Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi, että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä kiinteämmin ja tajuisemmin.

Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki ympärillänsä.

— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen.

— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä.

— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee todellisuudeksi teille.

— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä.

— Näin siellä teidätkin, pastori.

— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, – hän vastasi vakavasti.

— Teillä oli kruunu päässä… kirkas…

— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on auttava minua siihen.

— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas… Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu…

Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen.

Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta.

Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan rukoukseen ja ylistykseen.

Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi, sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä.

Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan. Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa.

— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki lähenee.

Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat arvaamattomat asiat kysymyksessä.

Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten asevarastot sijaitsivat.

VI

LÄHTÖ

Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.

Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin – äkkiä — mitä se oli?

Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa kuului laukaus – toinen, kolmas…

— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on tapahtunut.

Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin. Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä portista tietymättömiin.

Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden tietä suoraan.

Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.

— Stoi! — kuului huuto.

Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.

— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi, vastaten rauhallisesti: —

Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin katsomaan, mitä on tekeillä.

— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi epäluuloisena: – Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin laskivat alas.

— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko hievahtamatta.

Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —

— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa, miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!

Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.

Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän tuiketta ikkunoista.

Kuinka Ollin oli käynyt?

Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.

Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin. Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.

— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä varustautumaan.

— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai. Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan minun pääni paljoa maksa.

Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.

— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa riisumishommissa.

— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On taskuasekin. Se hyvä.

— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.

Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.

— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. – Heljä oli jo menossa.

— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo vain kaakku semmoisenaan.

Langokset jäivät hetkeksi kahden.

— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!

Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.

— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan vaikka henkeni.

Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.

— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. – Parvekkeen ovesta!

— Joudu, joudu!

Ei tarvinnut kehoittaa.

— Nyt Jumalan huomaan!

Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa, harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.

— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.

— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, – sanoi Mikko. — Kas näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.

Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.

— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —

— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.

Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus. Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle, joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.

Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.

— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia hakemassa?

Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.

Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.

Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin? Kenen ja keitä vastaan?

Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?

Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.

Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja, niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää, että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.

Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana… Itse hän oli Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.

Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten pistimiin olivat tarttuneet.

Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.

Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien suojassa… Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut. Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.

Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?

Ei tiedä. — —

Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen kaikkea hän, sananjulistaja.

Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?

Miksi uni yhä pakeni?

Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa — vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan humina ympärillä.

Kruunu…

Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.

Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.

Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.

Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.

Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.

— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään, nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?

— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi… Nyt minä puristan ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee meille linnan, kun hän palaa.

Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei jaksanut enää yksin.

— Pannaan se menemään mäkeä alas. – Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi… Taikka eipä, se on vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —

— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo, ei saa!

Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo oli kova lapsen hennoille kätösille.

Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.

– Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.

— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.

Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu pilvivaippa verhosi taivaan.

— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.

— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.

II

VII

PUNAINEN AIKA

On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa, eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään, jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä, käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon soitolla ja paukkinalla.

Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta.

Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan, ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti, vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa, mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä? Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä.

"Oi isänmaani kultainen ja kallis, sinua kaikki työni tarkoittaa…"

Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella?

Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"

Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka, joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan" sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar, joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa, tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet sotaan… Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä, joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina pinnalle pohjamudan.

Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin. Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: — Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. —

Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan puolesi!

Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin. Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. – Taisitte itse olla lähettämässä, — tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita. — Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten.

Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin. Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa.

Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä:

"Oon vieras päällä maan, mä täällä kuljen lyhyen iltahetken vaan…"

Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha? Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki. Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro? Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi. He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät, missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat. Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa.

Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät.

— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä.

Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen voimansa kaksinkertaisiksi.

Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa!

Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista, murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä, mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää.

Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään, ennenkuin on rauha.

Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä…

Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa!

Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas aika.

VIII

LAPSET

Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille. Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä. He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli?

— Mennään katsomaan!

Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille.

Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki. Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla siskolla ja muilla.

Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen leikkiin.

— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh!
Ammu, Kalle!

Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti.

— Puh, puh!

— Kaadu, sinun pitää kaatua!

Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi portilta ja heittäytyi väliin.

— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen.
— Älä tee pahaa, kun emme mekään tee.

— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin.

— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? – kysyi Auri, kääntyen Alliin.

— Ei tulla vaan.

— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila.

— Eipä isä ole lahtari.

— Onpa, — todisti Manu.

— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä sen sanot.

Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan.

— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi
Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa.

— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli yleishyökkäyksen merkki.

— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui, otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut.

Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat seisoivat vähän noloina.

— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan.
Tarmo, tule nyt pois.

Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: — Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä on kuullut.

— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee vapaaksi.

— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat.

— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin.

— Juupa!

— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno ole kaatunut. Se ei ole totta.

Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut?

— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan elävän työmiehen otsaan.

Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät.

— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti.

— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä taivaaseen —

— Mutta lahtaripa ei pääse.

— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö!

Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa.

Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee, joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt. — Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? – Lapsen silmistä katsoi epäilevä levottomuus. – Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin Auri oli rauhoittunut.

Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa?

