Kolme surullista päivää kului, ja kauppala vaipui toivottomaan tilaan. Kellään ei ollut halua mihinkään. Tuo satunnainen, juuri tehty keksintö, että isännällä raittiuden kapakassa oli viinaa talossa, vaikka hirvittävä seikka, sai tuskin yleisön pulsia nopeammin lyömään. Eräällä selvällä hetkellä otti Huck varovasti puheeksi kapakoista, ja kysyi viimein, himmeästi aavistaen pahinta, jos jotakin oli löydetty raittiudenkapakasta sen jälkeen, kuin hän oli kääntynyt tauti-vuoteelle?
"On", vastasi leski.
Huck hyppäsi istuilleen sängyssänsä, tuimasti tuiottaen:
"Mitä! Mitä se oli?"
"Viinaa! —. paikka on nyt suljettu. Rupea nyt maata, lapsi — sinä oikein säikäytit minua?"
"Sanokaa minulle vaan yksi seikka — yksi seikka — olkaa niin hyvä!
Oliko se Tom Sawyer, joka löysi sen?"
Leski purskahti itkuun.
"Ääneti, ääneti lapsi, ääneti! Olenhan sanonut sinulle, ett'et saa puhua. Sinä olet hyvin, hyvin heikko!"
Muuta ei ollut siis löytynyt kuin viinaa; koko kauppala olisi ollut liikkeessä, jos kultaa olisi löytynyt. Ja aarre se oli poissa — poissa ikuisesti. Vaan mitähän leski itki? Kummallista tuo itku.
Nämä ajatukset liikkuivat himmeästi Huck'in aivuissa, ja siitä väsymyksestä, jotka ne matkaan saattoivat, vaipui hän uneen. Leski sanoi itseksensä:
"Niin — hän nukkuu, poika-parka! Tom Sawyer löytänyt sen! Hyvä Jumala, kumpahan hän itsekin löytyisi! Ah, harvat ovat ne, joilla enään on toivoa, tai voimia etsiä."
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Palatkaamme nyt katselemaan Tom'in ja Becky'n osaa huvimatkassa. He kulkea näpöttelivät muitten keralla noitten jylhäin holvien alla ja katselivat luolan ihmeitä, joilla oli annettu jokseenkin liikamaisia nimityksiä: niinkuin "Vierashuone," "Kathedrali," "Aladdinin linna," ynnä muita samankaltaisia. Kun "piilosilla-olo" leikki alkoi, ottivat Tom ja Becky innolla osaa siihen, kunnes alkoivat uupua; jolloin he läksivät kulkemaan pitkin erästä luikertelevaa solaa, pitäen koholla kynttilöitänsä, ja lukien nimiä, vuosilukuja, posti-adressia ja muistolauseita, joilla seinät olivat koristeltu (talikynttilä savulla). Aina kulkien edelleen ja puhellen keskenänsä, eivät he havainneet, että olivat tulleet siihen osaan luolaa, jonka seinillä ei enää löytynytkään näitä seinämaalauksia. He savustivat oman nimensä erääsen seinästä ulos pistävään kallioon ja jatkoivat matkaansa. Nyt tulivat he eräälle paikalle, jossa pieni lähde-suoni, joka juoksi kallion reunain yli, tuoden mukanansa kalkkisen pohja-sa'on, aikain kuluessa oli muodostanut kiekuraisen ja lävellisen Niagaran kiiltävistä ja hävittämättömistä kivistä. Tom pakoitti pienen ruumiinsa sen taakse, valaistaksensa sitä Becky'n iloksi. Hän huomasi, että se peitti jonkunlaisen rapun, luonnollisen rapun, ja heti valloitti hänet halu lähteä keksintö retkille. Becky suostui hänen tuumaansa, jonkatähden he tekivät nokimerkin, paluu-matkan tähden, ja läksivät sitten tutkinto retkellensä. He kulkivat milloin yhtä, milloin toista solaa, syvässä luolan salaisissa holvissa, tekivät vielä muutaman merkin, ja kääntyivät erääsen sivusolaan, etsien uusia ilmiöitä, joista he voisivat kertoa ylä-ilmoissa. Eräällä paikalla tulivat he suureen luolaan, jonka kolosta riippui kiiltäviä tippakivi puikeloita, niin pitkiä ja paksuja, kuin ihmisen sääret; he seurasivat sen seinämiä ihmeellä ja ihmetellen, ja menivät ulos siitä, pitkin erästä niistä monista käytävistä, jotka päättyivät siihen. Tämä vei heidät kohta eräälle ihanalle lähteelle, jonka reunat olivat kaunistetut välkkyvillä jääkukkais kiteillä. Lähde oli keskellä luolaa, jonka seiniä kannatti paljous monen muotoisia pilaria eli patsaita, jotka olivat vuosisatojen kuluessa syntyneet veden mukana tulleesta kalkista. Luolan katossa riippui kynsistänsä lukematon paljous yölepakoita, tuhansittain aina yhdessä ryhmässä; kynttilän valo häiritsi näitä olentoja, ja heitä tuli sadottain alas, lentäen kynttilään. Tom tiesi, mikä oli käsissä, ja tunsi myöskin vaaran tuollaisesta menettelystä. Hän tarttui Becky'n käteen ja vei hänet niin sievään kuin mahdollista likimäiseen solaan; se olikin hyvissä ajoin, sillä eräs yölepakko sammutti Becky'n kynttilän siivillänsä, juuri kuin hän jätti luolan. Yölepakot ajoivat lapsia perästä vielä hyvän matkaa; vaan pakeniat pistäytyivät aina uuteen solaan, joka oli tarjona, ja jättivät viimein nuo vaaralliset elukat jälkeensä. Kohta sen jälkeen löysi Tom maanalaisen järven, jonka tyyni, himmeä pinta oli niin suuri, että se katosi pimeyteen. Hän päätti tutkia sen rantoja, vaan istuutui ensin hetkiseksi lepäämään. Nyt laski paikan syvä hiljaisuus ensikerran kolean kätensä lasten mielelle. Becky sanoi:
"Minä en ole havainnutkaan sitä, ennen kuin nyt, että siitä on jokseenkin pitkä aika, kun olen kuullut toisten ääniä."
"Vaan muista, Becky, että me olemme syvässä heidän allansa, enkä tiedä, kuinka kaukana heistä pohjoisessa, etelässä tai lännessä lienemmekään. Me emme voi kuulla heitä millään tavalla."
Becky huolestui.
"Kuinkahan kauan me jo on oltuna täällä alhaalla, Tom? Eiköhän ole parasta, että käännymme takaisin."
"Siinä sinulla on oikein. Ehkä se on parasta."
"Osaatkos takaisin, Tom? minusta on kaikki semmoista sekasotkua."
"Kyllä minä luulen osaavani, vaan nuo yölepakot ovat harmillisia.
Jos ne sammuttaisivat kynttilämme, niin joutuisimme pahaan pulaan.
Koetelkaamme päästä jotakin toista tietä, niin ett'emme tarvitse kulkea
lepakko-luolan läpi."
"Tehdään niin, kunhan emme vaan eksyisi. Se olisi kauheata!"
He läksivät kulkemaan pitkin erästä käytävää, jota he kulkivat pitkän aikaa äänetöinnä, tarkastaen jokaista uutta aukkoa, jos tämä vähänkään näytti heistä tutulta; vaan ne olivat kaikki outoja. Joka kerran kuin Tom teki tällaisia tarkasteluita, etsei Becky hänen naamaltansa ilahuttavia merkkiä; vaan hän sanoi aina iloisesti:
"Oh, ei hätää. Tämä se ei vielä ole, vaan me tulemme kohta sille!"
Vaan kun toiveensa aina pettivät, alkoi hänkin jo epäillä; hän koetti nyt summassa sivu-solia, toivoen näin löytävänsä sen, jota etsi. Hän sanoi vielä kyllä, "ei hätää," vaan niin raskas paino lepäsi hänen sydämellänsä, että sanat menettivät sointunsa, ja ne kuuluivat siltä, kuin hän olisi sanonut "nyt ollaan hukassa!" Becky painautui hänen sivuunsa, hirveän peloissansa, ja koetti pidättää kyyneliänsä, vaan ne tulivat sittenkin esiin. Viimein sanoi hän:
"Tom kulta, älä ole milläsikään yölepakoista menkäämme takaisin sitä tietä! Me näytämme tulevan aina edemmäksi ja edemmäksi oikialta tieltä."
Tom seisottui.
"Kuuntele!" sanoi hän.
Syvä hiljaisuus: — hiljaisuus niin syvä että heidän huokumisensa kuului. Tom huusi. Kaiku kulki pitkin tyhjiä solia, ja kuoli kaukaisuuteen hiljaisella äänellä, joka oli kuin peikkojen ivanaurua.
"Oo, Tom, älä tee tuota uudelleen, se kuuluu niin kamalalta," sanoi
Becky.
"Kyllähän se kuuluu kamalalta, vaan paras on kumminkin huutaa; voisi tapahtua, että kuulisivat äänemme, näet sä."
Tuo "voisi tapahtua," kuului vielä kamalammalta kuin edellinen peikkomainen ivanauru, niin selvään ilmaisi se kuolevan toivon. Lapset seisoivat hiljaa ja kuuntelivat, vaan seurauksetta. Tom kääntyi paikalla takaisin sille tielle, jota olivat tulleet, kiiruhtaen askeleitansa. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin jonkunlainen epäröiminen näyttäytyi hänen käytöksessänsä, joka ilmaisi Beck'ylle peloittavan seikan; hän ei osannutkaan takaisin!
"Voi, Tom, sinä et tehnyt minkäänlaisia merkkiä?"
"Voi, voi, mikä pöllö olin! Mikä pöllö olin! Minä en luullut kuunaan tarvitsevamme tulla takaisin samaa tietä! Ei, minä en osaa. Kaikki on niin sotkuista."
"Tom, Tom, me olemme hukassa, me olemme hukassa! Me emme pääse koskaan pois tästä hirmuisesta luolasta! Voi, miksi erosimme me toisista?"
