YHDEKSÄS LUKU.
Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan, täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti, kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa. Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että s'oli juur omiansa englantilaiselle — sanoi Tom — mutta melkein liian elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.
Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla mukana siinä leikissä.
Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen, uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.
Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita, sillä ne olit — vakuutti hän — "Araabian öitten" ja muiden kirjain kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät; ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.
Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä. Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli takasin heti kun leijona oli työssä taas.
Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta — helposti voi niitä nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit liian tuoreet hajahtaakseen — ainakin linnulle, joka oli penikulman päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.
S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin arveli Jim. Mutta arveleminen ei vielä ole asian näyttämistä toteen. Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.
Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks, ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa, joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.
Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita" päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta m'ei voitu — oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.
Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin, katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.
Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:
"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"
"Hä?"
"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki. Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."
"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."
"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."
"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.
Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"
"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".
"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat, ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".
Minä sanoin:
"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"
"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse. Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000 neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti, Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000 neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."
"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll' oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."
Jim sanoi:
"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää. Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"
"Sinä oot oikeassa."
"Enkös ole, Tommi herra?"
"Oot, luultavasti. Jatka."
"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai mitä?"
"On, on turhaan tehty."
"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"
"Ei, ei tee."
"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"
"Jatka. Kuinka teki hän sen?"
"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit' ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No, nyt näytän mä, miten se kävi. Minä luulen, että s'oli aivan niinku raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan, noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin; ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan maahan. Jaa-a, s'on minun ajatukseni asiasta — suuri Sahara ei ole luotu ollenkaan — se synty sattumuksesta."
Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole muuta kuin teoriioja, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja tuumaamiseen — semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja hän sanoi:
"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee, ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"
Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:
"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"
Minun mielestäni oli se surman isku. Minun mielestäni vain — toiset ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani — s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka hyväns lörpötellä — ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin, kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt, nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.
Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin, kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:
"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta, mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."
Silloin sanoi Tom:
"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin laajuutta. Katsokaas Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, hän sanoi, että jos aina tuomittais mahtavuutta laajuuden mukaan, mitä sitte taivas olis sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."
Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja sanoi:
"Aivan oikein — s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän näytti hälle kaiken maailman aarteet."
Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten" mukaan.
KYMMENES LUKU.
Tom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.
Eräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja hän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja nälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle vastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä almua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi dervishi.
"Eikö nämä kameelit ole teidän?"
"On kyllä, n'on minun."
"Ootteko te velassa?"
"Hä? — minäkö? En ole."
"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä ainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?"
Kameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:
"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä siihen, ja n'on viisaat — siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän tahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja te ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni, ja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä."
Kameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan ahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan ja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti aina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei hän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän mukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja sanoi:
"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa t'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan."
Kameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli hukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi dervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja laupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:
"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman aarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä sydämmeltään ja jalomielinen — sillä jos minä löytäisin justiin semmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria hänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa."
Kameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani polvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti voivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä semmoseks mieheks ennenkin aina.
"No, hyvä," sanoi dervishi, "olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata kameelia, saan kai minä puolet niistä."
Kameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan sanoi:
"Hei! S'on sovittu!"
He paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen kameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni sisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä, jotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.
Sitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin selkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän, sitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan juosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:
"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.
Ettekö antais mulle kymmentä kameeleistanne."
"No", sanoi dervishi, olkoon menneeksi "Mitä sanotte on järkevää kyllä."
Niin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa neljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli taaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi vieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä, aarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he elävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron tietä ja syövät missä sattuu.
Mutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja tuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli koko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi, ettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan mukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä ja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.
Mutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun kameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas — hän oli kurjin konttija viidessä valtakunnassa — ja hän tuli juosten taas. Ja sillä kertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen toiseen silmäänsä.
"Miks' niin?" sanoi dervishi.