Pastori muisti muuatta nuorta miestä, joka pari pyhää takaperin oli ottanut osaa Herran ehtoollisen viettoon. Viikolla kerrottiin, että hän aseistettuna oli lähtenyt punaisten rintamalle. Ei myöskään yhtään ruumista ollut saatettu puistoon, ilman että pastori ensin oli haettu kasarmille siunaamaan niitä, ja hän oli tehnyt sen käsikirjan mukaan, omia sanojaan lisäämättä, jättäen vainajien sielut Jumalan huomaan. Varmaan Salama jo aikoja sitte olisi kirkonkin suljettanut, ellei olisi arkaillut oman puolueensa paheksumista.

Miksikä ei Herra tuntisi omiaan näittenkin ymmärtämättömien ja harhaantuneitten lapsi raukkojen riveissä, kuten kaikkialla maailmassa, missä ihmiset kamppailivat sumussa ja pimeydessä? Ei tietänyt kenkään, montako huokausta kuoleman kentiltä kohosi Jumalan puoleen, montako niittenkin sydämistä, jotka eksytettyinä kapinan merkkejä kantoivat.

"Rakastakaa vihollisianne!" oli Jeesus sanonut. Esivalta käytti aseita, se oli sen velvollisuus; mutta yksityiselle kristitylle kuului rakkauden laki. Rakkaudella oli viha voitettava.

Tästä hän ja Heljä olivat keskustelleet. – Oi, — sanoi Heljä, — jospa voisin Ollille kirjoittaa! Tiedän, että hän on urhoollinen, ja se on oikein. Kunpa hän vaan ei vihaisi ketään erikseen eikä yhteisesti. Siitä minä kirjoittaisin.

— Ja siitä minä tahdon puhua ja todistaa, – sanoi Mikko.

Tänään hän oli saarnannut koko sydämensä hehkulla siitä rakkaudesta, joka uhrautui ja kärsi kuolemaan asti syntisten tähden. "Hän jätti meille esikuvan, että hänen jälkiänsä noudattaisimme." Eikö sana ollut sattunut sydämiin? Hän oli nähnyt kyyneltyneitä silmiä, ja hän uskoi kylvönsä Jumalan Hengen haltuun.

Tämän jälkeen ei tuntunut hauskalta kotiin tultua kuulla lasten selkkauksesta ulkona leikkikentällä. Laina kiirehti siitä kertomaan heti paikalla. Ei hän itse ollut paljon kerinnyt nähdä, oli vain kuullut huudon ja porun. Mutta äsken hän oli pistäytynyt hakemassa kenkiänsä suutarilta, ja rouva oli ollut kovasti vihoissansa. Hän oli sanonut, että papin poika löi kepillä Akselia, repi naapurin Valtterilta punaisen nauhan ja sotki sitä kengillänsä. Eikä semmoinen tule pussiin, ellei ensin ole ollut säkissä, niin oli suutarin rouva sanonut.

— Ei Tarmo sotkenut nauhaa, — huudahti Auri. — Se oli ihan siisti, kun minä annoin sen Valtterille.

— Lapset saavat itse kertoa, — sanoi Heljä, vieden heidät makuuhuoneeseen.

He kertoivat totuuden mukaan, täydentäen toisiansa. Isä ja äiti olivat hyvin vakavat kumpikin. Pienellä asialla voi tällaisena aikana olla arvaamattomat seuraukset. Lastenkin täytyi oppia käsittämään vastuunalaisuutensa.

— Tarmo lapseni, — sanoi isä, — sinä tiedät, että ei ole oikein tapella naapurilasten kanssa. Jos he eivät leiki kiltisti, pitää tulla pois. Eikö äiti ole niin sanonut?

— On, — sanoi poika, painaen alas päänsä. — Eikä sota-asiat kuulu lapsille. Isä on sanonut, että pienet eivät ymmärrä niitä, ja sentähden heidän tulee vaieta. Isältä ja äidiltä vain saa kysyä ja taas kertoa isälle ja äidille, mitä sattuu kuulemaan. Etkö muista sitä, Tarmo?

— Muistan.

— Nyt sinä kuitenkin olet tehnyt toisin. Sinä ansaitset vitsaa siitä.

Pojan alahuuli alkoi väristä. Vain muutaman kerran hän oli isän vitsaa kokenut, eikä se ollut mitään hauskaa.

Auri hätääntyi veljen puolesta.

— Isä, — sanoi hän kiireisesti, — isä, ei Tarmo ollut paha poika.
Minäkin olin siellä. Anna meille molemmille! Minulle hyvin vähän ja
Tarmolle hyvin vähän, niin se yhteensä riittää. Tämä koski pojan
kunniaan.

— Älähän, — sanoi hän Aurille. — Et sinä tapellut. Kyllä isä saa minua lyödä, mutta Akseli ja Valtteri eivät saa. Enkä minä kärsi, että he puhuvat rumia isästä ja enosta ja valkoisista sotamiehistä!

Isä taisteli liikutustansa vastaan. Käsi oli jo tarttunut vitsaan, mutta hellitti otteensa. Silloin Heljä kumartui pojan puoleen.

