Todistaja

Silloin hän muisti lapsen huudahduksen: "Äiti, mennään pois! Täällä joku voi tappaa isän."

Hänen levottomuutensa yltyi taas. Hän vakuutti itsellensä, että se oli liioiteltua, mutta ei päässyt siitä irtikään. Olisiko hänen pitänyt varoittaa Mikkoa? Miksi? Mitä käytännöllistä toimenpidettä varten? Sitä hän ei todellakaan tietänyt. Eikä hän saanut kerrotuksi oman sydämensä salaisia, aavistelevia huolia.

Heljä ei arvannut, että Mikko omalta kohdaltansa ajatteli samantapaisia ajatuksia. Hänkin kyseli itseltään, oliko hän sanonut vaimollensa kaikki mitä piti. Tosin hän oli sanonut totuuden vakaumuksensa mukaan, mutta totuudella oli toinenkin puoli. Heitä ei kylläkään Jumalan kädestä voitu riistää, mutta ei Jumala koskaan ollut luvannut ruusuista tietä seuraajillensa.

Mitä oli Heljä sanova silloin — silloin kuin oli kerran tuleva näyn toteutuminen, salaperäinen suuri päivä, marttyyrikruunun hetki?

Tuli taas mieli oudon juhlalliseksi tätä ajatellessa. Juhlalliseksi ja kuitenkin turvalliseksi. Ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava taivaallisen Isän tahdotta. Ei mitään ratkaisevaa, voinut tapahtua, ennenkuin aika oli tullut.

Hänessä virisi voittoisaksi samantapainen uskonrohkeus kuin muhamettilaisessa, joka väistämättömän kohtalon vakuutuksessa vaaroja halveksii. Äskeisestä heikkoudesta hän syytti itseänsä. Olihan hän määrätty Herran todistajaksi, nyt täällä ja vastedes pakanamailla.. Hänestä tuntui, että hän oli palovakuutettu surmaa vastaan — ei tietenkään kärsimystä, mutta sehän oli eri asia.

Hän ei vielä tahtonut murtaa pyhän salaisuutensa sinettiä. Jotakin hän kuitenkin oli oikeutettu sanomaan Heljän lohdutukseksi:

— Älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön.

Niin hän lähti ulos Vitikalle.

Nuorukaisen äiti oli kotona pienempien lastensa kanssa. Hän hyrähti kovaan itkuun, nähdessänsä pastorin.

— Se tästä tuli, se tuli.

Sitte hän alkoi itkun keskeyttämänä kertoa:

— En minä olisi päästänyt poikaa, mutta ukko antoi luvan. Niin minä sanoin Aarolle, että jo piirsit nimesi pirun kirjaan. Juuri ripillä käynyt poika! Mutta isäkin vaan penäsi minua, että mitä joutavia. Siellä muka pojasta mies tulee. Siinä nyt meni mieheksitulemiset ja muut. Voi voi tätä elämää sentään…

— Minkätähden Aaro tahtoi mennä? — kysyi pastori.

— No kuka ne tietää. Toiset yllyttivät, ja nuori veri vetää. Ja lehdissä lukee, että nyt on köyhälistön vapaustaistelu. En minä lehtiä ymmärrä, eikä taida ukkokaan oikein niitten perillä olla, mutta Aarohan aina on ollut kova lukija ja kulkenut nuorten liitossa. Luuli hyvää tekevänsä, vaivainen. Rakas lapsi hän aina olikin, siivo ja ahkera. Voi kun pitikin mennä…

— Eksytetty lapsi parka, — sanoi pastori hiljaa. — Jättäkää Herran huomaan, muuta en voi sanoa. Jeesus on armahtaja.

Hän lähti ulos ja kulki katua mietteissänsä.

Täällä oli saanut lohduttaa, mutta arkun ääressä, ellei ennen, hän tahtoi sinkahuttaa salamoita viettelijöille. Niitten uhri oli hänen rippikoululapsensa.

Nyt oli edessä toinen tehtävä, Valingon lapsen kaste. Pastori kääntyi kulmasta, suunnaten kulkunsa alakaupunkiin päin.

— Jaha, pastori, tässähän tavataankin, - kuului samassa ääni hänen korviinsa. Hän havahtui katsomaan ympärillensä ja näki kolmen punakaartilaisen tulevan torin poikki suoraan häntä kohti.

Mikko Salmi pysähtyi.

— Meillä on käsky viedä pastori esikuntaan, – sanoi pisin joukosta.

Mikko ei säpsähtänyt eikä hätäillyt. Hän oli tätä odottanut. — Heljä! — tuli vain hänen mieleensä.

— Mistä syystä? — kysyi hän, vaikka hyvin arvasi.

— Sen saatte siellä kuulla.

— Ei ole tarvis viedä minua, menen vapaaehtoisesti.

— Saatetaan sentään, — virnisti johtaja. Sen jälkeen Mikko asteli sanaa virkkamatta kahden pistinniekan välissä, kolmannen seuratessa.