"No, sen tiiätte kyllä", sanoi kameelinajaja.
"Mitä tiedän mä?" kysyi dervishi.
"Ääh, te ette mua petä", sanoi kameelinajaja. "Te koitatte vain salata multa jotakin — sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää vasempaankin."
Dervishi sanoi:
"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää. T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."
"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei, vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks kuin onkimato heti."
Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:
"No, Herran haltuun sitte — tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet tarpeen."
Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään, köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.
Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.
"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist' ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla tavoin — sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa taittaakseen."
"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.
Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."
"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä paljokin semmosia asioita, ja ne kasvattaa meitä — sitä sanoi Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä miljoonaa sitä toista sorttia — sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa samalla lailla — ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä, että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll' oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk' aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin että — —"
Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä — niinkuin tiedätte — on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla mielin kun on puhunut hyvin koreasti — ja luulee toisen ihmisen häntä ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen — molemmat kaipaa läksytyksen.
Jim rupes kuorsamaan — ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa, sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä, ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä juur on kummallisin asia maailmassa — tykkään mä. Mutta raappikaappa tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin hän, ja kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää — ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei voi kuulla omaa kuorsaamistaan.
Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.
Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.
Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:
"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin tuo elukka parvi jaksais kantaa."
"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän vain viiskymmentä kameelia."
"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."
"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen sokeaks."
"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä, kun hän haki — miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin kiinni. Ne eivät mättää voidetta silmään — ei millään mokomin, se olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja olit kai yhtä mallia — helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä, kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."
"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä maailmassa ennää?"
"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"
Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut, sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.
Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, — ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan, piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer; hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.
Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa parkita ne.
YHDESTOISTA LUKU.
Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä, jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän. S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten selässä — jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa, eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.
Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta. Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta, aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte. Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne, kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.
Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten naamaa, ja Tom huusi:
"S'on hiekkamyrsky — selkä vastaan!"
Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen, ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina, joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.
Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli, siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta. Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja haudattuna — haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin mukaan — ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:
"Nyt tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin sapelit ja pistoolit."
Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista, kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin kuolema koski sittenkin kovemmin meihin — koski vimmatusti. Katsokaas, nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin. Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi ystävyys.
Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai "herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler — ja nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul — ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja Jerry ja Bukki ja niin poispäin.
Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit' enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.
Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen, kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa, kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat, pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.
Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä, aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän pariimme, mutta vähät siitä — hän kuului karavaaniin, ja siinä kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen päällensä tuhannen jalan korkeudesta.
Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, — ooh, se tuntui niin pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.
Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä, seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.
Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää, vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit vain Mahomettilaisia — mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.
Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa, enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.
Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä, ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:
"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"
"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"
"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"
"Viis dollaria."
"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"
"On kyllä."
"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"
Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:
"Viis dollaria — hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka maksaa —- se maksaa, älkääppäs nyt — se maksaa hirvittäviä summia."
"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."
"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks, saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin, pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle — harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista tässä paatissa."
Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:
"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."
"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja, vai mitä, Tom?"
"Niin — kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet, eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki kameelinajajan."
"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"
"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja kymmenen senttiä pullo."
Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:
"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja — kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra — noi pullot veis meiät konkurssiin."
Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä, mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:
"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."
"Minkätähen?"
"Tullin tähen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan. Suom.] Minä sanoin:
"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"
Hän sanoi:
"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle — se on: sen syrjälle — niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat tavaranne 'takavarikkoon', mutta s'on tyhjää koreilemista; he ryöstävät sen, — niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä — rajasta rajaan — Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin — ja joka paikassa he tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi mennä sitä tietä."
"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"
Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:
"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"
Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:
"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin tähden, joka meill' on."
"Hä?"
"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä viljellään."
"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."
"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät minua, ett' olen sitä sanonut."
"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken katumuksesta. Jatka."