— Rakas pikku Tarmo, kyllä me ymmärrämme, että sinä tahdoit isää ja enoa puolustaa. Mutta katsoppas, kultaseni, Jeesuksen omat lapset eivät saa kostaa pahaa pahalla. Jos sinä teet niin, luulevat ihmiset, että isä ja äiti ovat sinulle sellaista opettaneet. Isä voi joutua vaaraankin sen tähden. Sinä suojelet isää parhaiten, jos hillitset itsesi ja olet oikein kiltti.

Pojan silmät suurenivat. Hän oli vaiti kotvan aikaa. Sitte hän sanoi lujasti:

— Minä en enää koskaan tappele heidän kanssaan enkä kerro kirjeistä enkä muusta.

Äiti kääntyi isän puoleen.

— Luulen, ettei vitsaa enää tarvitakaan.

— Samaa minäkin luulen. — Ja isä taittoi sen palasiksi uuniin.

Tarmo ei sanonut mitään, mutta Auri Päivänkukka riemastui ja suuteli heitä jokaista vuorotellen.

IX

KIRJEET

Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn.

— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. – Näillä kavereilla olisi asiaa hänelle. — Kuules, – hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan.

— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti.

Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää.

Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen koputtamaan makuuhuoneen ovea.

— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria.

Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin tilille pienen poikansa tähden.

— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. —
Lainalle hän sanoi: – Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan.

Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin.
Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle.
Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja
esiintyi johtajana.

— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, — alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain hävyttömän näköisiä.

Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet?

— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, – hän vastasi.

— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka?

Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: —
Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani.

Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky vangita pastori ja viedä päämajaan.

— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa, mutta minä olen saanut yhden.

Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa.

— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan sanoa.

— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, – ja minun vanhempaani koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin.

— Jaa, — sanoi punakaartilainen, joka taas oli ennättänyt päästä tilanteen herraksi, — jaa, jaa, mutta milläs lailla nyt kirjeet kulkevat, kun tie on tukossa? Ehkä pastorska tietää senkin, kuka kirjeen toi?

— En, — hän vastasi yhtä nopeaan ja empimättä. — Eräänä aamuna noustessamme kirje oli postilaatikossamme. Joku tuntematon oli sen pannut.

— Onko se totta, pastori? — kysyi toinen vanhemmista miehistä kääntyen pastoriin, joka vaimonsa puhuessa seisoi vaiti, uuniin nojaten. Se ei ollut pelkuruutta eikä toimettomuutta. Miehet eivät tietäneet, että hänen sielunsa taisteli ja teki työtä rukouksessa.

— On, — kuului vastaus. — Voitte uskoa, että vaimoni huulilta ei lähde valhetta enempää kuin omiltanikaan.

— Hyvä on, tuokaa sitte kirje tänne, – komensi nuori mies.

— Minulla ei sitä ole, — vastasi Heljä. – Poltin sen.

Miehen muoto vääntyi ilkeäksi. — Mitäs niitä niin viattomia kirjeitä poltetaan? Sopiihan muittenkin saada tietää, mitä mammalle ja papalle kuuluu.

Pastorin silmät leimahtivat. Tuhoisa sana olisi voinut singota, mutta
Heljä oli nopeampi.

— Itse sanoitte, että kirjeet ovat kielletyt, – hän vastasi. — Tiesin sen enkä tahtonut, että se tuottaisi ikävyyksiä miehelleni, jos tultaisiin kotitarkastukselle. Koko vastuu on minun. Ja nyt olen kertonut kaikki.

Mitä siihen oli sanottava? Jos joku olisi pitänyt vangita, niin se olisi ollut pastorska, mutta eihän sellainen sentään sopinut.

— Niitä kirjeitä ei saa toiste tulla! — kivahti nuori mies, iskien nyrkkinsä kiikkutuolin käsipuuhun, purkaen padotun harminsa siihen. – Ei saa, sanon minä. Ja jos tulee, niin ei saa polttaa. Pitää tuoda esikuntaan.

Pastori ja pastorinrouva vaikenivat. Miehet kääntyivät ja lähtivät hyvästittä. Laina saatteli alas portaita ja kuiskutteli Jannen kanssa, iloisena tilaisuudesta, mutta hyvillään siitäkin, ettei herrasväelle mitään tapahtunut.

Nyt vasta Heljän jännitys laukesi. Puhjeten nyyhkytyksiin hän kätki kasvonsa miehensä povelle. Mikko silitteli hänen hiuksiansa ja suuteli painunutta päätä.

— Rakas, uljas Heljä, — hän sanoi. — Sinä pelastit minut. Uskotko, kuinka vaikea minun oli pysyä vaiti? Sinä puhuit minun tähteni ja minä vaikenin sinun tähtesi.

Heljä hymyili kyynelissä.

Heillä oli onnellinen, valoisa päivä. He veivät lapset ulos jäälle, joka levisi liikkumattomana peilipintana, istuttivat heidät potkureihin ja työnsivät vinhaa vauhtia. Hei, se meni kuin tuulen siivillä. Auri ja Tarmo nauroivat riemusta. Sitte he vuorostaan tahtoivat työntää isää ja äitiä. Pieni alkuvauhti vain, ja tuuli lähti viemään. Siitäkös ilo ylinnä!

