YHDEKSÄS LUKU.
Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä. Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt, ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala raksutus Tom'ia kamoittaa — se merkitsi, että jonkun päivät olivat luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut. Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan; minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.
Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut lukea, jos olisi ollut päiväkin.
Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät, ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.
Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:
"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"
"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu siltä?"
"Niin on, hyi!"
Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät tätä kysymystä. Tom sanoi:
"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"
"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."
Tom, hetken äänetönnä oltuansa:
"Toivoisin sanoneeni Herra Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."
"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."
Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:
"Sssi —"
"Mitä se on Tom?"
Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä sydämellä.
"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"
"Minä —"
"Tuolla! Nyt kuulet!"
"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?
"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"
"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua tänne tuloani."
"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään. Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät huomaakaan meitä."
"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."
"Kuule!"
Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.
"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"
"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"
Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:
"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom, me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"
"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' —"
"Sssi —"
"Mitä nyt Huck?
"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."
"Älähän — onko se totta?"
"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa — kirottu, vanha juoppolalli!"
"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."
"Niin on — vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne tekevät?"
Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien piilo-paikasta.
"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.
Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen kädellänsä.
"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä silmänräpäyksessä hyvänsä."
He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun, ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle. He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään, ja sanoi:
"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."
"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.
"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun edeltä käsin, ja minä maksoin sen."
"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe, lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä. Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun käyminen tilin tekoon, ymmärrätkös sen!"
Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti veitsensä ja ärjäsi:
"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.
Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri sanoi itsekseen:
"Se tili on tehty, lempo vieköön!"
Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle ruumiin-arkulle. Kolme — neljä — viisikin minuuttia kului; Potters alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.
"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.
"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta liikutuksetta.
"Miksis teit tämän?"
"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät puhdista ketään."
Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.
"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni — pahemmin kuin alkaessa. Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos nyt minulle, Joe — vilpittömästi sä vanha kumppani — teinkö minä tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh, se on kauheata — ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."
"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen, sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin rautakanki tähän saakka."
"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen, vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka kellenkään tästä, sanos Joe?"
Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan eteen.
"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no — se nyt on niin varma lupaus kuin mies miehelle voi antaa."
"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime hetkenänikin."
Potters alkoi itkeä.
"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."
Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:
"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta — pelkuri!"
Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä, peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.
KYMMENES LUKU.
Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan heille siivet.
"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!" kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."
Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä hitaammin, ja Tom kuiskasi:
"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"
"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku hirtettäväksi."
"Luuletkos niin, todellakin?"
"Oh, minä tiedän sen, Tom."
Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:
"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"
"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."
"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"
"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.
Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."
Tom ei virkkanut mitään — hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten kuiskasi hän:
"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"
"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"
"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"
"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"
"Ja kuulepas — ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"
"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin, ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän, eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."
Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:
"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"
"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules nyt, Tom, vannokaamme toisillemme — se pitää meidän tehdä — vannoa, ett'emme puhu tästä mitään."
"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että me —"
"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa, vähäpätöisissä asioissa — varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat pihtiin — vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla kirjallisesti, ja verellä."
Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:
Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat
Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:
"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla
Espanian-viheriää."
"Mitä se on Espanian-viheriä?"
"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat nähdä."
Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.
Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin poisviskattuna.
Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet sitä.
"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta — aivan aina?"
"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä mitään. Me kuolisimme tielle — joko olet unhottanut sen."
"Niin kai se sitte lienee."
He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri ulkopuolella — noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.
"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.
"En tiedä — tirkistäs raosta. Sievään!"
"En, tee se sinä, Tom!"
"En minä uskalla — en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"
"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"
"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja, niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli koiransa oli Bull Harbison.]
"Oh, sepä oli hyvä — minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä, että se oli vieras ja tuntematoin koira."
Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.
"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.
"Pilkistäs, Tom!"
Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:
"Oh, Huck, se on tuntematoin koira."
"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"
"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin — me olemme juuri vierekkäin."
"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin syntinen."
"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut — vaan ei, minä en luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta, niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi kuin nyt olen tässä."
Tom alkoi itkeä tihuttaa.