Jim sanoi:
"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."
"Joo, kyll' on."
"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"
"Joo, kyllä hän tekee niin,"
"Mistä se tulloo?"
"Taivaasta."
"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny. Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on, ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."
Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos, väittäen että he olit unohtaneet sen tullitaksan, mutta seuraavassa kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.
Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille, joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut — me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista; vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty, — ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki; mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä — se suorastaan iletti minua, ja mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"
No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:
"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan; mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille, vai mitä?"
"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."
Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis kymmenes osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään, ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti, josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli. Jim sanoi olevansa.
Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille, ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä hän väitti, että mukamas nyt hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa pykälistään kontrahdissa.
Sitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää ropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään ilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että toinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään vuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks koko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä kunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä me sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja, päästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui hänen päähänsä — Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin lopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta. Vähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin me ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin kovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja läähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle, eikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin neekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä hälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän oli yhtä valkonen kuin te.
KAHDESTOISTA LUKU.
Aterioissamme tämän perästä oli joteskin paljo hiekkaa, mutta vähät siitä, kun vain on nälkä; ja kun taas ei ole nälkä, niin ei ole mitään huvitustakaan syömisestä, ja silloin on, tykkään mä, juur yks kaikki, jos oliskin vähä someroa ruuassa.
Me tultiin viimein Erämaan itäiseen päähän, seilaten koilliseen päin. Kaukana hiekan lopussa, pehmeässä, punaisessa päivän valossa nähtiin me kolme teräväkärkistä kattoa, ikääskuin teltta, ja Tom sanoi:
"N'on Egyptin Pyramiidit." — Mun sydämmeni kolkutti oikein. Olin nähkääs nähnyt niin monta monituista kuvaa niistä ja kuullut puhuttavan niistä niin moneen sataan kertaan, ja nyt yks kaksi — tulla niiden luo näin yhtäkkiä ja nähdä, ettei ne olleet keksittyjä, vaan todellakin oikeita, — sehän oli melkein kaapata hengen kurkustani. S'on kummallista, että mit' enemmän me kuullaan puhuttavan jostakin suuremmoisesta ja mahtavasta ja ällistyttävästä asiasta tai ihmisestä, sitä enemmän unen kaltaseks, niin sanoakseni, se tulee, kun tuleekin, ja muuttuu suureks, himmeäks, hoippuvaks haamuks — kuuvalosta tehty eikä mistään tukevammasta. Niin on George Washingtonin laita ja niin on Pyramiiteinkin.
Ja muutoinkin tuntui mulle kuin mitä niistä enimmäkseen puhutaan olis hölyn pölyä. Olihan kerran eräs herra, joka tuli sunnuntaikouluun ja näytti kuvan niistä ja piti puheen ja sanoi, että suurin pyramiiti peittää mukamas yli kymmenen tynnyrin alaa ja on lähes viis sataa jalkaa korkea, aivan kuin jyrkkä vuori, ja että s'on rakennettu suunnattomista kivimöhkäleistä, jotka on pantu säännöllisiin astuimiin aivan kuin portaat. Kymmenen tynnyrin alaa, nähkääs, yhtä pytinkiä varten; sehän on jo tavallinen talonpoikanen maa. Ellei s'olis tapahtunut sunnuntaikoulussa, olisin mä luullut juttua valheeks, ja kun mä tulin ulos koulusta, olin mä vissi siitä. Ja hän sanoi myös, että pyramiidissa oli mukamas reikä ja että voitte mennä siitä sisään kynttilä kädessä ja käydä pitkän matkaa pitkää, kaltevaa käytävää ja tulla sitten sisään suureen huoneeseen tuossa kivivuoressa, ja siellä tapaisitte mukamas suuren kivikirstun, joss'olis sisässä kuningas, jok' olis neljä tuhatta vuotta vanha. Minä tuumasin silloin itsekseni, että joll'ei tuo ole valetta, niin otan minä syödäkseni tuon kuulusan kuninkaan, jos mukamas tahtovat lähettää häntä noutamaan, sillä ei hän ees Metuusalem ollut niin vanha, ja kenpä kerskais pitemmästä ijästä.