Punaposkisina ja virkistyneinä he palasivat kaikki. Lyhyiksi tuokioiksi he olivat unohtaneet punakaartilaiset, sodan, uhkaavan vankilan, niukat leipäannokset ja koko ahdistetun, epävarman olotilansa. Jumala oli lähettänyt heille lohdutusta lapsimielisyyden lahjan avulla, joka osaa nauttia ja kiittää olevasta hetkestä, muistamatta entisiä ja kysymättä tulevia.

Seuraavinakin päivinä Mikko oli reipas ja rauhallinen, mutta Heljä alkoi kulkea levottomissa mietteissä. Entä jos taas tulisi kirje Ollilta? Mitä tehdä silloin? Polttaa — ja kysyttäessä kenties väittää, ettei ollutkaan tullut? Ei, ei. "Vaimoni huulilta ei lähde valhetta enempää kuin omiltanikaan", oli Mikko vakuuttanut. Hän ei ollut tätä luottamusta pettävä. Kuinka hän olisi voinutkaan, omantuntonsa tähden, Jumalansa tähden?

— Minun täytyy kirjoittaa Ollille, — tuli Heljän päätökseksi. — Jos on olemassa salainen kirjeitten tulotie, on tietysti menotie myöskin. Siitä otan selvän.

Mutta sekin huoletti häntä. Tietäminen oli vaarallista, ei pelkästään oman perheen turvallisuuden, vaan itse asian tähden. Sotasalaisuudet olivat niitä varten, jotka isänmaan kohtalosta heittivät arpaa, ei yksityisten hyväksi.

Hän kysyi arasti neiti Jokelalta, yhteiskoulun opettajattarelta, joka johti salaista kutomatyötä valkosoturien lämmikkeiksi.

Neiti Jokela nauroi: — Voi sinua, Heljä lapsukainen. Eiväthän ne asiat ole yhden ja kahden tietona. Miksi et sinä voisi kirjoittaa veljellesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin omaisillensa? Postiasemia on kuusitoista: Sianpää I, Sianpää II, Sianpää III, kuuteentoista asti. Tuo kirje minulle, kyllä minä toimitan menemään. Puhutaan siitä enemmän huomenna, minun syntymäpäivilläni. Tervetuloa, sinä ja kirje!

Heljä tuli kotiin jännittyneessä innossa. Mikko oli kansliassa. Hän istuutui heti kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta paperiarkin, ja kynä alkoi lentää riviltä riville. Oli paljon patoutunutta hänen mielessänsä. Ajatuksissaan hän jo monen monta kertaa oli tämän kirjeen kirjoittanut.

"Olli, rakas veljeni!

Kiitos kirjeestäsi, joka tuli kuin pääskynen ilmojen tietä, emme tiedä miten. Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa rintamassa Suomen vapauden puolesta. En ole enää huolehtinut hengestäsi. Se on Jumalan kädessä. Minua lohduttaa tieto, että isä ja äiti hyväksyvät tekosi. Muuta ei minun tarvitsekaan tietää. Sodalta he ovat turvassa rintaman tuolla puolen. Kirjoita heille, että eivät meidän kohtalostamme murehtisi. Jumala on pitänyt meistä huolen.

Nyt kuitenkin pyydän, että et kirjoittaisi uudelleen. Rakas kirjeesi saattoi meidät vaaraan, josta Jumala pelasti. Olin sen polttanut. Saimme käskyn, että ensi kerralla on kirje tuotava esikuntaan. Sitä luonnollisesti emme tee. Mutta jos punakaartilaiset kysyvät meiltä ja me sanomme totuuden, niin Mikko vangitaan. Isänmaan tähden ja Jumalan nimen tähden on oltava alttiit vankeuteen ja kuolemaan, sen minä kyllä käsitän; mutta tässähän ei ole kysymys muusta kuin meidän yksityisestä kieltäytymisestämme.

Tätä sanoakseni olen kirjoittanut. Vielä minulla on toinenkin pakottava syy. Näemme vihan vallan kauheana ympärillämme. Se myrkyttää ihmiset, pienet lapsetkin. Olen ikävöinyt saada sanotuksi sinulle: Älä vihaa ketään, vaikka mitä kauheita kokisit ja näkisit! Tietysti on oikein olla peloton ja uljas ja täyttää velvollisuutensa, vaikka se vaikeaakin on. Mikko sanoo usein, että esivallalla on raskas velvollisuus, ja sinä olet esivallan palvelija. Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä. Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi.

Jää Jumalan huomaan. Olen totuttautunut -siihen mahdollisuuteen, että kenties emme tapaa toisiamme enää täällä. Tapahtukoon Jumalan tahto, kunhan vaan pidät huolta siitä, että et jää pois suuresta kohtaamisen päivästä Isän kirkkaudessa.

Rakkaimmat terveisemme!

Heljä-siskosi."

