language: Finnish

TONI

Alkuperäinen kertoelma

Kirj.

Thilda [Thilda Cederwaller]

Tampereella, Hj. Hagelberg, 1885.

1. Luku.

Oli eräs syyskuun pilvinen päivä. Myrsky oli äsken tau'onnut, mutta rauhaton meri lähetti vielä kuohuvia laineitansa särkkien yli ja väliin, kaikki asukkaat Rabensteinin ympärillä olivat liikkeellä, sillä myrsky oli ajanut suuren laivan hiekkasärkälle, johon aallot sen olivat kohta hajoittaneet murskaksi. Kaikki apu näytti enää mahdottomalle. Kuitenkin nähtiin eräs kalastajavenhe hiljaan ja vaivaloisesti pyrkivän vaahtoisten aaltojen poikki särkyneesen laivaan. Kreivitär, joka nyt seuroinensa asui linnassa, jossa äsken nähty haaksirikko oli kaikkia säikyttänyt ja pannut surkuttelemaan onnettomia, oli luvannut palkinnon jokaisesta ihmishengestä, joka sieltä voitaisiin pelastaa. Tämä palkinto kiihoitti kalastajain intoa. Mutta raivoinen meri uhkasi tehdä kaikki yritykset mitättömiksi. Viimenkin oli pelastusvenhe saavuttanut särkyneen laivan, jota aaltojen tyrskyt yhä pieksivät hiekkasärkkiä vastaan. Kaikki apu näytti jo myöhäiseltä. Laiva oli tyhjä ja autio; kajuutit ja hytit olivat täynnä vettä, mastot ja purjeet puoleksi haudatut särkän hiekkaan. Ainoastaan hengen määrällä saattoi päästä laivan kappaleille. Uskaliaat ja tottuneet kalastajat eivät pelänneet mitään. Vaahtoiset aallot, joiden kanssa he olivat tottuneet taistelemaan, eivät näyttäneet ryhtyvän heihin. He olivat kuin lentävät kajavat pian tutkineet jokaisen loukon. Se ylpeä laiva, joka äsken oli kyntänyt aaltoista vettä, oli syrjällään hiekassa, se oli keskeltä taittunut: ja yksi sen puoliskoja ajettu korkealle särkälle, jossa aallot sitä heiluttivat. Aaltojen kohina ja laivan kappaleiden kolke oli ainoa ääni, joka sieltä kuului, kaikki oli muutoin kuolevan hihaisuutta. Vihdoin kajahti kohinan seasta iloinen ääni; toinen pelastajoista huusi: "ihminen, ihminen!" Erään kajuutan nurkassa oli löydetty ihmishaahmo, kuolleena — ei, ehkä vielä elävänä, sillä hänen lämmin ruumiinsa ilmaisi hänessä vielä olevan henkeä, tahi jos hän oli kuollut, niin se oli tapahtunut aivan äsken. Ruumis vedettiin esiin ja vimin pelastusvenheesen. Se näytti olevan nuori tyttö. Pelastajat käärivät hänen kuiviin ja lämpöisiin kääreihin ja lähtivät löytöinensä heti soutamaan maalle.

"Minä luulen, Juho", sanoi vanhempi miehistä, "etemtne tänään tule saaliistamme juuri rikastumaan, käyttäkööt hänen armonsa, kreivitär, vaikka kaikki tohtorinsa ja hyvät hoitonsa; kuollut on aina kuollut."

"Oi, isä", vastasi nuorempi kalastaja, "ainakin kreivitär meidän vaivamme palkitsee, ja muutoin, eihän tämä nainen vielä liene kuollut, ja silloin se on tohtorin asia eikä meidän."

"Tohtorinko?" sanoi isä, "juuri kuin hän voisi antaa henkeä hukkuneelle ihmiselle! Onko hän jo parantanut ruhtinattaren, jota hän jo on pian vuosikauden rohdoillansa juottanut ja laastaroinut. Hän toi muka hänet tänne hengittämään meri-ilmaa, juuri kuin ihminen sillä voisi elää. Kuoleehan täälläkin meri-ilmassa kaikki kuin kaupungissakin."

"Mutta sanoihan äiti, jota taanoin kaloja linnaan vei, ruhtinattaren jo olleen paremman."