Kun me tultiin vähän likemmäs, nähtiin me keltasen hiekan loppuvan pitkään, suoraan kaistaleeseen, ja se oli yhdessä, toisesta päästä toiseen, avaran, viheriän maan kanssa, jonka läpi kävi luikertaen juova, ja Tom sanoi sen olevan Niili-joen. Nyt kolkutti mun sydämmeni taas, sillä Niili oli toinen seikka, jota minä en sittekään ollut pitänyt rehellisenä. Nyt mä voin teille kertoa eräästä asiasta, jok'on vissi kuin naulattu, nimittäin että kun on kulkenut neljättä tuhatta englannin penikulmaa keltasen hiekan yllä, joka paahtaa kuumuutta niin että silmänne vettyy katsellen sitä, ja te ootte tuota matkaa kestäneet noin viikon ajan, niin sitten se viheriä maa käypi teille niin kotosaks, niin helläks kuin taivas, niin että silmänne vettyy uudestaan. Niin kävi minun ja niin kävi Jiminkin.
Ja kun Jim viimeinkin rupes uskomaan, että tää tässä oli todellakin Egyptin maa, jota hänen silmänsä näki, niin hän ei tahtonut tulla siihen seisoen, vaan pani polvilleen ja otti hatun päästään, sillä hän sanoi, ettei käynyt laatuun köyhälle neekeri paralle tulla toisin viisin semmoseen maahan, jossa semmoset miehet olit olleet kuin Mooses ja Jooseppi ja Faarao ja muut profeetat. Hän oli presbyteriaani ja kunnioitti Moosesta, joka myöskin oli presbyteriaani mukamas. Häntä oikein puistutti, ja hän sanoi:
"Tää on Egyptin maa, on Egyptin maa, ja minä saan nähä sen omin silimin. Ja toss'on joki, ku muuttu vereks, ja minä nään justiin sen saman maan, miss'oli rutot ja täit ja sammakot ja heinäsirikat ja rakeet ja missä he merkki ovenpielukset ja missä Herran enkeli tuli yösyämmenä ja tappo kaikki vastasyntyneet poikakakarat koko Egyptin maassa. Voi, vanaha Jim ei oo sen väärtti, että näkis sitä päivää."
Ja sitten hän itki, sillä hän oli niin kiitollinen. Hänellä ja Tomilla oli nyt pakisemista, ja Jim oli niin kiihossaan, sillä maa oli niin täynnään juttuja — Jooseppi ja hänen veljensä, Mooses kaisloissa, Jaakopin matka Egyptin maahan jyvän ostoon, hopeapikari säkissä, ja muita hauskoja kertomuksia; ja Tom oli yhtä paljon kiihossaan, sillä maa oli niin täynnä historiaa hänen malliinsa — siin' olit Noureddin ja Bedreddin ja semmoset hirveät jättiläiset, jotka panit villat Jimin päässä nousemaan pystyyn; ja koko joukko muita värkkiä "Araabian öistä", jotk' ei tehneet puoltakaan niistä urostöistä, joista he kerskasit, siit' oon minä vissi.