"Sinäkö kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun rinnallani. Voi, hyvä Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan niin hyvät toiveet kuin sinulla."
Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:
"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi selkänsä meille!"
Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.
"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon piski! Katsoiko se ennen tänne päin?"
"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt tarkoittaa?"
Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.
"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.
"Se on niinkuin — kuin sika röhkisi. Ei — siellä on joku, joka korsnaa."
"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"
"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu. Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon, kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."
Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.
"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"
"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"
Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä; vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen! He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin, nokka taivasta kohden.
"Ooh, Jesus siunatkoon, se on häntä kuin se tarkoittaa!" huudahti kumpikin poika samalla kertaa.
"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja siellä ei ole vielä ketään kuollut."
"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön takassa?"
"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo parempana."
"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin tuonlaiset asiat, Huck."
Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.
Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän oli valvonut noin tunnin ajan.
Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu — rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois; hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.
Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään. Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja että häneen luotettiin aivan vähän.
Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut, ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen, ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin selän.
YHDESTOISTA LUKU.
Vähää ennen puolista levisi tuo kauhistava uutinen sähkön nopeudella ympäri kaupunkia. Tuota silloin vielä aavistamatonta, sähkölankaa ei tarvittu — sillä viesti vieri kumminkin aivan yhtä nopeasti kuin jos sähkölanka olisi ollut. Luonnollisesti antoi opettaja vapauden oppilailleen iltapäiväksi; koko kaupunki olisi pitänyt sitä kummana, jos hän ei olisi niin tehnyt. Verinen veitsi oli löydetty juuri murhatun vierestä ja tämän oli joku tuntenut Muff Potters'in veitseksi — niin kerrottiin. Ja vieläpä sanottiin että eräs myöhästynyt kaupunkilainen oli tavannut Muff Potters'in peseymässä sivu-joen rannalla noin yhden tai kahden aikana aamuisella, ja että Potters nähtyänsä hänet oli lähtenyt pakoon — epäiltäviä kohtia, varsinkin peseytyminen, joka ei juuri kuulunut Potters'in tapoihin. Sanottiin myöskin että tätä "murhaajaa" oli jo etsitty ympäri kaupunkia (yleisö ei juuri pidä pitkiä tutkinnoita, ennenkuin jo tuomio on valmis), vaan hän oli kadonnut. Ratsastajia oli laitettu joka haaralle, ja yli-tuomari (sheriffi) oli vakuutettu siitä, että hän saavuttaisi hänet ennen iltaa.
Koko kaupunki oli matkalla hautausmaalle. Tom'in sydän-suru hävisi, ja hän liittyi matkueesen, ei sentähden ett'ei hän olisi mieluukkaammin mennyt mille muulle haaralle hyvänsä, vaan sentähden että kamala ja selittämätön lumous veti häntä sinne. Tultuaan tälle hirvittävälle paikalle, pujotteliin hän, pieni kuin oli, ihmisjoukon läpi ja näki tuon inhoittavan näön. Hänestä tuntui ikäänkuin miehen ikä olisi kulunut siitä, kuin viimeksi oli ollut tällä paikalla. Joku, näpisti häntä käsivarteen. Hän kääntyi ympäri ja silmänsä sattui Huckleberry'yn. He vilkasivat kumpikin ympärillensä arvellen jonkun havainneen jotakin heidän silmäyksissänsä. Vaan kaikki puhuivat, ja koko heidän huomionsa oli kiinnitetty tuohon kauheaan näköön edessänsä.
"Miesparka!" "Nuorukaisraukka!" "Tämä on hyvä varoitus kaikille ruumiin rosvoille!" "Muff Potters tulee kiikkumaan hirressä tästä, jos he vaan saavat hänet kiini!" Tämä oli yleisesti puheen sisällys, vaan pappi sanoi: "Tässä nähdään Jumalan rankaiseva käsi."
Yhtäkkiä alkoi Tom vapista kiireestä kantapäähän saakka, sillä hän sattui viskaamaan silmänsä Indian-Joen elottomille kasvoille. Samalla alkoi joukko hoippua ja puukkiloida, ja ääniä kuului:
"Tuossa hän on! Tuossa hän on! Hän tulee itse!"