Hän vaipui maahan ja purskahti niin kovaan itkuun, jotta Tom kauhistui ajatellessaan hänen, joko kuolevan tai tulevan hulluksi. Hän istuutui hänen viereensä, ja laski kätensä hänen ympärillensä! Tyttö painoi päänsä pojan rintaa vasten, likistyi kiini häneen, tunnusti kauhistuksensa, hyödyttömän surunsa, vaan kaukainen kaiku muutti kaikki hänen sanansa ivanauruksi. Tom pyysi häntä rohkaisemaan mieltänsä, vaan sitä ei hän sanonut voivansa tehdä. Tom alkoi moittia ja soimata itseänsä, kun oli saanut hänet tällaiseen pulaan; tällä oli parempi vaikutus. Tyttö sanoi, koettavansa toivoa uudelleen, nousevansa ylös ja seuraavansa häntä, mihin hän vaan tahtoi viedä hänet, kunhan vaan heittäisi tuollaisen puheen. Sillä, sanoi hän, syy oli kummankin yhtä suuri.
He kulkivat edelleen — ilman määrää — aivan summassa — muuta eivät he voineet tehdä kuin kulkea, aina vaan kulkea. Hetkiseksi näytti taas heidän toivonsa elpyvän — ei sentähden että heillä olisi ollut syytä siihen, vaan sentähden että toivon luonto on semmoinen, jos ei sen ponnistusvoima ole heikonnut vanhuudesta tai kovin likisestä tuttavuudesta vastoinkäymisten kanssa.
Vähän ajan perästä otti Tom Becky'n kynttilän ja sammutti sen. Tämä säästäväisyys merkitsi paljon. Sitä ei tarvinnut sanoilla selittää. Becky ymmärsi, ja hänen toivonsa kuoli uudelleen. Hän tiesi, että Tom'illa oli kokonainen kyntteli ja kolme tai neljä kappaletta taskussa — kumminkin täytyi hänen säästää.
Vähitellen voitti väsymys heidät; lapset koettivat olla, ikään kuin eivät olisi huomanneet sitä, sillä ajatus, että he tarvitseisivat istua, oli kauhea, kun aika oli niin tärkeä. Kulkeminen eteenpäin, olipa se mihin suuntaan hyvänsä, oli kumminkin edistymistä, joka voi kantaa hedelmän, vaan istuutua oli heittäyminen suoraan kuoleman kurkkuun.
Viimein tekivät Becky'n heikot jalat intin. Hän istuutui. Tom istuutui hänen viereensä, ja he puhelivat kodista, ystävistä siellä, mukavista sängyistä, ja varsinkin — valosta! Becky itki, ja Tom koetti keksiä jotakin keinoa lohduttaaksensa häntä, vaan kaikki hänen keinonsa olivat nukkavieruja liiallisesta käytännöstä ja kuuluivat pilkalta. Becky oli niin väsyksissä, että hän vähitellen vaipui uneen. Tom oli kiitollinen. Hän istui ja katseli tytön surullista muotoa ja näki sen saavan luonnollisen tyyneytensä hempeiden unien vaikutuksesta; ja vähitellen ilmautui hänen huulillensa hymyily. Tuo rauhallinen muoto rauhoitti ja vahvisti hänen omaakin sieluansa, ja hänen ajatuksensa kulkivat edellisiin aikoihin ja unen kaltaisiin muistelmiin. Kun hän näin oli vaipunut syviin ajatuksiin, heräsi Becky pienellä iloisella naurulla; vaan se kuoli hänen huulillansa ja syvä huokaus seurasi sitä.
"O', kuinka voin minä nukkua! Toivoisin, ett'en olisi koskaan, koskaan, herännyt! Ei, ei, sitä en olisi tahtonut, Tom! Älä katso noin päälleni! Minä en koskaan enää sano niin."
"Minä olen iloinen siitä, että olet nukkunut, Becky; sinä tunnet varmaankin itsesi nyt levähtäneeksi ja me koetamme taaskin urria täältä ulos."
"Voimmehan koettaa, Tom! Vaan minä olen nähnyt niin ihanan maan unissani. Luullakseni olemme matkalla sinne."
"Se ei ole sanottu, se ei ole sanottu. Rohkeutta, Becky, jatkakaamme koetuksiamme."
He nousivat ylös ja läksivät kulkemaan edelleen, käsitysten, vaan toivotta. He koettivat määräillä sitä aikaa, jonka olivat olleet luolassa, vaan eivät päässeet siitä sen selvemmälle kuin että se tuntui heistä päiviltä ja viikoiltakin, joka kumminkin selvästi oli mahdotointa, sillä heidän kynttilänsä eivät olleet vielä lopussa.
Pitkän ajan kuluttua — he eivät voineet määrätä, kuinka pitkän — sanoi Tom, että heidän piti kulkea hiljaa ja kuunnella veden tippumista, heidän piti löytää lähde. He löysivätkin sen, ja nyt sanoi Tom taas olevan ajan levähtää. Kumpikin olivat kovin väsyneet, vaan Becky sanoi kumminkin, että hän luuli voivansa käydä vielä vähän matkaa. Hän kummasteli, kun huomasi Tom'illa olevan vastaiset mielipiteet. Tätä hän ei voinut ymmärtää. He istuutuivat ja Tom kiinitti savella kynttilänsä vastaiseen seinään. Ajatukset pääsivät kohta valloilleen; mitään ei sanottu vähällä aikaa. Sitten katkaisi Becky hiljaisuuden:
"Tom minulla on nälkä!"
Tom veti esiin jotakin taskustansa.
"Muistatkos tätä?" sanoi hän.
Becky milt'ei hymyillyt.
"Se on meidän hääkakkaramme, Tom."
"Niin — jospa se olisi tynnyrin kokoinen, sillä siinä on kaikki mitä meillä on."
"Minä säästin sen syödessämme, niin että voisimme panna sen pään-alaisen alle, ja unneksia sen päällä, niinkuin suuretkin ihmiset tekevät hääkakkaransa kanssa, — vaan tämä tulee olemaan meidän —"
Hän ei päättänyt lausettansa. Tom jakoi kakkaran, ja Becky söi hyvällä ruokahalulla, kun Tom vaan maisteli puoliskoansa. Kylmää vettä oli kyllinkyllä kestin loppiaisiksi. Hetkisen kuluttua esitteli Becky, että he jatkaisivat vaellustansa. Tom oli ääneti vähän aikaa. Sitten sanoi hän:
"Becky, voitko kuulla, jos minä ilmaisen sinulle yhden seikan?"
Becky vaaleni, vaan hän luuli voivansa kuulla sen, sanoi hän.
"Katsos, asia on se, Becky, meidän pitää jäädä tähän, jossa on vettä juodaksemme. Tämä kynttilän kappale on viimeinen, kun meillä on!"
Becky antoi vapaan vallan kyynelillensä ja surullensa. Tom koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä, vaan huonolla menestyksellä. Viimein sanoi Becky:
"Tom!"
"Mitä nyt, Becky?"
"He tulevat kaipaamaan meitä ja etsimään meitä!"
"Luonnollisesti! Sen tekevät he varmaan!"
"Ehkä he jo etsivät meitä, Tom?"
"Niin, luultavasti jo etsivät! Toivon kumminkin, että niin tekevät."
"Milloin luulet heidän ruvenneen kaipaamaan meitä, Tom?"
"Kun tulivat takaisin venheelle, luullakseni."
"Tom, silloin jo oli ehkä pimeä — luuletko heidän kumminkin huomanneen, ett'emme olleet mukana?"
"En tiedä. Vaan kaikissa tapauksissa kaipaa äitisi sinua, niin pian kuin ovat tulleet kotia."
Se kauhistus, joka näkyi Becky'n muodolla, sai Tom'in paremmin ajattelemaan, ja hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. Becky'a ei odotettu yöksi kotia! Lapset olivat ääneti ja ajatuksissaan. Becky'n uudet surun osotteet saivat kohta Tom'in siihen vakuutukseen, että sama aate vaivasi tytön mieltä, kuin hänen omaansakin — nimittäin, että puoli Sunnuntaita voi kulua, ennenkuin rouva Thatcher sai tietää, ett'ei Becky ollut Harper'issa. Lapset kiinittivät silmänsä kynttilään, ja tarkastelivat kuinka se hitaasti ja armottomasti suli lyhemmäksi ja lyhemmäksi; he näkivät viimein puolen tuuman korkuisen sydämen jäännöksen olevan jälellä, näkivät voimattoman tulen nousevan ja laskeuvan, kohoavan pitkin hoikkaa savupatsasta, viipyvän silmänräpäyksen sen huipulla, ja sitten — vallitsi pimeys, syvä ja kauhistava.
Kuinka kauan aikaa tästä oli kulunut, ennenkuin Becky huomasi sen, että hän itki Tom'in sylissä, ei voinut kumpikaan määrätä. Muuta eivät tienneet, kuin että heräsivät pitkällisestä, kuoleman kaltaisesta unesta, ja tulivat taas tuntoon onnettomuudestansa. Tom arveli jo olevan Sunnuntain — ehkäpä Maanantainkin. Hän koetti puhella Becky'n kanssa, vaan tytön murhe oli kovin syvä, ja kaikki hänen toivonsa loppunut. Tom sanoi, että heitä varmaankin oli kaivattu ammon sitten, ja että heitä epäilemättä jo etsittiin. Hän tahtoi huutaa, ehkä tulisivat. Hän koetti, vaan tuo kaukainen kaiku kaikui niin hirvittävältä, ett'ei hän koetellut sitä uudelleen.
Tunnit kuluivat hitaasti, ja nälkä oli taas saapuvilla vaivaamassa vankia. Osa Tom'in kakkarapuoliskosta oli jälellä, he jakoivat ja söivät sen. Vaan tämä ei vaikuttanut muuta kuin kiihotti heidän nälkäänsä.
Tom sanoi:
"Ssi! Kuulitko?"