"Sen parempi. Soisinhan minä tuohonkin kurjaan henkeä saatavan, kunhan sen sitte vaan elättäisivät. Hän on varmaan kadottanut kaiken omaisuutensa ja nyt täällä, vieraassa maassa"…

"Hoh, hoh!" huokasi poika. "Ei paljaasta elämästä suuresti kiitetä, jos ei ole millä sitä ylläpitää. Vaan katsos, isä, millaiset hienot kädet, ei niillä työtä näytä tehdyksi."

"Sinä puhut hyvin typerästi, poika. Onhan töitä, jotka eivät käsihin tartu. Mutta yhtä kaikki; me viemme tuon saaliimme nyt linnaan ja saamme sieltä luvatun palkinnon. Muusta pitäkööt huolen siellä?"

* * * * *

Rabensteinin vanha ravistunut linna oli äsken uudelleen elpynyt. Sen loiston aika jo oli kyllä ammoin ohitse, mutta sen sisäpuoli ei ollut vielä niin rappiotilassa kuin se ulkopuolisesti näytti. Sen terveellinen asema meren rannalla oli saattanut sen nyt asunnoksi sairaalle Antonia-ruhtinattarelle, jonka sielläoloa ja hänen suurta huviseuraansa varten se oli huolellisesti korjattu ja kaikin puolin uudistettu. Ruhtinattaren tohtori oli kuitenkin pian lähettänyt tiehensä suurimman osan joutilasta hoviseuruetta ja pidättänyt vaan potilaalleen tarpeellisimmat palvelijat. Siten olisi linnassa ollut tilaa kyllältä koko laivaväestölle, jos kalastajat olisivat sen onnistuneet pelastaa.

Kreivitär, linnan nykyinen emännöitsijä, tuli siis hyvin murheelliseksi, nähdessään kun kalastajat toivat hänelle vaan yhden ainoan pelastetun laivasta, jonka onneton hukkuminen linnan edustalla oli aamulla säikyttänyt kaikki tämän rauhallisen linnan asukkaat ja, mikä pahempi, vaikuttanut syvän liikutuksen linnan korkeaan potilaasen.

Kokeneen lääkärin hoito sai vihdoin henkiin sen jo pian jäähmettyneen pelastetun naisen, mutta se onnetoin tila, jossa hän oli tuntikausia saanut olla, elämän ja kuolevan välillä, oli niin heikontanut hänen voimansa, ettei vielä ollut mitään vakuutta jäisikö hän eloon, vai nukkuisi jälleen mitään tietoa vielä ei voitu saada ken ja mistä tuo pelastettu nainen oli. Tainnuksista virvottuansa hän oli kohta nukkunut syvään horrosuneen, jolloin lääkäri jätti hänet luotettavan hoitajan huostaan.

"Kummallista", sanoi itsekseen tohtori, astuessaan pitkää käytävää linnan toiseen kylkirakennukseen, jossa asui ruhtinatar seuroinensa, "kummallista, mitä vivahdus samaan muotoon noiden molempain potilaiden välillä. Saattaisi luulla heidät sukulaisiksi, mutta toinen korkeaa sukua, vanhan ruhtinasperheen tytär, ja toinen tuntematon, jostakin kaukaisesta maasta ja kansasta. Hm! ne eräät sanat, joita hän sammalsi avatessaan silmänsä, olivat aivan outoa kieltä — vaan se on kaikki sattumusta."

"Hyvää iltaa, herra salaneuvos!"

Tohtori hämmästyi ja katsahti ylös

"Teidän ylhäisyytenne täällä!" huudahti hän ihmetellen; "mikä tärkeä syy on tuottanut meille kunnian saada teidän tänne?"

"Syy ei ole kovin halpa eikä kovin pahakaan", vastasi tullut, ministeri, paroni v. Rauch, hieroen käsiään heidän asemessansa saliin.

"Tehkkää vaan hyvä ruhtinattaremme terveeksi, minä valmistan hänelle pian loistavan kohtalon."

Tohtori kohotti olkapäitänsä virkkamatta mitään.

"Hänellä on vielä tärkeä tehtävä", jatkoi ministeri innokkaasti. "Ken uskoisi hänen heikossa kädessään nyt riippuvan koko maamme onnen?"

Tohtorin otsa vetäysi kurttuihin.

"Onnettomasti, teidän ylhäisyytenne, että ruhtinattaren paranemisesta on hyvin vähän toivoa. Minun kaikki taitoni on ollut turha hänen tautiansa vastaan. — Kohta, — ehkä jo muutamissa päivissä, — pelkään, että pääsemme kaikesta huolesta hänen suhteensa. Sanalla sanoen, teidän ylhäisyytenne, minä luulen hänen korkeudellensa nyt olevan tarpeen ainoasti lievitystä."