Noustiin portaita toiseen kerrokseen, kaupunginvaltuuston istuntosaliin, jossa nyt oli punakaartin esikunnan kanslia. Pastori ei ollut näitä portaita kulkenut sen jälkeen kuin valtuusto oli pantu viralta. Hän totesi vastenmielisyydellä, että astimet olivat niljakkaat ja likaiset. Ovi avattiin, ja hän astui saliin. Lattialle oli syljeskelty, ja pitkällä vihreäverkaisella pöydällä oli suuri epäjärjestys: papereita huiskin haiskin, tuhkaa ja paperossinpätkiä, pullokaljaa… Ei hän mahtanut olla kovin hermostuksissa, koskapa hän selkeästi tajusi tämän kaiken, ennenkuin nosti katseensa yli pöydän, joutuen silmäkkäin päällikköjen kanssa, Santeri Voikon ja Antto Salaman.

Kyllä hän heidät tunsi ennestään. Salama, lyhyt, vanttera mies, nahkuri ammatiltaan, oli raaka ja töykeä, tunnettu suunsoittaja ja riitapukari, ainakin kahdesti sakotettu tappelusta ja juopumuksesta. Hän seisoi leveänä ja mahtavana, kuin tyydytettynä tietoisuudesta: kas niin, kyllä sinä mustatakki olet minun nimeni kohdalle kirjoihisi riimustellut yhtä ja toista, mutta nyt minä olen sinun tuomarisi!

Santeri Voikko, laiha mies, oli huomattavasti pyöristynyt. Vähillä hän oli taitanutkin ennen olla nälkäisine joukkoineen. Hän ei tosin ollut naimisissa, mutta oli kivulloisen leskiäitinsä ja nuorempien sisarustensa elättäjä. He olivat aina olleet surkeita ja saamattomia. Santeri mieluummin lueskeli ja aprikoitsi kuin hoiti kauppojansa, ja ihmiset pitivät häntä hiukan löylynlyömänä. Nyt hänen viisautensa oli äkkiä älytty, ja hän oli Salaman rinnalla koko kaartin käskijä. Voikko oli sielu, Salama käsi — niin kuului joku tietoniekka selittäneen.

Pastori oli tyynellä päännyökkäyksellä tervehtinyt Salamaa ja kääntyi nyt samoin Voikkoon. Mutta hänen katseensa kohdatessaan rohkea ja rauhaisa mies tunsi sydämensä värähtävän. Ei oman kohtalon pelosta, vaan sisäisestä kammosta. Silmä oli kuin kyyn, vihreä, vetävä ja julma. Mikko Salmi ei saanut tervehdityksi. Hän kääntyi uudestaan Salaman puoleen ja kysyi: — Miksi minua on kutsuttu tänne?

— Tunteeko pastori tätä? — kuului vastakysymys. Salama heitti pöydälle hänen eteensä Heljän kirjeen Ollille.

Pastori oli jälleen täysin henkensä herra. Hän vastasi ilman vähintäkään hämmästyksen, merkkiä: — Sen on vaimoni kirjoittanut veljellensä. Nähtävästi se on matkalla kaapattu viejältä. Sääli, että sen niin kävi. Voitte huoletta lukea sen, ei siinä ole salaisuuksia.

Salama äimistyi ensi tuokiossa moisesta levollisuudesta, mutta Voikon vihreät silmät ilmaisivat, että käärme sähähti. Hän sieppasi pöydältä paperin, jonka hän nähtävästi jo oli moneen kertaan lukenut, sillä suoraan ja painokkaasti hän alkoi siitä sanella otteita: — "Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa rintamassa… Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkautta täynnä…" Ha ha ha!

Sitä naurua oli kamala kuulla. Taas pastoria puistatti, mutta hän vastasi hillitysti: — Olette itse sotajoukon päällikkö ja ymmärrätte siis, että velvollisuuden uskollinen täyttäminen on sotilaan hyve. Mutta tunnetteko te rakkautta vihollista kohtaan ja kehoitatteko miehiänne siihen? Niin on minun vaimoni kristittynä tehnyt, eikä siinä pitäisi olla moittimista.

— Se on moitittavaa, että pitää yhtä lahtarien kanssa, — tiuskasi Salama, joka taas sai sanat suuhunsa. — Lähettelette kirjeitä lahtarikaartiin menijöitten mukana. Varvikon poika on ruumiina — syyttäköön itseänsä — mutta kuka hänen toverinsa oli? Pastori sanoo vaan. Kyllä te tiedätte.

— Mahdollisesti tiedän, mahdollisesti en. Missään tapauksessa en vastaa kysymykseenne. Sitäkö varten minut kutsuttiin tänne? Ellei ole muuta, minä lähden työhöni. — Hän katsoi kelloansa. — On kastettava lapsi, ja minua odotetaan.

— Seis! — Voikko viittasi pistinmiehille. - Lapsi joutaa odottamaan kastettansa. Minä julistan pastorin vangituksi. Miehet, viekää pastori alas!

