"En minäkän tahdo mielelläni heitä häiritä, Huck. Ajatteles, jos joku heistä pistäisi kallonsa maasta ja sanoisi jotakin."
"Ole nyt ääneti, Tom! Tuo on kauheata!"
"Niin se onkin, Huck! Minä en ole ollenkaan uskaliaalla päällä."
"Tom jättäkäämme tämä paikka, ja koettakaamme muualla."
"Olkoon menneeksi! Taitaa olla kumminkin parasta."
"Vaan missä?"
Tom arveli vähän aikaa, ja sanoi sitten:
"Kummitushuoneessa. Se on hyvä paikka."
"Eikö helvetissä. Minä en rakasta kummitushuoneita, Tom. Uhuu, ne ovat kymmentä kertaa pahemmat kuin ruumiit. Ruumiit puhuvat ehkä, vaan he eivät hiivi päällemme kääreliinoissa, juuri silloin kuin ei ajattele mitään, eivätkä pilkistä yks-kaks olkamme yli, hammasta purren, niinkuin kummitukset ja peikot tekevät. Minä en voi kestää sitä, Tom — eikä kukaan muukaan."
"Niin, vaan, Huck, peikot ja kummitukset liikkuvat ainoastaan öisinä aikoina — he eivät voi estää meitä kaivamasta siellä päiväseen aikaan."
"Se on tosi. Vaan sinä tiedät hyvin kyllä, ett'ei kukaan likentele kummitushuoneita, ei yöllä eikä päivällä."
"Niin se on oikeastaan sentähden, ett'ei kukaan tahdo lähestyä sitä paikkaa, jossa joku on tapettu. Vaan sen huoneen ympärillä ei ole nähty mitään öisinä aikoina — ainoastaan sinertäviä tulia häilyvän ikkunoissa — ei oikeita kummituksia."
"Vaan jossa näet tämmöisiä sinisiä tulia häilyvän, niin saat olla varsin vakuutettu, että siinä peikkoja piilee takanasi. Se on selvä kuin päivä. Sillä ei muut kuin peikot käytä niitä."
"Siinä sinulla on oikein. Vaan kun he kaikissa tapauksissa ei tule sinne päivällä, niin en ymmärrä, mitä siinä on pelättävää."
"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan me saamme vastatakin tekomme."
Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa kummitteli", aivan yksinään; aita sen ympäriltä oli hävinnyt ammon sitten; ruohoa kasvoi kynnyksellä, lakeistorvet olivat kappaleina, ikkunapuut olivat tyhjät, muuan nurkka katosta oli painunut alas.
Pojat katsoivat sinne hetkisen, vähin odottaen näkevänsä sinisiä tulia häilyvän ikkunoissa, sitten kääntyivät he oikealle, vähitellen jättäen kummitushuoneen kauas taaksensa; ja puhellen matalalla äänellä, niinkuin aika ja asian haarat vaativat, kulkivat he kotiansa päin niiden metsäin läpi, jotka kaunistivat Cardiff Hill'in toista puolta.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:
"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"
Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös äimistyneenä:
"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"
"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli
Perjantai."
"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova, Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."
"Voineet! Sinä tarkoitat, että olisimme joutuneet! Jos onnen päiviä lienee olemassa, niin ei Perjantait niitä ole."
"Kukapa sitä ei tietäisi! Ethän vaan luulle olevasi ensimäinen, joka on keksinyt sen, Huck!"
"Ehkä olen jo siitä puhunut — mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä, että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä — näin unissani rottia."
"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"
"Ei."
"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin Hood'in?"
"En. Kuka on Robin Hood?"
"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä — mainioin ja parain. Hän oli ryöväri?"
"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"
"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."
"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"
"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'
"Mikä on punakataja jousi?"
"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään — ja kiroilemaan. Niin leikitelkäämme Robin Hood'ia — se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä opetan sinua."
"Olkoon menneeksi!"
He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in metsiin.
Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät, jotka piti tehdä aarteita etsiessä.
Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta, että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi tarvittu.
Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus — he heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus oli petollinen — sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun Tom sanoi — "Hiljaa!"
"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.
"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"
"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."
Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista, puoli kuolleina säikäyksestä.
"He ovat seisottuneet — ei — tulevat likemmäksi — tuossa ovat he. Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana täältä."
Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari kertaa viime aikoina kaupungissa — toista en ole koskaan ennen nähnyt."
Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli serapo päällänsä; hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt kuuluikin selvään ylös.
"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se on vaarallinen vehe."
"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi kummaksi. "Jäniksen sydän!"
Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:
"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla — eikä se sittenkään kannattanut."
"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se onnistunut."
"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?
Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."
"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."
"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:
"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme yhdessä!"
Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani
Joe sanoi:
"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."
Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi kumpikin mies.
Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:
"Nyt on meidän vuoromme — tule!"
Huck sanoi:
"En voi — minä kuolisin, jos heräisivät."
Tom houkutteli — Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa; ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon laskeutuvan.
Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi ympärilleen — hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli painunut polville — herätti hänet jalallansa ja sanoi:
"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole tapahtunut."
"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"
"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"
"Enpä tiedä — ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin. Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."
"Vai niin — no hyvä — voimmehan tulla tänne vielä kerran."
"Niin — vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin — se on parempi."
"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä — kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."
"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle, nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin, joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi Bowie-veitsellänsä.
Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä. Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni — jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi, tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita onnettarien johdannolla — siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa — helposti ymmärrettyjä nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen täällä olostamme!"
Joen veitsi kolahti johonkin.
"Päivää!" sanoi hän.
"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.
"Puoleksi lahonut lauta — ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo sain reiän."
Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.
"Mitä, — täällä on rahoja!"
Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen kumppani sanoi:
"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin takana nurkassa — minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten käyttää sitä.
Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen, autuaallisella äänettömyydellä.
"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.
"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä eräänä kesänä", sanoi muukalainen.
"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."
"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."
Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:
"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei ole varkaus ainoastansa kysymyksessä — vaan kosto!" ja hänen silmänsä säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun se on tehty — silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."
"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa — kaivamme ne jälleen samalle paikalle?"
"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne — ja mihin on tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei — se ei käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."
"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä tarkoitat numero yhtä?"
"En — numero kahta — ristin alla. Toinen paikka on huono — liian tunnettu."
"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."
Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen ulos. Sitten sanoi hän:
"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"
Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen ylös tikkaita — hätä herätti poikain päätösvoiman — he olivat juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:
"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin olkaan siellä — kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä — ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani. Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni, vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."
Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen, käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan kallista arkkuansa joelle päin.
Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.
Seurata heitä? Oho — he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä — suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut, niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista, kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä, ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa. Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:
"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa meitä, Huck?"
"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.
He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta — vaan jos niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.
Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Päivän tapahtumat häiritsivät kovin Tom'in unia yöllä. Neljä kertaa laski hän kätensä aarteelle, ja neljä kertaa hävisi se hänen käsistänsä, kun uni jätti hänet, ja näytti hänelle taas kovan todellisuuden. Kun hän virui sängyssänsä, varhain aamuisilla, ja muisteli edellisen päivän yksityisiä seikkoja, huomasi hän, että ne olivat kumman himmeät ja kaukaiset, niinkuin olisivat tapahtuneet toisessa maailmassa, tai ennen muinoin. Silloin pisti hänen päähänsä, että nuo eiliset tapahtumat mahtoivat olla pelkkää unta! Suuri syy puolusti myös tätä aatetta, nimittäin, rahan paljous, jonka hän oli nähnyt, oli kovin suuri todelliseksi. Hän ei ollut ennen nähnyt viittäkään kymmentä dollaria yhdessä koossa, jonkatähden hän piti, niinkuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja samassa asemassa olevat pojat, "satojen" ja "tuhansien" mainitsemista mielikuvituksen käyttämänä puheen partena, ja että tämmöisiä summia ei löytynyt maailmassa. Hän ei uskonut sadan dollarin suuruista summaa koskaan löytyvän yhden miehen takana. Jos olisi tutkisteltu hänen käsityksiänsä kätketyistä aarteista, niin olisi niitten havaittu sisältävän kourallisen todellisia hopealanttia, ja kapallisen samallaisia epäselviä ja kauniita, vaan käsittämättömiä.
Vaan miten hän nyt miettikin, niin selvenivät tapaukset eilisestä aina selvemmäksi, ja hän tuli siihen päätökseen, ett'ei se ollutkaan unta. Tämä epätietoisuus oli poistettava. Hän aikoi pikaan syödä aamiaisensa ja sitten etsiä käsiinsä Huck'in.
Huck istui erään lotjan reunalla, hajamielisesti huilutellen jalkojansa vedessä, ja näytti muutoin hyvin raskasmieliseltä. Tom päätti Huck'in antaa alkaa puheen asiasta. Jos hän ei sitä tekisi, niin oli koko seikka nähtävästi ollut unta.
"Hyvää päivää, Huck!"
"Päivää itsellesi."
Minuutin äänettömyys.
"Tom, jos me olisimme jättäneet ne lemmon työ-aseet sen mädänneen puun luokse, niin olisi rahat olleet meidän. Voi, eikös se ole harmillista!"
"Se ei ole unta! Se ei ole unta! En tiedä, vaan toivoisimpa sen melkein olevan sitä. Hitto vieköön, niin, niinpä toivoisin."
"Mikä ei ole unta?"
"Eiliset tapahtumat. Minä puoleksi luulin niin olevan."
"Unta! Jos ei tikkaat olisi särkyneet, niin olisit saanut nähdä, minkälaista unta se oli! Tuo kirottu, laasteri-silmäinen Espanialainen perkele on ajellut minua unissani koko yön. Piru hänet korjatkoon!"
"Älkäähän vielä. Meidän pitää saada selvä hänen jälistänsä! Nuuskia rahat käsiin!"
"Tom, me emme voi saada hänestä selvää. Ihminen ei voi tulla kuin kerran tuonlaiseen tilaisuuteen, kuin meillä oli eilen, ja se on menetetty. Kaikissa tapauksissa alkaisi polveni tutista, jos tapaisin hänet vielä kerran."
"Niin minunkin; vaan kumminkin tahtoisin saada hänestä selvän, ja seurata häntä — numero kakkoseensa."
"Numero kaks; niin. Minä olen miettinyt sitä. Vaan en ole tullut hullua hurskaammaksi. Mitä sinä luulet siitä?"
"En tiedä. Se on kovin syvä salaisuus. Sanos, Huck — ehkä se on talon numero."
"Jesus! — Eihän toki, Tom. Ei varsinkaan tässä 'leikki-kalu-kaupungissa.' Täällä ei ole numeroa taloilla."
"Niin se on totta. Odotahan vähän. Se on varmaan huoneen numero — jossakin kapakassa ymmärrätkös!"
"Oh, siinä se onkin, Täällä ei ole kuin kaksi kapakkaa. Niistä me kohta saamme selvän."
"Odota sinä tässä, Huck, kunnes tulen takaisin."
