.

III Luku.

TIURIN LINNASSA.

Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja. Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli kokonaisuudessaan kulkukunnossa.

Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan. Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat, mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin esteettömästi voivat ankkuroida.

Varsinaisten vastaanotto valmistelujen keskipisteenä on kuitenkin Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten jousimiesten ja asepoikien kera.

Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan, niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.

Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn suoritusta.

Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä, joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja täältä oli kasvateikseen haalinut.

Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.

Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä. Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan. Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.

— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.

— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.

— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.

Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.

— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään vainomatkoilla tuoneen.

— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito, joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin suvun vaiheista.

— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta
Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.

— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin… Ilves-Tiuri? utelee
Kyllikki neito.

— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä, selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.

— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.

— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.

— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa sieltä päin.

Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen, Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.

Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten, kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.

Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi, jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta- ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin. Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.

Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.

Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella, mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää sormillaan ja kertoilee poikasille:

— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.

Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt kysyy nuori Aarni:

— Minkätähden sen pitää niin olla?

— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.

— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.

— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa jousimies.

— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori
Orava innostuneena.

— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo
Aarni päättävästi.

— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. — Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin osannet nuokin merkit lukea.

Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on antanut hyvän alkuvauhdin.

Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo
Kyyrö vanhus.

— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.

Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla pukeutumaan.

Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:

— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!

— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos
Kalevi minusta ensinkään välittää.

— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?

– Eipäs kuin Imandra äidin.

— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään, että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti kehuneen.

Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta, miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.

Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti Tiurin linnaan elämään.

Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.

— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.

— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa vastaanotetaan.»

Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan. Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.

— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.

— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.

— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri ystäväni.

Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään
Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:

— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton, niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.

— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus… vähän vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.

Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar asetti niitä heidän tielleen.

Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.

Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?

Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.

Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko. Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä, jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa, jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä. Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka koristeina on suuria hopealevyjä.

Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa. Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa, sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia. Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.

Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle, tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi jotakin juotavaa.

— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni, kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla huuhdella.

Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan, vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa Tiurin taatto aiheen huoahtaa:

— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.

— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan miehiä heimokäräjillä johdat.

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit. Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?