Kumpikin pidätti henkeänsä ja kuuntelivat. Ääni kuului, joka oli kuin hyvin heikko kaukainen huuto. Tom vastasi heti, otti Becky'ä kädestä, ja läksi haparoimaan pitkin käytävää, ääntä kohti. Nyt kuunteli hän uudelleen; taas kuului ääni, ja tällä kertaa selvästi lähempää.
"Siellä ovat he!" sanoi Tom; "he tulevat! Eteenpäin nyt Becky — nyt ei ole enää hätää!"
Vankien ilo oli milt'ei kertomaton. Kumminkin kulkivat he hitaasti eteenpäin; tiellä oli usein kuoppia, joita piti karttaa. He tulivat kohta tällaisen reunalle. Tämä voi olla kolmen jalan syvyinen, voi olla sadankin — kaikissa tapauksissa ei sen yli päässyt. Tom heittäysi mahallensa, ja haparoi käsillänsä niin syvään kun voi. Pohjaa ei tuntunut. Heidän täytyi jäädä tähän odottamaan, kunnes etsijät tulivat. He kuuntelivat; tuo kaukainen huuto eteni selvästi etenemistään! Vielä silmän räpäys tai pari, ja sitä ei kuulunut ollenkaan. Mikä musertava onnettomuus! Tom huusi kunnes äänensä painui, vaan turhaan. Hän puhutteli toivollisesti Becky'ä, vaan pitkä ijankaikkisuus kului, ilman että mitään kuului.
Lapset haparoivat takaisin lähteelle. Aika kului hitaasti; he nukkuivat taas, ja heräsivät nälkäisinä ja epätoivon alaisina. Tom luuli jo olevan Tiistain.
Nyt juolahti jotakin mieleensä. Heti vieressä oli joitakuita sivu-solia. Ennen tutkia näitä, kuin viettää pitkät tunnit työttömyydessä. Hän otti paperileija-nuoran taskustansa, kiinitti sen ulospistävään kallioon, ja he läksivät liikkeelle. Tom, edellä, pitäen nuora-kerää kädessänsä eteenpäin haparoidessansa. Kun he olivat kulkeneet eteenpäin noin kaksikymmentä askelta loppui käytävä syvällä kuopalla. Tom laskeusi polvillensa, ja kopeloi käsillänsä, ensin alaspäin, sitten nurkkaa niin pitkälle, kuin hän vaaratta voi tehdä, hän koetti kuroittaa vielä etemmäksi oikealla, ja samassa näkyi kallion takaa, ei kahdenkaankymmenen sylen päästä, inhimillinen käsi, jossa oli kynttilä! Tom päästi kaikuvan ilohuudon; vaan samassa silmänräpäyksessä tuli se ruumis esiin, johon käsi kuului, ja se oli — Indiani-Joen! Tom oli kuin halvattu; hän ei voinut väräyttää jäsentäkään. Ensi silmänräpäyksessä oli hän syvästi kiitollinen siitä, kun näki "Espanialaisen" ottavan "lipettiä'n" ja katoavan näkyvistä. Tom kummasteli, ett'ei Joe tuntenut hänen ääntänsä ja tullut murhaamaan häntä, joka oli ollut vierasna-miesnä häntä vastaan. Vaan kaiku oli varmaankin muuttanut hänen äänensä. Tämä oli epäilemättä syynä siihen, sanoi hän itsekseen. Pelko heikonti joka lihaksen hänen ruumiissansa. Hän päätti jäädä lähteelle, jos hänen voimansa ensiksikin myöntäisivät niin paljon, että hän pääsisi sinne takaisin, eikä mikään voisi pakoittaa häntä enää antautumaan sellaiseen vaaraan kuin tulla vastatusten Indiani-Joen kanssa. Hän ei virkkanut mitään Becky'lle koko asiasta. Hän sanoi tytölle, että hän huusi vaan "koetteeksi."
Vaan pitkänpäälle poistaa nälkä ja onnettomuus kaiken pelon. Pitkällinen, ikävä odotus lähteellä, ja pitkä uni tekivät muutoksen. Lapset heräsivät, hirmuisen nälkäisinä. Tom luuli olevan Keskiviikon tai Torstain, ehkäpä jo Perjantain tai Lauantainkin, ja etsinän olevan lopussa. Hän esitteli toisen käytävän tutkisteltavaksi. Hän ei enää pelännyt kohtausta Indiani-Joenkaan kanssa. Vaan Becky oli hyvin heikko. Tyttö oli vaipunut surulliseen synkkämielisyyden tilaan, josta hän ei tahtonut antaa herättää itseänsä. Hän sanoi tahtovansa odottaa siinä, jossa hän nyt oli, kunnes kuolema tulisi — johon ei enää ollut pitkä aika. Hän käski Tom'in ottamaan paperileijunsa nuoran ja menemään keksintä-retkille, jos niin tahtoisi; vaan pyysi hartaasti häntä välistä tulemaan takaisin, puhelemaan kanssansa. Tom'in täytyi luvata olla hänen luonansa, kun tuo kauhistava silmänräpäys tuli, ja pitää hänen kättänsä kädessään, kunnes kaikki oli loppunut. Tom, tunteet kurkussa, ikäänkuin olisi tahtonut tukehtua, suuteli häntä, ja oli olevinansa, niinkuin olisi aivan varma siitä, että hän joko löytäisi etsiät tai uloskäytävän luolasta; alkoi nelinkontan ryömiä, paperileijun nuora kädessä, pitkin erästä käytävää, nälän ja surullisten aavistusten vaivaamana.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Tiistai-ilta oli käsissä. Pietarissa vallitsi vielä suru. Kadonneita lapsia ei oltu löydetty. Kirkossa oli rukoiltu heidän edestänsä, ja monta sydämen pohjasta lähtevää yksityistäkin rukousta oli lähetetty korkeuteen; vaan tähän saakka ei ollut ilahuttavia sanomia saapunut luolasta. Useammat etsiöistä olivat heittäneet hakemisensa ja palanneet jokapäiväisiin askareihinsa, selittäen, ett'ei lapsia enää kuunan löydettäisi. Rouva Thatcher oli hyvin heikko ja houraili usein. Se oli aivan mieltä murtavaa, sanoivat ihmiset, kuulla hänen huutavan lastansa, jolloin hän aina nosti päätänsä ja voi kuunnella minuutin kerrallansa, antaen sen sitten väsyneenä ja voivotellen vaipua päänalaiselle. Täti Polly oli vaipunut hiljaiseen alakuloisuuteen, ja hänen harmaa tukkansa oli muuttunut milt'ei valkeaksi. Kauppalan asukkaat menivät levolle, surullisina ja toivottomina, Tiistai iltana.
Puolen yön aikana alkoivat kellot hurjasti soida, ja tuskin silmänräpäyksen aikaa ennätti kulua, kuin jo kadut vilisivät puolialastomia ihmisiä, jotka huusivat: "Tulkaa ulos, tulkaa ulos! He ovat löydetyt! He ovat löydetyt!" Pannut ja torvet lisäsivät rämäkkätä, suurella joukolla vetäysi asukkaat joenrannalle päin, tapasivat lapset istumassa avonaisissa vaunuissa, jota iloitsevat kansalaiset vetivät ja seurasivat, kotimatkalla vähänväliin hurraten! Ilo-valkeita loisti kaikkein ikkunoista, eikä kukaan ajatellutkaan mennä uudelleen levolle; tämä oli juhlallisin yö, kuin tuo pieni kauppala kuunaan oli nähnyt. Ensimäisen puolen tunnin kuluessa kulki kaupunkilaisia hanhen marssissa tuomari Thatcherin huoneitten läpi, likistivät ja suutelivat pelastettuja, puristivat rouva Thatcherin kättä, koettivat puhua, vaan eivät voineet, heittäytyivät ulos huoneesta, tiputellen kyyneleitä pitkin permannoita.
Täti Pollyn onni oli täydellinen, ja rouva Thatcherin milt'ei samoin. Se tulisi vasta oikein täydelliseksi, kun sanansaattaja, joka oli laitettu luolaan, saisi sanoman tästä hänen miehellensä. — Tom makasi sohvalla, uteliaan kuuliakunnan keskellä, ja kertoi historian tuosta kummallisesta tapauksesta, jonka hän kauneuden vuoksi koristi monella kummastuttavalla lisäyksellä, lopettaen sillä kertomuksella, kuinka hän jätti Becky'n ja läksi keksintä-retkelle, kuinka hän seurasi kahta käytävää niin pitkälle, kuin hänen leijo-nuoransa myönsi, kuinka hän kolmattakin oli kulkenut jo nuoran pituuden ja oli kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi kaukaisen pilkun, joka oli päivän näköistä, kuinka hän jätti nuoran ja haparoi sen luokse, pisti päänsä ja puolen ruumistansa ulos pienestä reiästä ja näki tuon leveän Missisippi virran hiljalleen juoksevan edelleen. Jos nyt sattumuksesta olisi ollut yö, niin hän ei olisi nähnyt tätä valo-pilkkua, eikä olisi enää uudelleen koetellut tätä solaa. Hän kertoi, kuinka hän palasi Becky'n luo, ja ilmoitti hänelle tämän iloisen sanoman, ja kuinka Becky käski hänen olla ääneti, eikä häiritä häntä tuollaisella puheella, sillä hän oli väsyksissä, tiesi kuolevansa ja toivoikin sitä. Hän kertoi, mikä työ hänellä oli saada Beckyä uskomaan, ja kuinka Becky sitten oli kuolla ilosta, kun hän oli urrinut sille paikalle, josta hän todellakin näki tuon sinertävän päivän pilkun, kuinka hän pakkausi ulos reiästä ja auttoi sitten Beckyä ulos, kuinka he itkivät ilosta, kuinka joitakuita miehiä sousi heidän sivutsensa, ja kuinka Tom huusi heille, ja kertoi onnettoman tilansa, kuinka miehet eivät ensiksi uskoneet heidän kummallista kertomustansa, "sillä", sanoivat he, "te olette viisi peninkulmaa sen laakson alapuolella, jossa luola on," kuinka he sitten ottivat heidät venheesen, veivät muutamaan taloon, antoivat heille iltaista, ja antoivat heidän levähtää pari tuntia pimeän tultua, ja toivat sitten heidät kotia.
