TUNNUSTUS EROTTAESSA.
Kello yksitoista yöllä.
Kun saatte tämän kirjeen, ystäväni, erottavat meitä monet penikulmat ja ennen kaikkea tahtoni, ettemme enää milloinkaan näe toisiamme. Antakaa minulle anteeksi, että sanon sen heti, mutta teidän on välttämätöntä tietää se voidaksenne lukea nämä rivit, niinkuin minä ne kirjoitan, tuntien päätökseni järkähtämättömäksi. Te jäätte Pariisiin jatkamaan elämää, jolla huolimatta siitä, mitä ensi hetken uskottekin, on tulevaisuus. Ja jos te vuodatattekin kyyneleitä näitä rivejä lukiessanne, niin ne kyyneleet tuottavat huojennusta — ne parantavat, niiden läpi pilkistää nykyhetken tuskasta huolimatta huomispäivän toivo. Minä itse tulen kaukana tästä kaupungista, jossa liian myöhään opin teidät tuntemaan, syrjäisessä kolkassa, väärän nimen suojassa elämään lopun elämääni, jota ei ainakaan tule katkeroittamaan erehdykseni hirveät seuraukset, jotka minun olisi pitänyt aavistaa, ja omantunnonvaivat, jotka minun olisi pitänyt ennakolta tuntea. Tämä on päätökseni, jota teitä rukoilen, jota teitä käsken noudattamaan. Mutta miksi puhua käskyistä ja rukouksista? Kun olette lukenut nämä lehdet, niin ymmärrätte yhtä epäämättömän selvästi kuin minäkin, että minua ja teitä eroittamassa on minun menneisyyteni, joka kieltää minua pyytämästä teiltä onnea. Ah! Menneisyyteni! Viimeinen naisellinen tunne pakoittaa minua näyttämään teille elämäni sisimmän olemuksen. Samalla kun jätän teidät ainaiseksi, täytyy minun antaa oikea kuva itsestäni, jotta ymmärtäisitte menettelytapani oikeutetuksi — jotta hyväksyisitte senkin, että teidät jätän.
Tiedän tehneeni teon, jota inhimillinen moraali pitää rikoksellisimpana kaikista hairahduksista. Silloin kun sen tein oli omatuntoni täysin rauhallinen. Nyt ajattelen tuomiota, jonka te langetatte teostani. Kun ajattelen, että kohta olen teille vain muisto poissaolevasta, joka ei milloinkaan palaa, vainajasta, joka on ainaiseksi kadonnut, valtaa minut pelko. On kuin näkisitte tahroja omallatunnollani, nuo tahrat täytyy minun pestä puhtaaksi. Olen tuntenut naisia, joiden korkein toive on ollut saada maata juhlapuvussa ruumisarkussaan. Miksei ystävättärennekin, joka kohta on teille kuollut, soisi itselleen tätä iloa haudassaan — hiukkasen itsensä vuoksi, mutta ehkä paljoa enemmän teidän vuoksenne. Viimeiset hetket tässä pienessä vierashuoneessa, jonka niin hyvin tunnette, huonekalujen ympäröimänä, jotka niin monena talvi-iltana olivat pitkien keskustelujemme mykkinä todistajina, vietän ajatellen miellyttäväni teitä. Kun istun tässä ja kirjoitan teille, olen viimeisen kerran viettävinäni hiljaisen iltahetken teidän seurassanne, ystävän seurassa, joka minua ymmärsi ja joka piti minusta siten kuin olin häntä pyytänyt. Ei, Elie, älkää ymmärtäkö näitä sanoja moitteeksi. Ne ovat kidutetun sielun syytös kohtaloa vastaan, itseään vastaan, vaan ei teitä, jonka ainoa rikos on siinä, että uskoitte hellyydellänne voivanne tehdä minut vielä onnelliseksi. Te huomaatte, että se oli mieletön unelma. Mutta siitä unelmasta olen teille sieluni pohjasta kiitollinen.
Mutta enhän tarttunut kynään tätä teille sanoakseni. Tahtoni lamaantuu kun ajattelen tuskaanne… —
Minun täytyi hetkeksi pysähtyä, en voinut jatkaa. Nyt olen taasen aivan tyyni. Ajatukseni ovat kirkkaat. Toivoni saavuttaa kaikiksi ajoiksi teidän kunnioituksenne on niin voimakas, etten enää vapise. Tunnen, että minulla on voimia puhua itsestäni aivankuin puhuisin jostakin vieraasta. Jospa tätä voimaa siirtyisi teihinkin kun tätä luette! Kuinka usein olenkaan viime aikoina istunut tässä ajatellen, että minun on kerrottava teille elämäni tehdäkseni eron välttämättömyyden teille ymmärrettäväksi — tuskaisen eron, jota olen siirtänyt yhä tuonnemmaksi kuten tunnustustakin, jonka tuli käydä eron edellä!… Nyt kun minulla on voimaa toimia, on minulla voimaa kirjoittaakin. Mutta mistä alkaa tunnustukseni? Kuinka saatan puhua itsestäni, kun niin mielelläni tahtoisin puhua teistä. Tahdon koettaa…
Ystäväni, en kerro teille lapsuudestani, enkä varhaisimmasta nuoruudestani. Tuota aikaa ei tee merkittäväksi mikään sielunliike, joka viisitoistavuotiaalle tytölle ennustaa romanttista kohtaloa. Lapsuuteni ja nuoruuteni olette nähneet elävänä ja totuudenmukaisena valokuvassa, missä istun isäni jalkain juuressa katsoen häntä silmiin. Niin, tuo tottelevainen ja lempeä lapsi olen juuri minä — muistan olleeni sellainen vuosikausia. En muista tänä aikana kertaakaan olleeni kapinallinen ja tyytymätön. Kuinka huomaamatta, tyynesti ja onnekkaasti kuluikaan aika yksinkertaisesti kalustetussa kodissamme Varennes-kadun varrella! Huonekalut olivat nimittäin vanhat, ja muistan, että minulta meni useita vuosia ennenkuin totuin nykyaikaiseen ylellisyyteen. Korkeat akkunat olivat puutarhaan päin, jossa kasvoi suuria puita. Sinne oli raivattu kävelytie erästä vanhaa naista varten, joka asui alimmassa kerroksessa. Palvelija työnsi häntä siellä edestakaisin pyörätuolissa, kun aurinko paistoi. Muistan tällä hetkellä selvästi — miten oikullinen onkaan muisti — kuinka seisoin nojaten otsaani akkunaruutuun ja katselin hellällä säälillä vanhusta. Oli kevät, kirkas iltapäivä, puut vihersivät