"Jumalan tähden, herra salaneuvos, se ei voi olla tottanne! Tietäisitte vaan hetken tärkeyden, te ette suinkaan jäisi toivottomuuteenne. Varmaanhan vielä on jotakin keinoa, — toiseen ilmanalaan — tahi mitä hyvänsä, vaan älkää hiiskuko kellekään asian kannasta. — Meidän täytyy saada aikaa; ettekö millään voi jatkaa hänen korkeutensa elämää edes eräitä kuukausia — sitte kuolkoon vaan, jos tahtoo, — hän on silloin jo tehtävänsä tehnyt, ja me olemme voittaneet. Kuin, te ette vastaa?"

"Teidän ylhäisyytenne, ainoasti ihme voi pelastaa ruhtinattaren, ja meidän aikoina ei tapahdu enää ihmeitä. Älkää puuhatko enää mitään hänen suhteensa."

Puhelemisen keskeytti hovimestarinna, kreivitär von Gerdt, vanhanpuoleinen rouva, hyvin terävän ja lujan näköinen, mutta joka oli piirissään hyvin rakastettu, siitä ystävyydestä ja huolenpidosta, jota hän osoitti kaikille, kenen kanssa hänen oli tekemistä.

"Voin teille toivottaa onnea, herra salaneuvos", sanoi hän, kääntyen tohtoriin päin, ensin tervehdittyään vierasta. "Teidän uusi potilaanne linnan itäisessä osassa nukkuu hyvin rauhallista unta. Siinä olette taas pelastaneet olennon, joka jo oli miltei surman omana, — Tuskin kukaan voi uskoa sen lapsiraukan enää virkoavan, niin kuolleen näköinen hän oli linnaan tuotaessa. Minua haluttaa vaan kuulla hänen elämäkertansa — hän huvittaa minua erinomaisesti — uskotteko, mikä kummallinen vivahdus armaaseen ruhtinattareemme? Heidän kasvonsa ovat pian kuin samassa kaavassa valetut."

"Kuinka, teidän armonne? Ruhtinattaren muotoinen, ja sen se on, teidän salainen potilaanne?" kysyi uteliaasti paroni v. Rauch.

"Onneton raukka, jonka kreivitär pelastutti hukkuneesta laivasta, antaakseen minulle tilaisuuden käyttää taitoani paremmalla menestyksellä kuin ruhtinattareemme. Nuori tyttö, joka luultavasti on kadottanut kaikki, mitä elämässä on kalleinta, sukulaiset, suojelijat, omaisuuden, kun ruhtinattaremme, jonka elämästä, — kuten teidän ylhäisyytenne sanoo, — on niin paljon toivoja, ehkä piankin ja pakosta on jättävä kaikki. Sen verran on teidän viisaiden valtiomiesten uhoista", sanoi vanha tohtori katkerasti naurahtaen.

"Vaan ovatko he todellakin niin yhtä näköä, nuo teidän molemmat potilaanne?" kysyi paroni v. Rauch uteliaasti.

"Kummallisesti yhtä, sekä näön että nyt tilaisuutensakin suhteen. Paraneeko heistä kumpikaan, se on vielä minulle ihan pimeää", vastasi tohtori ikäänkuin itsekseen, kävellen edestakaisin ja jättäen puheen jatkamisen toisille.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi kreivitär uteliaasti, "ja mitä se on teidän ylhäisyytenne, jota, jos tohdin kysyä, te uhoatte ruhtinattaremme suhteen?"

"Armollinen kreivitär, teille, ruhtinasperheemme tunnetulle ystävälle, voin virkkaa sen tärkeän salaisuuden. Te ette vielä tietäne nykyistä rahapulaamme, ettekä varojemme ja luottamuksemme ahdinkoa. Oh, mitkä surulliset ajat sille, jonka huostassa on kaikki, jonka työnä on säilyttää silmille tuota ruhtinaallista loistoa ja rikkautta, silloinkin kuin kaikki varat ovat lopussa."

Kreivitär nyykäytti päätänsä.