Mikon tultua kansliasta hän näytti kirjeen, ja Mikko hyväksyi sen. Heljä ei uskaltanut panna sitä pöytälaatikkoon, vaan piti taskussansa, kunnes saapuisi odotettu toisen päivän ilta. Jospa vaan ei mitään tapahtuisi sillä välin! Heljä vavahti ovikellon soidessa, kun joku tuli asialle, ja säikkyi yölläkin unesta hereille.

Vihdoin saapui odotettu hetki onnellisesti. Siivitetyin askelin hän riensi neiti Jokelan luo. Nyt hän oli kuuleva paljon ja monenlaisia tärkeitä asioita, se oli varma. Eihän voitu kokoontua, puhumatta siitä, mikä oli kaikkien sydämellä. Hän ei viikkoihin ollut ottanut osaa mihinkään kutsuihin, ei muihin kuin hengellisiin kokouksiin. Eipä juuri ollut nimi- ja syntymäpäiviä vietettykään tuttavapiirissä. Ei ollut sokeria, ei leipää. Miten siis kutsua vieraita?

— Voi sinä herttainen Vilma, joka keräsit meidät taas kerran kokoon! — huudahti maisteri neiti Pohjonen, syleillen neiti Jokelaa. — On kuin saisi hengähtää ja hetkeksi pääsisi painajaisesta. Pidetään nyt kerrankin vähän lystiä.

Vilma Jokela katsahti sivusilmällä Heljään. Mitähän hän ajatteli? No, ajatelkoon mitä tahansa.

Hän otti kiittäen vastaan pienen annansilmäkukkasen, jonka neiti Pohjonen ojensi, ja kääntyi sitte Heljää kättelemään. — Tervetultua, tervetultua.

— Mistä sinä olet saanut vehnäjauhoja? -kysyi nimismies Bangin rouva jo ovella, nähdessään pöydällä rinkilän.

— Salaisuus, sotasalaisuus… Kuiskaanko, ettette halkea uteliaisuudesta? Niin, katsokaas, kauppias Grönbergin on onnistunut piilottaa muutama säkki, ja kiltti Adele lahjoitti minulle…

— Ai, ai, entä jos joku punainen saisi vihiä. Onko sinulla taattu piika? Kuka leipoi sinulle?

— Vai piika? Sellaista minä en tarvitse, ettekö vielä tiedä sen vertaa?
Itse olen leiponut. Jos punikki nuuskaisisi sisään, sanoisin näin:
"Vaskuu, olkaa hyvä, yksi kuppi kahvia ja pullaa, saako luvan olla?"

Vilma ja Maikki Pohjonen ja nimismiehen rouva nauroivat heleästi yhteen ääneen.

Heljä ei voinut yhtyä toisten leikinlaskuun. Kirje, kirje, se oli hänen ainoa ajatuksensa. Ehkä olikin paras puhua siitä, ennenkuin saapui useampia.

— Vilma, saanko hetkiseksi pyytää sinua… Anteeksi, Maikki, anteeksi,
Naimi…

— Ah, niin, — sanoi Vilma Jokela vapaasti ja ääneensä. — Siitä kirjeestäkö? Ei se mitään, Maikki ja Naimi ovat yhtä hyvin perillä asioista kuin minäkin. Onko se mukanasi? Sinulla on hyvä onni, saat sen ensi yönä matkaan ihan suoraan rintamalle. Varvikon nuorempi poika lähtee puoliyön aikaan, ja Antti Vaski Laitakylästä. He vievät muitakin papereita saapasvarsissansa.

— Martti Varvikko? — ihmetteli nimismiehen rouva. — Ja Kauko on jo sodassa. Kas kun Elina laskee. Hän oli kovasti vastaan, kun Kauko pyrki lähtemään, mutta poika piti päänsä. Taisi karata. Ja tämä Martti kun vasta on koululainen.

Siinä hän tulikin, rouva Elina Varvikko, touhuisana, hengästyneenä, silmien ympärykset punaisilla renkailla.

— Niin, itkenyt minä olen, sen te kyllä näette, mutta minkä niille nuorille voi, kun eivät pysy, vaikka kuinka pitelisi. Martti sanoo, että hävettää kulkea kaupungin kaduilla jouten, kun isänmaa tarvitsee. Miksi he sulkivat koulun? Niinkuin ei isänmaa tarvitsisi poikia muuhunkin kuin sotaan. "Mene Vaskelle setäsi luo maantöihin", sanoin hänelle. "Sieltä on lähtenyt miehiä punakaartiin, kyllä siellä tarvitaan." Ja entäs kun nyt lähtee omakin poika, Antti. Se on vallan nurinkurista, sen minä sanon. Ei sillä tavalla tilaa hoideta. Mutta tehköön Antti mitä tahtoo, ei se minuun kuulu, kunhan vaan Martti olisi jäänyt. Lapsi hän on vielä, eikä mikään sotamies.

— Niin, olisihan teiltä yksi poika riittänyt, – myönteli nimismiehen rouva, kun toisen puhetulva vähän taukosi. — Jumalan kiitos, minun Kaarloni on vasta kolmentoista.

