Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat. Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.
Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.
2.
Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat. Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat viinalla valmiiksi pehmittäneet.
Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella, kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät, jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt, oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat…
Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä, ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa… on sekin että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi olla?
»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan…»
Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele — niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen, niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa. Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta, maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin reilatuissa ja maalatuissa kamareissa…
Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja, talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea. Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään, ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti. Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.
Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.
Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä — tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa, ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä. Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä, ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat, minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas, Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.
Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut ja ihmisen askel lakannut kuulumasta… Jos joku vielä tiellä liikkuu, on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman: jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.
Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole kaukanakaan. Kirrenmaakin… tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis, se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa. Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin, joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla, mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin. Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi puhdasta mahansa täyteen.
Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.
Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.
Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa, hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.
Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin. Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa. Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset… Ei hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —
Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.
Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla Vihtorin lähtiessä.
HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.
Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella. Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan, isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä myöhemmin.
Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan, jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.
Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.
Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja, peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä. Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä, jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta, Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää, kehen se kohdistuu. — — —
Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan. Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut, etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉
Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin, mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.
Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla, että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin loppua kotiin.
Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä, ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa. Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle. Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta. Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.
Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei ikänä ollut käynyt. — — —
Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa, oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:
— Keitä siellä sitten on käynyt?
— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli, tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois Siljan vierestä kamarin puolelle.
— No mitäs Silja sanoi?
— Höh, mitäs se.
Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon riehakas katkaisu.
Iivari ei ehtinyt huomata Siljan tuloa. — — —
Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.
Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee, jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi on täydessä käynnissä.
Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä, joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.
Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.
Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille, jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa. Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan sängyllä.
— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.
— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi
Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.
Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi, jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään… Iivari oli jossakin yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana. Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta…
— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen ystävällisesti.
Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa. Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät neuvoa, miten olisi mentävä.
Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö se oli… Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»
Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»
Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia. Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.
Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.
TALON TYTÄR.
Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset, rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista», jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus, jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä… Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla, korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä, suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan. — Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui tableau. Vihdoin joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille, että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.
Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan, oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.
Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin; sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan, ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa. Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä, portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden, joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine mietteineen…
Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle. Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.
Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa. Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun iltapäivänä.
Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä olla… Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.
Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut jotain.
Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken, jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön keskivaiheilla… Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa, lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat seikat.
Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä kuolen kerran…
Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet, kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä, miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan. Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri, oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan pitkälle säästynyt.
Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin, että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän tähän hyvään oloon.
Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa, jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen. Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä, kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi täältä yläkerran huoneesta.
Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa; olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.
Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen. Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia. — No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? Näin jälestä päin on hauskempi tulla — (kaikkein onnettomin lause, joka ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)
— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.
— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.
— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.
Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi kukka aukeaa vain kerran eläissään.
Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa, tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia. Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan. Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.
Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista. Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.
Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.
Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.
Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen, saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan ollut tullutkaan — eikä enää tule.
Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita, niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu…
Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.
Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö, joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet, jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.
Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle, tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli, kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.
VIIMEINEN NÄYTÖS.
Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse päänäytösten jälkeen.
Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan. Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu, kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää säilyttää vähät riepunsa puhtaina… Jos vaimo siinä mennessään jotain ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn. Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään saunaan. Kun ei ollut itsellä —
Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen samean sielunsa lävitse.
Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen, Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen. Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.
Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa. Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.
Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua. Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli. Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta entistä näkökohtaa.
Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi, että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.
Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää kauniin kukkalajin.
Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.
Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.
Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.
Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa. Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja kiiruhti itse edellä porstuaan.
Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?
Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää, että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.
Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan — ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita, kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin Niemiskältä.
Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa; sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.
Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista ärtyneistä vuorosanoista.
— Onko se sitten siellä Venäjällä?
— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.
— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?
— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle tyhmyydelle ainakin.
Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään — Suojanen, Eevertti, se mies… Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan? Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva. Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.
Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin epäselvä.
— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa valkosten heilana.
Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi. Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään. Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut perillistäkään…
Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen. Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:
— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.
— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.
— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.
Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen, kun niin olivat lahtarit kironneet… Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen. Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen paasatessa jo aikoja nukkuneet.
Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle… Muutenhan nämä hetket ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä mökissä ei mikään häiritse.
Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja pojat osaa isä paremmin kasvattaa… Aamulla minä ryhdyn asiaan oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee… Siellä se kuuluu vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän sekin oikein on.
Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla, kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu. Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut, linnaan, vankilaan… Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita, kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen, jonnekin, niin, selvä se: hirteen…
Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.
Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä, mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä, nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»
Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän, joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn. Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.
Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta. Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin, kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.
Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.
Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti olla kotona.
Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään selviämään.
Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta…
Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.»
Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.
Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.
TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.
Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite; siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. — Mutta ensin on kuvattava puitteet…
Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi, emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä, käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu. Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella; hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa, iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät tunnetaan… He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne kalliiksi tule nekään.
Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana. Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa komeana ja keltaisena.
Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa sahan rakennustyöt.
Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.
Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan, ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin johtanut kauppakirjojen tekoon.
Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia. Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja laajuudessa.
Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö, vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli, mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.
Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin. Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut laskelmissaan pettyä.
On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.
Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät siellä. Odottaa siis vain.
Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä, kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään… Kun hän vuosikymmenien kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.