"Minä olen sitä kyllä jo aavistanut. Sitähän me saimme tulla tähän ravistuneesen linnaan hengittämään meri-ilmaa, sen sijaan kuin olimme määrätyt Italiaan ja Ageriaan, kuten hyvä tohtorimme oli tahtonut. Täällä ei tarvita mitään suurta hoviseuraa, ei yksin annettu ruhtinattaren äidin saattaa tytärtänsä tänne, kuten hän itse oli tahtonut, sanottiin hänen muka ei sietävän merituulia, vaikka nuo korkeudet siten pakoitettiin sietämään eroa toinen toisestaan. Silloin pidettiin tämä ravistunut, vanha linna kylliksi hyvänä ruhtinattarelle, joka vaan ehkä odotettiin kuolevaksi ja mitä vähemmällä pääsevän vaivoistansa. Ajateltiinko jo käyttää hänen elämänsä muuhun? nyt olisi kaikki toisin! Kuinka, teidän ylhäisyytenne, ruhtinattaren elämä on teille nyt tullut niin tärkeäksi? Etteköhän jollain etuisalla naimiskaupalla jo arvele parantaa valtion varoja, joita ruhtinas ja hänen arvoisa poikansa ovat kaikin voimin koettaneet tuhlata?"

"Jumalan tähden, kreivitär", huudahti ministeri säikähtyneenä, "mitä syytöksiä! Mutta kuulkaa, teidän armonne: meidän kesken, te arvaatte oivasti. Mutta varojemme oikeaa tilaa tuskin voitte aavistaa. Minä sanon sen teille — perikato ja sen kanssa luopumus vallasta — vararikko — ne ovat meillä edessämme — jos ei valtioviisaus siitä voi pelastaa. — Tunnettehan nuoren ruhtinas Albertin H:ssa, sen varman ruhtinaskunnan, jolla on äärettömät yksityiset varat?"

Kreivitär heristyi kuulemaan, liketen ministeriä.

"Kuinka, millä te sen olisitte saanut toimeen?" kysyi hän uteliaasti.

"Ei suinkaan vähällä, teidän armonne! näettekö, H:n hovi tahtoi nuoren ruhtinaansa naitetuksi, mutta ruhtinas ei suostunutkaan morsiameen, joka hänelle oli määrätty, hän suuttui ja keskustelut seisattuivat. Ruhtinaan täytyi luonnollisesti ilmoittaa syyksi jonkin vanhemman rakkauden ja ruhtinatar Antonia"…

"Mitä kaikkea, teidän ylhäisyyytenne? Minun tieteni ruhtinas Albert ja Antonia eivät ole toisiaan nähneetkään, sen vähemmin voi puhetta olla taipumuksesta."

"Malttakaa vaan, kreivitär, te saatte kuulla vähäisen romaanin. Noin 17 eli 18 vuotiaana Albert-ruhtinas oli eräällä matkalla kävellyt metsästysretkellä, hän yhtyy muutaman ruhtinaallisen huvilan puistoon, näkee siellä pienen tytön, miltei lapsen, joka itkee pientä ansaan tarttunutta sylikoiraansa. Ruhtinas juoksee 'esiin, pelastaa koiran ja tyttö ottaa sen ihastuksella ruhtinaan käsistä ja hyväilee sitä iloissaan, kun puistosta samassa kuuluu ääniä, jotka pakoittavat tytön peljästyneenä juoksemaan pois, tuskin ehdittyään kiittää nuorta auttajaansa. Ruhtinas kiiruhti vielä hänen perästänsä, mutta tyttö oli jo hävinnyt. Hän oli kuitenkin ehtinyt niin ihastua tähän ilmaukseen, ettei hyvään aikaan voinut lähteä paikalta. Vihdoin kääntyessään takaisin, hän löytää hienon, valkoisen nenäliinan, jonka sikkoon oli ommeltu nimi 'Toni', kukkaisseppele ympärillä ja ruhtinaallinen kruunu sen yli. Tämän, muiston on ruhtinas Albert säilyttänyt, eikä lupaa suostua ottamaan ketään muuta kuin sen ihanan neiden.

"Noh! ja korkealle valtioviisaudelle siis on meidän ruhtinatar se Toni, jota Albert-ruhtinas etsii, soveltukoon se siksi tahi ei. Mutta jos ruhtinattaremme ei ollenkaan vastaisi hänen muistokuvaansa?"