puutarhassa. Isäni silitti palmikoitani ja nimitti minua pikku pyhimyksekseen. Se oli liian kaunis nimi niin pienelle tytölle. Minulla oli kuitenkin yksi hyve, jonka vuoksi en ollut tuiki arvoton tuota hyväilynimeä kantamaan. Hyvekö? Ei, vain vaisto, mutta todellinen ja vastustamaton. Minussa oli oikeudellisuutta ja lempeyttä. Toimia annetun ohjeen mukaan ja miellyttää niitä, joita rakastin, oli ainoa haluni ja se oli yhtä luonnollinen kuin leikkiminen ja ajatteleminen. Minulla oli synnynnäinen salainen mieltymys sisäiseen sopusointuun ja suurin onneni oli täyttää velvollisuuteni ja saattaa tekoni sopusointuisiksi tunteitteni kanssa. Ennenkaikkea inhosin vaistomaisesti valhetta siinä määrässä, että kärsin siitä. Monet lapset ovat varmaan kuten minäkin tunteneet tuskansekaista kummastusta joutuessaan ensi kerran tekemisiin seuraelämän valheellisuuksien kanssa — kun esimerkiksi äiti käskee palvelijaa sanomaan vieraille, ettei hän ole kotona, vaikkei todellisuudessa niin ole asian laita. Luonteeni tuskaatuottavasta erikoisuudesta johtui, että tämän tapainen kummastus vasta myöhään hälveni mielestäni, enkä milloinkaan ole oppinut hyväksymään noita pikku petoksia. Kaikessa salaisuudessa loukkasivat seuraelämän puheessa ja kirjeessä esiintyvät kohteliaisuusmuodot rehellisyydentuntoani siinä määrin, että käytökseni tuli vaiteliaaksi ja hiljaiseksi. Minua on pidetty ylpeänä, vaikka sieluni syvyydessä olin arka ja ujo. Epäilemättä ilmeni jo silloin sairaaloinen herkkätuntoisuuteni suuremmassa määrässä kuin mitä oli edullista onnelleni, sillä äitini silmät — suuret, mustat, aivan omieni kaltaiset silmät — seurasivat minua hiukan huolestunein katsein, aivankuin olisi äitini pelännyt minun äkkiä kiivastuvan jostakin, mikä ei ollut täysin vilpitöntä. Äitini oli synkkämielinen, omituinen nainen, joka välistä päiväkaudet oleskeli yksinomaan huoneessaan. Isäni pudisti päätään ja vastasi kysymyksiini: "Hän on aina ollut sellainen". Pidin isästäni enemmän kuin äidistäni, ja moitin itseäni sen vuoksi, niin arka oli jo silloin omatuntoni. Oi ystäväni, kun näin monen vuoden vierittyä muistelen itseäni nuorena tyttönä, joka uneksi kaunista unta synnittömästä uskollisuudesta ja kun vertaan silloista lasta naiseen, mikä minusta on tullut liioittelemalla tuota samaa unelmaa, niin kuinka saatankaan lohduttautua siitä, ettei minulla ollut kenelle jakaa nuoruuteni rikkaudesta — ettei minulla ollut ystävää, sellaista kuin te, jolle olisin voinut tuhlata nuo hukkaanmenneet aarteeni! Liian myöhään! Liian myöhään! Nämä sanat ovat muutaman kuukauden ajan lakkaamatta valittaen kaikuneet korvissani… Mutta olen vannonut olevani rohkea.
Tulevaisuuteni näytti siis olevan viitottu, ja luulen että jos vanhempani olisivat eläneet vielä silloin kun menin naimisiin, ei minun nyt tarvitsisi kirjoittaa teille tätä surkeata ja jokapäiväistä tarinaa pettyneistä toiveistani. He kuolivat molemmat miltei yksiin aikoihin ennenkuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. En ollut vielä lakannut käyttämästä surupukua, kun enoni, joka samalla oli holhoojani, oli kihlannut minut sille miehelle, jonka nimeä kannoin kun te opitte minut tuntemaan. Jotta voisitte ymmärtää minun suostumukseni tähän, täytyy minun tunnustaa teille, ystäväni, muuan asianhaara, josta teillä miehisen kasvatuksenne vuoksi voi tuskin olla käsitystäkään. Minä olin siihen aikaan niin täydellisen tietämätön kuin suinkin mahdollista avioliiton merkityksestä. Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten äärimmäisen säännöllinen nuorentytön-elämäni sekä kuuliaisuus, joka oli luonteeni pääpiirre, olivat varjelleet minut noilta viattomilta ja yhtäkaikki intohimoisilta unelmiltakin, joissa monet naiset antautuvat rakkaudelle, ennenkuin sitä tuntevatkaan. On lisättävä, että äitini valvoi tavattoman ankarasti luettavaani, ettei ainoakaan nuori mies ollut käynyt kotonani ja että vanhempieni horjuva terveys miltei tykkänään oli sulkenut meidät pois seuraelämästä. Enoni sanoi, että minun oli mentävä naimisiin herra Audryn kanssa. Minä vastasin, että tahdoin totella häntä — niinkuin olisin vastannut jokaiseen muuhunkin käskyyn. Kun ajattelen millä kevytmielisyydellä holhoojani itse asiassa minua neuvoi, milteipä käski ottamaan askeleen, joka ratkaisi koko elämäni, kun muistan millä viattomalla tietämättömyydellä minä itse katselin tätä liittoa ja kun toistan, että olen ollut samallainen suurimman osan elämääni, niin joudun todella ymmälle ja toivottomaksi. Kuinka saattavat henkilöt, jotka kaikissa muissa suhteissa ovat omantunnonarkoja ja hienotunteisia, kevein mielin myötävaikuttaa sellaiseen alhaisuuteen, mikä sisältyy suuren maailman sovinnaisavioliittoon? Herra Audry oli kosinut minua, koska miljoonani oli rasitukseton ja sijoitettu varmoihin arvopapereihin. Enoni oli antanut suostumuksensa, koska herra Audryn tulevaisuus liikemiehenä herätti hänen mielenkiintoaan. Sitäpaitsi luuli hän — vanhapoika kun oli — olevansa kykenemätön pitämään huolta parinkymmenvuotiaasta tytöstä. Ja sitten olin minä hänen mielestään pikku pyhimys. "Claire tulee olemaan aina ja joka paikassa onnellinen", sanoi hän — ja hän uskoi mitä puhui.
