NELJÄSTOISTA LUKU.
Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan, ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä, saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta. Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä — toinen lintu vastasi; kohta kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön, kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös "oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä, istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet — epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:
"Leppäterttu, Leppäterttu,
Huonees palaa, lapses poraa;"
se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita oli — joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama, rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin, vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä, sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli näyttimölle.
Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla, ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen. Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.
Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi, joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää ylös palkinnon vaivoistansa.
Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia ja yhden pienen kattikalan — ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle, sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.
Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla kukkaisilla.
He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa. He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus, juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin. Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se sekavan muodonkin — se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi, uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.
Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä jysäys ulohtaalta.
"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.
"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.
"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä ukkoinen —"
"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele — äläkä puhu."
He odottivat hetkisen, joka tuntui heistä pitkältä kuin nälkä vuosi, ja taas kuulivat he saman jymäyksen häiritsevän tuota juhlallista hiljaisuutta.
"Käykäämme katsomaan."
He juoksivat kauppalan puoleiselle rannalle. He painoivat pois tieltänsä pensaat ja katsoivat yli veden pinnan. Tuo pieni höyry-lossi nähtiin kulkevan keskellä jokea noin peninkulman kauppalan alapuolella. Koko sen leveä kansi näytti olevan täytetty ihmisillä. Joukko veneitä seurasi sitä, tai soutelivat pitkin jokea sen lähisyydessä, vaan pojat eivät voineet eroittaa sitä mitä ihmiset tekivät. Nyt tunkeusi lossin kupeesta pitkä valkea savu-juova, ja kun se levisi ja kohosi pilvenä ilmaan, niin kuului taas samallainen jyräys kuin se, jonka he jo ennen olivat kuulleet.
"Nyt minä tiedän!" huudahti Joe; "joku on hukkunut!"
"Niin se on!" sanoi Tom; "samoin tekivät he tässä suvella, kun Bill Turner hukkui; he ampuivat silloinkin joella, joka kuuluu vaikuttavan sen, että ruumis nousee veden pinnalle. Niin, ja he ottavat myöskin suuria leipiä, panevat niihin elo-hopeata, heittävät ne sitten veden päälle, ja jos vaan järvessä lienee hukkuneita niin leipä vetää ne luoksensa."
"Olen minäkin kuullut puhuttavan siitä", sanoi Joe. "Sitä vaan kummastelen, mikä siinä on leivässä, joka niin vaikuttaa."
"Oh, ei se ole oikeastansa leipä", sanoi Tom, "suurimman vaikutuksen tekevät ne loihtusanat, jotka luetaan juuri sitä viskatessa."
"Vaan ei ne lue mitään loihtu-sanoja sitä viskatessa", sanoi Huck.
"Minä olen nähnyt sen, ett'eivät lue mitään."
"Sepä oli kummallista", sanoi Tom. "Vaan luultavasti lukevat he ne hiljaa. Niin; luonnollisesti tekevät he sen. Sen nyt ymmärtää kuka hyvänsä."
Toiset pojat myönsivät, että Tomin puheessa oli järkeä, sillä sitä ei voinut odottaa, että järjetön leipä, lähetettynä näin tärkeälle asialle olisi voinut käyttäytyä näin järjekkäästi, jos ei siinä velhous vaikuttanut.
"Hiisi vieköön, niin toivoisimpa nyt olevani tuolla", sanoi Joe.
"Niinpä minäkin", sanoi Huck. "Maksaisimpa mitä hyvänsä, kun saisin tietää, kuka se on."
Pojat kuuntelivat ja pitivät joella liikkujia aina edelleen silmällä. Yhtäkkiä lensi Tom'in aivujen läpi asian selvittävä ajutus ja hän huudahti:
"Pojat, nyt tiedän kuka on hukkunut; me sitä ollaan!"
Nyt he tunsivat itsensä kokomiehiksi. Tämä oli loistava voitto; heitä kaivattiin, heitä surettiin. Sydämet musertuivat heidän tähtensä, kyyneleitä vuodatettiin; soimaavia muistoja tylyydestä näitä nyt kadonneita poikaparkoja vastaan syntyi itsekussakin, vaan katumus ja omantunnon vaivat olivat nyt turhat. Paras kaikista oli kumminkin se, että koko kauppala puhui heistä, jota loistavaa kuuluisuutta kaikki muut pojat kadehtivat. Tämä oli erinomaista. Kuinka kaikki kävikin, niin oli merirosvona olemisesta kumminkin etua.
Illan tullen palasi lossi tavallisille töillensä, ja venheet hävisivät. Merirosvot palasivat tulisijoillensa. He ylpeilivät uuden suuruutensa yli ja siitä ihanasta rauhattomuudesta, jonka he olivat saaneet matkaan. He onkivat kaloja, keittivät illallisen, söivät ja alkoivat sitten miettiä mitä kauppalassa ajateltiin ja puhuttiin heistä; ja ne kuvat, jotka heidän mielikuvituksensa kuvaili siitä yleisestä surusta joka kauppalassa vallitsi heidän tähtensä, olivat, heidän kannaltansa katsoen, aivan hauskat katsella. Vaan kuin yön varjot alkoivat jylhistyä heidän ympärillänsä, taukosi heidän puheensakin vähitellen, ja he istuivat nyt ääneti katsoa tuiottaen tuleen, vaan ajatukset olivat nähtävästi muualla. Ilo oli nyt kadonnut, ja Tom ja Joe eivät voineet poistaa ajatuksiansa joistakuista kotona olijoista, jotka luultavasti eivät nauttineet yhtä paljon tästä hankkeesta kuin he. Epäilys alkoi valloittaa heitä. He tulivat alakuloisiksi ja rauhattomiksi; yksi tai parikin syvää huokausta kohosi tietämättänsä heidän rinnastansa. Viimein alkoi Joe varovasti tunnustella, mitä muut pitäsivät palajamisesta sivistyksen helmoihin — ei juuri nyt vaan. —
Tom kukisti hänet ivallaan! Huck, jota ei ikävä ollut vielä valloittanut, kävi Tom'in liittolaiseksi, ja kahdella-päällä oleva "selittäysiin" paikalla, ja oli iloinen kuin pääsi pintehestä niin vähällä häväistyksellä. Kapina oli hetkeksi voimakkaasti kukistettu.
Kun yö tuli pimeämmäksi, alkoi Huck "onkia kiiskiä" ja viimein korsnata; kohta seurasi Joe'kin hänen esimerkkiänsä. Tom pötkötti vähän aikaa liikkumatoinna, nojautuen kyynäsvarsiansa vasten, pitäen tarkasti silmällä kumppaniansa. Viimein nousi hän varovasti polvillensa ja alkoi etsiä jotakin heinikosta leimuavan tulen valossa. Hän poimi ja tarkasteli joitakuita suuria, ja valkoisia puoleksi käyristyneitä sykomorin-tuohen kappaleita, ja valitsi niistä viimein kaksi, jotka näyttivät tyydyttävän häntä. Sitten ryömi hän likemmä tulta ja kirjoittaa töherti vaivaloisesti jotakin niille punaliitu-kappaleellaan; kääri toisen niistä kokoon ja pisti sen nuttunsa lakkariin, toisen pani hän Joen hattuun, jonka hän muutti vähän matkan päähän omistajasta. Hattuun pani hän sitten eräitä koulu poika-rikkauksia verrattoman arvoisia, joiden joukossa oli muun muassa liitupalainen, kimmo-pihka palli, kolme onkea ja muuan pallo, joka oli "miltei oikeata kristallia." Sitten hiipi hän varovasti varpaillaan metsään, ja kun luuli olevansa kuuluvista, alkoi ravakasti jousta sille kolkalle, jossa hiekka luoto oli.