Ennen päivän koittoa oli tuomari Thatcher, ja se vähäinen joukko, joka vielä oli luolassa etsimässä, saatu käsiin, jolloin he saivat tiedon tästä suuresta uutisesta.
Tom ja Becky tulivat kohta huomaamaan, ett'ei kolmen vuorokauden vaivat ja nälkä olleet niin kohta korjatut. Heidän piti olla sängyssä koko Keskiviikko ja Torstai, ja näyttivät tulevan aina väsyneemmiksi ja heikommiksi. Tom oli hetkisen jalkeella Torstaina, kävi kaupungilla Perjantaina, ja Lauantaina oli hän entisissä voimissaan, vaan Becky ei jättänyt huonettansa ennen Sunnuntaita, ja silloinkin vielä oli hän niin huonon näköinen, kuin olisi sairastanut kovan taudin.
Tom sai kuulla, Huck'in sairastavan, ja läksi Perjantaina katsomaan häntä, vaan hän ei voinut päästä sairashuoneeseen tänään, eikäpä vielä Lauantaina eikä Sunnuntainakaan. Sitten laskettiin hänet joka päivä, vaan häntä kehoitettiin olemaan vaiti tapauksesta luolassa, ja yleisesti välttää mieltä-liikuttavia keskusteluaineita. Douglaan leski oli aina läsnä valvomassa, ett'ei kieltoa rikottaisi. Kotonaan sai Tom kuulla tapauksista Cardiff Hill'illä, kun myös sen että rehvanan ruumis oli löydetty joesta lossi-ryvin vierestä; hän oli ehkä hukkunut koetellessaan päästä pakoon.
Noin neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Tom oli pelastautunut luolasta, meni hän Huck'in luo, joka nyt oli saanut kyllin voimia kuulemaan mieltäliikuttaviakin puheita, ja Tom'illa oli mielestänsä kerrottavaa yhtä ja toista, jonka pitäisi huvittaa Huck'ia. Hänen tiensä kulki tuomari Thatcherin kartanon sivuitse, ja hän seisahtui siihen, nähdäksensä Becky'ä. Tuomari ja joitakuita hänen ystäviänsä, alkoivat puhella Tom'in kanssa, ja muuan heistä kysyi pilkallisesti, jos häntä halutti vielä mennä luolaan. Tom vastasi, ett'ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, eikä sanonut olenkaan pelkäävänsä.
Tuomari sanoi:
"Hyvä; sitä en epäile vähääkän, ett'ei muita löytyisi samallaisia kuin sinä. Vaan siitä asiasta olemme me pitäneet huolta. Tästä lähin ei enää kukaan tule eksymään luolaan."
"Miten niin?"
"Siten kuin minä rauvotin rautapellillä sen suuren oven, luolan suulla, pari viikkoa takaperin, ja varustin sen kolmella lukolla, joihin avaimet ovat taskussani."
Tom kävi vaaleaksi kuin palttina.
"Mikä sinulla on poika? Pian joku! Juoskaa hakemaan lasi vettä!"
Vettä tuotiin ja räiskytettiin hänen silmillensä.
"Noin, nyt sinä olet ihmisen näköinen taas. Mikä sinulle tuli, Tom?"
"Ai, ai, tuomarikulta, Indiani-Joe on luolassa."
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Monjaitten minuuttien kuluessa oli uutinen levinnyt yltä ympäriinsä, ja tusinoittain miehillä täytettyjä venheitä oli matkalla Mc Douglaan luolaan, näitä seurasi höyry-lossi, täynnä ihmisiä. Tom oli samassa venheessä kuin tuomari Thatcher. Kun luolan ovi oli avattu, näyttäytyi surullinen näky synkässä hämärässä, joka vallitsi sisäpuolella. Indiani-Joe makasi kuoliaana lattialla, naama niin likellä oven rakoa kuin mahdollista, ikäänkuin toivova silmänsä olisi tahtonut olla kiinitetty viimeiseen silmänräpäykseen, siihen valoon ja vapauteen, joka vallitsi ulkopuolella. Tom oli liikutettu, sillä hän tiesi omasta kokemuksestansa, mitä tuo onnetoin oli saanut kärsiä. Hänen säälinsä oli herätetty, vaan kumminkin tunsi hän nyt äärettömän huojentavan ja varmuuden tunteen, joka aivan suuressa määrässä, josta hän ei vielä tätä ennen ollut täysin selvillä, antoi hänen ymmärtää, kuinka suuri kauhistuksen paino oli levännyt hänen sydämellänsä, aina siitä päivästä, kuin hän oli kohottanut äänensä tuota verta janoavaa yhteis-kunnan vihollista vastaan.
Indiani-Joen veitsi oli hänen vieressänsä, — terä poikki. Suuri pelkka, jolle ovi oli asetettu, oli rikki hakattu ja läpiporattu ahkeralla työllä; turhaa työtä, sillä kallio muodosti luonnollisen kynnyksen ulkopuolella, johon veitsi ei olisi vaikuttanut mitään. Muuta vahinkoa ei ollut tullut, kuin se, että veitsi oli katkennut. Vaan, jos ei tällaista kivi estettä olisi ollutkaan, niin oli työ sittenkin turhaa, sillä, jos hän olisi onnistunutkin saamaan pois pelkan, ei hän olisi voinut kiusata ruumistaan siitä ahtaasta raosta, joka oli oven ja maan välillä — ja sen tiesi hän. Siis oli hän kaivanut tätä, ainoastaan tehdäksensä jotakin — kuollettaaksensa pitkiä tuntia — lievittääksensä sielunsa vaivoja. Tavallisesti löytyi tässä luolassa joitakuita kynttilän kappaleita, siellä täällä rakoloissa, jääneitä sinne, siellä käviöiltä; vaan nyt siellä ei löytynyt yhtään. Vanki oli etsinyt ne käsiinsä ja syönyt. Hän oli onnistunut saada kiini muutamia yölepakoitakin ja syönyt nekin; kynnet oli hän jättänyt jälelle. Onnetoin oli kuollut nälkään. Eräälle paikalle oli koppa-kiveä hitaasti muodostunut vuosisatojen kuluessa, tätä kasvatti vedentippuminen eräästä kivi huipusta yläpuolella. Tähän koppakiveen oli onnetoin saanut koverretuksi matalan kuopan, kerätäksensä siihen tuon kalliin pisaran, joka tipahti joka kahdeskymmenes minuutti, kellon yksitoikkoisella tarkkuudella — teelusikallinen joka neljäskolmatta tunti. Tämä tippa tipahti jo silloin, kuin Pyramidit olivat uudet, kuin Troja hävitettiin, kuin Rooma perustettiin, kuin Kristus ristiin-naulittiin, kuin Valloittaja perusti Englandin vallan, kuin Kolumbo läksi keksintö-retkelleen, kuin Lexington'in verisauna vielä oli "uutinen." Se tipahtaa vielä nytkin; se tulee vielä edeskinpäin tipahtamaan, vielä sittenkin, kuin nämä tapaukset ovat vaipuneet historian ehtoo-varjoihin ja satujen hämärään unhotuksen pimeyden nielemänä. Onkos kaikella tarkoituksensa ja tehtävänsä? Onko tämä pisara malttavaisesti tipahdellut viisituhatta vuotta, ollaksensa valmis täyttämään tämän katoovaisen ihmis-itikan tarpeita, ja onko sillä vielä tärkeä tarkoitus täytettävänä, kymmenen tuhannen vuoden kuluttua? Sama se. Monta, monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tuo onnetoin puoliveri koversi kiven, siihen kerätäksensä nuo arvaamattoman kalliit pisarat, vaan vielä tänäkin päivänä, kuin matkustaja tulee katselemaan ihmeitä Mc Douglaan luolassa, katselee hän pisimmän aikaa tätä merkillistä kiveä ja hitaasti tipahtavaa vesipisaraa. Indiani-Joen pikari on merkillisin luolan ilmiöistä; ei edes "Aladdinin linna" voi vetää sille vertoja.
Indiani-Joe haudattiin liki luolan suuta, ja kansaa keräytyi sinne sekä venheillä että muilla ajokaluilla kaikista kylistä ja taloista ympäristössä, aina seitsemän peninkulman päästä; he toivat mukanansa kaikki lapsensa ja kaikenlaista ruokatavaraa, ja sanoivat, että heillä oli milt'ei yhtä hauska hänen hautajaisissansa, kuin ehkä olisi ollut häntä hirttäissä.
Nämä hautajaiset estivät erään seikan — anomus kirjan kuvernöörille, jossa pyydettiin armoa Indiani-Joelle. Tämä anomuskirja oli saanut suuren joukon allekirjoituksia; monta vetistä ja kaunopuheliasta kokousta oli pidetty, ja lähetys-kunta jumalillisia akkoja oli valittu, joiden syvässä murhe puvussa piti mennä kuvernöörin luokse vaikeroimaan ja rukoilemaan häntä olemaan armeliaan aasin, joka polkisi velvollisuutensa jalkainsa alle. Indiani-Joen luultiin tappaneen viisi kauppalan asukasta; vaan mitä siitä? Jos hän olisi ollut itse perkele, niin olisi sittenkin löytynyt kyllinkyllä raukkoja, jotka olisivat olleet valmiit töhräämään nimensä anomuskirjan alle, ja vuodattamaan kyyneleitä heikontaneista ja aina vuotavista kyynellähteistänsä.