Tom juoksi tiehensä heti. Hän ei juuri pitänyt Huck'in seurasta yleisissä paikoissa. Oltuansa poissa noin puoli tuntia, oli hän saanut tietää, että numero kahdessa, paremmassa kapakassa, oli asunut ja vieläkin asui eräs nuori lakimies. Huonommassa kapakassa oli numero kaks huone, josta ei saanut selvää. Kapakan isännän nuori poika sanoi sen olevan aina lukitun, eikä koskaan nähneensä menevän sinne ketään, tai tulevan sieltä; muulloin kun öisinä aikoina; hän ei tiennyt mitään erityistä syytä tähän; oli kyllä välistä ollut vähin utelias, vaan kun pelkäsi kummittelevan siellä, niin hän ei ollut tohtinut ottaa selkoa asiasta; hän oli kumminkin nähnyt tulta siellä viime yönä.
"Sen olen nyt saanut tietää. Huck. Luullakseni on juuri tämä se numero kakkonen, jota etsimme."
"Niin minäkin luulen, Tom. Mitä ai'ot nyt tehdä?"
"Annapahan olla."
Tom mietti hetkisen. Sitten sanoi hän:
"Kuules. Taka-ovi tähän numero kakkoseen on siltä pieneltä, kapealta palokadulta, joka on kapakan ja tuon rapistuneen kivisen huoneen välillä. Hanki nyt niin paljon oven avaimia kuin mahdollista, minä näpistän kaikki tätin avaimet, ja ensimäisenä pimeänä yönä menemme koettelemaan niitä. Ja muista, että pidät silmäsi auki Indiani-Joen suhteen, sillä hän aikoi tulla kaupunkiin etsimään tilaisuutta kostoonsa. Jos saat nähdä hänet, niin seuraa häntä, ja jos hän ei mene tuohon numero kakkoseen, niin se ei ole oikea paikka."
"Rakas Luoja, minulla ei ole ollenkaan halua seurata häntä yksinäni!"
"Oh, yöhän silloin on. Hän ehk'ei näekään sinua — ja jos näkisikin, niin tuskin tulee hän ajattelemaankaan koko asiata:"
"Hyvä, jos on oikein pimeä, niin, luulen mä, seuraan hänen jälkiänsä.
En tiedä — en tiedä. Pitää koetella."
"Ole varma siitä, että minä seuraisin, jos olisi pimeä, Huck! Ajatteles, jos hän on huomannut ei voivansakaan kostaa, ja tulee vaan hakemaan rahojansa."
"Se on tosi, Tom, se on tosi. Minä seuraan; seuraanpa saakeli soikoon!"
"Nyt tuo kajahti mieheltä! Vaan, älä vaan tule taas heikoksi, Huck, niin minäkin pysyn vahvana."
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Sinä iltana olivat Tom ja Huck valmiit yritykseensä. He vetelehtivät kapakan ympäristössä, kunnes kello jo kävi kymmenettä, toinen pitäen ulohtaalta palokatua silmällä, toinen kapakan porttia. Ketään ei mennyt palokadulle, eikä tullutkaan sieltä; Espanialaisen näköistä miestä ei mennyt, eikä tullut kapakan portista ulos. Yöstä näytti tulevan sovelias heidän yritykselleen; jonkatähden Tom meni kotia, sitten kuin olivat sopineet siitä, että jos kyllin pimeä tulisi, niin Huck tulisi "naukumaan," jolloin edellinen hiipisi ulos koettamaan avaimia. Vaan yö pysyi selkeänä, jonkatähden Huck jätti vahtinsa noin puolen yön aikana, ja meni nukkumaan tyhjään sokeritynnyriin.
Tiistaina oli heillä yhtä huono onni. Samoin Keskiviikkonakin. Vaan Torstai-ilta oli lupaavamman näköinen. Tom pujahti ulos hyvissä ajoin, kantaen kädessänsä tätinsä vanhaa läkki lyhtyä, jonka hän oli peittänyt suurella pyhinliinalla, jott'ei tuli kuultaisi läpi. Hän kätki lyhdyn Huck'in sokeri tynnyriin, ja vahtiminen alkoi. Tuntia ennen puolta yötä suljettiin kapakka, ja kynttilät siellä, ainoat lähisyydessä, sammutettiin. Espanialaista ei näkynyt. Ei niin sielua ollut liikkunut palokadulla. Kaikki asianhaarat olivat onnelliset. Pilkko pimeys vallitsi, ja tuota täydellistä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan välistä ukkoisen kaukainen jylinä.
Tom meni lyhdyllensä, sytytti sen tynnyrissä, kääri käsiliinan visusti sen ympärille, ja vekkulit hiipivät pimeässä hiljaa takaisin kapakkaan. Huck jäi vahdiksi, ja Tom mennä kopeloi palokadulle. Nyt alkoi pitkällinen, peloittava odotus, joka painoi kuin vuori Huck'in sydämellä. Hän alkoi toivoa näkevänsä lyhdyn valon — tämä kyllä säikäyttäsi häntä, vaan ilmoittasi myöskin Tom'in olevan hengissä.
Hänestä tuntui kuin tuntikausia olisi kulunut siitä kuin Tom hävisi. Varmaan, hän oli pyörtynyt; ehkä oli hän kuollut; ehkä sydämensä oli haljennut pelosta ja kauhistuksesta. Hädissänsä huomasi Huck vähitellen lähenevänsä palokatua, peljäten tapahtuvan kaikenlaisia kauhistuksia, ja joka silmänräpäyksessä odottaen jotakin tapahtuvan, joka estäisi hänet hengittämästä. Siihen ei olisi tarvittu paljon, sillä hän näytti voivan ottaa sitä ainoastaan sormistimen täyden kerrallaan, ja hänen sydämensä läpätti niin, että kohta olisi aivan kulunut. Yht'äkkiä välähti valon säde, ja Tom sujahti hänen sivuitsensa:
"Juokse!" sanoi hän; "juokse, henkesi on vaarassa!"
Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä; kerta oli kylliksi. Huck juoksi jo kolmen, neljänkymmenen peninkulman nopeudella, ennen kuin kertomus oli tapahtunut. Pojat eivät seisottuneet, ennen kuin tulivat erään aution teurastus-huoneen katoksen alle, joka oli kaupungin alareunassa. Juuri kuin olivat päässeet sen alle, niin alkoi sataa taivaan täydeltä. Heti kuin Tom oli ennättänyt hengähtää, sanoi hän:
"Huck, se oli hirmuista! Minä koettelin kahta avainta, niin hiljaa kuin mahdollista; vaan minusta rämisivät ne niin, että tuskin voin hengittää, niin peloissani olin. Eivätkä ne sopineet lukkoon. Silloin ajattelematta, mitä tein, sain käsiini oven rivan, ja ovi aukesi! Se ei ollut lukossa! Minä hyppäsin sisään ja viskasin pois pyhin-liinan lyhdyn päältä, ja, voi sinä suuren Caesarin sielu!—"
"Mitä! — mitä näit Tom?"
"Huck! Olin astua Indiani-Joen kädelle!"
"Indiani-Joen kädelle!"
"Hän makasi laattialla, raskaassa unessa, vanha laasteri-lappu silmällä, ja kädet hajallansa."
"Jumala varjelkoon! Mitä sinä teit? Heräsikö hän!"
"Ei, hän ei liikahtanutkaan. Hän oli luonnollisesti humalassa. Minä vaan sieppasin pyhin-liinan käteeni ja pötkin pakoon!"
"Minä en olisi joutanut ottamaan pyhin-liinaa, se on varma se."
"Vaan minä. Minä olisin saanut tätiltäni hyvän löylyn, jos olisin sen kadottanut."
"Sanos, Tom, näitkö arkkua?"
"Ei minulla ollut aikaa sitä katsella. En minä nähnyt arkkua, enkä minkäänlaista ristiä. Minä en nähnyt mitään muuta kuin pullon ja tina-pikarin Indiani-Joen vieressä. Niin, ja sitten näin minä kaksi lekkeriä ja ko'on pulloja huoneessa. Ymmärrätkös nyt, minkätähden huoneessa kummittelee?"
"En, mitä tarkoitat?"
"No, se on viina, joka siellä kummittelee! Ehkä kaikissa raittiuden-kapakoissa on huone, jossa kummittelee, vai mitä Huck?"
"Niin, se on hyvin luultava! Kuka olisi voinut aavistaa tuota! Vaan,
Tom, jos Indiani-Joe on humalassa, niin olisi paras aika hakea arkku."
"Onko niin! Koeta siis!"
Huck kauhistui.
"Vai niin — taitaapa kumminkin olla parasta jättää se tekemättä."
"Samoin arvelen minäkin, Huck. Yksi pullo Indiani-Joen vieressä ei ole kyllin. Jos olisi ollut kolme, niin koettaisin."
Pitkä, mietteellinen äänettömyys seurasi, jonka jälkeen Tom sanoi:
"Tiedätkös mitä, Huck, tätä yritystä emme tee uudelleen, ennen kuin tiedämme Indiani-Joen menneen ulos. Se on kovin ilkeää. Jos me vartioimme joka ainoa yö, niin näemme varmaan hänen menevän ulos, ja silloin sieppaamme arkun nuolen nopeudella."
"Niin, siihen mä kyllä suostun. Minä vahdin joka yö, vaikka illasta aamuun, kunhan sinä vastaat lopusta."
"Hyvä, sen teen: Kunhan sinä vaan tulet Hooper'in nurkalle naukumaan — ja jos minä nukkusin, niin heitä hiekkaa ikkunaan, siitä kyllä heräjän."
"Päätetty, ja asia on selvä kuin makkaran liemi."
"Sade on nyt lopussa, Huck, ja minä lähden kotia. Aurinko on ylhäällä parin tunnin kuluttua. Menethän sinä nyt sinne takaisin, ja vartioit siksi, vai miten?"
"Sanonhan minä jo tekeväni sen, ja minä teen. Minä kummittelen tuon kapakan ympärillä joka yö, vaikkapa vuoden ajan. Minä nukun päivillä, ja vahdin öillä."
"Se on hyvä. Vaan missäs aiot nukkua?"
"Ben Rogers'in tallin ylisellä. Hän antaa kyllä luvan minulle siihen, samoin hänen isänsä neekeri, setä Jake. Minä pumppuan vettä setä Jakelle, niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja aina kuin pyydän, niin antaa hän minulle ruokaa, jos itseltänsä ylettyy. Tom, hän on kauhean siivo neekeri. Hän pitää minusta sentähden, ett'en pidä itseäni parempana kuin hänkään. Välistä olen istunut samassa pöydässä ja syönyt hänen kanssansa. Vaan siitä et tarvitse puhua kellenkään. Nälkä pakoittaa useinkin tekemään semmoisia, joita ei kumminkaan tahdo tehdä tavaksensa."
"Hyvä! Kun minä en tarvitse sinua päivillä, niin minä en tule häiritsemään sinua, vaan annan sinun nukkua. Ja jos näet jotakin tapahtuvan yöllä, niin sinun pitää heti tulla naukumaan nurkalle."
KOLMASKYMMENES LUKU.
Ensimäinen uutinen, jonka Tom sai kuulla Perjantai aamuna, oli hänelle iloinen uutinen — Tuomari Thatcherin perhe oli tullut kauppalaan edellisenä iltana. Sekä Indiani-Joe että aarre unohtuivat nyt hetkiseksi, ja Becky valloitti kokonansa hänen ajatuksensa. Tom tapasi hänet eräässä pienessä kumppaniseurassa, jossa leikittelivät "sotken savea, kätken kiveä" ja olivat "sokkosilla," josta heille kummallekin oli ääretön hauskuus. Paitsi sitä, päättyi päivä erityisesti tyydyttävällä tavalla: Becky kiusasi äitiänsä pyynnöllä, että huommispäivänä saisi pitää sen jo kauan sitten luvatun, vaan myöhästyneen huviretken, johon äiti myös myöntyikin. Tytön ilo oli ääretöin, eikäpä se Tom'inkaan ollut pienempi. Kutsumukset lähetettiin ympäri kaupunkia ennen päivän laskua, jonkatähden kauppalan nuoriso tuli valmistuksen ja odotuksen kuume-tilaan. Tässä liikutetussa mielen tilassa ollessansa oli Tom'in helppo pidättäytyä kauan valveella, ja hän toivoi suuresti saavansa kuulla Huck'in "naukuvan," jotta hän voisi seuraavana päivänä kummastuttaa Becky'n ja osanottajat huvimatkassa aarteellansa, vaan hän näki itsensä petetyksi. Hän ei saanut mitään merkkiä tänä yönä.
Vihdoin viimein koitti päivä, kymmenen ja yhdentoista välillä saapui tuomari Thatcher'iin meluava seurue, joka oli valmis lähtemään. Että vanhemmat ihmiset olisivat häirinneet tämmöisiä huviretkiä läsnä olollansa, ei ollut tavallista. Lasten luultiin olevan aivan hyvässä turvassa, jos oli joitakuita kahdeksantoista vuotisia nuoria neitosia, ja noin kolmenkolmatta vanhoja nuoria herroja mukana. Vanha höyry-lossi oli hyyrätty täksi tilaisuudeksi, ja kohta marssi tuo iloinen joukko pitkin pääkatua, kaikki kantaen eväs-vakkojansa. Sid oli kipeä, jonkatähden hän ei voinut ottaa osaa huvimatkaan; Mary jäi hänen toveriksensa kotia. Rouva Thatcher'in viimeiset sanat Beckylle olivat:
"Te ette tule takaisin, ennen kuin myöhällä. Ehk'on parasta että jäät yöksi jonkun tytön luokse, joka asuu lähellä lossi-rykiä, lapsi!"
"Niin jään minä Susu Harper'in luokse, äiti."
"Tee niin. Ja muista, että käyttäyt siivosti, ja ett'et vaivaa heitä kovin paljo."
Kun he kulkivat edelleen, sanoi Tom Beckylle:
"Minä tiedän mitä teemme. Sen sijaan kuin menisimme Harper'iin, niin kapuamme kukkulalle tervehtimään Douglaan leskeä. Hän tarjoaa meille jäälettä! Sitä on hänellä melkein jokapäivä — suuret ko'ot. Hän tulee kauhean iloiseksi, kun saa meidät luoksensa."
"Oi kuinka hauska siellä tulee olemaan!"
Becky ajatteli sitten hetkisen ja sanoi:
"Vaan mitäs äiti sanoo?"
"Mistäpä saisi hän sen tietää?"
Tyttö mietiskeli ehdotusta itsekseen ja sanoi vastahakoisesti:
"Minä en luule sen olevan oikein — vaan —"
"Vaan — ei ole muu kuin tyhmyys! Äitisi ei saa kuuna kullan valkeana tietä siitä mitään, ja mitäpä se sitte tekisi, jos saisikin? Hän ei tahdo muuta kuin sen, että olet turvassa; ja lyönpä veikan siitä, että hän olisi käskenyt sinun mennä sinne, jos vähänkin olisi tullut ajattelemaan sitä. Sen olisi hän tehnyt!"
Douglaan lesken loistava vierasvaraisuus oli hyvin houkutteleva. Tämä ja Tom'in houkutukset voittivat viimein. Sitten päätettiin, ett'ei illan programmista puhuttaisi kellenkään.
Nyt pölähti se ajatus Tom'in päähän, että Huck ehkä tulisi juuri tänä yönä antamaan merkkiä. Tämä ajatus masenti korkeassa määrässä hänen iloisia toiveitansa. Hän ei kumminkaan voinut jättää mielestänsä sitä iloa, joka odotti häntä Douglaan lesken luona. Ja miksipä hän ei menisi sinne, sanoi hän itsekseen, — merkkiä ei ollut kuulunut edellisenä yönä, ja mikäpä suurempi mahdollisuus olisi tänä yönä? Illan varma ilo voitti epätietoisen aarteen; ja poikain tavalla, päätti hän seurata suurempata haluansa, eikä muistella raha-arkkua koko sinä päivänä.
Kolme peninkulmaa kaupungin alapuolella seisottui lossi ja laski, erään ihanan metsäkkään laakson suun rantaan. Joukko nousi maalle, ja kohta kaikui ilo ja nauru likeltä ja kaukaa metsistä ja kukkuloilta. Kaikki ne keinot, jolla voipi väsyttää ja hijostuttaa itsensä oli kohta koeteltu, ja vähitellen alkoi tuo hajallaan oleva katras kokoontua sijoitus-paikalle aika nälkäisinä; eväsvakkojen sisällys otettiin tutkittavaksi, ja kauhea oli se häviö niissä, jonka tämä tutkimus matkaan sai. Tuuheitten tammien siimeksessä nauttivat he kestittyänsä virvoittavaa lepoa; puhellen ja naureskellen. Yht'äkkiä huudahti joku:
"Kuka tahtoo tulla luolaan?"
Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu, joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki. Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty, alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa, josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa. Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä, toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista — labyrinti toisensa alla, jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.
Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin, jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.
Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle, läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista, ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.
Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi olla, ja minkätähden se ei tullut ryville — vaan se haihtui hänen mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi, yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät, kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut. Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja mennä nukkumaan?
Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana. Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa. Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus — miehet menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin, ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.
He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan, kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla, liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän kuunteli — ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti, jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa — onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut. Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä", ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea lyötää."
Nyt kuului matala ääni — hyvin matala ääni — Indiani-Joen:
"Saakeli, ehkä hänellä on vieraita — sieltä näkyy tulia, vaik'on jo myöhä."
"Sitäpä minä en näe."
Se oli muukalaisen ääni — muukalaisen kummitushuoneesta. Kuoleman väristys puisti Huck'in sydäntä — tämä siis oli "kosto-asia!" Hän ajatteli paeta. Vaan hän muisti että Douglaan leski oli ollut ystävällinen häntä kohtaan useampia kertoja, ja nämä miehet aikoivat ehkä tappaa hänet. Hän toivoi voivansa varoittaa häntä; vaan hän ei uskaltanut tehdä sitä — he voisivat tulla ja saada hänet kiini. Tämän kaikki ja paljon muuta ajatteli hän sen silmänräpäyksen ajalla, joka kului muukalaisen puheen ja Indiani-Joen ensi muistutuksen välillä:
"Sentähden kuin pehkot ovat tielläsi. Vaan nyt — katsos tänne — nyt näet sen, tai miten?"
"Näen. Kyllä siellä on vieraita, luulen mä. Parasta on asia jättää."
"Jättää, ja minä joka jätän tämän tienoon ikuisesti! Jättää se, ja tuskin kuunaan enää saada tilaisuutta. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänen rahoistansa minä en huoli — ne saat sinä. Vaan hänen miehensä oli kiukkuinen minua kohtaan — monta kertaa — varsinkin oli hän se rauhan tuomari, joka laittoi minut linnaan löysästä. Eipä sillä vielä hyvä! Se ei ole vielä miljoonaskaan osa siitä, mitä hän teki minulle. Hän tuomitsi minut pieksettäväksi! — pieksettäväksi vankihuoneen edessä aivan kuin neekerin — jossa kaikki kaupunkilaiset oli katsojina! Pieksettäväksi! — ymmärrätkö sinä? Hän ennätti kuolla. Vaan leski saa maksaa sen?"
"Oh, älä tapa häntä? Älä tee sitä?"
"Tapa? Kuka tässä on tappamisesta puhunut? Miehen tappaisin, jos eläisi; vaan en akkaa. Kun naiselle tahtoo kostaa, niin ei häntä tapa — tuhmuuksia! Hänen näköänsä on ajatteleminen. Halkaisee hänen sieramensa — leikkaa korvat kuin porsaalta!"
"Jumalan tähden, se on —"
"Pidä sisässäsi nuo ajatuksesi! Se on varmin sinulle. Minä sidon hänet sänkyyn kiini. Jos veri hänestä siinä vuotaa kuiviin, niin onko se minun syyni? Jos niin tapahtuisi, en kai minä sitä itkisi. Ystäväni, sinun pitää auttaa minua tässä — minun tähteni — sentähden olet sinä tullut tänne — voisi tapahtua, ett'en voisi tehdä sitä yksinäni. Jos epäilet niin tapan minä sinut! Ymmärrätkös yskän? Ja jos minun täytyy tappaa sinut, niin tapan minä hänetkin — ja niin luulen, ett'ei kukaan kuuna kullan valkeana saa tietää mitään tekiästä."
"Hyvä, jos niin on tapahtuva, käykäämme asiaan kiini. Kuta pikemmin sitä parempi — koko ruumiini vapisee."
"Nyt? sanot sinä. Kun on ihmisiä sisässä? Kuules — minä rupean epäilemään sinua jos et varo itseäsi. Ei — me odotamme kunnes kynttilät ovat sammutetut — ei ole kiiru."
Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan — äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut — äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin. Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä — kääntäysi varovasti, ikään kuin olisi ollut laiva — kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti. Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.
"Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"
"Päästäkää sisään — kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"
"Vai niin — kukas olette?"
"Huckleberry Finn — sukkelaan, päästäkää sisään minut!"
"Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa, luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on kysymyksessä."
"Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa hyvät, älkääkä tehkö sitä — se olisi varmaan minun kuolemani — vaan leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa sen — minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se olin minä, joka sanoin."
"Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa, täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."
Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi. Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli. Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin mahdollista.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat, vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni kuului ikkunasta:
"Kuka siellä?"
Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"
"Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! — terve tulemastasi!"
Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa, että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.
Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.
Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa kiiruusti pukivat päällensä.
"Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän ja lämpimän — siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."
"Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää, miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."
"Niin, poika parka, sinä oletkin sen näköinen kun sinulla olisi ollut kova yö — vaan tuossa on sänky sinulle, kunhan olet saanut einettä. Ei, he eivät ole kuolleet, poika — me olemme kyllä suutuksissa siitä. Sinun kertomuksesi mukaan tiesimme hyvin, missä saavuttaisimme heidät, me hiivimme siis varpaillamme, kunnes olimme viidentoista jalan päässä heistä — polku väripuupensaikossa oli pimeä kuin säkki — ja juuri silloin tunsin, että minua rupesi aivastuttamaan. Kova onni! Minä kyllä koetin pidättää, vaan siin'ei auttanut — ulos piti sen, ja ulos se pärskähtikin! Minä kulin etunenässä, ojennettu pistooli kädessä, ja kun kuulin rapinasta, että aivastus oli säikäyttänyt roistot pakoon, niin huusin minä: 'Ampukaa pojat!' ja laitoin luotini sinne, josta rapina kuului. Pojat tekivät samoin. Vaan roistot pakenivat nuolen nopeudella, ja me seurasimme heidän perästänsä läpi metsän. Luullakseni, emme saaneet heihin sattumaan. He ampuivat kumpikin latinkinsa, ennen kuin läksivät pakoon; vaan kuulat vinkui sivutsemme, eikä sattuneet. Kun emme enää kuulleet heidän askeleitansa, lopetimme jahtimme, ja menimme herättämään vartia-väkeä. He kokosivat joukon, joka läksi vartioimaan joen rantaa, ja niin pian kuin täysi päivä on, tulee sheriffi joukkonensa etsimään metsistä. Poikani menevät nyt heidän joukkoonsa. Olisi hyvä jos tietäisimme, minkänäköisiä nuo roistot ovat — siitä olisi apu. Vaan luullakseni et voinut nähdä heitä pimeässä niin tarkkaan, minkä näköisiä he olivat?"