— Onko tuo nyt puhetta! — huudahti Maikki Pohjonen. — Ei teistä äideistä ole mihinkään.

— Tietysti Heljäkin ajattelee, että on erinomaista, kun Tarmo on vasta viiden vuoden vanha — vai kuinka se olikaan, täyttikö hän jo kuusi? — Vilma Jokela ivaili, koettaen näyttää viatonta naamaa.

— Olen iloinen siitä, että ainoa rakas veljeni taistelee isänmaan puolesta, — vastasi Heljä hiljaisesti.

Syntyi hiukan tympeä äänettömyys. Rouva Varvikolla oli terävä lause huulilla, mutta hän pidätti sen.

Taas tuli uusia vieraita, monta samalla kertaa: opettaja Kaarion rouva naapurista, pari nuorta neitosta, postinhoitajan leski ja "kiltti Adele", joka vehnäjauhojensa tähden heti joutui kuin pörriäisparven ahdistettavaksi. Syntymäpäivän viettäjä sai kukkasia, otti esiin maljakon toisensa perästä, kiitteli, tervehti ja kehoitti tyytymään "hyvän sovun" sijanantoon. Tuota pikaa joutui kiiltävä kahvipannu pöydälle. Kuppien kilinä sekaantui puheen sorinaan. Ihana rinkeli ja maukkaat pikkuleivät sulivat makeisiin suihin. Oli todellinen nautinto kokoontua syntymäpäiväpöydän ympärille näin nälkätalvena. Kuka semmoistakaan ennen olisi arvannut, kun vehnäleipä oli jokapäiväistä hyvyyttä?

— Tuossa on äiti, joka ei valita poikiensa tähden, — sanoi Vilma Jokela syrjästä Maikki Pohjoselle, nyökäten päällään lehtorinrouva Airamoa kohti. Hän oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen nainen, joka paraikaa keskusteli Heljän kanssa.

— Sanotaan Jaakon kaatuneen. Lieneekö totta?

— Niinkö sinä olet kuullut? Minulle Adele Grönberg kertoi, että hän on kamalalla tavalla murhattu partioretkellä. Mutta toiset taas uskovat hänen elävän. Anni Airamo tietää kaikki huhut, mutta on noin tyyni. Hän on sankari naiseksi, muuta en osaa sanoa. Häpeisivät, Elina ja Naimi.

Heljä oli noussut rouva Airamon viereltä ja tuli Vilma Jokelan luo.

— Olen neuvotellut Annin kanssa ja päättänyt jäljentää kirjeeni. Saanko tehdä sen tuolla keittiössäsi, Vilma? Pyydän kumpaakin lähtijää ottamaan mukaansa saman kirjeen. Toivottavasti ainakin jompikumpi pääsee perille.

— Mitä joutavia? Niin, tietysti — tee minun puolestani, mitä haluat, mutta yhdessähän he lähtevät ja yhdessä saapuvat valkoisten puolelle.

— Mitä ihmeen tärkeitä asioita se Heljä kirjoittelee? — uteli rouva Grönberg, Vilman saattaessa Heljää keittiöön ja varustaessa hänelle kirjoitustarpeita. Heljä ei vastannut, mutta heti Vilman palattua saliin alkoi vilkas kysely ja supatus.

Puolen tunnin kuluttua Heljä kutsui rouva Airamoa keittiöön ja ojensi hänelle molemmat kirjeet. Tuntui turvalliselta jättää ne näihin käsiin. Lehtorin huvila oli aivan kaupungin ulkosyrjässä. Antti Vaski oli hänen keskimmäisen poikansa toveri ja hyvä ystävä. Oli sovittu, että nuorukainen Laitakylästä hiihtäisi heille, Martti Varvikko tapaisi hänet siellä ja he sitte yhdessä lähtisivät vaaralliselle, pitkälle hiihtomatkalleen.

— Autan toisia nuoria, kun kaikki kolme omaani ovat menneet, — sanoi Anni Airamo, lämmin väre äänessänsä. — Ole rauhassa kirjeistä, Heljä; annan ne heille ja varoitan kätkemään huolellisesti.

Kohta sen jälkeen Heljä jätti hyvästi, kiirehtien kotiinsa. Ei hänelle maittanut syntymäpäiväilo, mutta hänen sydämensä oli keveä ja kiitollinen kirjelähetyksen hyvästä onnistumisesta.

X

KAAPPAUS

Auri Päivänkukka juoksi sisälle, silmät kauhusta pyöreinä.

— Äiti, joku on tapettu, joku poika!

— Mitä? — Heljä säpsähti ompelutyöstänsä.

— Niin, Laina kertoi. Hän sanoi, että se oli oikein. Eihän ollut, äiti?

Heljä punehtui harmista. Tämä meni jo liian pitkälle. Laina, entinen kiltti, ystävällinen Laina — kuinka hän voi tuolla tavalla puhua, lisäksi säikyttäen lasta?