"Kuka? Kuka?" kysyi parikymmentä ääntä.
"Muff Potters!"
"Katsos, hän seisattuu! Olkaa varuillanne, hän kääntyy takaisin!"
"Älkää päästäkö häntä pakoon!"
Ihmiset puun oksilla Tomin pään päällä sanoivat, että hän tahtoi paeta — hän näytti vaan epäilevän ja sekautuneen näköiseltä.
"Hävytön uskaliaisuus!" sanoi muuan ympärillä seisojista; "hän tahtoi tulla tyynesti katselemaan työtänsä — eikä odottanut tapaavansa seuraa."
Ihmisjoukko avasi tien yli-tuomarille, joka mahtavan näköisenä tuli taluttaen Potters'ia. Miesparan muoto näytti laihtuneelta, ja hänen silmistänsä loisti pelko. Kun hän seisoi murhatun ääressä, vapisi hän kuin haavanlehti, hän peitti naamansa käsiinsä ja purskahti itkuun.
"Minä en ole tuota tehnyt", nyyhki hän! "en, niin totta kuin olen tässä, ole tuota tehnyt."
"Kukas sitä on sanonut?" kuului eräs ääni.
Tämä näytti sattuvan. Potters paljasti silmänsä ja katseli ympärilleen patetisella toivottomuudella. Hän havaitsi Indiani-Joen, ja sanoi:
"Oo, Indian-Joe, sinä lupasit, ett'et koskaan —"
"Onko tämä sinun veitsesi?" kysyi yli-tuomari, näyttäen sitä hänelle.
Potters olisi kaatunut, jos ei joku olisi ottanut vastaan, ja antanut hänen hiljalleen painua maahan. Sitten sanoi hän:
"Joku sisällinen ääni sanoikin minulle, että jos en kävisi veistä hakemassa —"
Hän vapisi; sitten viittasi hän voimattomalla kädellään, ikäänkuin että hän oli voitettu, ja sanoi:
"Kerro, Joe — kerro koko asia — ei tässä enää kielto auta mitään."
Huckleberry ja Tom seisoivat katsoa tuiottaen äänetöinnä, kun tuo kovasydäminen valehtelia lateli selityksen, ja he odottivat joka silmänräpäys että Jumala, vaikka taivas oli kirkas ja selkeä, lähettäisi salaman hänen päähänsä, ja kummastelivat kun se niin kauan viipyi. Ja kun hän vielä lopetettuaan aina edelleen seisoi tervennä ja raitisna, sammui ja katosi heissä kokonaan tuo kiihtynyt halu rikkomaan valaansa pelastaaksensa tuota petettyä miesparkaa, sillä se oli aivan silminnähtävä asia, että tämä rikkoja oli myönyt sielunsa perkeleelle, jonka tähden tällaisen ihmisen kanssa ei ollut hyvä antautua asioihin.
"Miks'et sinä paennut? Miksi sinä tulit tänne takaisin?" kysyi joku.
"Minä en voinut — en voinut", vaikeroi Potters. "Minä koettelin paeta, vaan minusta tuntui, ikäänkuin en pääsisi muualle kuin tänne." Hän alkoi uudelleen itkeä pursuta.
Indian-Joe todisti, joitakuita minuutia myöhemmin, valan uhalla, ruumiin tarkastuksessa, yhtä tyynesti kuin ennenkin aivan samalla tavalla; ja pojat nähdessään, ett'ei salama nytkään taivaasta tullut, vahvistuivat siinä uskossaan, että Joe oli myönyt itsensä perkeleelle. Hän oli nyt heidän silmissänsä tullut kaikkein surkuteltavimmaksi olennoksi, jonka he olivat nähneet, jonka tähden he eivät voineetkaan kääntää silmiänsä hänestä. Sydämessään päättivät he illoin pitää häntä silmällä, jos tilaisuus niin myönsi, saadaksensa edes vilaukselta nähdä hänen julmaa mestariansa.