VIIDESTOISTA LUKU.
Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan, viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa. Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti." Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä, sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana. Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat, Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä sisään ja alkoi varovasti kontata.
"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.
"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."
Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi koskettaa tätinsä jalkaa.
"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni ilkeä — vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin hullu varsa. Hän ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" — tässä alkoi vanhus itkeä.
"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita — aina täynnä kuria, ja mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja hyvä-luontoinen kuin mahdollista — ja, varjele minua, ajattelemasta tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen, että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.
"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi
Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa —"
"Sid!" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän on poissa! Kyllä Jumala hänestä huolen pitää — ole sinä huoletta siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä oli vaivata sydämen ruumiistani."
"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin vaikeata — O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä, niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian — o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin häntä siitä."
"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus siitä —."
Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun. Tom nyhki myöskin — enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä. Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen. Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää hänet riemulla — paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa. Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella, ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria, jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.
Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan, ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä sydämestään.
Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.
Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä. Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä, varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa, kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua. Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin. Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan, läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa, tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:
"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten lieneekin?"
"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"
"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.
"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin teaterimaisilla askeleilla.
Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa, luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.
KUUDESTOISTA LUKU.
Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta. Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa. Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien, nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.
Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin. Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta — jossa oli kolme "pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta paikkaa toisellensa.
Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen, sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä. Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan "Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.
Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan. Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:
"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa — hä?"
Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta.
Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet.
Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa
hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:
"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."
"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi
Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."
"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."
"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."
"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan menemästä. Minä ai'on mennä kotia."
"Oh, raukka! Lapsi! Sinä ikävöit äitiäsi luulen mä."
"Niin, minä ikävöin äitiä, ja sen tekisit sinäkin, jos sinulla olisi.
Minä en ole lapsi teidän suhteen, en!" Ja Joe alkoi vähän nyhkiä.
"Hyvä, pitänee lapsiraukan antaa mennä kotia äitinsä luo, vai miten, Huck? Pikkuraukkaa — tahtooko hän äitin luo kotia? Pitää laskea. Sinä pidät tästä elämästä, etkös niin Huck? Me jäämme tänne, vai mitä?"
Huck vastasi: "Jä-ä-ä-dään," vaan vastahakoisesti.
"Minä en kuuna päivänä sinun kanssasi puhu sanaakaan," sanoi Joe, nousten seisalleen. "Ymmärrätkös sen!" Hän läksi kulkemaan rantaa kohti suutuksissaan ja alkoi pukeutua.
"Kukahan siitä pitäisi väliä?" sanoi Tom. "Ei kukaan. Mene sinä vaan kotia kaikkein naurettavaksi. Kyllä sinä olet koko merirosvo. Huck ja minä emme ole kapalo-lapsia. Me jäämme tänne, vai miten, Huck? Antaa hänen mennä tiehensä, jos tahtoo. Luullakseni tulemme toimeen hyvin hänettäkin, raukatta."
Vaan sittenkin oli Tom nyreissään ja levoton, kun näki Joe'n suutuksissaan jatkavan pukeutumistansa. Paitsi sitä oli se hyvin huolellista nähdä Huck'in niin suurella tarkkuudella ja äänettömyydellä seuraavan Joe'n valmistuksia. Samalla alkoi Joe'kin kahlata Illinois'in rantaa kohden, sanaakaan jää-hyväisiksi sanomatta. Tom'in sydän alkoi lauhtua. Hän katsoi Huck'ia silmiin. Huck ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi alas silmänsä. Sitten sanoi hän:
"Tom, minun mieleni tekee myös pois, tämä alkaa tuntua kaikissa tapauksissa kovin yksinäiseltä, ja tästä lähin se tulee vielä pahemmaksi. Lähtekäämme mekin kotia, Tom."
"Sitä en tee; menkää jos tahdotte. Minä ai'on jäädä paikoilleni."
"Tom, kyllä se on parasta, että menemme."
"Niin mene — kuka sinua estää?"
Huck alkoi keräillä ympäri heitettyjä vaateriekaleitaan. Hän sanoi:
"Tom, minä tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisit mukaan. Mietis nyt oikein. Me odotamme sinua kun tulemme toiselle puolen."
"Vai niin, siinä tapauksessa saatte odottaa hiiden kauan, siinä on perä."
Huck meni pois surullisena, ja Tom seurasi häntä silmäyksillänsä, samalla kuin hänen sydämensä kamppaili suuren mieliteon kanssa heittää ylpeytensä ja lähteä mukaan. Hän toivoi, että pojat seisottuisivat, vaan he kahlasivat hiljalleen edellensä. Yhtäkkiä keksi Tom tuon kumman, että kaikki hänen ympärillänsä oli muuttunut jokseenkin hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Hän taisteli viimeisen kamppailun ylpeytensä kanssa, läksi sitten juoksemaan perästä, huutaen:
"Odottakaa! Odottakaa! Minulla on jotakin sanomista teille!"
He seisottuivat ja kääntyivät ympäri. Kun hän oli saavuttanut heidät, alkoi hän ilmoittaa salaisuuttansa, ja he kuuntelivat jurosti, kunnes he näkivät "terän," ja silloin nostivat he suuren ilohuudon, ja sanoivat, että se oli aivan "mainiota!" että jos hän olisi sanonut sen paikalla, niin he eivät olisi heittäneet häntä kuuna päivänä. Hän koki näennäisesti puolustaa itseänsä; vaan hänen todellinen syynsä oli ollut pelko, ett'ei tämä salaisuus olisi voinut pidättää heitä hänen luonansa kovin pitkää aikaa, ja hän oli siis aikonut pitää tämän varana viimeiseksi houkutukseksi.
Pojat tulivat iloissaan takaisin ja alkoivat viettää aikaansa samoin kuin ennenkin, niin kuin yksi mies, koko ajan puhellen Tom'in hämmästyttävästä tuumasta, ja ihmetellen hänen älyänsä siinä. Herkullisen puolisen syötyänsä, jonka he olivat keittäneet munista ja kaloista, sanoi Tom tahtovansa opetella tupakoimaan. Joe'sta oli ajatus hyvä, ja hän sanoi myös tahtovansa koettaa sitä. Huck teki piippuja ja täytti ne. Nämä alkulaiset eivät olleet ennen polttaneet muuta kuin sikaria, tehtyjä viiniköynnöksen lehdistä, jotka polttelivat kieltä ja joiden polttamista sitä paitsi ei pidetty miehekkäänä.
Nyt heittäysivät he kyljellensä, nojautuen kyynäspäilleen, ja alkoivat varovasti polttaa öyhkyyttää, vaan heikolla luottamuksella. Savulla oli inhoittava maku ja alkoi vähän ryvittää, vaan Tom sanoi:
"Oh, tämähän on aivan huokeata! Jos sen olisin tiennyt, että tässä oli koko konsti, niin olisin jo ammoin sitten opetellut tupakoimaan."
"Niin minäkin," sanoi Joe. "Tämähän nyt ei ole mitään."
"Oh, monta kertaa olen katsellut miehiä, jotka tupakoivat ja ajatellut, 'voi, jos kumminkin minäkin voisin tehdä noin,' vaan minä en uskonut kuunaan voivani tehdä sitä," sanoi Tom. "Juuri niin se on ollut minun laitani, eikö niin, Huck? Sinä olet minun kuullut niin juttelevan, etkös ole, Huck? Sanokoon Huck, jos en ole niin tehnyt."
"Oih, satojakin kertoja," sanoi Huck.
"Niin olenkin," sanoi Tom: "aivan satojakin kertoja. Kerrankin teurastushuoneen luona. Etkös muista Huck? Bob Tanner oli siellä, ja Johnny Miller ja Jeff Thatcher, kun minä sanoin. Etkö sinä Huck muista sitä seikkaa, kun minä sanoin?"
"Kyllä, kyllä se on oikein," sanoi Huck. "Se oli päivä sen jälkeen kuin minä olin kadottanut erään valkoisen marmori-pallon — ei, se oli päivää ennen!"
"Katsokaas, johan minä teille sanoin sen," sanoi Tom. "Huck muistaa sen."
"Minä luulen, että voisin polttaa tätä piippua vaikka koko päivän," sanoi Joe. "Minä en voi pahasti."
"En minäkään," sanoi Tom. "Minä voisin polttaa koko päivän, vaan panetteko veikan, niin Jeff Thatcher ei tekisi sitä!"
"Jeff Thatcher! Hän! Hän nyt kaatuisi jo toisesta luihauksesta. Antakaa hänen vaan koettaa; niin saisipahan nähdä!"
"Minä pidän veikkaa siitä, ett'ei hän voisi sitä, ja Johnny Miller — toivoisinpa saada nähdä Johnny Miller'in uskaltavan kerrankaan koettaa tätä."
"Niinkö luulet, ett'en minä toivoisi sitä samaa!" sanoi Joe. Eipä lempo vieköön hän kestäisi kuin kerta puuhkauksen, kun jo olisi pyllyllään."
"No, se on varma se, Joe. Kuulkaas — toivoisinpa toisten poikain näkevän nyt meidät."
"Niin minäkin!"
"Kuulkaas pojat, jonkun kerran, kun he ovat mukanamme, niin olkaa te niinkuin ette tietäisi mitään, niin minä tulen sinun luoksesi Joe ja sanon: 'Haluaisinpa minä panna tupakan; sattuuko sinulla olemaan piippua mukanasi?' Ja sinä vastaat väliä pitämättömästi, niinkuin se ei olisi niin mitään: 'Onhan minulla vanha piippuni ja vielä toinenkin; vaan minun tupakkani on huononlaista.' Ja minä vastaan siihen: 'Oh se ei tee mitään kunhan se on kylliksi väkevää.' Ja sinä vedät esiin piiput, ja me sytytämme ne niin tyynesti kun sateella, arvaas, kuinka he katsoa töllöttää meihin!"
"Entäpäs kuinka pulskalta se sitten näyttää; toivoisinpa, että se olisi nyt jo!"
"Niin minäkin! Ja kun me kerromme, että me opimme sen silloin kuin olimme merirosvoina, niin se, se vasta suututtaa heitä, kun eivät saaneet olla mukana!"
"Ja vieläpä niin hiiden tavalla!"
Tällaista oli heidän keskustelunsa; vaan kohta alkoi se laimistua ja äänettömyyden hetkiä syntyi. Äänettömyyden hetket piteni pitenemistään; sylettäminen kiihtyi kummallisesti. Poikain suu näytti muuttuneen lähteeksi; he tuskin voivat tyhjentää sitä, semmoinen tulva oli siellä. Vähempiä tulvauksia juoksi sittenkin pitkin kaulaa, vaikka kuinkin koettivat estää, ja vähän väliin seurasi äkillisiä röyhtäyksiä. Kumpikin poika näytti nyt hyvin kalpean ja onnettoman näköiseltä. Joen piippu putosi hänen voimattomista sormistansa. Tom'in teki samoin. Lähteet pulppusivat vettä armottomasti, pumput koettivat tyhjentää niitä kaikin voimin. Joe sanoi heikolla äänellä:
"Minä olen kadottanut veitseni. Taitaa olla parasta, jos lähden ajoissa etsimään sitä."
Tom sanoi vapisevilla huulilla ja läähättäen:
"Minä lähden auttamaan sinua. Mene sinä sitä tietä, niin minä lähden etsimään lähteen ympäriltä. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukana Huck — me kyllä löydämme sinne sinuttakin."
Huck istuutui paikoilleen ja odotti yhden tunnin. Sitten pitkästyi hän ja läksi etsimään kumppaniansa. He makasivat kaukana toisistaan metsässä, kumpikin hyvin kalvakkana ja syvässä unessa. Kumminkin ilmoitti hänelle jokin sen, että jos jokin oli vaivannut heitä, niin olivat he nyt vapaat siitä.
He eivät olleet juuri puheliaat sinä ehtoona illallista syödessä; ja kun Huck valmisti piippunsa syötyänsä ja aikoi tehdä heillekin, eivät he sanoneet huolivansa, kosk'eivät voineet oikein hyvin — jokin, jota he olivat syöneet puoliseksi, oli saattanut heille tämän pahan elämän.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Noin puolen yön aikana heräsi Joe ja havautti toiset. Ilma oli hikinen ja painava, ja näytti ennustavan jotakin. Pojat vetäysivät yhteen ryhmään ja etseivät tulen ystävällistä läheisyyttä, vaikka tuon liikkumattoman ilman kuollut, painava kuumuus oli tukahuttava. He istuivat hiljaa, huomaavasti odottaen. Tulen valon ulkopuolella oli kaikki peitetty yön pimeyteen. Nyt tuli väräjävä valonsäde joka hiukan valaisi lehdistöä, joitakuita silmänräpäyksiä ja katosi sitten. Vähän ajan perästä tuli toinen ja kirkkaampi. Ja vielä yksi. Sen jälkeen ikäänkuin huokasi syvään puitten latvoissa, pojat tunsivat suhajavan henkäyksen koskettavan kasvojansa, ja kauhistuivat ajatellessaan että yön peikko oli kulkenut heidän sivuitsensa. Hetkisen äänettömyys seurasi. Nyt muutti eräs turmiota ennustava salama yön päiväksi ja ilmasi tarkoin ja selvästi pienimmänkin heinäkorren, joka kasvoi heidän jalkainsa juuressa. Se ilmasi myöskin kolme kalpeata kauhistunutta naamaa. Syvä ukonjyrinä kuului nyt pilvistä, joka vähitellen jumisten ja jylisten kuoli pois kaukaisuuteen. Kylmä tuulen puuska puhalsi nyt lehdikön läpi, lennättäen höyty-tuhan ympäri tulisijaa. Vielä valasi eräs kauhea salama koko metsän, jota samassa silmänräpäyksessä seurasi järäys, joka tuntui halkaisevan puun latvat poikain pään päällä. Pojat vetäysivät pimeydessä, joka nyt seurasi, peloissansa toisiinsa kiini. Monjaita suuria vesipisaroita putosi rämisten lehdille.