— Odota, Päivänkukka, — sanoi hän, rauhoittavasti hyväillen pienokaista, — älä ole peloissasi ja pahoillasi. Lainalle on ehkä kerrottu asia väärin. Minä menen ottamaan selvää. Ei, älä huoli tulla mukaan, jää sinä tänne. Katsele kuvaraamattua. Minä palaan kohta.

Laina seisoi keittiön porstuassa, pitäen ovea auki. Emäntänsä tullessa hän vetäytyi takaisin. Mies saapasteli alas portaita. Janne tietenkin, kukas muu.

Heljä tarttui heti asiaan, kiihtyneenä lapsensa tähden.

— Miksi Laina pelottelee Auria? Ei lapsille saa kertoa julmista asioista. Etkö ymmärrä, että sellainen pikku raukka voi ihan sairastua säikähdyksestä? Kuka sinulle on murhasta puhunut?

— Sama se kuka. Niin, eihän minun olisi tarvinnut sitä Aurille sanoa, kyllä se muualtakin olisi tietoon tullut. Eikä se mikään murha ollut, tottakai sodassa ammutaan.

— Kuka on ammuttu? — Heljä alkoi jännittyä.

— Kauppias Varvikon nuori herra. Eikö pastorska tiedä, että hän oli lähdössä lahtarikaartiin? Kyllä kai pastorska sen tietää…

— Laina! — huudahti Heljä punoittavin poskin. — Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle noin. En tahdo kuulla "lahtari" sanaa. Martti Varvikko murhattu? Ei, se ei voi olla totta.

— Mutta kun on sentään. Sopii kysyä muilta, jos ei minua uskota.

— Laina, eikö sinulla ole sydäntä ollenkaan? Ajattele rouva Varvikkoa,
Martti herran äitiä. Huhu voisi joutua hänenkin korviinsa.

— Mitäs herrat menevät ja äidit laskevat heitä pahaa tekemään? Tämäkin kuului hiihtäneen pommi taskussa ja revolveri povella, vaikka on vasta koulupoika. Olisi kyllä murhannut meikäläisiä, jos ei olisi tavoitettu. Toinen oli samassa matkassa, mutta pääsi pakoon. Joko pastorska nyt uskoo, että minä tiedän? Ja voin minä silti senkin sanoa, kuka kertoi. Jannehan tuossa äsken kävi, entinen puunhakkaaja. Hän on nyt esikunnassa ja tietää asiat hyvin.

Puhuessaan Laina näki Heljän punaisten poskien vaalenemistaan vaalenevan. Hän oli puolittain hyvillänsä, kun huomasi saaneensa pastorskan vakuutetuksi ja nolatuksi, mutta samalla häntä rupesi säälittämään.

Heljä ei sanonut mitään, hän poistui huoneeseensa. Ensimmäiseksi hän kohtasi Aurin kysyvät, huolestuneet silmät, jotka kohosivat kuvaraamatusta.

— Niin, lapseni, — koetti hän hilliytyen sanoa, — ehkä on totta, että joku tämän kaupungin pojista on kaatunut sodassa. Mutta emme huoli vielä puhua mitään. Ei pidä kertoa epävarmoista asioista. Katso, tulee suru siihen kotiin, josta joku on kuollut, vaikka se olisikin tapahtunut isänmaan tähden.

— Miksi ihmiset isänmaan tähden tappavat toisiansa? — kysyi pikku tyttö itku kurkussa.

— Niin, miksi? — huokasi Heljä.

Äkkiä tyttönen huudahti: — Äiti, mennään pois! Mennään siihen maahan, josta sinä olet kertonut. Kiltit mustat pakanat eivät tapa meitä. Täällä joku voi tappaa isän.

— Auri, oma Päivänkukka, mitä sinä puhutkaan! — Heljä järkytettynä painoi lapsen rintaansa vasten.

Miten kauhea oli tilanne, sen hän vaistomaisesti tunsi sinä hetkenä täydemmin kuin vielä kertaakaan siihen asti. Lapsi, joka oli pelännyt ja itkenyt kuvausta lähetyssaarnaaja-marttyyrista, hän pyysi nyt pakanoitten luo turvaan oman isänmaansa ihmisiltä — ehkä isän omilta seurakuntalaisilta — oman isän, aseettoman, kaikkia rakastavan ja palvelevan isän hengen tähden!

Hän oli merkillinen lapsi, pieni Auri Päivänkukka. Mikä hänelle toi sellaisia mielikuvia? Kuinka hän joutuikaan ajattelemaan ja puhumaan jotakin niin julmaa ja mahdotonta — että joku voisi isän surmata?

— Kyllä, Auri, me lähdemme niin pian kuin voimme, — vastasi Heljä varmasti. — Emme huoli mennä neekerien luo, siellä on hyvin kuuma eikä ole koulua Tarmolle ja sinulle. Lähdemme Kiinaan, suurella laivalla monen meren yli. Kiinalaisetkin tahtovat kuulla Jeesuksesta, ja me kerromme heille.

— Koska, äiti? Lähdemmekö pian? — Hän odotti vastausta kiihkeänä, innokkaana.

— Rakkaani, ei pääse matkustamaan, ennenkuin sota on loppunut.