Mutta nyt me saatiin pitkä nenä, sillä syntyipä kun syntyikin, tommonen aamusumu, eikä siit' olis ollut mitään hyötyä, ett' olis seilattu sen yli, sillä silloin olis koko Egyptin maa voinut jäädä meiltä hiiteen; vaan mielestämme oli parasta pysäyttää ilmapallo juur siihen paikkaan, missä pyramiidit olit haihtuneet ja hävinneet pois, ja sitten laskea alas lähes maapintaa ja antaa mennä niin ja pitää hyvin tarkasti tähystystä. Tom tarttui peräsimeen, minä seisoin vieressä valmiina antamaan ankkurin mennä. Jim istui kahen reisin keulalla tonkiakseen silmillään sumuun ja vahtiakseen vaaroja sinnekohin. Me laskettiin maahan päin hyvin varovasti, mutt'ei sentään liian turskilla faartilla, ja sumu kävi yhä paksummaks, niin paksuks, että Jim näytti sumuselta ja savuselta ja karvahassulta sen läpi. Oli hirveän hiljaa, ja me haasteltiin hiljaa ja pelättiin. Silloin tällöin sanoi Jim:
"Korottakaa vähä, Tommi herra, korottakaa vähä!" ja ylös me noustiin pari jalkaa ja seilattiin suorastaan yli löyhäkattosen savimökin, jossa väki vastikään oli nukkunut ja rupes nousemaan ja ojentelemaan ja haukottelemaan; ja kerran kun yks vetelys tuskin oli päässyt takaraajoilleen, jotta pystyi ojentelemaan ja haukottamaan kunnollisesti, annettiin me hälle tuuppaus selkään, niin että hän heräs kerrassaan. Niin meni meiltä lähes tunti, ja kaikki oli hiiren hiljaa, ja me koettiin kuunnella ja pidettiin henkeämme, sitten harveni sumu, ja Jim huusi sydän kurkussa:
"Herran nimmeen, takasin Tommi herra! Tässä tulloo hirivein jättiläinen
'Araabian öissä' päällemmä." Ja hän sänttäs peräpuoleen paattiin.
Tom totteli, ja kun pallo nyt seisoi, katsoa töllötti meihin naama, suuri kun meidän talomme siellä kotona, sisään reilingin yli aivan kuin talo ikkunoineen, ja minä paiskasin maata ja kuolin. Minä olin kai ollut kuolleena ja vainajana noin minuutin ajan tai enemmänkin; sitten mä virkosin taas, ja Tom oli iskenyt veneen keksin kiinni jättiläisen alahuuleen ja piti palloa paikallaan sillä, samalla kun hän pää kallellaan katsoa tuijotti tuota kauheaa naamaa.
Jim oli polvillaan ja kädet ristissä ja katsoi rukoilevasti kummitukseen, ja hänen huulensa olit työssä, vaan ei hiiskunut sanaakaan. Minäkin pikkusen kurkistelin ja olin pyörtyä taas, mutta Tom sanoi:
"S'on kuollut, te pöllöt! S'on sfinksi!" En koskaan ole nähnyt Tomia niin pienenä ja kärpäsen näkösenä; mutta s'oli sentähden, kun jättiläisen päämöhkäle oli niin suuri ja kauhea. Kauhea, niin, sitä s'oli, mutta se ei ollut inhottava, sillä helposti voi nähdä, että n'oli ylhäiset kasvot, jopa tavallaan alakulosetkin, eivätkä ne ajatelleet katsojaa, vaan toisia asioita ja tärkeämpiä. Ja ne kasvot olit kivestä — punasellaisesta kivestä — ja nenä ja korvat oli survastu pois, ja siitä ne näytti rääkätyltä, ja me tunnettiin surua sen tähden.
Me työnnettiin takasin vähä ja seilattiin hänen ympäri ja hänen päänsä päällä, ja hän oli yhtä suuri joka haaralta. S'oli miehen pää, tai kukaties vaimon, tiikerin ruumiissa kiinni, joka oli sata viiskolmatta jalkaa korkea, ja sillä oli etukäpäläin välissä pieni herttanen kirkko. Kaikki tyyni, pait pää, oli ollut hiekan alla monta sataa, kukaties tuhattakin vuotta; mutta h'olit juuri nykyisin kaivaneet hiekan pois ja löytäneet tuon pienen kirkon. Siihen meni varmaankin paljo, paljo hiekkaa tuon elukan hautaamiseen, melkein yhtä paljon kuin höyrylaivan kantamiseen, tykkään mä.
Me pantiin Jim maihin pääkallon päälle ja annettiin hälle Amerikan lippu hänen turvaksensa, sillä olihan tää vieras maa. Sitten me seilattiin pois, välin tuolle taholle, välin tälle, saadaksemme — kuten Tom sitä sanoi — "vaikutuksia" ja "perspektiivilöitä" ja "proportioniloita", ja Jim hän teki voitavansa ja tälläs itsensä milloin tähän äksänpäksään, milloin tuohon, mutta paras oli hän, kun hän seisoi päällään ja riputti sääriään kuin sammakko. Mitä kauvemmas me tultiin, sitä pienemmäks tuli Jim ja sitä suuremmaks sfinksi, ja lopuks he olit vain kuin perhonen kirkontapulin nenässä. Sillä viisin tuopi tuo perspektiivilä oikeat proportion ilot näkyviin, sanoi Tom; hän sanoi, että Julius Cassar'in neekerit eivät tienneet kuinka suuri hän oikeastaan oli, he olit häntä liian likellä mukamas.
Sitten me seilattiin yhä kauvemmas ja kauvemmas, kunnes ei enää nähty Jimiä ollenkaan, ja silloin oli toi suuri möhkäle kaikkein ylhäisimmillään, kun se katsoi yli Niilin laakson niin hiljaisena ja juhlallisena ja yksinäisenä, ja kaikki noi pienet, viheliäiset mökit ja roskat, mit' oli sen ympärillä, olit tykkönään poissa ja menneet maailmaan, eikä mitään muuta ollut tallella kuin pehmeä loppumaton matto keltaista samettia, ja s'oli hiekka.
S'oli oikea paikka pysähtyä, ja me tehtiin niin. Me istuttiin siinä ja katseltiin ja tuumittiin puoli tuntia, ei kumpikaan haastanut mitään, sillä me tunnettiin semmosta rauhaa ja jonkimmoista juhlaa, kun muistettiin, miten toi kummitus oli tolla viisin vilkassut yli laakson ja tuuminut suuret tuumansa aivan yksinään tuhansia vuosia yhteen mittaan; eikä vielä tänä päivänäkään kukaan voi keksiä mitä s'on tuuminut.
Viimein otin minä kiikarin ja näin pieniä matosia, tai mitä lie ollut, matelevan samettimatolla ja muutamia toisia, jotka ryömit ylöspäin elukan selkää myöten, ja sitten näin mä pari kolme valkosta sumupilveä ja pyysin Tomia kiikaroimaan. Sen hän tekikin ja sanoi:
"N'on luteita. Ei, ootappas — n'on — n'on ihmisiä, luulen mä. Jaa, n'on ihmisiä — miehiä ja hevosia. Ne laahustaa ylös pitkät tikapuut sfinksin selkään — eikö s'oo kummallista? Ja nyt koettavat ne nostaa tikapuut — ja siell' on paljo pieniä savupilviä — tuhat tulimmaista! n'on pyssyjä! Huck, ne hätyyttää Jimiä!"