Ylväänä Mikko Salmi suoristautui. — Niinkuin tahdotte. Olkaa hyvä ja toimittakaa sana Valingolle — hänhän on omia miehiänne. Lapsi on heikko. Jos hän kuolee kastamatta, tulee se teidän tunnollenne.

Kääntyessään hän huomasi huoneen etäisimmässä nurkassa miehen, joka istui kuin piilottelija. Kun pastorin katse sattui häneen, loi hän silmänsä seinään päin. Janne, puunhakkaaja se oli. Niin, niin, tämähän myös oli esikuntalainen. Pastoria säälitti, jopa hymyilytti. Teki mieli huutaa: – Päivää, Janne! — No, olkoon olojansa. Hyvä, kun edes osasi nolostua.

Pastori marssi ulos samaa tahtia vartijainsa kanssa, eellimmäisenä. Kierrettiin talo ja astuttiin toiselta puolelta miliisivankilaan. Kaartilaiset jättivät pastorin miliisipäällikön huostaan. Puhelimitse oli jo annettu käsky ja selitys yläkerrasta. Raskas ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

XI

VANKEUS

Miliisipäällikkö Sutela kääntyi pastorin puoleen, kohteliaana ja hämillisenä.

— Esikunnasta ilmoitettiin, että minun on säilytettävä teidät täällä. Sanottiin syyksi, että ylläpidätte kirjeyhteyttä rintamantakaisten kanssa. Onkohan tätä asiaa tutkittu?

— Pastori hymähti. — Mitäpä olisi tutkimista. Omatuntoni on puhdas, ja lopulliseksi syykseni jää vain, etten ole tahtonut lausua julki arvelua siitä, kuka on hiihtänyt murhatun Martti Varvikon toverina. Vaimoni kirje, joka heillä on käsissänsä, on sitä laatua, ettei se oikeuta vangitsemistani.

— Minä en voi tähän mitään. — Miliisipäällikkö avasi erään kopin oven. — Tämä on vapaa. Ei ole sänkyvaatteita eikä muuta, mutta kyllä niitä saa tuoda pappilasta. Ruokaa saa myös tuoda. Soitanko pastorskalle, vai joko hän tietää?

Pastori näki hänen hyvän tahtonsa ja puristi hänen kättänsä. — Kiitos, juuri tätä ystävällisyyttä aioin pyytääkin teiltä. Nuo miehet tuolla ylhäällä olisivat voineet säikyttää hänet perinpohjin. Ei teidän tarvitse huolehtia minun tähteni, mutta säästäkää häntä niin paljon kuin suinkin.

— Kyllä koetan, pastori saa luottaa siihen.

Hän meni. Mikko Salmi jäi yksin autioon koppiinsa.

Kuinka tuntuikaan kummalliselta! Hän istahti kovalle makuulavalle ja katseli ympärillensä. Pitkulainen huone, korkeintaan parin metrin levyinen. Seinät alastomat, kivinen lattia, rautaristikolla varustettu pieni ikkuna-aukko korkealla muurissa. Makuulava oli ainoa huonekalu. Ilma tuntui kolealta ja tunkkaantuneelta. Ei ollut uuniakaan.

Mikko Salmen reippaus ja hyvätuulisuus vaihtui vakavuuteen. Hän ikäänkuin vasta nyt heräsi käsittämään, mistä oikein oli kysymys. Ei niinkään vaarattomasta seikkailusta. Tällaisessa paikassa oli karaistunkin miehen terveys koetteella. Oliko Jumala todellakin antanut hänet Voikon ja Salaman valtaan? Pitikö hänen jäädä tänne, riistettynä irti työstänsä, seurakunnastansa, kodistansa? Tyhjä aika oli hänen toimekkaalle luonteellensa kauhistus. Miten täällä kuluivat päivät — kenties viikot ja kuukaudet? Valkoisten tulosta ei ollut tietoa. Rintama oli kaukana vielä. Niin — tulisivatko ensinkään? Äkkiä tuntui mahdolliselta sekin ajatus.

Hän ei ehtinyt pitemmälle aprikoida, ennenkuin miliisipäällikkö uudelleen avasi oven, jättäen sen samalla selko selälleen.

— Minä jo telefoneerasin. Ei hän pahasti pelästynyt. Pian kai pastori saa tänne tavaroita. Huone taitaa olla kylmä, kun se on ollut tyhjänä ja suljettuna. Käskin tuoda puita tähän käytävän uuniin, niin kyllä ilma pian tasoittuu.

— Kiitos. Se on hyvä.

Sutela meni jälleen. Mikko Salmi ei voinut olla kysymättä itseltään: — Miten tuo mies on tämmöisellä paikalla? — Ei osannut epäillä mitään koukkujakaan, sillä koko hänen olentonsa oli avoin ja uhkui vilpitöntä hyväntahtoisuutta.

Minuutit kuluivat. Ulko-ovi kävi. Kuului ääni — kenen ääni?

Heljä tulla tuulahti sisälle kiireisenä, hengästyneenä. Mikko tuskin ehti nähdä vilahduksen hänestä, ennenkuin hän jo nyyhkytti, kädet miehensä kaulaan kierrettyinä.