— Oi — mitä siitä sitte onkaan hyötyä? - Syvä pettymys kuvastui lapsen ilmehikkäillä kasvoilla.

— Kiinalaiset tarvitsevat Jeesusta silloin yhtä paljon kuin nyt. Emmehän lähde itsemme tähden, vaan heidän tähtensä. Kas niin, Auri, mene nyt leikkimään pihalle Tarmon kanssa. Meillä ei ole hätää, kun Jumala on turvanamme. Eihän isä ole sotamies, ei hänelle kukaan tee pahaa.

Tyttönen viivytteli ja poistui väkinäisesti, kun äiti hoputti kiirehtimään. Vasta yksin jäätyänsä Heljä voi antaa vallan levottomille, huolentäysille tunteillensa.

Martti Varvikko murhattu! Hän ei olisi tahtonut uskoa, mutta hänen täytyi. Tietysti hän syvästi sääli nuorukaisen omaisia, varsinkin äitiä, joka vastahakoisesti oli poikansa laskenut lähtemään eikä nyt edes saanut sitä lohdutusta, että Martti olisi ennättänyt taistelurintamalle. Turhaan hänen nuori elämänsä uhrattiin sen parhaassa kukoistuksessa. Ainakin näennäisesti turhaan.

Mutta nämä ajatukset eivät päässeet etualalle. Heljää hävetti, että niin oli laita. Hän ei voinut sille mitään. Hänen sydämensä jähmettyi, kun hän ajatteli, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin nuorukainen hengetönnä kaatui hangelle.

Murhamiehet tulevat, alkaen tehdä ruumiintarkastusta. Riisutaan kaatuneen takki, tarkastetaan taskut, otetaan rahat. Liivistä irroitetaan kello. Vedetään jaloista saappaat, ja silloin – mitä sieltä putookaan? Valkeita liuskoja ja suljettuja kuoria, kallisarvoisempia kuin setelit ja ja kultaesineet — ja joukossa yksi, hänelle tärkein ja kohtalokkain… Ollille menevä kirje!

Antti Vaski oli päässyt pakenemaan, siltä kuulosti kertomus. Olli oli saapa kirjeen kaksoiskappaleen, ellei mitään uutta yllätystä tapahtunut. Mutta toinen kappale oli nyt kaiken todennäköisyyden mukaan punaisten käsissä. Mitä siitä oli seuraava hänelle ja Mikolle?

Mikko Salmi tuli juuri kansliasta. Hänenkin mielensä oli tavallista vakavampi. Oli ilmoitettu, että eräs hänen viimeisistä rippikoululaisistaan, Aaro Vitikka, oli kaatunut punaisella rintamalla, ja ruumista odotettiin tuotavaksi kaupunkiin.. Poika oli ollut hänelle rakas. Hän päätti heti käydä vanhempien luona. Ruumiinsiunauksessa hän tällä kertaa halusi puhua omastakin puolestansa eikä vain käsikirjan sanoilla. Hän kysyi itseltänsä, mitä tulisi ja voisi sanoa.

Toinenkin tehtävä toi kysymyksiä mieleen.. Pastoria oli pyydetty kastamaan erään punakaartilaisen lasta, työmies Valingon, joka hyvin räikeällä tavalla oli esiintynyt jo syksyllä marraskuun lakon aikana. Vaimo oli rettelöinnyt työtuvassa, ja miehen sisar, joka heidän luonansa asui, kuului kaartin kuolemanpataljoonaan. Käynti ja pyhä toimitus tässä kodissa tuotti vastuun, joka raskaana painoi tunnollisen sielunhoitajan mieltä. Lapsi kuului olevan heikko, kenties kuolemaisillaan, koskapa kummi, joka toi pyynnön, kertoi, ettei uskallettu jättää kastetta sunnuntaiksi eikä kuljettaa lasta pappilaan. Kuitenkin oli aikeessa oikeat ristiäiset vierainensa.

Heljän hätääntynyt kertomus toi nyt huolen aihetta lisää. Mikko oli selvillä siitä, että tilanne oli varsin uhkaava, mutta hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa Heljää.

— Emme ole tehneet mitään pahaa, emme edes mitään "vahingollista" heidän kannaltansa. Kirjeesi on heille kaunis todistus rehellisen ja rakastavan Jumalan lapsen mielialasta. Mielipiteemme he tietävät entuudesta. Niitä emme ole salanneet emmekä salaa vastakaan, eivätkä he tietysti voi edellyttääkään muuta kuin että olemme laillisen hallituksen kannattajia.

Niin, olihan se totta. Heljä alkoi todellakin tyyntyä Mikon todisteluista.

— Jos Jumala ei ole meitä vastaan, ketä me silloin pelkäisimme? — jatkoi Mikko.

Heljän mieleen välähti lähetyssaarnaaja Patteson. Ei toki Jumala ollut häntäkään vastaan, mutta hänenkin täytyi kuolla. No niin, se tapahtui raakalaismaassa. Ei suinkaan ollut mahdollista, että aseettoman miehen olisi syytä henkensä tähden pelätä punakaartilaisia.