Ja minä olisinkin ollut, ellen juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen ja tyytyväinen, huolimatta lemmettömän avioliiton kurjuudesta, sillä velvollisuudentunne oli siksi voimakas sielussani, että olisin tyynesti alistunut elämääni, elleivät odottamattomat asianhaarat olisi jo avioliittoni toisena vuotena antaneet unohtumatonta iskua tuolle rehellisyysintoilulleni, joka lapsena, nuorena tyttönä ja naisena on ollut sydämeni salainen uskonto. En kertoisi näin vapaasti tästä tapahtumasta, ellei oikeudenkäynti, johon herra Audry kolme vuotta sitten oli sotkeutunut, olisi yleisölle paljastanut hänen kunniantunnon puutettaan, jonka minä pitkän ajan yksin olin tuntenut. Minun täytyy myöskin selvittää teille, minkälaiset käsitykset minulla oli miehestäni avioliittomme alkuaikoina, jotta te paremmin ymmärtäisitte minua kohdanneen iskun kovuuden. Herra Audryssa on kaksi aivan erilaista ihmistä: se, jonka hän näyttää seuraelämässä ja joka on taipuisa, ja puhelias, miltei jokapäiväinen, antelias taipumuksesta ja myöskin harkinnasta — ja se, joka ansaitsee rahaa ja tekee kauppoja ja joka on leppymätön, kova, tunnoton ja piittaamaton kaikesta muusta paitsi voitosta. Minä tunsin vain ensinmainitun näistä kahdesta ihmisestä ja herra Audry tunsi minussa vain hiljaisen ja lempeän naisen, jota hän luuli voivansa mielensä mukaan taivuttaa.
Eräänä aamuna tuli mieheni huoneeseeni ja silmät tylyinä käskevällä äänellä selitti minulle tyynesti, matemaattisesti, numeroiden avulla, heti tarvitsevansa neljäsataa viisikymmentätuhatta frangia. Hän oli kerran toisensa jälkeen kärsinyt suuria tappioita pörssissä ja luullut korjaavansa huonon onnensa epärehellisellä keinottelulla sen pankin nimessä, jonka johtaja hän oli. Voisin kertoa tuon keinottelun pienimmätkin yksityiskohdat, sillä kaikki herra Audryn sinä aamuna käyttämät ammattisanat olivat niin selvät, etten olisi voinut niitä unohtaa. Häntä uhkasi, lyhyesti sanoen, protesti ja oikeudenkäynti ja myötäjäisteni osalla saattoi ostaa hänen vihamiestensä vaiteliaisuuden. Avioliittosopimuksemme sanamuoto teki kuitenkin minun allekirjoitukseni välttämättömäksi. Kaikesta tästä tajusin ensi hetkessä vain yhden onnettomuuden, mutta se oli musertava: tiesin olevani naimisissa varkaan kanssa. Katselin noita kasvoja, joilta hyväsydämisyyden naamio oli riistetty pois ja näin roiston. Kun hän seisoi siinä kasvot sileiksi ajeltuna ja tukka lyhyenä, olin näkevinäni rangaistusvangin. Sanat, joilla hän koetti puolustaa menettelytapaansa ja jotka paljastivat hänen mielipiteensä rahan moraalista, hänen katseensa ja äänensä kun hän puhui, toiveet pikaisesta korvauksesta, jolla hän koetti viekotella minun suostumukseni — kaikki tuo osaltaan sai aikaan, että sielussani kapinanhenget ensi kerran heräsivät. Ja hänkin älysi kasvojeni äkillisestä muutoksesta, että hänellä oli edessään nainen, jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanut. Hetken ajan häntä peloitti kunniantuntoni äkillinen tarmonilmaus. Mutta mitäpä se oikeastaan häntä liikutti? Minä allekirjoitin. Hän oli pelastettu; — mutta minä, hänen vaimonsa, olin kadotettu. Jos olisin kasvanut toisenlaisessa ympäristössä ja jo varhain aavistanut niitä omantunnonsovitteluja, jotka ovat niin tavallisia nykyaikaisessa suuressa maailmassa, olisin ehkä antanut anteeksi miehelleni sen, että hän oli toiminut epäkunniallisesti. Mutta, kuten sanoin, minä en tietänyt mitään maailmasta. Sielussani oli jotakin särkynyt ajatellessani, että olin ainiaaksi sidottu kunniattomaan mieheen. Omatuntoni oli silloin neitseellisen puhdas ja arka, eikä tinkinyt alhaisen kanssa. — "Minä olen varkaan vaimo!…" — Näitä sanoja kertasin siitä hetkestä lähtien kahdeksan vuotta sieluni katkerassa yksinäisyydessä. Kahdeksan vuotta kannoin nimeä, jota inhosin ja jaoin kodin ja ylellisyyden miehen kanssa, jota halveksin. Kahdeksan vuotta minä olin se rouva Audry, jonka te näitte totisena ja hiljaisena, ja joka muistutti elävää kuvaa mielenrauhasta. Mutta jos olisi voitu katsoa tähän näennäisesti altistuneeseen sydämeen, kun istuin jonkun loisteliaan päivällispöydän ääressä puhellen naapurieni kanssa parisilaismaailman tuhansista keskusteluaineista, niin varmaankin olisi säikähdetty siellä riehuvain, päivä päivältä karttuvien, myrskyisten, tuskallisten ja kapinallisten ajatusten joukkoa.
Kokemukseni perusteella ymmärrän nyt, minkä silloin vaistomaisesti tunsin: vaarallisin onnettomuus, joka voi kohdata nuorta ihmistä, joka intohimoisesti rakastaa oikeutta, on joutua kärsimään vääryyttä. Kenellä itsellään on tapana tehdä vääryyttä, hän alistuu tähän kuin välttämättömään kostoon, mutta nuorta sielua, joka pelkää pahantekoa, koskee vääryys kovasti sen sisimpään olemukseen. Ja jos koko yhteiskunta on kanssarikollisena vaikuttanut herkkää sielua kohdanneeseen vääryyteen, on se pelottava koetus, jolla voi olla seurauksia koko elämän menettelytapaan nähden. Tällainen on lyhyesti kerrottuna sieluni kehityskulku — salainen murhenäytelmä, jonka lopun ainoastaan maailma tuntee ja on tuominnut.
Tämä omituinen sieluntila alkoi päivää myöhemmin kuin olin saanut tietää herra Audryn häpeällisen salaisuuden. Olimme tavalliseen tapaan syöneet yhdessä aamiaista ja mieheni meni kevein mielin, onnellisena ja voitonriemuisena hoitamaan liikeasioitaan. En tiedä miksi tulin katselleeksi häntä kun hän nousi vaunuihinsa — seisoin vierashuoneeni akkunassa, joka oli pihamaalle päin. Hevonen vikuroitsi ja vaunut vierivät pois. Tulin ajatelleeksi, että tuon miehen koko ulkonainen elämä oli valhe, johon maailma uskoi, ja minä sanoin itselleni, että minunkin elämäni oli ja tulisi aina olemaan valhe. Sillä minun oli elettävä hänen rinnallaan, jaettava hänen väärä kunniansa ja näyteltävä tuon näennäisesti kunniallisen miehen vaimoa, ilman että mikään, mikä kuului tämän vihatun velvollisuuden suorittamiseen, vastasi toiveitani ja unelmiani. Ja niin tulisi aina olemaan! Enkä minä ollut sitä ansainnut! Yhä uudelleen ja uudelleen palasin tähän hirveään ajatukseen ja näin olevani ennakolta ja ilman armoa tuomittu näyttelemään yhteiskunnallisten velvollisuuksieni ilvenäytelmää. Äkillinen tietoisuus auttamattomasta orjuudestani päättyi aluksi täydelliseen itsekieltäymiseen, mikä varmaan olikin järkevintä. Päätin alistua kohtalooni ja vaeltaa maailman läpi kuten nunna kulkee luostarinsa pihan poikki: itseeni sulkeutuneena, pyytämättä mitään siitä, mikä minua ympäröi ja odottamatta mitään tulevaisuudelta. Ja uneksimalla, lukemalla, harjoittamalla armeliaisuutta minun onnistuikin pitkät ajat toteuttaa tämä omituinen itsekieltäymisihanne. Minä pukeuduin tarkkaamatta pukuani. Minä puhuin ilmaisematta ajatuksiani. Minä hymyilin, ilman että ainoakaan piirto kasvoissani kertoi sisäisestä tuskasta. Olin huntupäinen nunna keskellä loistoa ja juhlia.