— Mikko, Mikko rakas!

— Kuinka he päästivät sinut tänne? Ja näin pian ennätit!

— Minä ajoin Anni Airamon kanssa — hän oli juuri tullut meille ilmoittamaan Martti Varvikon onnettomuudesta. En tahtonut Lainaa avukseni, en kertonut hänelle mitään. Anni odottaa ulkona, me toimme sänkyvaatteita ja muuta mitä ennätin siepata, kahvipannunkin korissa. Minä menen noutamaan.

Mikko tuli hänen mukanansa ovelle asti, otti siinä vastaan, mitä rouvat ajurinreestä nostivat hänelle, ja vei kantamukset koppiinsa. Kun kaikki oli sisällä, seurasivat Heljä ja rouva Airamo kahvikoreineen perässä. Miliisivartijat ulko-ovella seisoivat äänettöminä, estelemättä.

Heljä valmisti vuoteen, ja rouva Airamo järjesti kahvikalut valkealle liinalle lattialle.

— Pieni soma kahvitarjoilu, — sanoi hän rauhallisesti hymyillen. —
Heljä ja minä teemme seuraa, se kaiketi on pastorista hauskempaa.
Tulin Heljän kanssa, jotta hänestä olisi helpompi näin ensi kerralla.
Päivällisen hän tuo yksin.

— Pöytä ja tuoli tänne tarvitaan, — virkkoi Heljä, joka nyt vasta tointui tarkastelemaan huonetta. — Minä puhuttelen Sutelaa, hän on hyvä mies. Sitte minä tuon kirjoja: raamattusi ja jonkun muun, ettei iltasi tule pitkäksi. Ja kynttilän. Oi, meillähän ei ole, eikä öljylamppua myöskään.

— Minulla on, — keskeytti Anni Airamo.

— Kiitos, rakas ystävä.

— Tottakai sinä pääset huomenna pois, Mikko? Miksi he oikeastaan vangitsivat sinut? Minulla olisi niin tavattoman paljon kysymistä. Kuinka kaikki on käynyt? Kerro!

Mikko osui katsahtamaan koppinsa avoimesta ovesta käytävään päin ja näki nuoren miliisimiehen kohentavan uunia. — Katsokaa, — sanoi hän, huomauttaaksensa naisille vieraan kuuntelijan likeisyyttä, — tuolla tehdään tänne lämmintä.

— Sitte hän rupesi kertomaan vangitsemisesta, asiallisesti ja selvällä äänellä. Eihän haitannut, että vartijat tunsivat tapahtuman ja sen syyt oikealta kannalta. — Kertoessaan hän joi kahvinsa. Heljä oli vaiennut. Rouva Airamo lausui jonkun lyhyen huomautuksen silloin tällöin.

Sitte Mikko nousi. — Nyt kai teidän on paras lähteä. Suutele lapsia,
Heljä. Sinähän tulet pian takaisin. — Hän ojensi kätensä rouva
Airamolle:

— Olkaa Heljän tukena ja ystävänä!

Anni Airamo nyökäytti päätään. Mutta Heljä katsoi Mikkoon säikähtyneenä.

— Sinä puhut juhlallisesti, aivan kuin —

— Hiljaa, Heljä, — kuiskasi Mikko. — Näkemiin!

Mikko Salmelle oli selvä, että ei ollut ajateltavissa kovinkaan kohdakkoista kotiinpääsyä. Keitä mahtoivat olla vangit noissa toisissa kopeissa? Eivät kaupunkilaisia, hänen seurakuntansa jäseniä, sen hän kyllä tiesi. Oliko heidän kylmä ja nälkä? Pitiköhän kukaan heistä huolta? Saivatko he raitista ilmaa?

"Muistakaa vangittuja, niinkuin olisitte itse heidän kanssansa vangittuna; muistakaa niitä, joita vaivataan, sillä olettehan tekin tässä maailmassa…"

Kuuma puna kohosi hänen kasvoihinsa. Täytyikö hänen joutua tänne, herätäksensä huolehtimaan kristillisestä velvollisuudestansa?

Päättävästi hän astui ulos käytävään. Juuri samassa miliisimies aukaisi erään kopin oven, sitte toisen, kolmannen ja neljännen. Viides jäi suljetuksi. Kuudes oli hänen omansa; useampia ei ollutkaan.

Kysymättä lupaa pastori meni tervehtimään miehiä, jotka kopeista tulivat esille.

— Olen osatoverinne, tämän seurakunnan pappi.

— Mattila. — Korjo. — Niemelä. — Kaikki talollisia lähipitäjistä. —
Syvänti, lyseolainen.

Kukaan heistä ei vielä ollut viikkoa kauvempaa istunut telkien takana; mikä oli ollut viisi, mikä neljä päivää. He olivat kuulleet, että vangit, yleensä pian kuljetettiin kotipaikoillensa, tuomittaviksi siellä, ja sentähden koppien asukkaat taajaan vaihtuivat. Isännille tämä kyllä oli lähin talletuspaikka. Luultavasti heitä ei aiottu mihinkään siirtää. Lyseolainen sitävastoin oli toisesta rannikkokaupungista kotoisin. Hän ihmetteli, ettei häntä jo ollut laitettu matkaan.

— En tiedä, toivoisinko sitä vai en, — hän kuiskasi Mikolle. — Hyvä olisi päästä kotikaupunkiin, sillä happameksi tämä olo käy ajan pitkään, kun ei ole ainoatakaan tuttavaa, joka edes toisi kahvikupposen tai mitenkään välittäisi yhteyttä ulkomaailman kanssa. Mutta sanotaan, että ken matkalle viedään, voi jäädä sille tielle. Laukaus jäällä — avanto — niin, ymmärrättehän. Minä olen nuori ja haluaisin elää.

Hän oli kovin puheenhaluinen ja ilmaisi ilonsa pastorin tulosta vankilaan. Mikkoa hymyilytti nuorukaisen lapsellisen välitön itsekkyys. Hän olikin perin nuori vielä, ehkä kuuden- seitsemäntoista ikäinen. Hiihtomatkalta hänet oli siepattu. Se oli kyllä ollut vakoiluretki, mutta ei ollut todisteita. Syvänti oli punaisille väittänyt täydellistä viattomuuttaan. Ehkäpä hänen onnistui pettää heidät.

— Valheella on lyhyet jäljet, nuori mies, – sanoi pastori, ällistyttäen lyseolaisen sanattomaksi.

Hänen oli poikaa sääli. Ei tämä lapsi ollut kypsynyt miesten töihin.
Äitinsä luo hänen olisi pitänyt päästä.

Mikko puheli isäntien kanssa. Yhden kotoa oli löydetty harmaita sotilaskäsineitä ja liian paljon sukkia. Toisia syytettiin postikuljetuksesta. - Ihmiset eivät osaa olla vaiti, juoruilevat toinen toisellensa turhanpäiten, ja ennen pitkää punaisetkin pääsevät jäljille. — Ja tuolla suljetussa kopissa on Tuokko, Sammalan seppä. Sanotaan hänen kuljettaneen pommeja valkoisille. Hän kieltää sen, mutta mitä hän muuta on tehnyt, siitä hän ei hiisku edes meille, kun oven reijästä häntä puhuttelemme. Hänen koppinsa on pimeä, eikä siellä ole muuta kuin olkia lattialla. Se on tarkoitettu vaarallisille rikollisille. Häntä ei koskaan lasketa ulos jaloittelemaan. Me toiset olemme saaneet olla osan päivästä vapaasti täällä käytävässä. Ei ole aina vartijaakaan. Nytkin hän näkyy menneen pois. Eikö pastori voisi jotakin sanoa sepälle? Hän olisi varmaan Jumalan sanan lohdutuksen tarpeessa. Mekin olemme koettaneet, mutta ei hän kuule meitä. Mikä lienee synkkyys mielessänsä. Eihän se tosin ole ihmettäkään. Isännät haastelivat harvakseen vuorotellen kaikki kolme. Sitä he eivät lakanneet kummastelemasta, että oli juljettu teljetä pastori tänne. —: Päästävät tietysti kohta pois, eihän ilman pappia tulla toimeen; ja jos joku on syytön näihin maallisiin hankkeisiin, niin pastori tietenkin. Mutta meillä ei ole paljon toivoa, sillä me emme voi vastata, jos mitä tiedustavat. Olemme tehneet, sitä, mikä heidän määräystensä mukaan on luvatonta, emmekä kadu, sillä se oli omantunnon vaatimus. Tekisimme taas uudestaankin, jos saisimme vapauden.

Mikko kuunteli melkein hartaudella, ja hän puristi heidän käsiänsä. — Sydämeni on kanssanne; mutta siinä olette oikeassa, että oma tehtäväni on toinen.

Hän erkani heistä, mennen äärimmäisen, suljetun kopin luo, jonka ovessa ylhäällä oli pieni ristikolla varustettu neliskulmainen aukko. Siitä hän huusi tervehdyksensä sisään. — Olen uusi tulokas täällä, ystävänne, tämän seurakunnan pappi, pastori Salmi. Saanko puhua kanssanne?

Oviaukkoon ilmestyivät kasvot, mutta selvästi pastori erotti vain kaksi tummana kiiluvaa silmää.

— Te olette seppä Tuokko Sammalasta?

— Olen. Tänne olen teljetty kuin eläin. Jo kaksi viikkoa olen ollut täällä.

— Voisinko mitään tehdä hyväksenne? Tällä hetkellähän kyllä itsekin olen vanki, mutta pääsen kuidenkin paremmin ulkomaailman kanssa kosketuksiin.

— Ei mitään. Tiedän, ettei sitä sallita. Menkää pois puhumastakin kanssani, se voi haitata teitä itseänne.

— Hyvä Tuokko, en pelkää sellaista. Sanokaa, saatteko kyllin ruokaa?

— Lienee muita, jotka eivät senkään vertaa saa. Esimerkiksi vaimoni ja viisi lastani kotona. Siellä he ovat punaisten silmätikkuna, ja köyhyys ja kurjuus on suuri. Ette te heitäkään voi auttaa, sillä junassa ei saa matkustaa eikä lähettää ruokaa.

— Kiitos, että kerroitte tämän. Tunnen ihmisiä Sammalassa. Kirjeet kulkevat, ja vaimoni voi kirjoittaa heille. Minä lupaan, että sitte toisina parempina aikoina maksan, minkä he nyt kuluttavat perheenne avuksi.

— Jumala… Jumala siunatkoon teitä, – pääsi miehen huulilta. Kasvot vetäytyivät aukosta pois. Hän tuntui heltyneen liikutuksesta.

Avain kilahti ulkolukossa, ja pastori siirtyi syrjemmälle. Heljähän siellä jo taas tulikin vartijan saattamana. Mikon kasvot kirkastuivat ilosta, ja käsikkäin he riensivät hänen koppiinsa.

Korissa oli kaikkea hyvää, mitä vain oli voitu saada vähillä välineillä aikaan. Munista ei ollut puutetta, sillä jo kesällä oli niitä kerätty kalkkiin runsas varasto, ja maalaiset sekä lahjoittivat että myivät niitä tuon tuostakin pappilaan. Kasviksia myös oli runsaasti, eikä maitotinkiä ollut tarvinnut niukentaa. Ilmestyi esille kaunis pinaattimunakas, punajuuripaistikkaita perunain ja marjojen kera sekä maitovelliä. Oli voileipiäkin, harvinaisinta herkkua. Heljän silmät säteilivät. — Syö nyt, Mikko, syö oikein kylliksesi.

Mutta Mikko viivytteli. Hän kertoi Heljälle vankeustovereistansa. Miten hän voisi syödä yksin tällaisen aterian, kun he olivat pelkän vankiruoan varassa?

Heljän sydän oli hellä, mutta kuitenkin hän nolostui. — Sinulle minä nämä laitoin. Ei niissä suuria jakamisia ole. Ehkä juuri kahdelle riittäisi..

Mikko teki päätöksensä ja astui käytävään vartijan luo, voileivät ja vellikannu käsissänsä.

— Olen saanut tietää, että tuolla on mies suljetussa kopissa. Vaimoni on tuonut minulle ruokaa, ja haluaisin antaa osan hänelle. Oletteko hyvä ja viette sen?

Miliisimies joutui ymmälleen, mutta sanaa sanomatta otti kuitenkin ruoan vastaan ja vei sepälle, kuten pastori pyysi.

— Nyt jaamme munakkaan.

Hän kutsui lyseolaisen ja ojensi hänelle lautasella kauniin annoksen. Isännille hän nyökkäsi päätänsä. — Ensi kerralla te olette kahvivierainani.

— Eipä meillä hätää, — sanoi Korjo. – Talonpoikain ruokaan me olemme tottuneet, ja saahan sitä täällä. Joskus haluttaisi rasvaisempaa ja kupillinen lisää, mutta emme me pastorilta ota.

— Emme — ellei nyt juuri kahvia, — myhähtivät toisetkin.

Mutta nuori Syvänti oli ihastunut ja kiitollinen.

— Tällaista äitini laittoi kotona, — sanoi hän. – En ole mitään hyvää saanut pitkään aikaan.

Ei Heljäkään voinut pahoitella, vaikka Mikolle jäi ainoastaan puolet munakkaasta, punajuuret ja perunat. Tulihan sitäpaitsi vankiateria tämän lisäksi. Oli tosiaankin sääli noita toisia. Hän päätti tuoda seuraavana päivänä oikein paljon hyvää ruokaa, ellei Mikko jo aamulla palajaisi kotiin. Ei pappilasta riittänyt, mutta jos ystävät ja tuttavat panisivat kortensa kokoon vierasten vankien hyväksi, saataisiin kyllä yhteisvoimin kelpo ateria toimeen.

— Kuinka me emme ole tätä ennen ajatelleet? – kysyivät Mikko ja Heljä toisiltaan.

Heistä oli vain tuntunut ylen mahdottomalta kaikki kosketus tämän sudenpesän kanssa. Mikko lausui sen ajatuksen, että hänen vankeudellansa oli kallisarvoinen tehtävä. Tuli olla kiitollinen eikä nurkumielellä sen johdosta. Hän puhui Heljälle myös kirjeestä, joka oli lähetettävä Sammalaan sepän perheen auttamiseksi. Heljä lupasi ilolla tehdä minkä voi.

Mikosta hänellä kuitenkin luonnollisesti oli suurin huoli. — Pöytää ja tuolia sinulla ei ole vieläkään, — hän pahoitteli, asettaessaan kynttilän, tulitikut, raamatun ja lähetyshistorian lattialle seinäviereen. — En tavannut Sutelaa. Mutta luulenpa, että hän nyt on tuolla. On niinkin. — Ja kas, Voikko, — Heljä hiljensi äänensä kuiskaukseksi, — huh, Voikko. Uskallankohan minä nyt pyytää mitään?