Me päästettiin voimaa masinaan ja huilattiin sinne, niin että vinkui. Me oltiin perillä tuossa tuokiossa ja tultiin kuin myrsky heidän keskeensä, ja he hajosit kuin kanaparvi joka taholle, ja jotkut, jotka kiipesit tikapuita ylös Jimin kimppuun, kirposit ja putosit maahan. Me lennettiin ylös ja nähtiin Jimin makaavan sfinksipään huipulla läähättäen ja puolikuolleena pelästyksestä ja avunhuutamisesta. Hän oli kestänyt piiritystä kauvan aikaa — koko viikon, sanoi hän, mutta niin kauvan sitä ei ollut; näytti vain siltä hänen mielestään, kun h'olit häntä niin peevelin lailla ahistaneet. He olit ampuneet häntä ja pyssynkuulat olit surisseet hänen korvissaan, mutta hän ei ollut haavotettu, ja kun he äkkäsit, ettei häntä saanut seisomaan ja ettei kuulat häneen käynyt hänen maatessaan, noutivat he tikapuut, ja silloin hän ymmärsi, että piru hänet veis mukamas, jos ei me tultu kuin tuulessa. Tom oli hyvin suuttunut ja kysyi hältä, miks' ei hän näyttänyt heille lippua ja komentanut heitä hiiteen Yhdys-Valtain nimessä. Jim sanoi sitä tehneensä, mutta he antoivat palttua sille mukamas. Tom sanoi ilmoittavansa asian hallitukselle Washingtoniin, ja sitte sanoi hän:
"Saattepa nähdä, että he saavat pyytää anteeks siitä, kun ovat hävässeet Amerikan lippua, ja maksaa korvausta päälle päätteeks, jos pääsevät silläkään."
Jim sanoi:
"Maksaa korvausta? Mistä? Ja kelle?"
"Meille tietysti — vahingosta."
"Ja keltä he pyytää anteeks?"
"Yhdys-Valloilta. Taikka myös me voidaan ottaa vastaan tuo anteeksipyyntö, ja antaa vahingonkorvaus hallitukselle."
"Korvaus, se kai on rahhaa, vai mitä? Kuinka paljon rahhaahan siitä tulloo?"
"Joo, tässä tulee vähintään kolme dollaria mieheen, ehk' enemmänkin."
"No, sitte m'otetaan rahat, Tommi herra, ja annetaan hallitukselle anteeks! Mitä sanotte siihen, Tommi herra? Ja mitä Huck meinaa?"
Tom hän naureskeli, mutta me tykättiin, että se kävi mukiinsa. Ja niin sovittiin me siis, että otettais rahat. Koska tuo homma oli mulle vallan outoa, kysyin mä Tomilta, pyytävätkö maat aina anteeks, kun ovat menetelleet tyhmästi mukamas, ja hän sanoi:
"Pyytävät kyllä — nimittäin pienet maat."
Me seilattiin yltympäri ja tutkittiin pyramiideja ja sitte me noustiin ja työnnettiin suorastaan masinamme pyramiidin litteää huippua vasten ja nähtiin, että tään pyramiidin laita oli juur kuin toi herra sanoi sunnuntaikoulussa. Siin' oli neljällä taholla rappuset, jotk' alkoivat alhaalta ja yhtyivät ylhäällä huipussa; mutta ei saattanut nousta ylös noita rappusia, sillä jokainen astuin ulottui aina leukaan asti, ja kiipijää täytyi auttaa takaapäin. Toiset pyramiidit olit siinä lähellä, ja väkijoukko, ku liikkui kirkolle niiden välissä, olit kuin matelevia luteita; niin korkealla oltiin me ilmassa.
Tom ei voinut olla rauhassa, hän oli niin kauhean ilonen ja kummastunut, kun sai olla niin kuulusassa paikassa, ja juttuja oikein vuoti hänestä, tykkäsin mä. Hän sanoi voivansa tuskin uskoa, että hän oli samalla paikalla, josta prinssi pakeni pronssi-hevosella. Se tapahtui "Araabian öiden" aikana mukamas. Joku oli antanut prinssille pronssisen hevosen, jonka etulavassa oli ripa, ja hän voi nousta sen selkään ja lentää ilmassa kuin lintu ja sillä viisin matkustaa maailman halki ja ohjata sitä vääntämällä ripaa ja lentää liipottaa korkealle tai matalalle ja laskea maihin missä hyvänsä.