"Päinvastoin, kreivitär, tapaus sopii oivallisesti meidän ruhtinattareemme. Kun tämä 4—5 vuotta sitte palatessaan kylpypaikasta matkusti H:n kantta, hän seisattui juuri mainitussa huvilassa. Antonia-ruhtinatar, joka silloin oli 13—14 vuoden välillä, seurasi äitiänsä, ja hänellä saattoi kyllä olla pieni sylikoiransa mukanaan. Lisäksi, ruhtinas on viimeisessä näyttelyssä nähnyt ruhtinattaremme muotokuvan ja yhtäkkiä huudahtanut; 'Toni!' Valtioviisaus on tarvinnut vaan koota nämä seikat, ja siten on kaikki valmisna."

"Niin, kaikki, jos kuolema vaan ei tahdo laitostanne rikkoa", virkkoi tohtori. "Vahinko vaan, etteivät aikeenne olleet valmiit silloin, kun olisi vielä ollut aika jotakin koettaa. Mutta matka Italiaan ja Algeriaan oli silloin turha kulunki."

Tohtorin puhe nosti veren ministerin päähän. Hän oli vastaamaisillaan, kun tohtori sai kutsumuksen potilaan luo, ja kreivitär, annettuaan käskyn hovimestarille vieraan hoidosta, seurasi häntä sinne. Ministeri lähti myös salista, mennen nauttimaan vähän lepoa matkansa vaivoista sekä miettimään niitä peloittavia kuulumisia, joita tohtori oli antanut potilaan tilasta.

Se oli todella kova kohtaus tämän utalan valtioviisaan hienosti ja vaivalla mietityille uhoille, nyt nähdä puuttuneensa omiin hairauksiinsa.

Vuosi ennen tohtori Werner oli esittänyt ruhtinattarelle ulkomaan matkaa, mutta silloin perintöruhtinas oli juuri tuhlannut pelissä Suunnattomat rahasummat, ja estääksensä julkista häväistystä ministerin täytyi hankkia rahat mistä tahansa. Sairas ruhtinatar oli silloin vastuksena ja lähetettiin sellaiseen paikkaan, missä saisi hiljaisuudessa vaan päättää vaivaloisen elämänsä. — Ja nyt, millä halulla häntä toivottiin nähdä terveenä ja kukoistavana, saadaksensa hänellä edullisia liittoja. Ministeri käveli levottomana edestakaisin miettien.

"Eikö tuo tohtorin ja kreivittären tyly käytös tullut vanhasta vihasta minua kohtaan", arveli hän, "ja enkö tarvitsisi omilla silmilläni nähdä ruhtinattaren terveyden tilaa tullakseni siitä vakuuteen."

Päätetty; hän pyysi ja sai luvan tulla potilaan huoneesen.

Siellä oli äsken taisteltu kova taistelu. Sairaalla oli ollut taas yksi hänen raskaimpia kohtauksiansa, joka uhkasi katkaista hänen heikon elämänsä langan. Kokenut lääkäri onnistui kumminkin vielä saamaan huojennusta ja sairaan tila oli tullut paremmaksi. Hän voi tyyneenä nähdä ministerin tuloa ja vastata hänen terveykseensä. Tuskin kuuluvalla äänellä hän sanoi "kiitoksia" terveyksistä, joita ministeri toi hänelle Tonista, vanhemmista ja sukulaisista. Tohtori kutsui ministerin syrjään, ja sopotteli hänelle hiljaan. Potilas katseli levottomasti, kuumeesta loistavin silmin ympärilleen ja kreivitär painoi päätänsä Sairaan yli, ottaen hellästi käteensä hänen laihtuneen kätensä.

"Kallis lapseni, haluatteko mitä?" kysyi hän hempeydellä.

"Minä haluaisin tietää", kuiskasi sairas, "saatiinko hukkuneesta laivasta ketään pelastetuksi."

"Yhden ihmisen henki vaan, kallis ruhtinatar. Nuori, noin teidän ikäisenne neiti, jonka hyvä tohtorimme on saanut ihan tainnuksista virkoamaan, vaan hän on vielä hyvin heikko."

"Yhden ainoan", kuiski hhuo'aten ruhtinatar. "Lapiraukka, hän on nyt ehkä arvotonna ja köyhänä joutunut vieraasen, tuntemattomaan maahan. Kuinka onnettomaksi hän itsensä nyt tuntenee. Voi kuinka häntä surkuttelen."

"Levoittukaa, ruhtinatar", sanoi kyyneleet, silmissä kreivitär.
"Hänestä me kyllä pidämme huolen. Ettekö nyt tunne jotakin huojennusta?"

"Hyvä kreivitär! Minulla on nyt niin helppo. Enkö voisi tulla vielä terveeksi?"

Kreivitär katsoi häneen surullisesti.

"Oh, minä tahtoisin vielä tehdä niin paljon." Kyyneleet vuotivat hänen vaaleille kasvoillensa.

"Rakas lapsi, levoittukaa. Toivokaamme, että raitis meri-ilma täällä antaa teille vielä voimia."

"Jos minä kuitenkin tähän kuolen, kreivitär, oh, minun rakas äitini, ken häntä lohduttaa? — Ja tuo onneton, pelastettu neiti, jos hän parantuu, otattehan hänet — minä jätän vielä vähän varoja, auttakaa niillä häntä — minä voin edes lyhyellä elämälläni tehdä jonkin hyvän työn, pelastaa kurjuudesta yhden onnettoman, joka on minun kanssani saman katon alla kärsinyt — muutoin minun elämäni on ollut niin mitätön."

"Kallis ruhtinattareni! Älkää puhuko niin. Tiedättehän kuinka hellästi kaikki olemme teitä rakastaneet. Onhan korkeilla vanhemmillamme jo ollut teistä monta iloa. Jättäkää nuo surulliset ajatukset. Te voitte vielä vaikuttaa paljon hyvää."

"Ei, kreivitär, minä tunnen toisin." Kyyneleet värisivät taas hänen silmistään.

"Hyvä ruhtinatar, te ette vielä minua jätä. Minulla ei ole ketään rakkaampata maailmassa!"

Suloinen hymy kuvausi ruhtinattaren vaaleille huulille, ja hänen poskillensa levisi vieno rusoitus.

"Kun minä olen pois, kreivitär, te annatte kaiken rakkautenne äidilleni — ja tuolle onnettomalle neidelle. Ottakaa minun Sijaani hän."

Tohtori, joka oli puhellut ministerin kanssa, alkoi tulla levottomaksi. Hän lähestyi nyt sairaan vuodetta ja sanoi: "Levoittukaatte ruhtinatar ja te, kreivitär, älkäätte suvaitko puhua niin paljon rakkaalle sairaallemme, joka tarvitsee hiljaisuutta ja lepoa."

"Ei, hyvät ystäväni", sanoi hiljaan ruhtinatar, "antakaa minun puhella, älkää minulta sitä nyt kieltäkö, antakaa minun puhella, älkää minulta sitä nyt kieltäkö, sillä minä tiedän loppuni lähenevän — ja minä olenkin valmis lähtemään. — Rakas äitini, hän kyllä minua suree, minä sen tiedän, sekä isäni ja veljeni; kuinka heitä aina olen rakastanut! Lupaattehan te kaikki heitä lohduttaa ja olla avulliset heidän huolissansa."

Tohtori katsahti hämmästyneenä ministeriin. Sairas jatkoi:

"Minä kyllä olen huomannut heillä olevan huolia, raskaita huolia, ehkä en tiedä niiden syytä. Luvatkaa minulle, rakkaat ystäväni, olla heille uskollisena apuna kaikissa heidän huolissansa. Muuttakaa heille kaikki se rakkaus, minkä olette minulle osoittaneet, pankaa kaikki voimanne helpoittaaksenne heidän huoliansa, joita te varmaan ymmärrätte paremmin kuin minä. — Tehkää se niinkuin tiedätte, että minä olisin tahtonut tehdä. Oi, mitähän minä en olisi tahtonut antaa, poistaakseni synkeyden isäni katsannosta, tuodakseni ilon hymyä veljeni huulille! — Oi, luvatkaa se!" Näin sanoen hän otti molempain kädet, kreivittären ja tohtorin, sekä kertoi hiljaan: "lupaattehan sen?"

"Lupaan, suloinen lapsi!" kuiskasi kreivitär nyyhkien.

Tohtori katsoi surullisena ja epätoivoisin silmin eteensä, virkkamatta mitään. Hän näytti taistelevan kovan sisällisen taistelun, hänen huulensa painui lujasti vastakkain; vaan kun sairaan silmät tuskallisesti rukoillen kääntyivät häneen, vastasi hänkin:

"Niin, minä lupaan sen, kallis ruhtinatar, jos se voi teitä rauhoittaa."

"Kiitoksia", — kuiskasi sairas, "nyt olen levollinen — teihin — minä — luotan." —

Hänen kätensä hervahtivat ales, hänen silmänsä painuivat umpeen, hänen vaaleat huulensa vetäytyivät suloiseen hymyyn. Oliko se kuolema vai rauhallinen uni? