XIV

"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN"

Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat levottomina taivaalla.

— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, – sanoi Janne. — On tiukka käsky istua esikunnassa kello kuudelta.

— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja?

— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa. Minä en tiedä enempää kuin kissa.

— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi siunaamatta.

— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. – Saihan Aaro puistossa torvisoitot ja puheet.

— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin väkeä näin kauvan kiusataan…

— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori, tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi.

— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti, jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista pois, että pastori on vankina.

— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan, kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies, Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa sotasalaisuuksia.

Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin johtui hänen mieleensä: – Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon ja enemmänkin.

— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä niinkuin karjaa.

— Pastorskako! — huudahti Laina.

— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään. Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi.

— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä.

— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei olisi mukissut.

Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi. Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy.

— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä takaisin Valinkoon.

— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa. Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi?

— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota loppuisi jo pian!

Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa, kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on hyviä uutisia meille. Toivotaan!

— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus opettaja Kaarion luona.

    "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
    se riemuin soinnahtaapi…"

Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen. Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä: "Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti." Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa. Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat "kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa.

— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa vastausta.

    "Te kotiseudut, kaukomaat,
    jo kutsun kaikua suokaa!
    Nyt Jeesus vastaanottakaat
    ja hälle kiitosta tuokaa!
         Jeesukselle kiitos,
         kunnia ja kiitos —"

Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa päässä, syöksähti sisälle.

Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä kajahti kertosäe:

    "Nyt Jeesus vastaanottakaat
    ja hälle kiitosta tuokaa!"

Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on istunto!

— Mitä? Mistä tiedät?

— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken juuri pastori vietiin ylös.

Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli tietenkin kärkäs uutisille…

— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka hetki voi olla ratkaiseva.

Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa. Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut.

Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi!

Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme raatihuoneen kautta.

He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen jäljessänsä."

Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta, katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille. Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko maailma unhottui.

Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa.

Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois? Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta!

Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen. Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa. Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli viety pois tietymättömiin kohtaloihin.

Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle. Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta.

He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat rientää rukoushuoneelle. – Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle paikalleen.

Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi yrittää uudestaan.

Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella. Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät, vaikenivat.

Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa:

    "Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
     se riemuin soinnahtaapi.
     Karitsa, kuollut ristillään,
     hän ikikiitoksen saapi.
          Jeesukselle kiitos,
          kunnia ja kiitos!
     Karitsa, kuollut ristillään,
     hän ikikiitoksen saapi."

Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi.

"Karitsa, kuollut ristillään —"

Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä.

Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin, ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui.

Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille. Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät. Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät vaarallisesti.

Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän, Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se on lehdessäkin ollut painettuna.

Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa. Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta vyöryi.

Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin perheinensä katosi puistikon pimeyteen.

Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan. Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki.

Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän."

Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain toista.

"Levähtäkää vähän."

Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen mieltänsä askarruttanut:

— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit vapauden?

Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää.

Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä.

— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas.
Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu…"

Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta.

— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa.

Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta.

— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut?

— Ei muuta.

— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua.

Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski salamana Mikonkin tajuntaan.

Oliko mahdollista päätellä näin?

Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää.

— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle.

— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää vähän". Hän lupaa sen meille.

Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen tyynyltä. Hän valvoi vielä.

— Laula, äiti, linnusta siiven alla!

Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan, äiti ei jaksa nyt.

Ja hän lauloi hiljaa:

"Jonk' on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla."

Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa.

III

XV

VALKOISELLA PUOLELLA

Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska, kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain. Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.

Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä hyväntahtoisella mielenkiinnolla.

— Vieläkö tahdotte korppua lisää?

Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan, sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.

— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa ja muuta hyvyyttä.

Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?

Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah, kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat hänenkin apuansa?

Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä, jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja innostus isänmaan vapauttamiseksi.

Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä, pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.

— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.

Olli kohottautui istualle. — Kirje!

— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle.
Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.

Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen kuoreen.

— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. —
Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.

— Ah!

Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa. Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta, punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti? Kuinka oli hänen laitansa?

Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa… Rakas oiva isä! Heljän kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille, tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa? Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä. Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti kukin kohdaltansa…

— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen verran kykenen.

Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.

— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. – Luen ääneen. Kyllä se kannattaa.

Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.

— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.

— Jumalisia te vanhemmatkin olette, – mutisi Olli, — mutta ette te puhuisi ja kirjoittaisi noin.

Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.

— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.

Silloin Olli kuohahti vastarintaan.

— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa. Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä…" muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä. Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea, ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin — mutta vihan voimalla!

Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän kirjettä tarkempaan.

— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!

Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko nimisen. Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa…

Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä, yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit — nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä? Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.

Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.

— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.

— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin parahiksi iltapäiväjunaan.

Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka pysyi päätöksessään.

— Niin mene sitte Jumalan nimeen!

Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä. Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen. Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.

Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.

Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla jäähyväiset ainiaaksi.

Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen. Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä pihalle yksin.

— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa, niinkuin ette omistaisikaan…"

Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. – Niin, juuri niin pitääkin olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.

Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota, tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin. Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan, kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.

XVI

ETEENPÄIN

Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee.
Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.

Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka, joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee, mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä. Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.

Viuh—viuh—viu-uuh!

Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.

— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.

He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.

Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja, kevätvettä tulvillaan, on edessä.

— Ojaan! — hän komentaa empimättä.

Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.

— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.

Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.

Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa. Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri isänmaan alttarille.

Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen, on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois, ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä ketju.

— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.

Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä totellaan kuin yksi mies.

— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö painaltaessaan lakeudelle.

— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan. He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi velvoittaa näidenkin muisto.

He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli, – sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. — Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta… Säikähdys valtaa perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.

Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä? Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"

Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja suorita toimitus pian!

Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.

Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit! — hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti, ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon, josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.

Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.

Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.

Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu, tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa. Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa, remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:

"Rakkaus, joka jumaluutes kuvaksi mun tänne loit…"

Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva, ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja, joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä aihetta ja tarkoitusta.

Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he rukoilevat hänen puolestansa.

— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, – oletko tänä iltana tyytyväinen minuun?

Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki, soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä. Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.

Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta hän ei kelpaisikaan sotaan.

Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.

Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet kodit sen ytimen muodostavat.

Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:

"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi!"

Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.

— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies! Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös. Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!

— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi tuumii kylkeänsä kääntäen.

Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen komentaa: — Eteenpäin!

XVII

VÄISTYMÄTTÄ

"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit seurustelivat paljon joutessansa – virastotkaan eivät toimineet, kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan, ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen" postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon, johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia, paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi, jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi, varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa. Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta. Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen, kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. – Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa, rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja, julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa — kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille. Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä, miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän ajatteli: – Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet. Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys. Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava tulelle.

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko, kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä. Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on, ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen, yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan: ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu, piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa? Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä vaarallisia ihmisiä…

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta.
Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja
Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä, eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta. Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut, mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin. Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa — mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan. Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän, kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää… Siinä selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: — Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. – Ja Heljä jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: – Eikö valhe ole aina syntiä? — Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi, ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus — kas tässä, tällainen – sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, – hän veti taskustaan sen lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten. Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa nenäliinan Aunen kaulasta. – Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. — Onko Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, – hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa, silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu, kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." — Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan, eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen teki.

Ei jokainen… Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.