"Vilppaasti, pojat, telttaan!" huusi Tom.
He juoksivat pois, kompastuivat pimeässä juuriin ja viiniköynnöksiin, jokainen juosten erihaaralle. Kauhistava tuulen puuska vinkui puitten välissä, pannen kaikki huokailemaan siinä, jossa se kulki. Huikaisevia salamoita seurasi toinen toisensa perään, samoin myöskin huumaavia järäyksiä. Nyt alkoi rankka sade, ja tuo kiihtyvä tuuli painoi sen virtana pitkin maata. Pojat huutelivat toisiansa, vaan vinkuva tuuli, ja ukkosenjyrinä himmenti heidän äänensä kokonaan. Viimein tulivat he yksitellen perille, ja saivat värisevinä, pelonalaisina ja läpimärkinä kun olivat, turvan teltan alla; itsekussakin heistä liikkui kiitollisuuden tunteet siitä, että heillä oli kumppani onnettomuudessa. Vanha purje leimusi, niin ett'eivät voineet puhella siltä, jos muukin jyrinä olisi sallinut sitä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, repäsi yhtäkkiä purjeen irti ja vei sen mukanansa. Pojat tarttuivat toistensa käsiin ja pakenivat, usein kompastuen, suuren tammen suojaan, joka seisoi joen rannalla. Nyt oli ukon-ilma kovimmallaan. Lakkaamattomassa, pilvistä välkkyvistä salamoitten valossa näkyi kaikki alapuolella varjottomalla selvyydellä; notkistuvat puut, aaltoileva joki, valkoisena kuohusta, ympäri räiskyvä vesi, toisella puolen joen olevain korkeain kallioin epäselvät hahmo-viivat näkyivät nyt selvään eteenpäin kiitävien pilvien ja vinoon putoavan sadevaipan läpi. Joka silmänräpäyksessä vaipui joku jättiläinen taistelussa ja kaatui ruskaen nuorten puitten joukkoon, ja nuo toinen toistaan seuraavat järähdykset olivat niin kovat, että korvat menivät lumpeen, ja muutoin sanomattoman kauhistavat. Myrsky nousi ylimmälleen voimattomalla koetuksella; joka näytti samalla tahtovan repiä saaren kappaleiksi, polttaa sen, hukuttaa sen puun latvoihin saakka, viedä sen tuulen mukana ja turmella joka ainoan elävän olennon sillä. Se oli kauhea yö olla ulkona, kodottomalle nuorisolle.
Vaan viimein oli taistelu lopussa, ja taisteluvoimat vetäysivät takaisin, aina heikommilla uhkauksilla ja jyrinällä, ja rauha pääsi taas valloilleen. Pojat palasivat leiriinsä, jokseenkin pelästyneinä: vaan he havaitsivat, että heillä oli vielä jotakin, josta he saivat olla kiitolliset, sillä sen korkean sykomorin, joka oli varjonnut heidän vuoteitansa, oli lyönyt pilstaksi salamat, ja he eivät olleet sen alla kun se tapahtui. Kaikki leirissä oli läpimärkänä, tulikin; sillä he olivat ajattelemattomia nuorukaisia, niinkuin heidän ikäisensä ainakin, ja he eivät olleet valmistauneet sadetta vastaan. Tässä oli syytä kyllä tekemään heidät onnettomiksi, koska olivat viluiset ja läpimärät. He olivat kaunopuheliaat onnettomuudessaan; vaan nyt huomasivat he, että tuli oli syöpynyt niin syvään sen suuren hirren alle, jota vasten se oli tehty, että noin kämmenen leveys siitä oli tullut varjelluksi märkyydeltä. He keräsivät kaatuneitten puitten alta tikkuja ja kuoria, ja työskentelivät kärsivällisesti niitten kanssa, kunnes onnistuivat saamaan tulen uudelleen palamaan. Sitten latelivat he siihen suuria katkottuja oksia, kunnes heillä oli leimuava tuli, ja tulivat näin vielä iloiselle tuulelle. He kuivasivat keitetyn sianraajansa ja pitivät pitoja, jonka jälkeen he istuivat tulen ympärillä ja sekä liioittelivat että jalostuttivat keskiöistä tapaustansa aamuun saakka, sillä koko lähisyydessä ei löytynyt niin kuivaa paikkaa, jossa olisi voinut nukkua.
Kun aurinko alkoi hiipiä poikain päälle, valloitti heidät väsymys; he menivät hietikolle ja heittäysivät siihen nukkumaan. Vähitellen saivat he siinä kovin kuuman, ja he alkoivat harmissaan valmistella aamiaistansa. Syötyänsä tunsivat he itsensä kiukkuisiksi ja jäykkä jäsenisiksi, ja alkoipa sitä paitsi ikäväkin uudelleen vaivata. Tom havaitsi merkit ja koetti saada kumppaniansa iloisemmalle tuulelle niin hyvin kun voi. Vaan he eivät olleet millänsäkään kuulista, cirkuksista, uimisesta, eivätkä muusta. Hän muistutti heitä tuosta suuresta salaisuudesta ja saikin sillä tavoin esille vähäisen ilonsäteen. Niin kauan kuin tämä vielä kesti, sai hän heidät vielä innostumaan toiseen vehkeesen. Se oli, heittää merirosvon virka vähäksi aikaa pois ja vaihetuksen vuoksi ruveta indianiksi. Tuuma oli toisista hyvä, ja siinä ei viivytty kauan, ennen kuin he olivat alasti ja rannutetut mustilla savirannuilla kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin kolme Zebraa; luonnollisesti olivat he kaikki pääliköitä; sitten tunkeusivat he läpi metsän ryntäämään erästä englantilaista uudistaloa.
Vähitellen jakautuvat he kolmeen eri sukukuntaan, jotka olivat riidassa toistensa kanssa, juoksivat esiin lymypaikasta kauhealla sotahuudolla, tappoivat ja ottivat päälaki-tukkia eli skalppia toisiltaan tuhansittain. Tämä oli verinen päivä. Senpätähden se olikin tyydyttävä.