Kun hän oli puhunut tuosta kaikesta, tulipa keskeemme tommonen ikävä hiljaisuus, joka kuten tiedätte syntyy, kun joku on laskenut oikein mestarin valheen ja te tykkäätte niinkuin syntiä hänestä ja toivotte voivanne vaihtaa puheen ainetta ja saada hänet häpeästään taas, mutta olette itsekkin hämillänne ettekä tule mihinkään; ja ennenkun ehtii päästä tolkuilleen ja tehdä jotakin, on tuo hiljaisuus jo levinnyt ja työnsä tehnyt. Min' olin hämilläni, ja Jim oli hämillään, eikä kumpikaan pystynyt suutansa avaamaan. No, Tom hän mulkoili minuun hetkisen ja sanoi:
"Puhu suus puhtaaks! Mitä sä meinaat?"
Minä sanoin:
"Tom Sawyer, sinä et usko itse mitä sanot."
"Miks'en uskois? Mikä estäis minua uskomasta?"
"Yks estää sua uskomasta: tuo ei oo voinut tapahtua, siinä kaikki."
"Miks' ei se olis voinut?"
"Sanoppas mulle, kuinka se olis voinut?"
"Tämä pallo on riittävä todistus siitä, että se vois tapahtua — luulisin mä."
"Hä?"
"Hä? Tuommosta pöllöä en ikinä nähnyt: eikö tämä pallo ja tuo pronssihevonen ole samaa, vaikk' eri nimillä?"
"Ei, sitä ne ei ole. Toinen on pallo, toinen on hevonen. Ne on vallan eri asioita. Toiste sinä varmaankin väität, että talo ja lehmä on samaa."
"No, voi vekkulin kekkuli, nyt pani Huck hänen pussiin taas! Siit' ei hän pääse mihinkään!"
"Pidä suus, sinä Jim. Sin' et tiedä mitä sä puhut. Eikä Huckkaan. Katsos nyt, Huck, minä selitän sen sulle, jotta sen käsität. Katsos, se ei ole yksistään muoto, joka tekee jonkun asian yhtä- tai erillaiseks, vaan se on sisällinen periaate, ja periaate on sama kummassakin. Joko ymmärrät?"
Minä tuumasin tuota ja sanoin sitten:
"Mitä tuost' on hyötyä? Periaatteet on hyvät olemassa, mutta ne ei voi vääntää nurin sitä totta, että mihin ilmapallo pystyy, ei ensinkään näytä, mihin hevonen pystyy."
"Tyhmyyttä, Huck! Ethän sinä lainkaan ymmärrä. Kuule nyt — sehän on selvää. Eikö me lennetä ilmassa?"
"Lennetään."
"No eikö me lennä korkealla tai matalalla, justiin kuin lystää?"
"Lennetään."
"Eikö me mennä minne vain tahotaan?"
"Mennään."
"Ja eikö me mennä myöskin missä hyvänsä ja milloin hyvänsä?"
"Mennään."
"Millä lailla me pannaan pallo liikkeelle ja miten tyyrätään sitä?"
"Painamalla nappuloita."
"No, nyt mä luulen, ett' asia on teille selvillä. Tuossa toisessa kohdassa liikkuminen ja tyyrääminen tapahtui vääntämällä ripaa. Me väännetään nappulaa, prinssi väänsi ripaa. Siin' ei oo hiuskarvaakaan erotusta, kuten näätte. Tiesin että saisin sen mahtumaan kalloonne, jos jauhasin kylliks."
Hän oli niin ilonen, että rupes viheltelemään. Mutta minä ja Jim ei hiiskuttu mitään, niin että hän katkas hämmästyneenä vihellyksensä ja sanoi:
"Kuules nyt, Huck Finn, etkö sä ymmärrä vieläkään?"
Mä sanoin:
"Tom Sawyer, tahtosin kysyä sulta jotakin."
"Kysy", sanoi hän, ja mä näin, että Jim vilkas kuulemaan.
"Minun käsittääkseni on koko solmu nappuloissa ja rivassa — muut asiat ei tiedä mitään. Nappulassa on toinen kaava, rivassa toinen, mutta vähät siitä."