Aamulla hautaisten jälkeen vei Tom Huck'in yksityiselle paikalle, saadaksensa keskustella hänen kanssansa vieraitta miehittä. Huck oli jo Wallisarilta ja Douglaan leskeltä kuullut Tom'in seikasta luolassa, vaan Tom sanoi luulevansa, ett'eivät he olleet kertoneet eräästä asiasta, ja se oli juuri siitä asiasta, kuin hän tahtoi puhella. Huck'in muoto synkistyi. Hän sanoi:
"Minä tiedän mitä se on. Sinä kävit numero kakkosessa etkä löytänyt muuta kuin viinaa. Kukaan ei ole sanonut sitä minulle, että se olit sinä, vaan minä arvasin heti, kun kuulin puhuttavan tuosta viinajutusta, että se olit sinä; ja minä tiesin, ett'et ollut löytänyt rahoja, sillä siinä tapauksessa olisit sinä millä neuvoin hyvänsä hankkiutunut minun luokseni, kertomaan minulle, jos et kellenkään muille olisi sanonutkaan siitä sanaakaan. Tom, jokin on aina sisässäni sanonut, ett'emme koskaan saisi käsiteltäväksemme niitä lanttia."
"Ei, Huck, minä en ole koskaan kielinyt sanaakaan kapakan isännän päälle. Etkös muista, että kapakka oli vielä hävittämättä sinä Sunnuntaina, kuin minä olin huvimatkalla. Etkös muista, että sinun piti vahtia sinä yönä?"
"Niin, se on tosi! Tuntuu kuin olisi vuosi kulunut siitä. Se oli sama yö kuin seurasin Indiani-Joe'a lesken luokse."
"Sinä seurasit häntä?"
"Seurasin — vaan älä hiisku siitä kellenkään. Ehkä Indiani-Joella on ystäviä elossa. En tahtoisi heitä vihollisikseni. Jos hän ei nyt ole Teksaksessa tai muutoin varma, niin on koko syy minun niskoillani."
Sitten kertoi Huck koko menettelynsä, josta Tom tunsi ainoastaan osan, jonka Wallisari oli jutellut.
"No niin, sanoi Huck sen jälkeen," olipa se nyt kuka hyvänsä, joka korjasi viinan, niin luullakseni korjasi hän myöskin rahat — kaikissa tapauksissa ovat ne menneet meiltä, Tom."
"Huck, rahat eivät ole kuuna kullan valkeana olleet siinä numero kakkosessa!"
"Mitä?" Huck tarkasteli ystävänsä muotoa. "Tom, oletko sinä taas rahain jälillä?"
"Huck, ne ovat luolassa!"
Huck'in silmät välkkyivät.
"Sanopa tuo uudelleen, Tom."
"Rahat ovat luolassa!"
"Tom — vaan kunniasi sanalla nyt — onko se totta vai leikkiä?"
"Totta, Huck, niin puhdasta totta, kuin elämässäni olen puhunut.
Tahdotko seurata minua sinne, ja auttaa minua niitä kantamassa?"
"Siitä voit olla varma. Kun vaan pääset sinne hengen vaaratta."
"Huck, me pääsemme sinne ilman vähintäkään vaaraa."
"Finemang," sanoi Mooperin muija! Minkätähden luulet rahain —"
"Huck, odotahan siksi kuin olemme siellä. Jos emme löydä niitä sieltä, niin saat rumpuni ja kaikki, mitä minulla on. Niin totta kuin minun nimeni on Tom."
"Hyvä — sanasta miestä sarvesta härkää. Milloin lähdemme?"
"Vaikka paikalla, jos niin tahdot. Oletkos kyllin voimissasi?"
"Onko se syvässäkin luolassa? Minä olen nyt ollut jalkeilla kolme, neljä päivää, vaan minä en jaksa kulkea pitemmältä kuin peninkulman, Tom — varsinkin luulen niin."
"Kellä muulla hyvänsä on se viidenpeninkulman syvyydessä, Huck, vaan minä tiedän oikotien, jota ei kukaan muu tunne, Huck, minä soudan sinut perille asti venheellä. Minä tuon venheen tänne ja soudan sen takaisinkin, aivan yksinäni. Sinun ei tarvitse panna rikkaa ristiin."
"Ei muuta kuin tielle, Tom."
"Se on hyvä. Meidän pitää ensiksi ottaa mukaamme vähän leipää ja lihaa, piippumme, yksi tai pari pussia, joitakuita leiju-nuoria, ja koko joukko näitä uusia kapineita, joita he kutsuvat tulitikuiksi. Usko, jos tahdot, niin toivoin, viimeksi kuin kävin tuolla, monta kertaa, että näitä olisi ollut mukanani edes joitakuita."
Paikalla jälkeen puolen päivän lainasivat pojat pienen venheen eräältä poissa olevalta porvarilta, ja läksivät heti matkalle. Kun he olivat useampia peninkulmia "Luola laakson" alapuolella, sanoi Tom:
"Kallion seinä on täällä yhden näköinen aina Luolalaaksosta saakka, näetkö — ei taloja, ei halkopinoja, ei muuta kuin pensaita. Vaan näetkös tuota valkoista pilkkaa tuolla ylhäällä, tuota, josta maa on vierynyt? Se on muuan merkistäni. Nouskaamme nyt maalle."
"Huck, siltä paikalta, jossa nyt seisot, voisit ongen vavalla ylettää siihen reikään, josta minä marrin ulos; koetas, jos voit nähdä sitä."
Huck tirkisteli joka paikkaan, vaan ei keksinyt mitään. Tom pistäysi ylpeästi erääsen väripuu-pensaasen ja sanoi:
"Tässä näet sen! Katsos, Huck, tämä on hauskin kuoppa koko maassa. Mutta älä vaan puhu tästä kellenkään. Minä olen aina toivonut päästä ryöväriksi, vaan minä tiesin, että minulla piti olla juuri tällainen luola, ja mistä löytäisin, siinä oli juuri temppu. Nyt meillä on se, ja nyt emme puhu tästä kellenkään muille kuin Joe Harper'ille ja Ben Rogers'ille — sillä luonnollisesti pitää meitä olla koko joukko ryöväriä, muutoin on se kovin köyhää. Tom Sawyers'in Ryöväri-joukko — kuuluu aivan hyvältä, vai mitä Huck?"
"Kuuluupa kyllä; Tom. Vaan keltä me ryöväämme?"
"Oh, keltä hyvänsä. Väjymistä sitä käytetään enin."
"Ja tappaa heidät."
"Ei, ei aina. Vangita heidät luolaan, kunnes maksavat lunnaat edestänsä."
"Mitä lunnaat ovat?"
"Rahoja. Heidät pakoitetaan lainaamaan ystäviltänsä kaikki, mitä vähänkin saavat, ja jos he eivät vuoden kuluttua ole maksaneet lunnaitaan, niin tapetaan heidät. Tämä on tavallinen menettely. Vaan naisia ei tapeta. Heidät vaan vangitaan, eikä tapeta. He ovat aina kauniita ja rikkaita, vaan julman pelkuria. Heiltä otetaan kellot ja muut omaisuudet, vaan, kun heitä puhutellaan, niin otetaan aina lakki pois päästä kohteliaisuuden vuoksi. Ryövärit ovat paljon kohteliaampia kuin muut ihmiset — sen saat nähdä mistä kirjasta hyvänsä. Sitten rakastuvat he meihin, ja, kun ovat olleet yhden tai pari viikkoa luolassa, herkiävät he itkemästä, ja sitten on aivan mahdotointa saada heidät pois sieltä. Jos ajasitkin ulos heidät, niin tulevat he paikalla takaisin. Niin se on kaikissa kirjoissa."
"Vaan tuohan on oikein juhlallista, Tom. Minä luulen sen olevan paremman kuin olla merirosvona."
"Niin, on se parempi tavallansa sen puolesta, että on aina likellä kotiansa, cirkusta, ja muita tuonlaisia."
Kaikki valmistukset olivat nyt tehdyt, ja pojat marrivat reijästä sisään, Tom edellä. He vetäysivät vaivaloisesti pienen ja ahtaan solan alasuulle, panivat kiini leiju-nuoransa, ja kulkivat edelleen. Joitakuita askeleita ja he olivat lähteellä. Tom tunsi väristyksen koko ruumiissansa. Hän näytti Huck'ille kynttilän jäännöksen, joka oli istutettu savella seinään, ja kertoi, kuinka hän ja Becky olivat nähneet sen liekin kamppailevan ja sammuvan.
Poikain puhe alkoi nyt muuttua kuiskeeksi, sillä paikan hiljaisuus ja pimeys painoi heidän mieltänsä. He menivät etemmäksi, kääntyivät Tom'in toiselle solalle ja kulkivat sitä, kunnes tulivat jyrkäykseen. Kynttilät ilmaisivat nyt sitä, ett'ei se ollutkaan pohjatoin syvyys, vaan ainoastaan jyrkkä savi-mäki, noin kahden tai kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tom kuiskasi:
"Nyt saat nähdä jotakin, Huck."
Hän kohotti ylös kynttilänsä ja sanoi:
"Katso niin pitkälle nurkan taakse kuin voit. Näetkös tuota? Tuota — tuolla suurella kalliolla toisella puolen — piirretty kynttilällä."
"Tom se on risti!"
"No, missä sinulla on nyt numero kakkosesi? 'Ristin alla,' eikö niin?
Juuri tuolta näin minä Indiani-Joen tulevan esiin kynttilöinensä, Huck!"
Huck katsoa tuijotti hetkisen tuota salaista merkkiä, ja sanoi sitten vapisevalla äänellä:
"Tom, korjataan luumme täältä!"
"Mitä! Ja jätetään aarre?"
"Niin, jätetään se. Indiani-Joen haamu vallitsee varmaankin tuolla."
"Eikö mitä, Huck, eikö mitä. Hän kummittelee sen paikan ympärillä, johon kuoli — tuolla luolan suulla — viisi peninkulmaa täältä."
"Ei, Tom, sitä hän ei tee. Hän pysyttelekse rahain ympärillä. Minä tunnen kummitusten tavan, niinkuin sinäkin."
Tom alkoi pelätä, että Huck'illa oli oikein. Epäilyksiä alkoi nousta hänen sielussansa. Silloin juohtui hänelle jotakin mieleen.
"Kuules nyt, Huck, minkälaisia pöllöjä me olemme! Ei Indiani-Joen haamu voi tulla sinne, jossa risti on!"
Se naula veti.
"Tom, tuota en tullut ajattelemaan. Vaan se on tosi. Se on meidän onnemme, että risti on tuossa. Nyt luulen voivamme kavuta alas etsimään arkkua."
Tom kulki edellä, upoten syvään saveen joka askeleella. Huck seurasi perästä. Neljä käytävää yhtyi tähän pieneen luolaan, jossa tuo suuri kallion möhkäre oli. Pojat tarkastelivat kolmea niistä, vaan seurauksetta. He löysivät pienen koperon, joka oli lähinnä kalliota, ja siinä huopa-käärröksen; sen vieressä vanhan housunkannakkeen, tähteitä palvatusta sian lihasta, ja puhtaaksi kalutuita linnun luita. Vaan raha-arkkua ei näkynyt. Pojat tarkastelivat paikkaa, kerta toisensa perästä, vaan turhaan. Tom sanoi:
"Hän sanoi, ristin alla. Tämähän on lähinnä ristin alla. Se ei voi olla kallion alla, sillä se on kovin likellä maata."
He etsivät vielä kerran joka paikasta ja istuutuivat sitten alakuloisina. Huck ei tiennyt minkäänlaista neuvoa. Hetkisen kuluttua sanoi Tom:
"Katsos Huck; tässä on jälkiä ja kynttilän talia savessa, tällä puolen kalliota, vaan ei toisella puolen. Mitähän se on? Minä luulen sittenkin, että rahat ovat kallion alla. Minäpä kaivan vähän savea."
"Tuo ei ollut hulluinta!" sanoi Huck innostuneena.
Tom'in "milt'ei oikea Barlow", oli käsissä silmänräpäyksessä, ja hän ei ollut kaivanut neljääkän tuumaa syvälle, ennen kuin lauta tuli vastaan.
"Hehei, Huck! Kuuletko?"
Huck alkoi nyt myös kaivaa ja raapia. Joitakuita lautoja oli kohta paljastettu, ja pois otettu. Ne peittivät erään luonnollisen luolan, joka oli kallion alla. Tom hyppäsi sinne ja ojensi kynttelinsä niin kauas kallion alle kuin mahdollista, vaan ei sanonut voivansa nähdä luolan loppua. Hän esitteli keksintä-retkeä. Hän kumartui alas ja astui sisään; kaita tie meni vähitellen alamäkeä. Hän seurasi tätä luikertelevaa käytävää, ensiksi oikealle, sitten vasemmalle, Huck aivan kantapäillä perässänsä. Vähän ajan perästä seisahtui Tom eräässä äkki-käännöksessä, ja huudahti:
"Hyvä Jumala; katso tänne Huck!"
Tällä kertaa oli se varmaankin raha-arkku, joka oli asetettu pienen kallion koperoon erään tyhjän ruuti-pullon, kahden kotelossa olevan pyssyn y.m. rojuin kanssa yhteen.
"Viimeinkin on aarre meidän!" sanoi Huck kaivellen käsillänsä likasia rahoja. "Ajatteles, Tom, me olemme rikkaita nyt!
"Huck, minä olinkin aina siinä luulossa, että me sen löytäisimme. Se on vaikeata uskoa, vaan nyt se on meillä kumminkin varmaan! Vaan elkäämme menettäkö aikaamme tässä, mutta viekäämme se ulos. Annapas, kun koetan, jos jaksan nostaa arkkua."
Se painoi noin viisikymmentä naulaa. Tom jaksoi vaivalla nostaa sen, vaan ei kunnolla kantaa. "Tuon juuri arvasin", sanoi hän, "se näytti siltä kuin se olisi raskas, silloin kuin he kantoivat sen kummitushuoneesta — minä katselin sitä. Olipa hyvä, että otin säkit."
Kulta oli kohta säkkilöissä, ja pojat kantoivat sen risti-kallion luo.
"Hakekaamme nyt pyssyt ja ne muut kapineet," sanoi Huck.
"Ei, Huck, antaa niitten olla siellä. Ne ovat hyvät olemassa, kun alamme ryövätä. Pitäkäämme ne siellä koko ajan, ja pitäkäämme siellä juomakarkelommekin. Se on hyvin sopiva paikka pitää juomakarkeloita."
"Juomakarkelot, mitä ne on?"
"En minä tiedä. Vaan ryövärit pitävät aina juomakarkeloita, ja luonnollisesti pitää meidänkin pitää. Tule nyt Huck, me olemme jo olleet kauan täällä sisässä. Sitä paitsi on minulla nälkä. Kun pääsemme venheelle, pitää meidän syödä ja tupakoida."
He marrivat nyt esiin väripuu-pensaikosta, katselivat varovasti ympärillensä, havaitsivat ilman puhtaaksi, ja istuivat kohta syöden ja tupakoiden venheessä. Kun aurinko alkoi vaipua taivaan rannalle, työnsivät he venheen vesille ja lähtivät matkalle. Tom souti hämärässä pitkin rantaa iloisesti puhellen Huck'in kanssa, ja laski maalle kohta, pimeän tultua.
"Nyt Huck," sanoi Tom, "kätkemme rahat lesken halko-liiterin parveen, ja huomis-aamuna varhain tulemme lukemaan ja jakamaan niitä, sitten etsimme paikan metsästä, johon voimme ne kätkeä. Odota sinä tässä ja vartioi, niinkauan kuin minä juoksen hakemassa Ben Taylorin käsikärryt. Minä olen takaisin minuutin kuluttua."
Hän hävisi, ja tuli kohta takaisin kärryin kanssa, nosti säkit niille, peitti ne monjailla vanhoilla rätillä, ja lähti matkalle, vetäen kuormaa jälestänsä. Kun he tulivat Wallisarin talolle, seisahtuivat he lepäämään. Juuri kuin he alkoivat jatkaa matkaansa, tuli Wallisari ulos ja sanoi:
"Ohoi, kuka siellä?"
"Huck ja Tom Sawyer."
"Hyvä! Seuratkaa minua, pojat, kaikki odottavat teitä. No, joutukaa, eteenpäin mars; minä vedän kärryjänne. Oh hitto, eipä ne olleetkaan niin kepeät, kuin ne näyttivät olevan. Onko teillä kuormana tiiliä tai vanhaa rautaa?"
"Vanhaa rautaa," vastasi Tom.
"Minä arvasin sen; tämän kauppalan pojat menettävät aikansa ja vaivaavat itseänsä vanhan raudan romun etsimisessä, ansaitaksensa parikymmentä centiä valu-pajasta paljon ennemmin, kuin kunnon työssä, jossa saisivat puolta suuremman palkan. Vaan ihmisen luonto on nyt semmoinen. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Pojat tahtoivat tietää, miksi semmoinen kiiru oli.
"Älkäähän nyt olko siitä millännekään; saatte nähdä kunhan tulemme
Douglaan lesken luokse."
Huck, jota aina tähän saakka oli epäluulolla kohdeltu, sanoi peloissansa:
"Herra Jones, me emme ole tehneet mitään."
Wallisari nauroi.
"Vai niin, minä en ole varma siitä, poikaseni. Minä en ole varma siitä.
Etkös sinä ole lesken kanssa hyvä ystävä?"
"Olen. Hän on varsinkin kohdellut minua aina hyvästi."
"No hyvä, mitä sinä sitten pelkäät?"
Tähän kysymykseen ei Huck ennättänyt saada selville vastausta, ennenkuin jo havaitsi itsensä Tom'in kanssa puukatuksi lesken vieras-huoneesen. Herra Jones jätti kärryt porstuan eteen ja seurasi heitä.
Paikka oli juhlallisesti valaistu, ja kaikki ne, joilla vähänkin oli sanomista kauppalassa, olivat läsnä. Thatcher'in, Harper'in, Rogers'in, täti Polly, Sid, Mary, pastori, sanomalehden-toimittaja ja joukko muita oli siellä, itsekukin parhaissa vaatteissansa. Leski otti vastaan pojat niin sydämellisesti kuin tällaisia olennoita voi vastaan ottaa, sillä he olivat aivan taliset ja saviset. Täti Polly kävi tulipunaiseksi häpeästä, ja rypisti otsaansa sekä puisti päätänsä Tom'in tautta. Kumminkaan ei kukaan kärsinyt niin kuin pojat itse. Herra Jones sanoi:
"Tom ei ollut vielä kotona, niin ett'en luullut häntä löytävänikään; vaan sitten kompastuin hänen ja Huck'in päälle juuri ovellani, ja niin toin heidät tänne suurimmalla kiiruudella."
"Se oli oikein tehty," sanoi leski. "Tulkaat mukanani, pojat."
Hän vei heidät sänkykammariinsa ja sanoi:
"Peskäät ja pukeutukaat nyt. Tässä on kahdet uudet vaatteet — paidat, sukat, kaikki täydellisesti. Ne ovat Huck'in — ei, ei kiittämistä, Huck — herra Jones on ostanut yhden puvun, minä toisen. Vaan ne sopivat teille kummallekin. Pukekaat ne päällenne. Me odotamme — tulkaat sitten alas kuin olette tarpeeksi itseänne siistineet."
Hän jätti nyt pojat yksinänsä.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Huck sanoi:
"Me voisimme kavuta alas, jos meillä olisi nuora. Ikkuna ei ole korkealla maasta."
"Turhaa puhetta. Miksi sinä tahdot kavuta alas?"
"Siksi, ett'en ole tottunut tuollaisiin ihmisiin, ja varsinkin noin suureen seuraan. Minä en voi kärsiä heitä. Minä en tule alas, Tom."
"Ole nyt tuhmuuksia puhumatta! Ei se tee mitään. Minä puolestani en ujostele rahtuakaan. Minä otan sinut suojaani."
Sid astui sisään.
"Tom," sanoi hän, "täti on odottanut sinua koko jälkeen puolen päivän. Mary otti esiin valmiiksi sinun juhlavaattesi, ja kaikki olivat liikkeessä sinun tähtesi. Sanos, tämä tali ja savi eikös se ole sinun vaatteillas?"
"Kuulkaas, Herra Siddy, olkaa hyvä ja hoitakaa omia asioitanne. Vaan minkätähden tämä juhlallisuus on?"