Kun ruokatunti läheni kokoontuivat he leiriin, nälkäisinä ja tyytyväisinä. Vaan nyt syntyi vaikeus; vihollis-indianit eivät voineet jakaa suolaa leipää toistensa kanssa, ennen kuin olivat tehneet rauhan, ja tämä oli aivan mahdotointa ilman, ett'ei rauhan piippua poltettu. He eivät olleet kuulleet kuunaan käytettävän toista tapaa. Kaksi villeistä toivoivat melkein, että olisivat pysyneet merirosvoina. Kumminkin oli tämä ainoa keino, jonkatähden he pyysivät piipun niin iloisesti kuin voivat, ja vetäsivät siitä savun vuorollansa niinkuin ainakin, kun se kulki ympäri.
Ja katsos, he olivat iloiset siitä, että olivat ruvenneet villiksi, sillä he olivat havainneet jotakin; he havaitsivat, että he voivat tupakoida vähän, kadotettujen veitsien etsintään lähtemättä. He eivät säikähtäneet niin, että olisivat ruvenneet luulettelemaan itseänsä sairaaksi. He varovat sen kyllä, ett'eivät kadottaisi näin kaunista taitoa harjoituksen puutteessa. Ei, he harjoittelivat varovasti illallisen syötyä, kunnioitettavalla menestyksellä ja viettivät niinmuodoin iloisen illan. He olivat ylpeämmät ja onnellisemmat tästä uudesta taidostansa, kuin jos olisivat pieksäneet ja ottaneet tukan koko tuolta kuudelta sukukunnalta. Me annamme heidän tupakoida, puhella ja kerskua, kosk'emme tässä silmänräpäyksessä ai'o puhua heistä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Vaan tuossa pienessä kauppalassa ei vallinnut minkäänlaista iloa tämän Lauantain ehtoo-puolella. Harper'in ja täti Polly'n perheet pukeutuivat surupukuun suurella murheella ja itkulla. Erinäinen hiljaisuus vallitsi kauppalassa, vaikka, jos totta puhutaan, siellä tavallisuudenkin mukaan oli tarpeeksi hiljaista. Asukkaat hoitivat askareitansa hajamielisen näköisinä ja puhelivat hyvin vähän; vaan he huokailivat usein. Pyhä-lupa näytti hyvin raskaalta koululapsille. Heidän leikkilöissään ei vallinnut minkäänlaista iloa, ja he lopettivat ne vähitellen kokonaan.
Jälkeen puolen päivän löysi Becky Thatcher itsensä kävelemässä edes takaisin tuolla tyhjällä koulukartanolla, ja tunsi itsensä hyvin alakuloiseksi. Kumminkin ei hän löytänyt siellä mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Hän sanoi itsekseen:
"Oi, jos minulla edes olisi hänen messinkinen pellinnuppinsa! Vaan minulla ei ole mitään muistoksi häneltä", ja hän nielasi vähäisen nyhkäyksen.
Hän seisottui ja jatkoi:
"Juuri tässä se oli. Voi jos sen voisi tehdä uudelleen, minä en sanoisi sitä — en mistään maksusta minä sitä tekisi. Vaan hän on poissa nyt; ja minä en enää saa nähdä häntä milloinkaan, en milloinkaan."
Tämä ajatus mursi hänen sydämensä kokonaan, ja hän läksi pois kyyneleet silmissä. Sitten tuli joukko poikia ja tyttöjä — Tom'in ja Joe'n leikkikumppania — seisottuivat katselemaan liista-aidan yli, ja puhelemaan hartaalla äänellä, kuinka Tom teki sitä ja sitä, silloin kuin he viimeisen kerran näkivät häntä, ja kuinka Joe sanoi yhtä eli toista aivan vähäpätöistä (profetallisia ennustuksia, jotka he nyt selvään ymmärsivät!). Ja itsekukin puhuja näytti tarkoilleen sen paikan, missä nuo kadonneet nuorukaiset siinä tilaisuudessa olivat seisoneet, ja lisäsivät sitten jotakin niinkuin: "ja minä seisoin juuri näin — juuri niinkuin minä nyt seison, ja niinkuin sinä olisit Tom — minä olin aivan yhtä likellä — ja hän hymyili juuri näin — ja minä tunsin koko ruumiissani jotakin — kauheata — vaan minä en tullut kuunaan ajattelemaan, mitä se merkitsisi, luonnollisesti, vaan nyt minä sen ymmärrän!"
Nyt syntyi sanasota siitä kuka viimeisen kerran oli nähnyt heidät elävin silmin, ja niitä löytyi monta, jotka todistusten nojalla tahtoivat tätä viimeistä kauheaa kunnioitusta, vaan useampain vaatimukset kumottiin vieraitten-miesten todistuksilla; ja kun siitä viimein päästiin selville, kuka se oli, joka viimeisen kerran oli nähnyt vainajat ja puhellut heidän kanssansa, niin käyttäytyivät nämä onnelliset jonkinlaisella pyhällä mahtavuudella, jota kaikki muut kadehtien töllistelivät katsella. Eräs pieni nulikka, jolla ei ollut muusta suuruudesta kerskaamista, sanoi, nähtävästi hyvin ylpeänä siitä muistosta:
"Mutta, Tom kuin minut kerran lämmitti!"
Vaan se koetus saada kunniaa ei onnistunut. Useammat pojista voivat kertoa aivan samaa, jonkatähden kunnia menetti arvonsa. Seurue mennä tallusteli pois, jatkaen juhlallisella äänellä kertomuksiansa kadonneista uroista.
Kun pyhäkoulu oli loppunut seuraavana aamuna, alkoivat hautaus-kellot tavallisen soiton sijaan soida. Ilma oli erinomaisen tyyni ja kellojen surullinen ääni tuntui olevan yhtäsoinnussa tuon uneksivan hiljaisuuden kanssa, joka lepäsi koko luonnon yli. Kaupunkilaiset alkoivat kokoontua, seisahtuivat vähän porstuaan kuiskaen puhelemaan tuosta surullisesta tapauksesta. Vaan kirkossa ei kuulunut minkäänlaista kuisketta; sisällä ei häirinnyt hiljaisuutta muu kuin tuo outo kapina naisten hameista heidän istuutuessaan. Ei kukaan muistanut nähneensä tuota pientä kirkkoa niin täynnä. Viimein syntyi odottava hiljaisuus, ja niin astui sisään täti Polly, Sid'in ja Mary'n kanssa, ja sitten Harper'in perhe, kaikki syvässä murhe-puvussa; koko seurakunta, siihen luettuna vanha pastorikin, nousivat ylös kunnioituksella, ja seisoivat kunnes ne joilla oli murhe, olivat istuutuneet ensimäiseen penkkiin. Nyt seurasi vielä yleinen hiljaisuus, jota väliin häiritsi pidätetyt nyhkäykset, sitten levitti pappi sylensä ja rukoili. Liikuttava virsi laulettiin, jota seurasi saarnanteksti: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Jumalan palveluksen kuluessa maalasi pappi niin ihanan kuvan kadonneitten poikain suloisista ja puoleensa vetävistä omaisuuksista, ja niistä erinomaisista toiveista, jotka heistä oli ollut, että kaikki läsnä-olevat, luullen tuntevansa tämän kuvan, tunsivat omantunnon vaivoja siitä, että olivat aina ylönkatsoneet näitä avuja, eivätkä edes olleet tunnustaneet niitä, vaan päin vastoin aina etsineet virheitä poikaparoissa. Saarnaaja kertoi myös monta liikuttavaa seikkaa vainajain elämästä, jotka vielä olivat todistuksena heidän lempeästä ja ylevästä luonteestansa, ja kansa ymmärsi nyt helposti, kuinka ihanat ja suuret nämä seikat olivat, ja he muistivat murheella, että he, niinä aikoina kuin ne tapahtuivat, olivat pitäneet niitä törkeinä kelvottomuuksina, jotka hyvin olisivat sietäneet rangaista remelillä. Seurakunta tuli yhä enemmin liikutetuksi tuon innollisen puheen kuluessa, kunnes viimein koko joukkokunta tunsi itsensä muserretuksi, ja yhtyi itkevien sukulaisten kanssa itkemään yhteen ääneen, jolloin saarnaajankin tunteet saivat ylivallan hänessä niin, että hänkin itki saarnastuolilla.
Urkuparvelta kuului rumina, jota ei kukaan huomannut; silmänräpäystä myöhemmin narisi kirkon ovi, pappi nosti juoksevat silmänsä yli nenä-liinan ja seisoi ikäänkuin kiveytynyt! Joku toinenkin silmä-pari seurasi papin silmäyksiä, ja vielä yksi, j.n.e. kunnes ikään kuin käskystä koko seurakunta yhtaikaa nousi ylös katsoa tuiottamaan, kun nuo kolme kuollutta poikaa tulivat marssien pitkin pää käytävää, Tom etunenässä, sitten Joe ja Huck, viimeinen riekaleissa kuin variksenpelko hiipi häpeissään jälestä. He olivat olleet piilossa tyhjällä parvella ja sieltä kuunnelleet omaa ruumis-saarnaansa!
Täti Polly, Mary ja Harper'in perhe heittäysivät löydettyjensä yli, olivat tukahuttaa heidät suuteluilla, ja olivat kokonaan sulaa kiitollisuudesta kun Huck-parka seisoi pelon-alaisena ja ällistyneenä, eikä tiennyt, mitä hänen oli edesottaminen, tai mihin piiloutuisi niin monen epäsuopean silmäyksen edestä. Hän peräytyi ja aikoi hiipiä tiehensä, vaan Tom otti hänet kiini ja sanoi:
"Täti Polly, täss' ei ole oikeutta ja kohtuutta, jonkun pitää myöskin iloita siitä, että näkee Huck'in jälleen."
"Sen tekevätkin he! Minä olen iloinen nähdessäni hänet jälleen, orpo-paran!" Ja täti Pollyn rakkauden osotteet, jotka nyt tuhlattiin Huck'in päälle, olivat ainoat, jotka mahdollisesti saattoivat tehdä hänet vielä ujommaksi kuin ennen.
Yhtäkkiä huusi pappi niin kovalla äänellä kuin voi:
"Kiittäkäät Herraa, kaiken hyvän antajaa — laulakaat, ja kaikesta sydämestänne!"
Ja niin tekivät he. "Old Hundred" kaikui kaikessa juhlallisuudessansa, ja kun tämä tärisytti katto-hirsiä, seisoi Tom Sawyer, merirosvo, ylpeästi katsellen ympärillensä tuota kateellista nuorisoa, ja tunnusti sydämessänsä, että tämä oli hänen elämänsä juhlallisin hetki.
Kun petetyt seurakuntalaiset tölppivät tiehensä kirkosta, julistivat he olevansa valmiit vielä kerran tulemaan petetyksi, saadaksensa kuulla "Old Hundred'ia" laulettavan niin juhlallisesti kuin tänään.
Tom sai useampia pukkauksia ja muiskuja tänäpänä — aina sen mukaan, millä tuulella täti Polly oli — kuin hän ennen oli niittänyt koko vuoden ajalla; ja hän tiesi tuskin, mitkä niistä osoittivat enimmän kiitollisuutta Jumalaa, mitkä taas rakkautta häntä itseänsä kohtaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Tom'in suuri salaisuus oli ollut palata kotia rosvoavien veljiensä kanssa ja olla omissa hautaisissansa. Lauantai-iltana hämärissä olivat he hilauneet yli joen eräällä hirrellä ja nousseet maalle viisi tai kuusi englannin peninkulmaa kauppalan alapuolella, maanneet metsässä, kaupungin ulkopuolella, päivän koittoon, ja sitten hiipineet taka- ja palokatuja kaupunkiin ja lopettaneet unensa kirkon parvessa vanhain, kuluneitten penkkien seassa.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä olivat täti Polly ja Mary hyvin rakkaita, ja kohteliaita täyttämään Tom'in vaatimuksia. Keskustelu oli erinomaisen vilkas. Sen aikana sanoi täti Polly:
"Niin, sitä en sano, ett'ei se olisi ollut sukkela keksintä, Tom, pitää viikkokausi kaikkein mielet ponnistuksessa, jos te, pojat, lystäilitte hyvin, vaan se oli häpeä, että sinä voit olla niin kovasydäminen ja antaa minun kärsiä niin kauan. Koska sinä voit tulla hirrellä joen yli hautaisiisi, niin olisit hyvin voinut antaa minulle jonkinlaisen tiedon jollakin tavalla siitä, ett'et ollut kuollut, vaan että olit juossut tiehesi."
"Niin, sen olisit voinut tehdä, Tom", sanoi Mary; "ja sen olisit tehnytkin, luulen mä, jos olisit tullut ajattelemaan."
"Olisitko, Tom?" sanoi täti Polly, toivosta kirkastetulla naamalla.
"Sano vakaasti olisitko tehnyt sen, jos olisit tullut ajattelemaan?"
"Minä — niin, en tiedä. Se olisi turmellut kaikki tyyni."
"Tom, minä toivoin, että sinä olisit rakastanut minua kumminkin niin paljon", sanoi täti Polly, surullisella äänellä, joka pani pojan alle päin pahoille mielin. "Se olisi kumminkin ollut jotakin, jos olisit ajatellut sitä, jos et edes olisi sitä tehnytkään."
"Vaan, hyvä täti, ei se ollut niin pahoin ajateltu", sanoi Mary puolustaen poikaa; "se on vaan Tom'in ajattelemattomuutta — hän on aina niin raju, ett'ei hän ajattele mitään."
"Sen pahempi. Sid, hän olisi ajatellut, hän. Ja Sid olisi tullut takaisin ja tehnyt sen myös. Tom, sinä tulet katsomaan vielä kerran taaksesi, ja toivomaan, että olisit pitänyt enemmin minusta, kun se ei olisi kumminkaan maksanut sen enempää."
"Vaan, hyvä täti, tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Tom.
"Minä olisin tiennyt sen paremmin, jos sinun käytöksesi olisi vähääkän todistanut siitä."
"Toivoisimpa nyt jo ajatelleeni", sanoi Tom, katuvaisella äänellä! "Vaan minä näin unta sinusta kaikissa tapauksissa. Se on kumminkin jotakin, eikö niin?"
"Eipä paljo — kissakin tekee sen — vaan onhan se parempi kuin ei mitään. Mitä uneksit sinä?"
"Keskiviikko-yönä näin minä unissani sinun istuvan tuossa sängyn vieressä, Sid istui laatikkokirstulla ja Mary hänen vieressänsä."
"Niin, niinhän me istutaan aina. Minä olen iloinen siitä, että sinä edes unissasi vaivasit itseäsi kanssamme."
"Niin, ja minä uneksin, että Joe Harper'in äiti oli täällä."
"Totta tosiaan, hän oli täällä! Uneksitko sinä vielä jotakin muuta?"
"Oh, yhtä ja toista. Vaan se on nyt niin epäselvää."
"Vaan koetapas muistella — etkös muista?"
"Minä muistelen kumminkin vähän ikäänkuin tuuli — tuuli — puhalsi —"
"Muistele paremmin, Tom! Tuuli puhalsi jotakin, annas kuulla!"
Tom painoi kättänsä otsaansa vasten tuskallisesti hetken aikaa ja sanoi sitten:
"Nyt minä muistan! Nyt minä muistan! Tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin!"
"Herran tieten! Jatka, Tom, jatka!"
"Ja minusta oli, niinkuin olisit sanonut: 'Totta tosiaan, eiköhän ovi' —"
"Jatka, Tom!"
"Antakaas minun ajatella vähän — ainoastaan silmänräpäys. Oh, niin — sinä sanoit luulevasi oven olevan auki."
"Niin totta kuin minä istun tässä, niin, niin juuri teinkin. Eikö ole totta, Mary? Jatka!"
"Ja sitten — ja sitten — niin, en ole varma, vaan minusta oli niinkuin olisit laittanut Sid'in —"
"No? No? Mitä laitoin minä hänet tekemään?"
"Sinä laitoit hänet — sinä — kah, sinä laitoit hänet panemaan sitä kiini!"
"Vaan taivaan nimessä! En kuunaan ole kuullut kummempia! Tulkaathan vaan tästä lähin sanomaan, ett'ei unia ole uskominen! Serena Harper'in pitää saada tieto tästä, ennen kuin olen tuntia vanhempi. Tahtoisimpa mielelläni tietää aikooko hän tämänkin kumota joutavalla puheellaan taikauskoisuudesta. Jatka, Tom!"
"Oh, nyt minä muistan kaikki selvään kuin päivän. Sitten sanoit sinä, ett'en minä ollut kelvoton, ainoastaan kurintekiä ja täynnä vehkeitä, ja ett'en minä voinut sille enemmin kuin — kuin — muistaakseni varsa, tai jokin sellainen."
"Aivan niin kuin se olikin. Voi kuitenkin! Jatka, Tom!"
"Ja sitten aloit sinä itkeä."
"Sen tein, sen tein. Eikäpähän se liene ollut ensikerran. Ja sitten —"
"Sitten alkoi rouva Harper itkeä, ja sanoi, että Joe oli juuri samanlainen, ja hän katui sitä, että oli pieksänyt Joe'a kermasta, jonka itse oli heittänyt ulos —"
"Tom, Henki oli sinun ylitsesi! Sinä ennustit — sitä juuri sinä teit!
Kaikkiakin! Jatka, Tom."
"Sitten sanoi Sid —"
"Muistaakseni en sanonut mitään", sanoi Sid.
"Sanoit kyllä Sid;" sanoi Mary.
"Pitäkää suunne, ja antakaa Tom'in jatkaa! Mitä sanoi hän, Tom?"
"Hän sanoi — minä luulen hän sanoi, toivovansa minulla olevan paremman siellä, jossa olin, vaan jos olisin ollut vähän parempi välistä —"
"Niin, kuuletteko nyt? Ne olivat hänen omat sanansa."
"Ja sinä toruit häntä hyväisesti siitä."
"Niin, varmaan! Enkeli on ollut mukanasi. Enkeli on varmaan ollut mukanasi, jossakin!"
"Ja rouva Harper kertoi, kuinka Joe säikäytti häntä eräällä paukulla, ja sinä kerroit kissasta ja Kivunkuolettajasta —."
"Niin totta kun minä elän!"
"Ja sitten puhuitte te yhtä ja toista haraamisesta joessa, ja että hautaiset olivat pidettävät Pyhänä ja sitten syleili ja itki vanha rouva Harper, ja niin läksi hän pois."
"Aivan niin se tapahtui! Aivan niin se tapahtui, niin totta kuin minä istun tällä paikalla. Tom sinä et olisi voinut tarkemmin kertoa sitä, jos olisit nähnytkin! Ja sitten, mitä? Jatka, Tom."
"Sitten oli minusta, kuin olisit rukoillut edestäni — ja minä voin nähdä sinut ja kuulla joka sanan kuin sanoit. Ja sinä menit nukkumaan, ja minä olin niin ikävissäni, että otin erään sykomori-tuohen kappaleen ja kirjoitin sille, 'me emme ole kuolleet — me olemme vaan merirosvoina', ja panin sen pöydälle kynttilän viereen! ja sinä näytit niin hyvältä nukkuessasi, että minusta oli kuin olisin mennyt ja kuukistaunut ylitsesi ja suudellut sinua huulille."
"Teitkö sen, Tom, teitkö? Ainoastaan sentähden annan minä sinulle juuri kaikki anteeksi." Ja hän syleili poikaa voimakkaimmalla syleilyllänsä, joka vaikutti, että poika tunsi itsensä kaikkein suuremmaksi rakkariksi koko maailmassa.
"Se oli kauniisti tehty, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin — unta", sanoi Sid itsekseen, juuri niin kovalla äänellä, että se kuului.
"Ole ääneti, Sid! Se, jonka tekee unessa, on juuri se, jonka tekisi valveellakin. Tässä on yksi suuri kulta-omena, jonka olin kätkenyt sinulle, Tom, jos vielä kerran löytyisit — mene nyt kouluun. Minä kiitän Jumalaa, meidän kaikkein Isää, että sain sinut takaisin, joka on pitkämielinen ja laupias kaikille niille, jotka uskovat Hänen päällensä ja pitävät hänen käskynsä; vaikka Taivas tietköön, minä en ole ansainnut sitä, vaan jos ainoastaan ansion-alaiset saisivat osan Hänen siunauksestansa ja Hänen auttavaisesta kädestänsä, joka taluttaa meidät ohdakkeisten paikkain läpi, niin ei moni kuunaan hymyileisi täällä maan päällä, tai menisi Hänen lepoonsa, kun tuo pitkä yö tulee. Menkäät nyt Sid, Mary ja Tom — joutukaat — te olette estäneet minua jo kyllin kauan."
Lapset läksivät kouluun, ja vanha rouva meni Joe Harper'in äidin luokse kukistamaan hänen realismiansa eli asianlaisuuttansa Tom'in merkillisellä unella. Sid oli kovin viisas sanomaan ajatustansa, joka hänellä oli mielessään kotoa lähteissään, ja joka oli:
"Ei, älä koetakaan — unta, niin pitkää kuin tämä, ilman erhetyksittä!"
Mikä uros Tom'ista nyt oli tullut! Hänen käyntinsä ei ollut enää tanssiva ja laukkaava, hän liikkui nyt kerskuvalla arvokkuudella, niinkuin merirosvo ainakin, joka tiesi että kaikki katselevat häntä. Ja niin se olikin; hän ei koetellutkaan olla niin kuin ei olisi nähnyt silmäyksiä ja kuullut muistutuksia, hänen sivukäydessänsä, sillä ne olivat ruokaa ja juomaa hänelle. Poikia, pienempiä kuin hän, seurasi häntä pareittain kintuilla, ylpeillen siitä, että saivat näyttäytyä hänen seurassansa. Hän kulki edellä, ikäänkuin rummunlyöjä juhlasaaton edellä, tai elehvantti, joka kuljettaa menaseria kaupunkiin. Hänen kokoisensa pojat eivät olleet tietävinänsä hänen poissa olostansa, vaan kateus kalvoi heitä kumminkin. He olisivat antaneet vaikka mitä, jos olisivat saaneet hänen mustanpuhuvan, päivettyneen hipiönsä ja loistavan maineensa; ja hän taas puolestaan ei olisi myönyt niitä, vaikka olisi saanut cirkuksen.
Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään — vaan he eivät tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.
Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta. Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan — hän saisi nähdä, että hän voi olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi, että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa. Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin, huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois, vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä — teeskennellyllä ilolla:
"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"
"Olinhan minä siellä — etkös nähnyt minua?"
"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"
"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun.
Kyllä minä sinut näin."
"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti puhella kanssasi huviretkestä."
"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"
"Äitini pitää sen minua varten?"
"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."
"Luonnollisesti. Huvimatka on minua varten. Kaikki ne pääsee mukaan, jotka minä tahdon, ja minä tahdon sinut."
"Se on oikein erinomaista! Milloin se tulee tapahtumaan?"
"Kohta kyllä. Ehkä luvan alussa."
"Ajatteles, kuinka hauska meillä tulee olemaan! Kutsutko sinä kaikki pojat ja tytöt?"
"Jok'ikisen, joka on — tai tahtoo olla ystäväni," ja hän heitti pienen salaisen silmäyksen Tom'iin, joka aina edelleen puheli Amy Lawrence'n kanssa tuosta kauheasta myrkystä saarella, ja siitä kuinka salama pilstoi suuren sykomorin "pilstaksi" juuri silloin kuin hän ei ollut etenpänä kuin "kolmen jalan päässä siitä."
"Pääsenkö minä mukaan?" sanoi Gracie Miller.
"Pääset."
"Ja minä?" sanoi Sally Rogers.
"Pääset."
"Ja minä kanssa?" sanoi Susy Harper. "Ja Joe?"
"Pääsette."
Ja niin edespäin, kunnes koko joukko oli pyytänyt tulla kutsutuksi, paitsi Amy. Sitten meni Tom tyynesti tiehensä, ottaen Amy'n mukaansa. Becky'n huulet vapisivat, ja kyynelet tulivat hänelle silmiin; hän salasi nämä merkit teeskennellyllä ilolla ja jatkoi puhettaan edelleen, vaan nyt ei huvimatka enää innostuttanut, eikä muukaan. Hän vetäysi pois seurasta, niin pian kuin mahdollista, meni piiloon ja "itki ulos," niinkuin naiset sanovat. Sitten istua mökötti hän, loukatulla itserakkaudella, kunnes kellon ääni kuului. Silloin hyppäsi hän ylös, kostosta välkkyvillä silmillä, puisti suoraksi rutistuneen hameensa, ja sanoi tietävänsä, mitä hänen oli tehtävä.
Lukutuntien välillä jatkoi Tom, riemuten itsetyytyväisyydestä, liehakoimistansa Amy'n edessä. Ja hän kulki ympäriinsä etsien Becky'a, tällä tavoin kiusataksensa häntä. Viimein löysi hän tytön, vaan silloin laskeusi yhtäkkiä elävä-hopea hänessä. Tyttö istui tuttavasti Alfred Templen kanssa pienoisella penkillä kouluhuoneen takana, katsellen erästä kuvakirjaa; ja he istuivat pää päässä niin kiintyneenä tähän työhön, ett'eivät näyttäneet tietävän mistään muusta koko maailmassa. Mustasukkaisuus lensi, polttaen Tom'in hermojen läpi. Hän alkoi vihata itseänsä siitä kuin ei ollut käyttänyt sitä tilaisuutta sovintoon, jonka Becky oli tarjonnut. Hän kutsui itseänsä tyhmeliiniksi, ja antoi itsellensä kaikki ne pahat nimet, jotka löysi. Hän oli valmis itkemään vihasta. Amy lörpötteli yhä edelleen iloisesti, sillä hänen sydämensä riemuitsi, vaan Tom'in kieli oli menettänyt liikunta-voimansa. Hän ei kuullut, mitä Amy sanoi, ja kuin tyttö odotti vastausta, niin ei hän voinut muuta kuin typerästi myöntää, joka ei puoleksikan soveltunut kappaleesen. Askeleensa veivät hänet aina uudelleen kouluhuoneen taakse, katselemaan tuota harmillista näkyä. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Ja se pani hänet aivan raivoon kun näki, niinkuin hän oli näkevinänsä, ett'ei Becky Thatcher edes kertaakan näyttänyt epäilevänkään, että hän vielä olisi elävitten joukossa. Vaan se, joka näki, se oli juuri Becky se; ja hän tiesi myöskin voittavansa riidan, ja oli iloinen siitä, kun näki Tom'in kärsivän yhtä paljon kuin itse oli kärsinyt. Amy'n onnellinen lörpötys kävi kärsimättömäksi. Tom sanoi olevan itsellään asioita, jotka olisi hoidettavat, asioita jotka pitäisi toimittaa, aika kului. Vaan turhaan — tyttö vaan lörpötteli edelleen. Tom ajatteli "Siunattu sirkkunen, enkö minä kuunaan pääse sinusta?" Viimein täytyi hänen lähteä toimittamaan noita asioita; tyttö aikoi teeskentelemättömästi "pitää varuilla" kuin koulu loppui.
"Mikä toinen poika hyvänsä!" ajatteli Tom hammasta purren. "Mikä poika hyvänsä koko tässä kauppalassa, paitsi tuota lurjusta Saint-Louis'ta, joka luulee pukeutuvansa niin hienosti ja on olevinansa hienoa väkeä! Olkoon menneeksi! Minä löylytin sinut paikalla kuin näit tämän kaupungin, sinä lurjus, ja sen teen vielä kerran! Odotahan kunnes saan sinut käsiini. Minä juuri tahdon — —"
Ja hän kertoi selkäänanto-temput kuvitellun pojan päälle — hosuen, potkien ja lyöden ilmaa. "Vai niin, sinä teet sen, mitä sanot? Sinä ulvot, tarpeeksi, mitä? Olkoon tämä siis sinulle opiksi ja kuritukseksi!"