Mutta luonto, joka on antanut meille palavan ja levottoman sielun, sallii meidän yhtävähän lamaannuttaa mielenliikutuksiamme kuin ruumistamme. Niin tarmokkaasti kuin koetinkin hallita itseäni, oli kuitenkin sieluni pohjassa onnen kaipaus, jota en voinut kokonaan tukahuttaa. Se puhkesi toisinaan sietämättömäksi epätoivoksi, kun näin nuoruuteni ajan vierivän, katoavan tuomatta mitään tullessaan. Olin menehtyä tukahutettuihin tunteisiin kuten kaikki suljetut luonteet, ja kätketty myrsky riehui rinnassani sitä rajummin, kun sillä ei ollut mitään ulospääsyä. Olin vähitellen oppinut paremmin arvostelemaan asioita ja tiesin paljon salaisuuksia, jotka osaksi olin arvannut ja jotka osaksi oli minulle uskottu. Kuinka usein illan kuluessa keksinkään puhellessani jonkun ikäiseni naisen kanssa hänen silmissään ja hymyilyssään salaisen onnen jälkiä, jotka niin hyvin tunsin! Hän on tänään nähnyt sen, jota rakastaa, ajattelin silloin. Tai vielä useammin aavistin synkän surumielisyyden ja tuskaisen kalpeuden takana, josta syytettiin teeskenneltyä päänsärkyä, noita salaisia taisteluita, joista täytyy vaijeta ja joista luulee kuolevansa — ne ovat rikollisen autuuden katkera hinta. Minussa oli jotakin, joka tuomitsi noiden naisten teeskentelyn. En voinut ymmärtää, ettei heidän sydämensä vuotanut verta, kun he näkivät rakastajansa puolisonsa rinnalla, kun heidän täytyi sietää, että tuo puoliso heitä sinutteli, kun se, jonka omia he koko sielullaan olivat, puhutteli heitä sanalla te. Mutta vaikka surkuttelinkin heidän häpeäänsä, kävi kuitenkin välistä kateekseni: kadehdin sitä, että he elivät, saivat tuhlata sydämensä rikkautta, — kadehdin heidän onnettomuuttaankin. Ajatuksissani vertasin sensijaan itseäni muotiompelijan pukemaan nukkeen. Näiden puuskien jälkeen valtasi minut pohjaton ja parantumaton synkkämielisyys. Seurapiiri, johon kuuluin, oli mielestäni järjestelmällisen epäsiveellisyyden pesäpaikka. Tuomitsihan se muodossa tai toisessa kaikki nuo olennot marttyyriuteen, jonka uhri minäkin olin. Se pakoitti heidät petoksen hinnalla ostamaan onnensa tai luopumaan kaikista toiveista. Tätä kirjoittaessani muistan hämärähetkiä, kun lepäsin yksin huoneeni leposohvalla ja esineiden ääriviivat hitaasti häipyivät pimeään. Nuo hetket ovat aina olleet katkerimmat hetkeni. Vuodatin hiljaisia kyyneleitä itseäni säälien kuten äitinikin oli itkenyt syvässä tuskassaan. Muistan toisia hetkiä valtameren rannalla ihanina heinäkuunaamuina. Meri oli sininen, purjeet valkoiset, meri ja taivas juhli. Huvilani akkunoista Trouvillessa katselin taivaanrantaa — ja olin yksinäisempi kuin leski.
Alatteko aavistaa, ystäväni, mitä kummallisia päätöksiä saattoi syntyä tässä samalla teeskentelemättömässä ja haaveilevassa sielussa, jonka sisimpään olen koettanut teitä viedä? Tällä asteella oli sielunsairauteni, kun opin tuntemaan Gérardin. Antakaa anteeksi se tuska, jonka teille nyt tuotan, hyvä ja jalo Elie ystäväni. Minä kosketan tätä haavaa, jonka menneisyyteni synnyttämä lemmenkateus on teihin lyönyt ja tunnen kuinka sydänraukkanne vuotaa verta. Mutta miksi ollenkaan kirjottaisin tätä tunnustusta, johon panen kaiken hellyyteni, mitä en saanut teille antaa, ellen juuri tahtoisi puhdistua siitä, mikä on saattanut tehdä teidät mustasukkaiseksi. Sallikaa minun sanoa teille, minkävuoksi silloin olin heikko ja minkävuoksi nyt olen voimakas. Gérard rakasti minua ja hän sanoi sen minulle annettuaan monta kuukautta lukemattomia todisteita kunnioituksestaan, joka meihin naisiin vaikuttaa kaunopuheisemmin kuin valat ja vakuutukset. Sillä osoittaahan se meille, ettei meidän tarvitse pelätä sen miehen, joka tällaista kunnioitusta tuntee, käyttävän valtaansa väärin, jos kerran tekisimme hänet kohtalomme herraksi. Alituisen kiihtynyt ja kapinallinen kun mielentilani oli, olin minä hyvin herkkä Gérardin intohimolle juuri siitä syystä, että hänen luonteensa päähyve oli se, jota minä kiihkoisesti ihailin. Te tunnette hänet yhtähyvin kuin minä ja tiedätte, että hän on rehellinen ja että tuo rehellisyys ilmenee hänen elämänsä pienimmässäkin piirteessä. Hänen kasvojensa ilme muuttui heti kun hänen oli pakko keskustella mieheni kanssa, vaikkei meidän välillämme ollut muuta yhdyssidettä kuin hänen rakkautensa minuun ja vaikka olinkin jyrkän kieltävästi vastannut hänen tunnustukseensa. Niin ihmeelliseltä kuin kertomus tunteistani mahtaakin teistä tuntua, olen kuitenkin päättänyt kertoa kaikki. Syvä myötätuntoni tätä miestä kohtaan, jolla on ollut niin tärkeä osa elämässäni, sai alkunsa sinä iltana, jolloin näin hänen kasvoissaan tuskallisen ilmeen hänen kätellessään herra Audrya. Tämä salainen yhtäläisyys sisimpien tunteitteni kanssa teki Gérardin silmissäni poikkeusihmiseksi, ainoaksi, jota mielihyvällä ajattelin. Pidin häntä ainoana totuuttarakastavana henkilönä, jonka olin kohdannut tuossa valheellisessa seurapiirissä. Totuin puhumaan hänelle tekeytymättä toiseksi kuin olin. Hänestä tuli paras ystäväni, uskottuni, se, jolle annoin kaiken sydämeni hellyyden, sydämeni, joka oli maailmalta saanut osakseen vain kärsimyksiä. Hän tuli minulle yhtä välttämättömäksi, kuin kaikki muut miehet olivat vastenmielisiä. Ensimäisen kerran astuin ulos siitä henkisestä erämaasta, jossa niin kauvan olin nääntynyt. Minä rakastin häntä tai luulin rakastavani ja rakkauteni sai minut uneksimaan uutta elämää. Oi, jos säälitte hiukankaan! nuoren olennon ponnistuksia ja kyyneleitä — nuoren olennon, joka ei tahdo kuolla — ei teillä ole sydäntä tuomita kuolontuskassa kamppailevan sielun viimeistä yritystä saavuttaa rakkautta ja onnea.