"Näin kyllä, minä jo näin heidät kauppalassa ja seurasin heitä sieltä."
"Oivallista! Selitä — selitä, poikani!"
"Toinen heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen, joka on ollut täällä näkyvissä pari kertaa, ja toinen on ilkeän näköinen rehjana —"
"Se on kyllin, poikaseni, me tiedämme ketä he ovat! Minä tapasin heidät eräänä päivänä lesken talon takana metsässä, jolloin läksivät pötkimään pakoon. Tielle, pojat, ja kertokaa tämä sheriffille; eineenne voitte syödä huomen aamunakin!"
Wallisarin pojat läksivät paikalla matkalle. Kun he olivat jättäneet huoneen, juoksi Huck heidän perästänsä ja huusi:
"Olkaa hyvät, älkääkä sanoko kellenkään, että minä olen ilmaissut heidät! Olkaa niin hyvät!"
"Niin kuin tahdot, Huck, vaan sinulla pitäisi olla kunnia työstäsi."
"Ei, ei! Älkää virkkako kellenkään mitään!" Kun nuorukaiset olivat menneet tiehensä, sanoi vanha Wallisari:
"Sinä et kieli — enkä minäkään. Vaan miks'et tahdo sinä sitä tiettäväksi?"
Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä, että tämä saisi tietää sen — sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan hänen henkensä.
Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:
"Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he epäiltäviltä?"
Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten sanoi hän:
"Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto — ainaki sanovat kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista — välistä minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa, ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen, sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."
"Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"
Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:
"Näin, en tiedä oikein — vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin varsinkin näkevinäni ne."
"Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä —"
"Seurasin heitä — aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä oli esissä — he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne —"
"Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"
Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:
"Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua — minä suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun — minä en ilmaise sinua."
Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi hän hänen korvaansa:
"Ei se ole Espanialainen — se on Indiani-Joe!"
Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi hän:
"Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan Indiani! Se on kokonaan toinen asia."
Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi, että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin —"
"Minkä nyytin?"
Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti — odottaen vastausta. Wallisari rupesi — tuiotti vuorostansa — kolme sekuntia — viisi sekuntia — kymmenen — vastasi viimein:
"Tiirikka-nyytin — vaan, mikä sinulla on?"
Huck vaipui paikallensa, hiljaa läähättäen, vaan syvään, sanomattoman kiitollisna. Wallisari katseli häntä totisesti ja uteliaasti — ja sanoi:
"Niin, tiirikka-nyytin. Se näyttää huojentavan sydäntäsi melkoisesti. Vaan miksi tulit sinä niin levottomaksi? Mitä luulit sinä meidän löytäneen?"
Huck oli taas pahassa pintehessä; tutkivat silmät olivat häneen kiinitetyt — hän olisi antanut vaikka mitä, kun olisi keksinyt aineen uskottavaan vastaukseen. Hän ei keksinyt mitään! Nuo tutkivat silmät tunkeutuivat aina syvemmälle häneen — hullu vastaus oli tarjona — hänellä ei ollut aikaa arvella, ja niin vastasi hän huolimatta, matalalla äänellä:
"Ehkä pyhäkoulukirjoja."
Huck-paran ei tehnyt mieli nauramaan, vaan vanhus nauroi, ja nauroi niin, että koko hänen ruuminsa tytisi kiireestä kantapäähän saakka, sitten sanoi hän, että tämmöinen nauru oli samaa kuin rahaa taskussa, siinä että se lyhenti paljon lääkärien rätinkiä. Sitten jatkoi hän:
"Poika parka, sinä olet kalvean ja riutuneen näköinen; sinä et voi ollenkaan hyvin. Ei siis kumma, jos olet vähän höperö ja pois tasapainosta. Vaan sä kostut kohta kyllä. Lepo ja uni tekevät sinut taas mieheksi, luulen mä."
Huck oli suutuksissaan siitä, että tyhmyydessään oli ilmaissut niin epäiltävän mielenpingoituksen, sillä niin pian kuin hän oli kuullut keskustelun lesken porras-puilla, oli hän heittänyt sen luulon, että tuo kapakasta kuletettu nyytti oli aarre. Kumminkin oli hän ainoastaan luullut, ett'ei se olisi aarre, eikä siis varmaan tiennyt sitä; sentähden oli ilmoittaminen löydetystä nyytistä liika suuri liikutus, jotta hän olisi voinut hillitä mielensä. Vaan kumminkin oli hän iloinen tästä pienestä sivu-seikasta, joka oli tapahtunut, sillä nyt oli hän aivan varma siitä, että nyytti ei ollut se nyytti, jonkatähden hänen levottomuutensa hävisikin, ja hän tunsi olevansa hyvin rauhallisella mielellä. Todellakin, kaikki näytti käyvän nyt toivon mukaan; aarre oli varmaankin vielä numero kahdessa, miehet saataisiin kiini ja vangittaisiin samana päivänä; hän ja Tom voivat nyt ensi yönä hakea aarteen ilman pelotta.