"Se nyt on lesken tavallisia kestiä. Tällä kertaa se on Wallisarille ja hänen pojillensa siitä hyvästä työstä, jonka tekivät hänelle tässä tuonoissa yönä. Pojat — minä voin kertoa teille jotakin, jos tahdotte tietää."
"No, mitä se olisi?"
"Niin, vanha Jones aikoo hämmästyttää ihmisiä täällä tänä iltana, minä kuulin hänen salaisuutena kertovan siitä tätille tänään, vaan minä luulen, ett'ei salaisuudesta ole enää juuri paljon jälellä. Kaikki tuntevat sen — itse leskikin, vaikk'ei ole siitä tietävinänsäkään. Se oli aivan välttämätön herra Jones'elle, että Huck oli täällä — hän ei voinut tuoda esiin tuota salaisuutta Huck'itta, ymmärrättekös?"
Sid hymyili hyvin itserakkaasti.
"Sid, sinäkö se olet, joka olet kielinyt?"
"Oh, ole huoleti siitä, kuka sen on tehnyt! Joku on sen tehnyt, siinä on kaikki."
"Sid, koko kaupungissa ei löydy kuin yksi ainoa henkilö, joka on niin kelvoton, ja se olet juuri sinä. Jos sinä olisit ollut Huck'in siassa, niin olisit sinä hiipinyt pois paikalta, etkä olisi sanonut ristitylle sielulle roistoista mitään. Sinä et voi muuta tehdä kuin ilkeyttä, ja sinä et kärsi muita kiitettävän hyvistä töistä. Tuossa on sinulle — eikä kiittämistä, niinkuin leski sanoo."
Tom antoi Sid'ille useampia korvapuustia, ja auttoi häntä ulos ovesta hyvällä potkulla peräpakaroille.
"Mene nyt alas kaipaamaan tätille, jos tohdit, niin huommenna saat maksun."
Joitakuita minuuttia myöhemmin istuivat lesken vieraat illallispöydän ympärillä, ja tusina lapsia oli istutettu pienempien pöytäin ympärille samassa huoneessa, maan ja ajan tavan mukaan. Kun aika tuli, piti herra Jones pienen puheen, jossa hän kiitti leskeä siitä kunniasta, jonka hän oli osoittanut hänelle ja hänen pojillensa, "vaan," sanoi hän, "täällä on neljäskin henkilö, jonka kainous —"
Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Hän ampui salaisuutensa Huck'in osallisuudesta, tuossa yöllisessä seikassa, niin dramallisella ja juhlallisella tavalla kuin mahdollista, vaan se huomio, jonka se nosti, oli teeskennelty, eikä ollenkaan niin meluava, kuin se muussa tapauksessa olisi voinut olla. Kumminkin näytti leski jokseenkin suurta kummastusta, ja osoitti Huck'ia kohtaan niin paljon ystävyyttä ja kiitollisuutta, että Huck milt'ei unhottanut vaivaansa uusissa vaateisansa, syystä kun nyt joutui kaikkein katseltavaksi ja ylistettäväksi, jota oli aivan mahdotoin kärsiä.
Leski sanoi tahtovansa antaa kodin Huck'ille kattonsa alla ja kasvattaa hänet, ja sitten antaa hänelle rahasumman, jolla voisi alottaa pienen kaupan. Tom'in aika oli tullut. Hän sanoi:
"Huck ei tarvitse rahoja. Huck on rikas!"
Seurue voi niin ja näin pidättää itseänsä naurusta. Vaan äänettömyys oli vähän harmillinen. Tom katkasi sen:
"Huck'illa on rahaa. Te ette ehkä usko sitä, vaan hänellä on jokseenkin paljon. Te ette tarvitse nauraa; luullakseni voin näyttää teille ne. Odottakaahan silmänräpäys."
Tom juoksi ulos. Vieraat katselivat hämmästyksissänsä toisiansa ja heittivät kysyväisiä silmäyksiä Huck'iin, jonka kieli näytti olevan kiini lukittu.
"Sid, mikä Tom'illa taaskin on?" kysyi täti Polly. "Hän — no, minä en koskaan pääse selville hänen kanssansa. Minä en ole koskaan —"
Tom astui sisään, kantaen raskaita säkkiänsä, ja täti Polly ei lopettanut lausettansa. Tom kantoi keltaisen rahan paljouden pöydälle ja sanoi:
"Tuossa — mitä sanoin minä teille? Puolet ovat Huck'in, toinen puoli on minun!"
Jokainen äimistyi niin, ett'ei kyennyt edes huokumaan. Kaikki katsoa tuiottivat, eikä kukaan virkkanut mitään hetken ajalla. Sitten alkoivat he yhdestä suusta pyytää selitystä. Tom sanoi voivansa antaa sen, ja niin tekikin hän. Kertomus oli lavea, vaan kaikin puolin hauska. Kun se oli lopussa, sanoi herra Jones:
"Minä luulin valmistaneeni pienen äkki-ilon täksi illaksi, vaan nyt se ei ole suuresta arvosta. Tuo panee sen kokonaan varjoonsa, sen myönnän." Rahat luettiin. Niitä oli enemmän kuin kaksitoista tuhatta dollaria. Näin suurta summaa ei ollut kukaan läsnäolioista nähnyt samalla kertaa, vaikka useampia henkilöitä oli läsnä, joilla oli kiintonaisissa omaisuuksissa paljon enemmän.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Lukija saa olla aivan vakuutettu siitä, että Tom'in ja Huck'in onnellinen löytö nosti suuren huomion köyhässä ja pienessä Pietarin kauppalassa. Noin suuri summa helisevää rahaa näytti aivan mahdottomalta. Siitä puhuttiin, sitä katsottiin kieroilla silmillä, ja ihailtiin, kunnes monen porvarin päätä alkoi viepottaa tuo terveyttä vahingoittava kiihoitus. Jokaikinen "Kummitushuone" Pietarissa ja sen lähisyydessä olevissa kylissä tutkittiin nyt, lauta laudalta, ja aarteen etsiät niiden perustukset kaivoivat — ei ainoastaan pojat, vaan aika miehetkin — joista jotkut olivat hyvin prosallisia ja jokapäiväisiä. Missä vaan Tom ja Huck näyttäysivät, niin imarreltiin, ja ihailtiin heitä. Pojat eivät voineet muistaa sitä, että heidän muistutuksillansa olisi ennen ollut jotakin arvoa, vaan nyt muistettiin ja kerrottiin heidän sanansa, ja kaikki mitä he tekivät näytti yhdestä ja toisesta syystä olevan merkillistä — he olivat selvään kadottaneet voimansa jokapäivällisissä asioissa sekä töissä että puheissa; paitsi tätä muisteltiin heidän entistä elämäänsä ja havaittiin sen todistavan kummallista omaperäisyyttä. Kauppalan sanomalehti julkaisi palstoissansa poikain elämäkerran.
Douglaan leski otti tallettaaksensa Huck'in rahat kuuden prosentin korolla, ja täti Pollyn pyynnöstä teki tuomari Thatcher samoin Tom'in rahain kanssa. Kummallakin pojalla oli nyt sisääntulot, jotka sanalla sanoen olivat liialliset — dollari joka arkipäivältä, ja puoli dollaria Sunnuntaipäiviltä, läpi vuoden. Juuri niin paljon kuin pappi sai — ei, niin paljon kuin hänelle oli luvattu — sillä tavallisesti ei hän voinut saada niitä sisään. Yhdellä ja yhdellä neljänneksellä dollaria maksoi hyvin tuommoisen pojan ruo'an, huoneen ja koulunkäynnin näinä yksinkertaisina aikoina — ja vieläpä vaatteet ja pesunkin, jos tiukka tuli.
Tuomari Thatcher oli saanut suuret aatteet Tom'ista. Hän sanoi, ett'ei tavallinen poika kuunaan olisi pelastanut hänen tyttöänsä luolasta. Kun Becky, suurimmassa salaisuudessa, kertoi isällensä, kuinka Tom oli ottanut koulussa selkäänsä hänen tähtensä, oli tuomari nähtävästi liikutettu; ja kun tyttö koetti puolustaa tuota suurta valhetta, jonka Tom oli esiintuonut, saadaksensa johdatetuksi rangaistuksen hänen niskoiltansa omille niskoillensa, sanoi tuomari innostuneella äänellä, sen olevan ylevän ja jalon valheen — valheen, joka voipi nostaa ylös päänsä ja kulkea historiassa, yhtä hyvin kuin Georg Washington'in totuus kirveestä. [Tarkoittaa erästä kertomusta Washington'in nuoruudesta. Suomentajan muist.]. Becky'sta näytti isänsä tätä sanoessa paljoa pulskemmalta ja uhkeammalta kuin milloinkaan ennen. Hän meni heti kertomaan tästä Tom'ille.
Tuomari Thatcher toivoi kerran Tom'ista saavansa suuren lakimiehen tai sotilaan. Hän sanoi tahtovansa hankkia Tom'in Kansallis-Sotakouluun, ja sitten maan parhaimpaan lakikouluun, niin että hän olisi valmis ja kelvollinen kumpaan virkaan hyvänsä.
Huck Finn'in rikkaus ja se, että hän oli Douglaan lesken suojeluksen alla, saattoi — ei, viskasi hänet seuroihin, joissa hänen vaivansa olivat aivan kärsimättömät. Lesken palveliat pitivät hänet puhtaana ja siistinä, kammattuna ja harjattuna, ja peittivät joka ehtoo hänet niin puhtaitten lakanain väliin, joissa ei niin likapilkkua löytynyt, jota olisi ystävänänsä voinut painaa sydämeensä. Hänen täytyi syödä veitsellä ja kahvelilla, käyttää salvettia, kuppia ja talrikkia; hänen täytyi lukea läksynsä, käydä kirkossa, puhua niin siististi ja sievästi, että oma kielensä tuntui aivan törkeältä; kääntäyisipä hän missä tahansa, niin tunsi hän itsensä joka haaralta vangituksi sivistyksen siteillä.