Sutela tuli aivan kopin luo ja sanoi äänekkäästi: — Pastorskan on lupa viipyä vain sen verran, että pastori syö.

Heljä joutui ihmetyksiinsä. Kuinka hän noin töykeäksi oli muuttunut?

— Eikä saa tuoda mitään herkkuja, vain tavallista ruokaa.

— Leipä on nykyään paras herkku, eikä meillä sitä ole liikoja, — vastasi Mikko Heljän puolesta.

— Eikö liene, koska jaettavaksikin riitti, – kuului ääni Sutelan takaa, ja Voikon vihreät silmät kiiluivat yli lyhyen miehen pään.

— Sentähden mieheni ei itse syönytkään yhtään ainoata palaa! — huudahti
Heljä tulistuen.

Voikko virnisti, mutta ei sanonut mitään. Heljä otti nuoremmalta miliisimieheltä takaisin tyhjän kannunsa, järjesti lautaset koriin ja laittautui lähtemään. Sillävälin Voikko poistui.

— Ettekö voisi toimittaa tänne tuolia ja pöytää? — rohkeni hän silloin kysyä Sutelalta.

— Miksi ei — tuolla nuoren herran kopissa on.

Paremminhan ne tänne pastorille kuuluvat. Minä haen.

Oliko Sutela taas muuttunut kuin mikäkin kameleontti? Kuka hänet ymmärsi? Kyllä, Mikko luuli hyvin ymmärtävänsä. Voikon läsnäollessa täytyi tekeytyä punakaartin nöyräksi palvelijaksi. Hän tunsi halveksivansa miestä. Tämä selvitti senkin, että Sutela sai paikkansa pitää.

— En tahdo toisen mukavuuksia itselleni, -sanoi pastori tiukasti. — Sopiihan minun saada huomenna pappilasta. Hyvästi, Heljä, riennä nyt, koska Sutela ei salli sinun viipyä. Terveiset lapsille. — Teki mieli kysyä: — Miltä heistä tuntuu, pikku raukoista? — mutta hän ei tahtonut paljastaa sydämensä herkkyyttä miliisipäällikön nähtäväksi, nyt kun hän ei enää tuntenut luottamusta mieheen.

Kuin arvaten Mikon ajatukset Heljä kuiskasi: – En ole vielä saanut kerrotuksi heille.

Hän lähti, ja kohta senjälkeen tuotiin keittoa isännille ja lyseolaiselle. Pastorille ei tuotu, eikä suljettuun koppiin viety mitään.

— Mitä merkitsee, että Tuokko ei saa ruokaa? — kysyi pastori kiihdyksissä.

— Ei kukaan kaksia annoksia tarvitse. Tehän kuuluitte jo antaneen hänelle.

— Tämä on vääryyttä! — huudahti pastori, mieli palavana. — Minähän lähetin vain osan omasta ateriastani ja jätin itsenikin vähälle. Tottakai jokaisella on vankilan ravintoon oikeus, riippumatta siitä, mitä ulkoa tuodaan. Minulla myös, ja sitä enemmän Tuokolla.

— Me teemme, niinkuin esikunnasta määrätään, — oli lyhyt vastaus.

Lyseolainen oli mielihyvillään, kun ei kukaan ollut huomannut, että hän söi munakasta. Nyt hän tyytyväisenä pisteli poskeensa perunakeittoa. Hyvää sekin oli nälkäiselle. Ihme, kuinka hänen tulikin nälkä, vaikka ei moneen päivään ollut ulkoilmaa hengittänyt eikä liikkunut muualla kuin täällä ummehtuneessa käytävässä.

Ruoan jälkeen vangit peseytyivät vesihanan alla, ja sitte heidät suljettiin kukin koppiinsa. Pastorinkin ovi laitettiin telkeen. Käytävässä oli sytytetty lamppu. Se kajasti himmeästi ylhäältä pienen oviruudun läpi.

Mikko sytytti kynttilänsä ja istui sen ääreen lattialle, ottaen raamattunsa. Hän luki 91. psalmin.

"… Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä sinä astut ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen…"

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hän painui hartaaseen rukoukseen. Vaimonsa ja lastensa puolesta hän rukoili, toisten vankien ja heidän omaistensa puolesta, miliisimiesten ja punakaartilaisten, Salaman ja — ei, ei Voikon puolesta. Hän ei voinut. Voikon silmät, joista kyy katsoi, salpasivat rukouksen. Mutta siltä kohdalta hän ei päässyt eteenpäinkään. Vihdoin hän sai huoatuksi: — Jumala, armahda häntä, jos se on vielä mahdollista! Särje pimeyden valta tämän surkean maan päältä!

Vasta viimeiseksi hän rukoili itsensä puolesta. – Herra, tapahtukoon tahtosi minulle ja minussa!

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, paneutui levolle ja nukkui syvästi, järkyttävän päivänsä uuvuttamana, Jumalan rauhassa.

XII

TULISIA HIILIÄ

Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty, lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo — nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui niin karkeasti aina kun hän suuttui —

Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden… kas kun on semmoinen hätä Amalialla…

— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. – Sitähän varten pastorska tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas, piialle ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän tuo kuultiin.

— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. – Omille lapsillenikaan en ole puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella?

— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko tänä iltana vai kenties huomenna?

— En tiedä, — vastasi Heljä.

Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella.

Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. — Sitte hän meni lastensa luo.

Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa.

Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa.

— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö, hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko, kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella. Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin. Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa, mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin, kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä… Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää…

— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo.

— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien.

— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla.

Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat välikappaleina vapauden oven avautumiseen.

Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä, ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti.

Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti. Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä. Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita, varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään.

Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni keittiöön.

— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi, käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että he hyvin pian saisivat isänsä takaisin.

Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä nuhteettomana Jumalan lapsena!

Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike.

— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön…"

Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet. Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta. Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus kosketti läheltä heitä yhteisesti.

– Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta.

Heti kysyn silloin…

Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa?

Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika!

Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan.

— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne.

— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. —
Missä tarkoituksessa?

Lääkitsemäänkö lasta ja hoitamaan henkiin? — —

Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi.
Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa…

Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste. Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti.

Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En tule, en tahdo enkä voi.

Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä sellaisessa hädässä palvelemasta?

— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa.

Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta. Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä.

Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa, kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton pienokainen.

— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka.

— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn.

— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. —
Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää.

Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä.

Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra Jumala varjelkoon…

Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä häntä pimeyteen.

Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen sanoista.

— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, – hän kuiskasi. — Jumala tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy.

— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja? Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla kirjaa ollenkaan?

Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko, sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi puolustanut.

— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli, että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat.

Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään, ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa, varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua? Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun katuva nuori vaimo luopumustansa itki?

Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö liekki juuri siten?

XIII

SEURAKUNTA JA PAIMEN

Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty rengaspuuhun.

Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi tervehtimään Heljää ja lapsia.

— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas oltava.

He kävelivät yhdessä eteenpäin.

— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin, että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia.

Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi.

— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi?

— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti, sillä sain antaa kaikki lapseni.

Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla.

— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? – kysyi Anni.

— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava minua.

Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli, noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo täytyi päästä.

Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä.

— Töissäkö? Missä?

— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa.

Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta.

— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan?

— Kysykää siellä vartijoilta.

Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja hakkaamassa?

— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies.

— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille?

— Antakaa tänne, minä vien.

Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois.

— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. – Minä noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa.

Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä otsaltansa.

Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni. Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin huomasivat heitä. Valinko oli toinen.

— Isä, isä!

— Te rakkaat!

Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää.

— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis.

— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda.

— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui hyvältä, eikö niin, Syvänti?

Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä.

— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi.

Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin.

— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta.

— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on aina parasta.

He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies.

Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta, niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä.

Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää säikähdystä.

— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä voisin kysyä, ja pelkää vastaamista?

Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle äidille.

Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä väkivallasta, joka oli tapahtunut.

Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä.
Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää.
Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta.

Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! – Sitte hätäinen kurkistus ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri raatihuone ja kaikki ikkunat… Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän. Tietysti nimismiehellä on vihollisia…

Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen turvallisuudelle? – hän kysyi värähtämättä.

— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun käynnistäsi… Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä…

— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden tähden.

— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? – ihmetteli nimismiehen rouva yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun ei jäänyt?

Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään asemansa!

Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan?

Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun. Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai kolkoksi muuttunut koti.

Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän oli yhtä "vaarallinen".

Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa.

Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö saattoi hänet rouvan huoneeseen.

— Elina kulta! — hän huudahti.

Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat.

Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan vihamielisen näköinen.

— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. — Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia.

Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio? Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli kuvitellut?

— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano, onko lähempiä tietoja?

— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit veljeäsi – kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä.

— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut kurkusta.

— Tiedän, tiedän hyvinkin!

— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, – huoahti Heljä, ja nyt kyynelet alkoivat tippua. – En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut.

— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä.

Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu!

Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin.

— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt, sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin.

Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta.

Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä.

— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi, oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän punakaartilaisille?

Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä.

— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.

Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä.
Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.

Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen. Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän pani itsensä alttiiksi näin?

Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.

Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:

"Mua muistat, Jeesus, aina, aina, käsiisi piirsit mun —"

Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!

"Ei huolta, tuskaa elon tiellä, mi sulle outo ois, ei kyyneltä, jot' et sä tietäis ja pyyhkis pois.

    Ja siksi nytkin luokses hiivin
    mä hiljaa itkien,
    ja kätes lasket pääni päälle
    sä siunaten.

Oi, kädet haavoitetut, rakkaat, ne rinnan rauhoittaa, ja sydämeni taistohonsa taas voimaa saa."

Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun paimenen puolesta.

Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.

— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa. Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen valvomaan?

Monet nousivat seisomaan.

— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.

Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt. Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.

Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.

Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa, sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa. Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.

Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.

— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä yöhyväisiksi.