Juuri kun he olivat lopettaneet eineensä, niin naputti joku ovelle. Huck hyppäsi ylös ja etsei piilopaikkaa, sillä hänellä ei ollut ollenkaan halua edes kaukaisemmallakaan tavalla tulla sekoitetuksi viimeksi tapahtuneihin asioihin. Wallisari laski sisään useampia naisia ja herroja, heidän joukossansa myös Douglaan lesken, ja hän huomasi, että eri joukkoja kaupunkilaisia tuli mäkeä ylös, katselemaan porras-puuta tiellä.
Wallisarin täytyi kertoa yölliset tapaukset vieraille. Leski osoitti kiitollisuutensa hänelle pelastuksestansa.
"Ei sanaakan siitä, rouvani. Toinen löytyy, jolle te ehkä olette paljon enemmin kiitollisuuden velassa kuin minulle ja minun pojilleni, vaan hän ei anna ilmaista itseänsä. Hänettä me emme koskaan olisi olleet siellä."
Tämä herätti luonnollisesti heidän uteliaisuutensa, niin suuressa määrässä, että pää-asia melkein jäi sivu-asiaksi; vaan hän antoi sen kaluta vieraittensa sisuksia, ja heidän kauttansa tulla levitetyksi kaupunkiin, sillä hän ei eronnut millään mahdilla salaisuudestansa. Kun nyt kaikki oli kerrottu mitä kertomista oli, sanoi leski:
"Minä nukuin sängyssä lukiessani, ja nukuin koko tämän nujakan aikana.
Miks'ette tulleet herättämään minua?"
"Se ei maksanut meistä vaivaa. Roistot eivät voineet enää kernaasti tulla takaisin, heillä ei ollut työ-aseita; miksi olisimme turhaan säikäyttäneet teitä. Minun kolme neekeriäni vahtivat loppu yön kartanoanne. He ovat juuri tulleet sieltä takaisin."
Uusia vieraita tuli, ja tapaukset piti kertoa heille aina uudelleen, noin parin tunnin aikaa.
Koulu-luvan aikana ei ollut pyhäkoulua, niin että kaikki oli aikaiseen kirkossa. Tämä hirvittävä tapaus oli nopeasti levitetty. Nyt tuli se sanoma, ett'ei vielä minkäänlaisia jälkiä roistoista oltu löydetty. Kun saarna oli loppunut, meni tuomari Thatcher'in vaimo rouva Harper'in luo, joka seurasi kirkkoväkeä pääkäytävällä ja sanoi hänelle:
"Aikookos minun Becky'ni nukkua koko päivän? Minä tiesin kyllä sen, että hän väsyttäisi itsensä kuoliaaksi."
"Teidän Becky'nne?"
"Niin" — hämmästyneellä katsannolla: "Eikös hän ole ollut teillä yötä?"
"Ei olekaan."
Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti
Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti
Polly sanoi:
"Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä — toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."
Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.
"Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:
"Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"
"En ole nähnyt."
"Milloin näit hänet viimeksi?"
Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin. Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja väännellä käsiänsä.
Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan, kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos, ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.
Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä. He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.
Koko pitkän yön odotti kauppala uutisia; vaan kun viimein aamu koitti, niin ei tullut muuta sanomaa, kuin "lähettäkää lisää kynttilöitä ja ruokaa." Rouva Thatcher oli kuin mieletöin, ja täti Polly samoin. Tuomari Thatcher laittoi luolasta kehoituksia toivoon ja luottamukseen, vaan ne eivät saaneet nostetuksi todellista iloa.
Vanha Wallisari tuli kotia päivän valetessa, vaatteet talissa ja savessa ja muutoin aivan väsyksissä. Hän tapasi Huck'in vielä samassa sängyssä, johon oli jättänyt hänet, ja kovassa kuumeessa. Kaikki lääkärit olivat luolalla, jonkatähden Douglaan leski tuli hoitamaan sairasta. Hän sanoi tahtovansa hoitaa häntä paraansa mukaan, sillä, olipa poika hyvä tai huono, tai ei kumpikaan, niin oli hän Herran, ja ei niin mitään, joka kerran oli Herran, saanut jättää hoidotta. Wallisari sanoi Huck'issa olevan hyvän alun, ja leski sanoi:
"Se on varma se. Herran merkki! Sitä hän ei jätä panematta. Sitä hän ei tee koskaan. Hän panee sen johonkiin, kaikkiin olennoihin, jotka lähtevät hänen kädestänsä."
Varhain aamusilla alkoi väsyneitä mies-parvia tulla kaupunkiin, vaan vanhimmat jatkoivat vielä etsintäänsä. Muita uutisia ei voitu saada kuin se, että luolan kaukaisimmat ja ennen käymättömät paikat olivat etsityt läpeisin. Eräässä paikassa, kaukana siitä osasta, joka oli tunnettu, oli löydetty "Becky" ja "Tom" piirrettynä talikynttelin-noella kallio seinään, ja kohta sen vierestä rähjäytynyt nauhan kappale. Rouva Thatcher tunsi nauhan ja itki. Hän sanoi, että tämä olisi viimeinen muisto, kuin hänellä kuunaan tulisi olemaan lapsestansa, ja että tämä olisi kaikista kaikkein kalliin, sentähden kun lapsensa oli kantanut sitä juuri ennen kauheata kuolemaansa. Jotkut kertoivat, että silloin tällöin näkyi kaukaa tuikkava tuli, jolloin aina ilohuuto nousi luolassa, ja miehet juoksivat sitä kohti — vaan he havaitsivat aina pettyneensä. Lapset eivät olleet siinä; se oli aina jonkun etsijän kynttilä.