Hän kantoi urhoollisesti vaivojansa kolme viikkoa, vaan sitten oli hän eräänä päivänä kadonnut. Kahdeksanviidettä tuntia etsitti leski, joka oli aivan murheissaan, häntä. Yleisö oli suruissansa; häntä etsittiin kukkuloilta ja laaksoista ja hänen ruumistansa harattiin joestakin. Varhain kolmantena aamuna tämän jälkeen meni Tom Sawyer älykkäästi kyllä kaivelemaan tyhjiä aarnia, jotka olivat teurastus huoneen takana, ja yhdestä niistä löysi hän karkurin. Huck oli juuri syönyt eineeksensä joitakuita varastettuja leivoksia ja pötkötti nyt tyytyväisenä tupakoiden. Hän oli pesemätön, kampaamaton ja puettu vanhoihin riekaleihinsa, jotka tekivät hänet ihailtavaksi vapautensa ja onnensa päivinä. Tom ajoi ulos hänet ja kertoi hänelle, minkälaisen levottomuuden hän oli matkaan saattanut ja kehoitti häntä menemään kotia. Huck'in muodolta katosi tuo tyyni levollisuus ja hän muuttui hyvin surulliseksi. Hän sanoi:
"Älä puhu siitä, Tom! Minä olen koettanut, vaan ei se mene; ei se mene, Tom. Ei se sovi minulle; minä en ole tottunut siihen. Leski on kyllä ystävällinen ja hyvä minulle; vaan minä en voi kärsiä tuota puuhaa. Hän pakoitti minua nousemaan ylös joka aamu samalla ajalla, hän pakoitti minua peseytymään ja kampaamaan itseäni, kunnes olin kulua tyhjäksi, ja hän ei antanut minun maata halkoliiterissä. Sitten täytyi minun käydä noissa konnan-vaatteissa, jotka puristavat minut kuoliaaksi; en tiedä mitenhän lienee, vaan minusta tuntuu, niinkuin en voisi hengittää niissä, ja ne ovat niin kauhean hienot ja pulskat, ett'en uskalla istua, maata tai piehtaroida missään. En ole saanut ratsastaa kellarin-ovella — oh, varmaankaan vuosikauteen; minun piti käydä kirkossa, ja hikoilla ja hikoilla — minä en voi kärsiä noita kauniita saarnoja! Minä en saa pyytää siellä yhtään kärpäistä, en purra mälliäni, ja täytyy käydä kengässä koko pyhäpäivä. Leski syö silloin kuin kello soi; menee maata kuin kello soi; nousee ylös kuin kello soi; kaikki on niin säntilleen, ett'ei tavallinen syntinen ihminen sitä voi kestää."
"Vaan niinhän kaikki tekee, Huck."
"Siitä en ole millänikään, Tom. Minä en ole kaikki, ja minä en kestä sitä. Se on aivan kauheata olla noin sidottuna. Ja elatuksensa ansaitsee aivon helposti — minä en ota korkoa ruokatavaroista, jotka saa tuolla tavalla. Niin täytyi minun pyytää lupa, jos tahdoin mennä ongelle, lupa uimaan — lempo vieköön, niin täytyi pyytää lupa kaikkiin. Minä opin puhumaan niin hienosti, että olin aivan onnetoin; minun täytyi mennä joka päivä vinnikammariin noitumaan ja melskamaan saadakseni makua suuhuni, muutoin olisin kuollut, Tom. Leski ei antanut minun tupakoida, ei jurnuttaa, ei haukotella, ei venytellä, eikä ruopia itseäni muitten nähden."
Sitten, erityisellä vihan ja ylenkatseen osotteella:
"Ja, sitten saakeli soikoon, piti hän rukouksia koko ajan. En kuunaan ennen ole nähnyt mokomata akkaa! Sitten täytyi minun tehdä työtä, Tom. Ja paitsi sitä, niin pian kuin koulu aukiaa, pitäisi minun siellä ruveta käymään; vaan sitä en tee, Tom. Tiedätkös mitä? Kun asiat oikein tutkii, niin ei se näy olevan ollenkaan niin hauskaa olla rikassa, kun ihmiset sanovat. Siinä on suru, surun päälle, ja vaivaa yksi toisensa perään, niin että toivoisi olevansa haudassa koko ajan. Nämä vaatteet sopivat minulle, ja tämä aarni sopii minulle, enkä koskaan tule enää jättämään näitä. Tom, minä en koskaan olisi paitsi noita rahoja joutunut tämmöiseen pulaan; ota sinä juuri sentähden minunkin osani ja anna minulle silloin tällöin kymmen-cent'inen — ei usein, sillä minä en pidä muusta kuin semmoisesta, joka on jokseenkin vaikea saada — ja mene sitten lesken luo pyytämään puolestani anteeksi."
"Oh, Huck, sinä tiedät, ett'en voi tehdä sitä. Se ei olisi oikein; ja paitsi sitä, jos jatkat jonkun aikaa tätä uutta elämääsi, niin tulet pitämään siitä."
"Pitämään siitä! Niin — niinkuin tulisin pitämään tulisesta uunista, sittenkuin olisin istunut tarpeeksi kauan sen päällä. Ei, Tom, minä en tahdo olla rikassa, ja minä en tahdo asua noissa hiiden tukahuttavissa huoneissa. Minä rakastan metsää, jokea ja aarniani, ja niissä tulen pysyttelemäänkin. Saakeli! juuri, kun meillä oli pyssyt ja luola ja kaikki valmisna ryöväämään ruvetaksemme, niin piti näitten hiiden tuhmuuksien tulla turmelemaan kaikki tyyni!"
Tom keksi tilaisuuden:
"Vaan, Huck, ei rikkaus estä minua rupeamasta ryöväriksi."
"Eikö! Hurraa siis — vaan onko se oikein, oiken totinen totuus, Tom?"
"Niin totinen totuus, kuin minä tässä. Vaan me emme voi ottaa sinua ryövärijoukkoon, jos et sinä ole siisti, ymmärrätkös?"
Huck'in ilo oli masennettu.
"Etkö sinä voi ottaa minua, Tom? Vaan enkös minä mielestäsi kelvannut meri-rosvoksi?"
"Kelpasit; vaan se on kokonaan toista. Ryöväri on paljoa korkeampi kuin meri-rosvo — tavallisesti. Melkein kaikissa maissa ovat ne hirveän korkeita aatelismiehiä — herttuoita ja senlaisia."
"Kuules, Tom, etkös ole aina ollut siivo minua kohtaan? Et sinä tahdo heittää minua seurastasi, Tom? Et sinä tahdo tehdä sitä, mitä Tom?"
"Huck, en minä tahtoisi tehdä sitä, ja minä en tee sitä, vaan mitä ihmiset sanoisivat? 'Hyi' sanoisivat he, 'Tom Sawyer'in joukko! Paljaita riekaleita jäseninä!' Ja he tarkoittasivat sinua, Huck. Siitä sinä et pitäisi, vai miten?"
Huck oli ääneti vähän aikaa, viimein sanoi hän:
"Hyvä, minä menen takaisin lesken luo kuukaudeksi ja koettelen vielä kerran, jos voin oppia tuohon uuteen elämään, kunhan sinä otat minut rosvojoukkoosi, Tom?"
"Käsi päälle, Huck! Tule nyt, vanha karri, minä pyydän leskeä, ett'ei hän pidä sinua kovin kiinteällä."
"Teetkö sen, Tom, teetkö sen todellakin? Se on 'pulskasti.' Kunhan hän vaan antaisi myöden noissa pahimmissa tapauksissa, niin minä tupakoisin salaisuudessa, kiroileisin salaisuudessa ja koettaisin kestää, vaikka halkeaisin! Milloin aletaan koota joukkoamme ja ruvetaan ryöväämään?"
"Paikalla. Kootaan pojat, ja pidetään receptioni ehkä jo tänä iltana."
"Pidetään mitä?"
"Receptioni."
"Mitä se on?"
"Se on vannoa, kaikissa olla avullinen toisillensa, eikä koskaan ilmoittaa joukon salaisuuksia, vaikka hakattaisiin pieniksi kappaleiksi ja, jos joku vahingoittaa jotakuta joukon jäsentä, niin on hän tapettava ja koko hänen sukunsa."
"Se on hauskaa — se on oikein hauskaa minusta, Tom!"
"On se, ole varma siitä. Ja vala on tehtävä puolen yön aikana, jylhimmällä ja kauhemmalla paikalla kuin löytyy — kummitushuone on paras, vaan ne ovat nyt kaikki hajoitetut."
"Vaan puolen yön aika on hyvä kaikissa tapauksissa, Tom."
"On kyllä. Ja vala on tehtävä ruumiin-arkun kannella ja nimet kirjoitettavat verellä."
"Tuo nyt on jotakin! Oh se on tuhannen kertaa pulskempaa, kun merirosvona olo. Minä olen lesken luona, kunnes kaadun, Tom; ja jos minusta tulee oikein aika ryöväri, ja kaikki ihmiset puhuvat minusta, niin luullakseni, saa hän olla ylpeä siitä, että on nostanut minut loasta."
Loppulause.
Näin loppuu tämä historia. Kun tämä on ainoastaan pojan historia, niin on sen loppuminen tähän, kertomusta ei voisi jatkaa paljon pidemmältä, ennenkuin siitä tulisi kertomus miehestä. Jos romaanin kirjoittaa täysikasvuisista ihmisistä, niin tietää hyvin mihin on lopetettava — se on, siihen, kun tulevat naimisiin; vaan kun lapsista kirjoittaa, niin on lopetettava siihen, jossa paraiten sopii.
Useammat niistä henkilöistä, jotka tulevat esiin tässä kirjassa, elävät vielä kunnioitettuina ja onnellisina. Ehkä joskus sopii ottaa nuorempani historia uudelleen katseltavaksi, saadaksemme tietää, minkälaisia miehiä ja naisia heistä on kasvanut, jonkatähden lienee parasta, ett'ei virkkaa nyt mitään tästä osasta heidän elämässänsä.