Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:
— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.
Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi — olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata tämän tempun tarkoitusta.
Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.
Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.
Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti, talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta — sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina, sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin tuo mitätön summa… Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät, pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas. Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy, jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi: että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.
Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin kanssa.
— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään, sanoi isä.
— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.
Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:
—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.
— On se.
— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?
— Kai se sielläkin joskus poikkee.
Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.
— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen se poika kyllä voisi tehdä… Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin… Ei, ei semmoisia valoja… Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa, niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman ämmän mukulatkin jo kasvavat… Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä edes eläisin.
— Tai kun kuolisi se —
Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan. Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.
Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen… On kauhistavaa nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.
Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä. Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys» mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän emäntä heräsi että töyssähti.
Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta. Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen, johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo ja emäntä heräsi.
— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.
— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.
— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.
— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?
Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti ehkäisemään.
— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —
— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut, voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta… »ja jos pyylettäsiin ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja…» Äkkiä sekaantui tähän voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän maailman tavaralla ostettavissa… ja auta minua, Sinun kokematonta palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen…»
Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen:
»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»
Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan, joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan; myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi…
— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en siihen aikaan.
Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.
Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja — sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä päättäen varsin ilahuttava.
Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.
Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.
Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin, pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään toisistaan.
Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa hämäriin muisteluksiin.
Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon. Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua varten.
Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen, eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa — nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.
— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita, jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.
— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan rauhallisena, melkein hymy huulilla.
— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari osaa…?
Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.
— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän oma asianajaja ja kaikki asianajajat.
— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole…
— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.
Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät: Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä; hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen vihaisella äänellä:
— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin…?
Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:
— Mene matkaasi täältä, lutka!
— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa, mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää…
Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli hetkiseksi hiljaisuus.
Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.
No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja kenties kuuntelikin.
Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.
Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.
NESTORI.
Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille, että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen, pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli; hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua; Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään, Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä. Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.
Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen. Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli, ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan. Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.
Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi — eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen. Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt — ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä toinen oli sitten siihen sanonut.
Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival — niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies, joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta. Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen, joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa ja kirkolle viennissä… »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä — että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»
Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se semmoinen oli.
— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.
* * * * *
Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki, mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan. »Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon» hyvinä Santran kuoltua.
Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu. Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.» Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli niin on koheli.
Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen, jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä. Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja lautakuntiinsa… Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää… Ja täkäläiset kävivät siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen kolmen vuotiaana hirtti itsensä.
Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.
Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia, mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri, työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta… Niin no — ehkeivät nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin — enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan, mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi, korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla. Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo; hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä niin: Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic. tarvittiinpa vain latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties vaikka Santraa olisi muistellut… Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.
Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja sairauden suhteen.
Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään ruvennut omasta sedästäni tekemään.
PAKINOITA
VANHA LEIKKELE.
Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?
Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut näinkin somasti.
»… Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä' harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita, niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti, polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut, aikaisehkot… Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä parempia.
Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori, mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta, repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja tupakkia… Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun. Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.
Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä, jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi…
Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä, katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti, niinkuin… Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla asioillakin…»
Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä. Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito päärlyillä.
On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin varten.
MUUAN LÄHIMMÄISENI.
Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta, ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja sai kouraansa tutun vetolusan.
Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.
Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään. Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet laapit.»
Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan. Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi, jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.
Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu, lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu, jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.
Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä, — siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.
Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin perustumattomina hylätty.
Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä, Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.
LEIKKUUMUISTOJA.
Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken. Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia, kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta, jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen, vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon Iivarin kanssa…
Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi — vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis, itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi, pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento. Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen luonteelleen vallan outoa auliutta.
Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla. Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää, että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun — kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien. Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e. Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille, jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä, kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»
Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka suoritettiin seuraavana talvena.
Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui erinomaisen kohtalaisesti.
Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.
Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas, jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana etenkin piiriä tanssittaessa.
KÄRÄJÄT.
Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.
Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja Ruotsin lakien mukaan», en juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan, ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti: »Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en ole vielä joutunut.
Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu, jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä, jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota; uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.
Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä, joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».
Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden, kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt. Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi, jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.
Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä, joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa (sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa, että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä kirkastella kantoherran napit, että kun —
— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.
Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui: »Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman virkaveljen lyriikkaa.
PIIAT JA RENGIT.
Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla, mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa, niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.
Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät. Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona, kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.
Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu = ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin, jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat. Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu, sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.
Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli, ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki, joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa, jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet lukemattomat rehdit isäntämiehet.
Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän huomaamattaan suurentelee.
Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä, kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan. Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset, joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan värittämänä.
Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa. Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin muillekin asioille kuin työn hakuun.
JOULU.
Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä resignatsionia.
Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa. Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus vaarallisiakin traditsioneja.
Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on, että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin laulun itse pianolla säestäen.
Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä, jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois, lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi, on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään, Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta, jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.
Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä, joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja voimallisempia kuin äiti-vainaa…
Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun. Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää. Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille tyrkkäsi.
Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.
Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää. Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon, ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen, ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.
Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan. Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä jälkenä köyhän lapsen mieleen.
LUKUSIJAT.
Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi, jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan — silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet, tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa, muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan. Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.
Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista piukalla paikalla.
Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle, jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.
Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:
— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.
Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.
— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.
Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen… Herran rukous on aivan tarpeellinen…»
— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.
Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-, kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.