Mietittyäni perinpohjin asiaa, kysyin viimein itseltäni, mikä esti minua koettamasta tehdä toisenlaiseksi synkkä ja salaperäinen kohtaloni? Sanoin itselleni, että olin mieletön, ellen käyttänyt hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta alottaa uutta elämää todellisessa rakkaudessa ennenkuin nuoruudenkukoistukseni oli kuihtunut. Muutamia vuosia vielä ja se olisi myöhäistä. Mitä esteitä olikaan minun ja Gérardin välillä, jotka estivät minua menemästä hänen luokseen? Kaikki ennakkoluulot tietenkin; mutta sydämeni ja omatuntoni eivät tunnustaneet ainoatakaan velvollisuutta, — ellei velvollisuutta olla valhettelematta. Mutta minä en myöntänyt, että puolisollani oli mitään todellisia oikeuksia minuun — hänellä, joka oli ottanut minut vaimokseen — ymmärsin sen nyt — jotta myötäjäismiljoonani olisi tarpeen tullen hänen käytettävänään, hänellä, jota maailma kunnioitti, mutta en minä. En vielä tänäpäivänäkään myönnä hänellä mitään sellaisia oikeuksia olleen. En tunnustanut itselläni olevan velvollisuuksia muita kuin Jumalaa ja itseäni kohtaan ja varhaisempi uskonnollisuuteni oli kadonnut sielullisissa kärsimyksissä. Sanoin itselleni, ettei ollut mahdollista että oikeutta noudattava Jumala oli pannut minuun halun rakastaa ja tulla rakastetuksi, onnellistuttaa ja olla onnellinen ainoastaan antaakseen minun sitä julmemmin tuntea parhaimman itseni silpomisen. Mitä oli minun siis otettava huomioon? Itsekunnioituksen tarpeeni — se yksin. Se mitä olen kertonut teille kummallisesta ja kiihoittuneesta mielentilastani käy teille selväksi kun lisään, ettei maailman tuomio yhtävähän kuin kunnioitus avioliittolupausta kohtaan hetkeäkään painanut vaa'assa. Olinpa sitten oikeassa tai väärässä, mitään muuta tuomaria kuin omantuntoni en hyväksynyt. Ja omatuntoni kielsi minua valehtelemasta, se kielsi minua pitämästä sitoumusta, jonka olin tehnyt ymmärtämättä mitä se merkitsi, sitoumusta, miehen kanssa, jonka oikeata ihmistä en tuntenut. Ah! ennemmin kuin olisin pettänyt sitä miestä, jonka nimeä kannoin, ennemmin kuin olisin näytellyt salaisen avioliitonrikkojan surullista osaa ja kärsinyt kaiken kurjuuden, inhoittavat petokset ja vastenmielisen jakamisen, mikä siitä seuraisi, ennemmin olisin kuollut. Mutta entä jos ei minun tarvinnutkaan kärsiä teeskentelyä, petoksia ja jakamista? Mutta entä jos Gérardilla ja minulla oli uskallusta rikkoa välimme tuon tekopyhän seurapiirin kanssa, julkisesti kuulua toisillemme, yhdistää vapaat tahtomme ja kohtalomme, valmiina kärsimään kaikki tämän teon seuraukset — mikä oli silloin rikoksemme?… Minä en nähnyt siinä mitään rikosta, ja minä itse tein Gérardille tämän ehdotuksen ja tarjosin koko elämäni korvaukseksi hänen elämästään. Se tapahtui tuollaisen sieluntaistelun jälkeen, joka tekee ihmisen kykeneväksi alkamaan uutta elämää, sillä ihminen tunkeutuu silloin olemuksensa pohjimmaiseen pohjaan, sielunsa sieluun… Minun on oltava Gérardille siksi oikeudellinen, että tunnustan hänen hyväksyneen ehdotukseni ihastuksella, joka lämmitti sydäntäni. Mikä olisikaan tullut kohtalokseni, jos sellaisen askeleen jälkeen olisin nähnyt hänen silmissään epäröimistä, joka osoittaa naiselle, että hän on pettynyt herättämästään tunteesta? Ja kuitenkin! Olisi ehkä ollut parempi sekä hänelle että minulle, jos hän olisi ollut noiden seikkailijaan kaltainen, jotka maailmanmiehen rakkaudella rakastavat maailmannaista, ja jos minä olisin ollut noita uskaliaita naisia, jotka sydämensä tilikirjassa pitävät kaksinkertaista kirjanpitoa! Mutta en ole kuitenkaan suruissani siksi, että olen uhmannut vallitsevaa käsitystapaa — kuolemansurullinen olen muistaissani tuota taistelua, joka muutamissa suhteissa oli yhtä sankarillinen, kuin se toisissa suhteissa oli mieletön… Mutta sitä, mikä kerran on tapahtunut, ei voi enää muuttaa.
Muuan vähäpätöinen pikkuseikka osoittaa paremmin kuin kaikki sanat, miten korkealle sielunvoimani olivat kohonneet. Kun päätöksemme oli tehty, pyysin minä Gérardia matkustamaan ensin ja odottamaan minua Englannissa. Ja tiedättekö, mitä minulla oli mielessäni? Minusta oli vastenmielistä salaa lähteä kodistani kuin rikoksentekijä. Halusin ennen lähtöäni keskustella mieheni kanssa ja ilmoittaa hänelle avoimesti päätökseni. Luulin, että jos olisin kertonut hänelle tuskastani, ylenkatseestani ja toiveistani, olisi se huojentanut mieltäni. Ikävä kyllä, täytyi minun hyljätä tämä tuuma, kun siviililaista sain selville minun ja herra Audryn keskeiset oikeussuhteet. Kuinka täynnä katkeraa vihaa olikaan sieluni kun istuin tuon pienen kirjan ääressä, josta sain tietää — sillä olinhan tietämätön kuin lapsi — että mieheni saattoi väkisin pakoittaa minut elämään kattonsa alla — ettei minulla ollut oikeutta pyytää avioeroa, kosk'en voinut häntä vastaan esittää ainoatakaan laissa mainituista pätevistä syytöksistä. Eihän hän ollut minua pahoinpidellyt. Häntä ei oltu tuomittu mihinkään häpeälliseen rangaistukseen. Ja vaikka hänellä olikin vuosikaudet ollut rakastajatar, ei hän ollut meidän yhteisessä kodissamme minua pettänyt. Saarrettu eläin ei voi sydämessään tuntea rajumpaa vihaa kuin mitä minä tunsin, keksiessäni tuossa epäoikeudenmukaisessa laissa miesten leppymättömän itsekkäisyyden jäljet, miesten, jotka ovat meidät naiset rautakahlein sitoneet. Lapsellinen harmini vaikutti ainakin sen, että yhteiskunnallisten ennakkoluulojen viimeisetkin jätteet hävisivät sielustani. Minä poistuin herra Audryn talosta vavisten, mutta ylpeänä, salaa, mutta tietoisena siitä, että menettelin niin, koska toisin en voinut menetellä. Ja kun postilaiva, joka vei minut Doveriin, kynti aaltoja, kun Englannin ranta alkoi kohota merestä, kun näin laivojen purjeet, lentävät selkälokit, avaran taivaan ja aavan ulapan, joka levisi edessäni äärettömänä kuin tuntematon tulevaisuuteni, niin ei ainoakaan omantunnonnuhde turmellut rajatonta riemukasta toivoa, joka valtasi minut. Olin kuin vanki, joka ihmeen kautta on päässyt vapauteen.
Gérard ja minä asetuimme asumaan erääseen Wight-saaren pieneen rannikkokylään, viheriöitsevään kosteikkoon, jossa jokainen matkustaja on varmaan unelmoinut ikuisesta autuudesta. Talomme, jonka nimi oli Poplar Cottage — puutarhan hoikkien poppelien mukaan — sijaitsi satasen metriä merestä, rotkon päässä, jota asukkaat nimittivät chine, ja jossa valtameren läheisyydestä huolimatta kasvoi ruohoa paljaalla kalliolla. En voi kertoa teille vapaaehtoisen maanpakomme kahdesta ensimäisestä vuodesta. Kaikissa tämänlaatuisissa suhteissa ilmenevät luonteiden erikoisuudet selvästi vasta silloin kun kaksi ihmistä, jotka — kuten englantilaiset sanoivat — ovat yhdistetyt myötä- ja vastoinkäymisessä, alkavat tarkata toisiaan. Kun intohimo herää, etenkin kun se on saanut alkunsa romanttisissa olosuhteissa, on sydän ikäänkuin lumottu. Vasta sitten kun lumous hälvenee, ruvetaan ajattelemaan tulevaisuutta. Tällöin arvostellaan toisiaan. Opitaan tuntemaan toisensa. Luonteiden kulmikkaisuudet, jotka ensi hurmaus kätki, näyttäytyvät nyt selvästi. Ja saattaa tapahtua, että, kuten Gérard ja minä, herätään ihanimmistakin unelmista sillä surullisella tietoisuudella, että on tehty erehdys, joka tällä kertaa on korjaamaton. Niin, ystäväni, ilman mitään ulkonaista iskua, ilman ainoatakaan tuollaista rumaa kohtausta, jossa unohtumattomin sanoin ja katsein tahrataan kaikki entiset haaveet, ilman että jokapäiväinen elämämme oli vähääkään muuttunut, olimme kolmannen vuoden alussa tulleet siihen turmiolliseen vakaumukseen, joka sisältyy näihin koruttomiin, mutta tuskaisiin sanoihin: me olimme pettyneet. Me emme olleet kylliksi toisillemme — se oli tosiasia, joka meille kummallekin oli selvä kuin päivä. Gérard oli ja on vieläkin — siksipä tiedänkin, että hän tulee lohduttautumaan minun lähtöni suhteen — mies, jonka luonto on määrännyt hyödylliseen toimintaan ja tosityöhön. Hänellä oli toiminnanmiehen pääominaisuudet: rehellisyyttä ja tahdonvoimaa, selvänäköisyyttä ja sitkeyttä. Vaikka hän koettikin minulta salata salaiset tunteensa, olin minä puolestani siksi innokas lukemaan hänen sydämestään mikä tulisi olemaan suhteemme tulevaisuus, etten voinut olla huomaamatta hänen alakuloisuuttaan ja lamaantumistaan. Ei ollut vaikeata keksiä, syytä siihen: Gérardin oli aivan yksinkertaisesti ikävä. Päätös, jonka hän oli tehnyt katkaistessaan minun tähteni uransa Ranskassa, oli rajoittanut hänen toimintaansa. Tie kunniaan ja taisteluun oli häneltä suljettu. Hän tiesi sen, mutta hän ei ehkä tunnustanut sitä itselleenkään, sillä se tunnustus on minun hänelle annettava, etten minä milloinkaan hänen kasvoissaan keksinyt noita sisäisten taistelujen jälkiä, jotka niin tuskallisen selvänä herättävät naisessa ajatuksen: "Hän on ajatellut minua ilman rakkautta. Mitä on hän ajatellut?…" Ei, se oli hänessä alakuloisuutta, joka oli parantumatonta sen vuoksi, että se oli itsetiedotonta!
Pahinta oli, että minussakin oli tapahtunut vastaava käänne. Rakkaus ei enää tyydyttänyt tunteitani siten kuin sydämeni kaihosi. Niin paljon hyviä puolia kuin Gérardissa olikin, vaikka hän oli vilpitön ja jalo ja hyvä, puuttui häneltä mielikuvitus ja runollisuus. Sitävastoin oli nuoruuteni tavaton yksinäisyys sairaaloisuuteen saakka kehittynyt minun taipumustani romantiikkaan ja unelmoimiseen. Kaipasin hellyyttä, joka lyö leimansa yhteiselämän pienimpiinkin piirteisiin. Olemukseni värisi pienimmästäkin kylmyydestä, ja kylmyyttä oli minusta kaikki, mikä ei ollut alituista huomaavaisuutta, väsymätöntä vaalintaa, sydämellisintä hyväilyä. Olemukseni saattoi puhjeta kukkaan vain alati värähtelevän hellyyden ilmakehässä. Kuten kaikille, jotka ovat eläneet paljon itsekseen, tiesi äänettömyys minulle joko onnea tai onnettomuutta ja minun täytyi pian Gérardin äänettömyydestä huomata se kamala tosiasia, että hän rakasti minua vain velvollisuuden tunnosta.
Te, Elie, tunnette kotielämämme ja olette nähnyt viimeisen tuloksen monivuotisista kärsimyksistä, joita en voi kuvata. Jos jokainen tuollainen salaperäinen kohtaus, joka vie kaksi olentoa lähemmäksi toisiaan, tuottaa ääretöntä onnea, tuottaa ääretöntä tuskaa jokainen kohtaus, joka eroittaa heitä toisistaan. Me elimme lähellä toisiamme ja kävimme päivä päivältä yhä vieraammiksi toisillemme. Gérard tukahutti luonteensa mukaisesti ja vaistomaisesti toiminnanhalunsa kaikenlaisilla rajuilla huvituksilla, joista minä en häntä moittinut, mutta jotka osoittivat minulle selvään kuinka vähän minä hänelle merkitsin. Hän oli alkanut ratsastaa, vaikken minä voinut tehdä hänelle seuraa. Hän harrasti innolla purjehdusta ja hänestä tuli erään Wight-saaren purjehdusklubin jäsen. Hän metsästeli ja oli poissa useita päiviä perätysten. Hän tahtoi matkustaa ja minä suostuin siihen. Huolimatta yhä uudistuvista sisäisen väsymyksen osoituksista, oli Gérard niin hyvä minua kohtaan, niin huolissaan epäluuloistani, jotka hän aavisti, niin luja päätöksessään loppuun asti täyttää velvollisuutensa, etten minä uskaltanut koettaa aikaansaada selvittelyä, jonka jälkeen minulla olisi ollut edessäni — niin, mikä. Minua peloitti. Sielussani ei ollut enää tunnetta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen minut toimimaan. Minua pidätti hänen luonaan ajatus toivottomasta yksinäisyydestäni, joka hänet jätettyäni olisi tullut osakseni, minua pidätti myös ajatus omantunnonvaivoista, joita hänelle tuottaisin. Vaikkei hän enää rakastanutkaan minua niin paljon, että oli onnellinen minun kauttani, rakasti hän minua kuitenkin siksi paljon, että minun kadottamiseni olisi tuottanut hänelle suurta surua. Aika, joka hävittää kaikki, on hävittänyt tämänkin esteen.
Oi niitä kuoloa katkerampia hetkiä, jotka elin poppelien varjostamassa talossa, jonne myrskyllä kuului meren kohina kaukaisena loputtomana nyyhkytyksenä! Kun Gérard oli illalla kotona lukien tulen ääressä ja kun minä ompelin ja molemmat vaikenimme, katselin häntä salavihkaa. Näin hänen kasvoillaan pakotetun ilmeen, joka oli helppo havaita, sillä olihan hymyily luonnollista hänen jalolle sydämelleen. Tavallisesti silmäili hän englantilaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä etsien kirjoituksista ja uutisista tietoja valtiollisesta elämästä, joka oli hänen salaisten haaveittensa esine. Jos uusi virkanimitys oli tapahtunut hänen entisessä virastossaan, mainitsi hän sen minulle aivankuin vasten tahtoaan, ja minä näin hänen otsansa ja silmiensä synkistyvän. Minä voin muutamalla sanalla kertoa teille kaikki kärsimykseni kun sanon, että minä ensiksi ehdotin, että palaisimme Pariisiin. Minun raha-asioitani järjestettäessä oli herra Audry, joka tässä suhteessa osottautui gentlemanniksi — siinä määrin järkevä ja itsekäs ihminen välistä voi tekeytyä jalomieliseksi — ilmoittanut minulle, että minä olin hänelle kuollut ja että jos minua halutti palata. Ranskaan joko yksin tai jonkun seurassa, ei minun tarvinnut pelätä hänen kostoaan. Niin ylpeälle naiselle kuin minä, tiesivät sellaiset sanat peruuttamatonta maanpakoa. Mutta mitä merkitsi nyt minulle enää entinen ylpeyteni? Pariisiin palaamalla antauduin alttiiksi vaaralle kohdata niitä, jotka olivat minut ennen tunteneet. Ah, mitä välitin minä mahdollisista loukkauksista! Oli minun vuoroni uhrata jotakin Gérardin vuoksi. Ranskaan palattuaan saattoi hän ainakin koettaa jatkaa katkennutta virkauraansa. Ilon välähdys, joka leimahti hänen katseessaan sillä hetkellä, kun astuimme Boulognen satamasillalle — tuolle Ranskan satamasillalle, jonka olin jättänyt niin täynnä mieletöntä, riemukasta toivoa — oli julma palkka uhristani. Sydämeni valtasi samalla kertaa surumielisyys ja voitonriemu. Ja uudelleen tunkihe mieleeni huolestunut kysymys: Millaiseksi muodostunee elämämme Pariisissa?
Minulla ei ole surullisesta kohtalostani enää kerrottavana mitään, mitä te, Elie, ette tuntisi yhtä hyvin kuin minä. Gérard toi teidät kotiimme Balzac-kadulle, ja minä rakastin teitä. Miksi en nyt sanoisi sitä teille viimeisten jäähyväisten vilpittömyydellä? Olipa sitten syynä vastakohta teidän suloisen lapsellisen ja viehättävän luonteenne ja erään toisen luonteen välillä, jonka vaikutuksen alla niin kauvan olin ollut tai se, että onnettomuuteni oli tehnyt minut niin herkäksi eräänlaisille myötätunnonosoituksille — varmaa on, että rakkauteni ei vähitellen ja tietoisesti kehittynyt. Ette kai muista, että kolmannella käynnillänne loitte minuun niin hienotunteisen, säälivän katseen, että se tunkeutui sieluni sisimpään. Tuskin olin jäänyt yksin, kun puhkesin itkuun. Kaikki se, mikä oli tuskallista väärässä asemassani, näyttäytyi uudessa muodossa. Se tiivistyi täksi ainoaksi ajatukseksi: on mahdotonta, että hän kunnioittaa minua. Lannistettu ylpeyteni heräsi uudelleen voimakkaana eloon ja teidän kunnioituksenne saavuttaminen tuli ajatusteni päämaaliksi. Siksi uneksin, että olisin ystävänne — ainoastaan ystävänne. Vaikka tämä toivomus olikin itsekäs ja vaikka pidättämällä teidät läheisyydessäni tuotinkin teille enemmän tuskaa, niin antakaa minulle anteeksi, Elie. Olen kärsinyt paljon järjettömyyteni vuoksi! Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin huomasin, ettei ystävyys välillämme tulisi pysyväiseksi. Te rakastitte minua, tekin, koko nuoren sydämenne hehkulla, sydämen, joka siihen asti oli vain uneksinut, milloinkaan antautumatta. Minä käsitin sen liiankin pian. Mutta millä sanoilla kuvaisinkaan sitä riemun ja tuskan sekaista tunnetta, jonka tämä huomio minussa herätti? Kuinka tulkitsisin sitä loppumatonta kiitollisuutta, jolla ajattelen rakkauttanne? Tuo rakkaus, joka kaikesta huolimatta piti minua kunniallisena naisena, oli minusta kuin elävä olento, jota hellin kuin jumaloitua lasta. Kokeakseni vielä yhden päivän, yhden tunnin tuon tunteen taivaallista ihanuutta siirsin aamu aamulta päätöstäni tuonnemmaksi. Tämäniltaisen keskustelumme jälkeen en sitä enää voi. Niin, tämä ilta oli viimeinen. Me emme saa enää nähdä toisiamme. Emme saa.
