Töllinmäki

TÖLLINMÄKI

Kirj..

F. E. Sillanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Töllinmäki.
Talvista taivalta.
Lelu.
Päiväkirjan lehti.
Taistelu elämisestä eli Viimeinen lihamatka.
Huhtikuinen tanssiyö.
Talon tytär.
Viimeinen näytös.
Taavetti Pietilän omaisuus.
Nestori.
Pakinoita:
  Vanha leikkele.
  Muuan lähimmäiseni.
  Leikkuumuistoja.
  Käräjät.
  Piiat ja rengit.
  Joulu.
  Lukusijat.
  Värsy saunan ylistysvirteen.
  Pääsiäisaamu.
  Pirtti.
  Ensi lumen alakuloisuus.

TÖLLINMÄKI.

Sillanpään töllin Kierikkalan myllykolusta, sen, jossa synnyin ja onnellisimmat vuoteni kasvoin, minun vanhempani myivät niihin aikoihin, kun minä rupesin käymään Tampereella lyseota. Siten heidän tarinansa siellä päättyi samaan aikaan kuin minun varsinainen lapsuuteni.

Kymmenen vuoden vanhana minä aloin määräävästi vaikuttaa heidän vaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Samoihin aikoihin he olivat ruvenneet pitämään pientä kauppaa pirttinsä nurkassa: sokeria, kahvia, tupakkaa, jauhoja ja kankaita. Kun minä jouduin kansakouluun etäiseen Haukijärven kylään, seurasivat isä ja äiti pian perässä ja aloittivat siellä kaupan pidon. Kaiken varalta isäni kumminkin säilytti Sillanpään hallussaan ja olla huhki siellä yksinään usein pitkiä aikoja tehden asumuksen töitä ja rakennellen uutta pirttiä, joka sitten valmiiksi hakattuna tuotiin Haukijärvelle. Silloin vasta hän myi Sillanpään…

Haukijärven uutiskansakoulu oli vuokrattuna Suojan talon suuressa, hiukan horjahtaneessa pirtissä. Talossa oli muuten suuri määrä kaiken näköistä rakennusröppöstä ja jossakin niiden seassa oli myös pieni kamari, jossa me kolmisin asuimme, keitimme ja kaupitsimme. Kun talo sitten tarvitsi tämän kamarin, muutimme saunakamariin, joka oli vieläkin pienempi. Pian sitten kumminkin päästiin uuteen omaan rakennukseen kauniiseen mäen lappeeseen ja saatiin ruveta sen ympärille istuttelemaan monivuotisia kukkia ja koristepensaita, jotka siellä vielä nytkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vehmaina rehoittavat. Se oli haukijärveläistä elämää. Kesäisen kasviston tavaton lajirunsaus on sieltä pysyvin muistoni. Myös istuin kallioisella istuimella riippakoivun alla ja tein runoa ensimmäiselle armaalleni, josta ei mitään tullut… Minun ollessani kahdeksannella luokalla vanhempani vihdoin myivät sikäläisen asuntonsa ja ostivat pienen mökin täältä päin, tuosta Kemijärven töllimäestä. Se mökki oli sittemmin minun elämässäni varsin tärkeitten vaiheitten keskuksena ja kiintopisteenä. Siellä olen ajatellut ratkaisevimmat ajatukseni, siellä olen raskaassa sisäisessä taistelussa lysähtänyt syvimpään epätoivoon ja siellä ovat ensimmäiset voiton riemut mieltäni avartaneet.

Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit, pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari, sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella…

Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa. Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.

Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti. Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä vielä vähemmän muistaen… Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman tuskassa, niinkuin unessa… Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.

Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913. Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa. Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan ennen syntymistään…

Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.

Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni. Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly, johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä… Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.

Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan. Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle. Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle, kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.

Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä, pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen ja sitten kahvipannun tulelle.

Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika… Isä ja äiti ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla. Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on iloinen ankaruus…

Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.

Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.

Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista, jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola. Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.

Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni. Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän. Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen, ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?

Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään. Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän hoitaa asian.

Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen. Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille äijälle, isälleni… No, kaupunkipa on edessä.

Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni. Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.

Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa…

Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.

Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä käydä sulottomaksi tuijotukseksi… Sellaisina hetkinä lähdin pienelle kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki, koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta seinäkaapin pimennoista.

Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.

Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti. Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes lopun läheisyys oli ilmeinen.

Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat ajatukset ja kysymykset.

Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen, olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan, jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä vuonna 1851…

Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi yötä.

Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja isävainaalleni. Nuoruudelleni…

TALVISTA TAIVALTA.

Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen, neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen, ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan… Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan. Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta kevät on jo tietoisuudessani.

Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut, vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.

Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä, joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä: karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä… Niin elävät ne kunnon ihmiset, joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein joutuu kaipaamaan arkea.

Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta, joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani, ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki tuntemattomalla… Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua niiden tilalle.

Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla, toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti hämäräksi… On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus: lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi hyvinkin tärkeä…

Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika, jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita. Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa, suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani. Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista. Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään voi.

Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut. Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa kuin jalankulkijalla… Nyt se laskettaa ohitseni.

— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»

Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä, joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen minä ja kotona ovat toiset… Astuin yhä eteenpäin.

Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi häntä pakosta astuin.

Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla äänellä, minne olin menossa.

— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.

— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.

— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty. Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi — — —

— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen kanssansa parane.

— Mistäs päin te olette kotoisin?

Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.

— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.

— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.

— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos tarvitaan.

Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja. Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset. Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.

Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi. Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt, olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja leuka olivat tavallisilla paikoillaan.

Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon äskeisen taitse taas mieleeni.

Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin: potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen. Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan, kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske. Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.

Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival; painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin, jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.

Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.

LELU.

Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä: nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.

En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia rakkeja… Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen, lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma. Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu, hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut hoksasimme ratkaisun:

»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»

Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan, pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu. Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä, oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.

Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin, siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.

Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua». Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa — yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä, sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat: mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.

»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy, alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa. Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua, että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin. Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.

Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.

Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri, kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi Lelu parkaa… Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen. Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää. Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.

Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu, jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä. Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana asettaa…

Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen. Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella koettaa mieltänsä tyydyttää…

Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain niinkuin kukaksi kruunuun.

Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta, pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki, ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi… No niin — määräpäiväksi sitä ei ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.

Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana. Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.

Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa. Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa, mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita, muistoon jääviä leikkejä…

Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti, pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä — eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.

Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.

Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin. Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun, kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta, jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin…

Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.

Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus, että kyllä se jossain on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä, menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin — siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani, että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt. Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä, niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle…

Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —». Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla! Mutta minä toivoin löytäväni ihmisen, joka oli sen tappanut.)

Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon. Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».

Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan. Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän oli lähteissäni unohtanut.

— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.

— Mistä?

— Kaivosta. Samuli löysi.

— Vai niin.

— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?

— Kyllä, minä lähden heti.

Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.

Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon kiertyvä tarina elämä ja oleminen on… Kun vaan osaisi sen kerran oikein ihmisille kuvata.

Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä. Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli olettanut ja melkein toivonut.

Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli. Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä. Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja sanoin jotain.

— Sinne Lelu nyt pannaan.

— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.

— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.

Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä katsellessa.

PÄIVÄKIRJAN LEHTI.

Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä hän todella tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies voittajana läpäise.

Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.

Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja pöytä kyynärvartteni nojata.

Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme kaupungissa ja minä käyn työssä.

Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu. Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa, että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle… Toiset ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei ollut sentään sattunut.»

— Entä omat asiasi?

— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.

Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella, mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.

Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa. Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni — ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla, vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.

Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.

Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi — on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet tuntevat.

Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi. Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.

Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta. Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen ruokapöytään ja söin näön vuoksi.

En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni, kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin. Silmät eivät auenneet.

Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn, oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla; kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin. — Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli hiukan hervoton…

Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.

On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.

Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle. Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy. Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin… Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin, mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.

Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.

TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.

1.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä on enemmän. Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen, lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. — Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista, josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä, kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa, ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin, niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa. Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua edes hillitsisi… tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin… Eihän siinä enää muuta ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan, sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —

Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen, tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään. Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi selkoa… Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin… Mutta sittenkin oli kovin viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut — kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle vien, niinkuin Reileen Kassu… Ja hän näki itsensä vain maantiellä matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta, juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena, housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri parhaana trokausaikana… Kuolema — silläkin lailla se voi tulla. Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava. Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä. Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä… Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen, silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh… Ja kyllähän ne pirut sitä hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit, mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä. Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata, mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!