Indian-Joe oli avullisna nostamassa ruumista kärryille poisvietäväksi; ja kuiskeita kuului tuosta peljästyneestä joukosta, että haavasta juoksi verta. Pojat luulivat tämän onnellisen sattumuksen vetävän epäilykset oikealle haaralle, vaan he pettyivät; sillä useampi kuin yksi kyläläisistä huomautti:
"Muff Potters ei ollut kolmeakaan jalkaa paikalta tämän tapahtuessa."
Tom'in hirvittävä salaisuus ja arka omatunto häiritsivät tämän jälkeen enemmän kuin viikonajan hänen untansa öillä, niin että Sid eräänä aamuna sanoi aamiaista syödessä:
"Tom, sinä heitteleit ja puhut unissasi niin, ett'en minä saa nukkua yökausiin."
Tom vaaleni ja alkoi katsella alaspäin. "Se on paha merkki", sanoi täti
Polly totisena. "Mitä sinulla on omalla tunnollasi, Tom?"
"Ei tietääkseni mitään." Vaan pojan käsi vapisi niin, että hän läikytti kahvia kupistansa.
"Ja sinä puhut semmoisia hullutuksia", sanoi Sid. "Toissa yönä huusit sinä. 'Se on vertä, se on vertä, se juuri on sitä kun se on!' Sinä hoit sitä useampia kertoja. Ja sinä sanoit: 'Älä nyt minua vaivaa noin — minä kerron kaikki tyyni.' Kerron mitä? Mitä sinulla on kerrottavaa?"
Maailma musteni Tom'in silmissä. Vaikea on sanoa, mitä nyt olisi voinut tapahtua, vaan kaikeksi onneksi katosi kaikki suru täti Pollyn silmistä, ja hän tuli Tom'in avuksi tietämättänsä. Hän sanoi:
"Ooh! Se on tuo hirmuinen murha. Minäkin uneksin siitä melkein joka yö.
Välistä uneksin niinkin kuin itse olisin sen tehnyt."
Mary sanoi, että häntäkin vaivasi samallaiset kelvottomat unet. Sid näytti tyytyvän tähän selitykseen. Tom meni pois niin sievään kuin mahdollista, valitti koko seuraavan viikon hammastautia, ja pani kasvonsa kääryihin joka ilta. Hän ei tiennyt, että Sid vahtasi häntä joka yö, otti usein pois kääreet, ja sitten nojautuen kyynäspäilleen kuunteli pitkät ajat kerrassaan, ja pani kääreet sitten paikoilleen. Tom'in sielun voimat heikkenivät heikkonemistaan, ja hammastaudille, joka alkoi käydä tukalaksi, annettiin jäähyväiset. Jos Sid'in todellakin onnistui saada jotakin selvää Tom'in sekaisista puheista, siitä hän ei puhunut kellenkään, vaan piti sen salassa. Tom'ia vaivasi kovin se, että hänen koulukumppaninsa eivät tahtoneetkan heretä tarkastelemasta kuolleita kissoja, koska he aina tällä tavoin muistuttivat häntä murheistansa. Sid havaitsi, ett'ei Tom ollut enää kaupungin lääkärinä näissä tarkastuksissa, vaikka hän ennen aina oli ollut johdattajana niitä uusia vehkeitä vaan tuli esiin, tarkkasi myöskin, ett'ei Tom koskaan ruvennut vieraaksimieheksi — ja se oli kummallista. Sid näki kyllä senkin, että Tom inhosi tällaisia tarkastuksia ja koetti karttaa niitä kun vaan voi. Sid'ia kummastutti, vaan hän ei virkkanut mitään. Vähitellen kävivät tarkastukset kumminkin vanhaksi ja herkesivät niinmuodoin vaivaamasta Tom'in omaatuntoa.
Joka tahi joka toinen päivä meni Tom tänä ikävänä aikana, kun vaan sai tilaisuutta, tuon pienen kallerilla varustetun vankihuoneen ikkunan taakse, ja antoi "murhaajalle" niitä pieniä nautinto-aineita, joita hän voi saada käsiinsä. Vankihuone oli pieni vähäpätöinen tiilistä suolle rakennettu luola kauppalan ulko-reunassa, jolle ei kustannettu minkäänlaista vartiaa; sillä siinä oli aivan harvoin asukkaita. Nämä lahjat rauhoittivat jokseenkin Tom'in omaatuntoa. Kauppalan asukasten teki hyvin mieli tervaamaan ja höyhenissä ryvettämään Indian-Joe'a, ja asettamaan häntä kahan-reisin ratsastamaan aidalle ruumiin-rosvoamisesta, vaan hänen luonteensa oli niin julma, ett'ei koko kauppalassa löytynyt ketään, joka olisi uskaltanut ruveta asian edusmieheksi, ja niin se jäi silleen. Hän oli varovasti kyllä kummallakin kertaa alkanut todistuksensa paininlyönnistä, puhumatta mitään ruumiin varkaudesta, joka oli tapahtunut sitä ennen; sentähden pidettiin se parhaana, ett'ei tästä asiasta tällä kertaa puhuttaisi mitään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa, oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa. Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi! Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta. Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut, jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa Gileadin balsami valhepuvussa.
Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin, ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan, ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja, niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."
Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut. Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.
Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys" oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.
Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid, niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä. Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin permannossa.
Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa, ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:
"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."
Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.
"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."
Pekka oli varma tarpeestansa.
"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."
Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi lattialla nauruun pakahtumaisillaan.
"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"
"En minä tiedä", läähätti poika.
"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin menettelemään?"
"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin, kun ne ovat lystissään."
"Vai niin, sinä tiedät sen?"
Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.
"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."
"Sinä luulet?"
"Niin luulen, täti."
Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon. Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta — korvasta — ja napsautti hyväsesti kalloon sormistimellansa.
"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"
"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan — kun sillä ei ole tätiä."
"Kun sillä ei ole tätiä! — pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"
"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"
Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi lauhalla äänellä:
"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."
Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin hänen silmistänsä.
"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa —"
"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."
Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin pälyivät — pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa, kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle" kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään — teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä. Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin — tyttö kääntyi nenä pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät sen sukkeluutena — aina näyttäytyä."
Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja kukistettuna.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista — miks'eivät tekisi sitä? Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan, saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä — se oli kovaa, vaan se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi hänen kärsiä — vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa, Joe Harper — synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.
Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.
Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.
Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla, josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto, joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi. Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää. Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita, joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla — joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut, taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet "uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."
"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi eräs varova ääni:
"Kuka siellä?"
"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."
"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut nämä nimitykset halu-kirjastaan.
"Hyvä, sanokaat tunnussana."
Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:
Vertä.
Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui, nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat sitä kulkiessa.
Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin tällä ajalla. He näkivät tulta tuikkavan eräällä suurella lautalla noin sata kyynärää heistä, hiipivät salaa sinne ja ottivat kekäleen. Tästä tekivät he suuren asian, sanoen vähä väliin "ssi;" seisottuivat yht'äkkiä sormi huulilla, tavoitellen toisella kädellään olematonta tikarin päätä, jakelivat käskyjänsä, uhkaavilla kuiskutuksilla, "työntää tikari päätä myöten viholliseen" jos se liikahti, "sillä kuollut ei ilmaise mitään." He tiesivät hyvin kyllä että kaikki lauttamiehet olivat kauppalassa joko huvittelemassaan tai muona varain ostossa, joka ei kumminkaan ollut kyllin tehokas syy estämään heitä käyttäymästä merirosvojen tavalla.
Kohta tämän jälkeen työnsivät he lautan vesille: Tom oli päälikkö, Huck hoiti perä- Joe keula-puolta. Tom seisoi keskellä laivaa, katsellen altakulmin ja kädet ristissä ryntäillä, ja jakeli siitä käskyjänsä matalalla ja totisella äänellä.
"Kääntäkäät laiva tuuleen!"
"Tehty, katteini!"
"Suoraan ulos, suoraan u-u-u-los!"
"Suoraan ulos se oli, katteini!"
"Laske laiva aste myötätuuleen!"
"Aste myötätuuleen se oli!"
Koska pojat hiljalleen työntelivät lauttaa keskelle jokea, niin olivat nämä käskyt ainoastaan näön vuoksi, joilla ei siis ollut minkäänlaista merkitystä.
"Kuinka paljon on meillä purjeita ylhäällä?"
"Iso-purje, huippu-purje ja tuulen-halkaisia, herra katteini!"
"Prammi-purje ylös! Mastoihin puoli-tusinaa teistä; levittäkää alin raakapurje etumastossa! Sukkelat liikkeet!"
"Kaikki tehty, katteini!"
"Märsy ylös! Kiinittäkäät ja kääntäkäät purjeet! Noin poikaseni!"
"Kaikki tehty katteini!"
"Peräsin tuulen alle — purjeet pingalleen vasemmalla puolen! Valmiit kääntämään! Vasemmalle, vasemmalle! Nyt poikaseni! Ja valmiit olimme! Suoraan eteenpäin!"
Lautta kulki hiljalleen keskelle virtaa: pojat käänsivät nokan matkan mukaan ja alkoivat soutaa. Vesi joessa oli jokseenkin alhaalla, jonkatähden se ei juossutkaan kiivaammin kuin pari penninkulmaa tunnissa. He puhuivat tuskin sanaakan seuraavan neljännes tunnin ajalla. Nyt kulki lautta ulohtaalla olevan kauppalan sivuitse. Pari tai kolme tuikkavaa kynttilää näyttivät missä se oli — toisella puolen tuon epä-määräisen, avaran tähdillä valaistun vedenpinnan — rauhallisesti lepäävänä ja tietämötöinnä tuosta suuresta tapauksesta, joka nyt tapahtui. Musta-Kostaja seisoi edelleen liikkumatoinna, kädet ristissä ryntäillä, heittäen "viimeisen silmäyksen" niille paikoille, joilla hän oli nauttinut ennen paljon iloa, vaan viimeisinä aikoina paljon suruakin ja toivoi että tyttö nyt näkisi hänet tuolla myrskyisellä merellä käyvän pelkäämättä, hymyhuulin, vaaroja, kuolemaa ja kovaa kohtaloansa kohden. Se ei kovin vaivannut hänen mielikuvitustansa, muuttaa Jackson'in saari kauppalan näkyvistä, ja niin katsoi hän vielä kauppalaan viimeisen kerran muserretulla vaan kumminkin tyytyväisellä sydämellä. Toisetkin merirosvot heittivät sille viimeisen silmäyksen; ja katselivat sitä niin kauan, että olivat mennä sivu saaren. Vaan he keksivät vaaran ajoissa, ja jouduttautuivat välttämään sitä. Noin kello kahden aikana aamuisella tarttui lautta luodolle, parisataa syltä saaren yläpuolella, josta he polkkasin kantoivat tavaransa maalle. Lautalla oli vanha purje riekale, tämän ottivat he, ja laativat siitä jonkinlaisen teltan, kalujen suojaksi; itse tahtoivat he maata paljaan taivaan alla hyvällä säällä, niinkuin ainakin lainrikkojat.
He tekivät tulen metsään suuren hirren viereen, noin kaksi tahi kolmekymmentä askelta rannalta, keittivät sitten paistinpannussansa vähän sianlihaa illalliseksi, ja käyttivät samalla puolet maissi-jauhovarastostansa. Tällainen vapaa kestitsiminen, tutkimattoman ja asumattoman saaren immellisissä metsissä tuntui heistä hyvin hauskalta, ja he päättivät, ett'eivät enää kuunaan palajaisi sivistyksen seutuville. Tuo leimuava tuli valaisi heidän muotonsa, ja heitti punertavan valonsa noille patsaan muotoisille puunrungoille heidän metsä-tempelissänsä, ja tuolle välkkyvälle vihannuudelle ja metsissä kasvaville viinaköynnöksille. Kun viimeinen kimpale murakkaa läskiä oli syöty, ja maissi-puuro kaikki sisään ahdettu, vetäytyivät pojat nurmikolle tyytyväisinä. He olisivat kyllä löytäneet viileämmänkin paikan, vaan he eivät tahtoneet menettää niin romantillista nautintoa, kun paistauminen tulen ääressä oli.
"Eikös tämä ole pulskaa?" sanoi Joe.
"Tämä nyt on jotakin," sanoi Tom.
"Mitähän muut pojat sanoisivat, jos näkisivät meidät?"
"Sanoisivat? Oh he antaisivat vaikka päänsä, kun vaan saisivat olla mukana — eikö niin Hucky?"
"Niinpä luulen," sanoi Huckleberry; "minä puolestani olen tyytyväinen. Minä en halua parempaa kuin tämä. Tavallisesti en saa milloinkaan kyllältä ruokaa — ja täällä ei voi kukaan tulla potkimaan ja haukkumaan onnetointa."
"Tämä on juuri minun elämääni tämä," sanoi Tom. "Täällä ei tarvitse nousta varhain aamuisilla ylös, ei mennä kouluun, ei peseytyä, eikä muuta semmoista jonkin joutavaa. Merirosvolla, näet sä Joe, ei ole niin mitään tekemistä, kun hän on maalla, vaan erakon, hänen täytyy rukoilla koko joukko rukouksia, ja toisekseen mitä iloa hänellä on, kun hän on noin yksinään."
"Niin, niin se on," sanoi Joe, "vaan tuota en tullut tarkemmin ajatelleeksi. Nyt, kun olen kokenut, tahdon paljoa ennemmin olla meri-rosvona."
"Nykyaikana, ymmärrätkös," sanoi Tom, "ei kansa juuri enää pidä erakoista, niinkuin ennen, vaan merirosvo on aina kunnioitettava. Erakon täytyy aina maata kovimmalla paikalla kuin löytää, ja käydä puettuna säkissä ja tuhassa, ja seista sateessa, ja — —"
"Minkätähden hänen täytyy käydä puettuna säkissä ja tuhassa?" kysyi
Huck.
"Minä en tiedä. Vaan niin täytyy heidän tehdä. Erakkojen aina niin. Sinäkin saisit tehdä samoin, jos olisit erakko."
"Lempo vieköön, vaan sitä en tekisi," sanoi Huck.
"Vai niin, mitäs tekisit?"
"Enpä tiedä. Vaan niin en tekisi."
"Vaan Huck, sinun täytyisi. Mitenkäpä siitä pääsisit?"
"Oh, minä en sietäisi sitä. Minä juoksisin tieheni."
"Juoksisit tiehesi! Sinustapa juuri tulisi siro, vanha erakko-retkale.
Sinusta tulisi koko erakkosuvun häväistys."
Puna-Käsi ei vastannut tähän mitään, ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiä toimia. Hän herkesi juuri kovertamasta erästä maissi-putkea, johon hän nyt pisti oljen varreksi, täytti sen tupakilla, pisti hiilen sen nenään ja alkoi puhallella hajahtavia haikuja; hän oli runsaan tyytyväisyyden täydellä kukalla. Toiset merirosvot kadehtivat hänen vaikutuksen tekevää pahettansa ja päättivät hiljaisuudessa niin pian kuin mahdollista saavuttaa sen. Huck sanoi nyt:
"Mitä on merirosvoilla tekemistä?"
"Oh, heillä on hupainen pitkin matkaa — ryöstävät ja polttavat laivoja, ottavat rahat ja kaivavat ne semmoisille kamaloille paikoille saarellansa, joissa metsä-peikot ja muut kummitukset varjelevat niitä, ja tappavat kaikki laivoilla — antavat heidän juosta yli lankun."
"Ja naiset kulettavat he saarelle", sanoi Joe; "naisia he eivät tapa."
"Niin", myönsi Tom, "naisia he eivät tapa — siihen ovat he kovin jalomielisiä. Ja naiset ovat myös aina kauniita."
"Ja niin pulskat vaatteet kun niillä sitten on! Ajatteles! Paljasta kultaa, hopeaa ja timantia", sanoi Joe innoissaan.
"Kellä?" kysyi Huck.
"Merirosvoilla."
Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.
"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita vaatteita kuin nämä."
Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.
Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät niiden yli — vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat. He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran anastaminen oli selvää varkautta — joka muutamassa Raamatun käskyssä oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.