Oi rakastettuni, — sallikaa minun sanoa teitä siksi tällä hetkellä, jolloin tuotan teille niin paljon tuskaa — minä lähden enkä milloinkaan palaa. Jos tietäisitte, mitä omituisia ajatuksia hautoen minä siitä alkaen, kuin aloin teitä rakastaa, vietin ne hetket, jolloin ette ollut luonani, ymmärtäisitte paremmin kuin näistä kiireessä kirjoitetuista riveistä syyn loputtomaan maanpakooni. Olen kuvitellut, että eläisin kanssanne ja koettaisin vielä kerran alkaa uutta elämää ja aina olen ollut näkevinäni silmänne ja niissä ajatuksen, jota milloinkaan ette olisi lausunut julki, mutta jonka minä olisin lukenut — ah, kuinka julmaa! Ensimäisen rakkauteni muisto olisi aina kirveltänyt sydämessänne ja yhdessä sen kera tuo parantumaton mustasukkaisuus entisyyttä kohtaan, jota ei voi muuttaa. Ja tuo mustasukkaisuus on niin oikeutettua epäoikeudellisuudessaan. Te olisitte antanut anteeksi, että minulla on ollut ennen teitä mies, koska minut oli voitu pakoittaa tähän avioliittoon. Sallikaa minun nyt tällä viime hetkellä puhua teille sieluni sisimmästä. Te ette olisi milloinkaan täydellisesti antanut minulle anteeksi, että minulla on ollut rakastettu, koska minä itse olen valinnut hänet. Ja minä tunnen niin selvästi, että te olisitte ollut oikeassa. Kun nainen kerran on erehtynyt ensimäisessä vaalissaan, ei hän enää saata toivoa siltä, joka tietää hänen vapaasta tahdosta kuuluneen toiselle, saavansa osakseen sitä hellyyttä, joka yksin tekee ylpeän sielun onnelliseksi. Yhtä vähän voi hän toisen kerran antautuessaan toivoa voivansa säilyttää itsekunnioituksen, jota ilman minunlaiseni luonne e; voi elää. En tiedä lieneekö tämä luonnonvastäinen ennakkoluulo — mutta minä tunnen sen voittamattomana vaistona itsessäni.
Oi ystäväni, — on julmaa sanoa sitä teille — vaikka te olisittekin onnellinen kanssani yhdyselämässä, jota ehkä ette ole uskaltanut, uneksiakaan, en minä, joka teitä rakastan, olisi onnellinen. Olisin ainiaaksi kadottanut tietoisuuden siitä, että olen menetellyt oikein, mikä tietoisuus koko elämäni ajan on ollut minulle välttämätön. Minä pakenen teitä nyt säilyttääkseni teidän sydämessänne sijan, joka minulla kerran siellä on ollut. Tuon kauniin unelman, jota niin moni nainen on uneksinut: kuolla, jotta saisi osakseen ylevämmän rakkauden, ikuisen rakkauden, — vien minä mukanani; älkää riistäkö sitä minulta, ystävä. Turmiolle menneen elämäni kurjuudessa on se ainoa onni, joka minulle on suotu. Sallikaa minun se pitää, jos minua rakastatte. Pakoani varten tarvittavat valmistelut olen sitäpaitsi suorittanut niin huolellisesti, että on turhaa koettaa minua löytää. Ne myöskin selittävät kävelyretkeni, jotka valitettavasti riistivät minulta niin monta viimeisistä yhdessäolo-hetkistämme. Mutta minä tahdon, ettette koetakaan löytää minua. Antakaa minun päättää päiväni tässä ainoassa suloisessa, hurmaavassa luulossa.
Te olette usein valittanut, että sydämenne oli kuollut. Jos on totta, että minä olen saanut tuon sydämen jälleen sykkimään, niin täyttäkää kiitollisena tästä uudesta elämästä minun sieluni sisin toive. On koittava päivä jolloin te kiitätte ystävätärtä, joka eroamalla teistä jätti teille perinnöksi niin puhtaan ja kauniin tunteen, jumalaisen kukan, jota ei kukaan voi kuihduttaa. — Ja nyt, hyvästi rakas. Aamunkoitto alkaa himmeästi valaista tätä huonetta. Minun on vielä kirjoitettava kirje, jonka on lievitettävä surua, joka ei käyne niin kovin syväksi. Jättäessäni teidät ainaiseksi en löydä sanoja, joilla tulkita mitä tunnen. Tunnen tällä hetkellä teitä kohtaan jotakin selittämätöntä. Hyvästi, Elie, ajatelkaa kadonnutta kuin henkilöä, joka ei ole milloinkaan valehdellut, kuin onnetonta, joka ennenkuin oppi teitä tuntemaan sai katkerasti kärsiä erehdyksestään ja joka liian myöhään kohtasi teidät, mutta joka ei olisi lähtenyt sinne, minne lähtee ellei hän olisi niin sanomattomasti teitä rakastanut.
Claire.
Kun Elie Laurence oli lukenut tämän kirjeen, lähti hän viipymättä Clairen kotiin. Vaunuissa luki hän vielä kerran nuo sivut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Mutta hän näki samalla hirvittävän selvästi, että Claire oli ollut oikeassa ja että tämä toinen rakkaus ei voinut olla muuta kuin ero ja unelma. Hän astui vaunusta tuossa tutussa Frans ensimäisen ja Champs-Elysées-katujen kulmauksessa ja palasi, käymättä Balzac-kadulla, kotiin jalan tuota tuttua tietä, jota hän vielä eilen oli niin toivehikkaana kulkenut. Hän palasi vaistomaisesti totellen Clairen tahtoa ja samalla kun kohtalonsa katkeruus täytti hänen sydämensä, ymmärsi hän keskellä tuskaansa, että hän ensi kerran oli astunut suuren rakkauden ihmemaailmoihin.
Pariisissa, loka-, marraskuulla 1883.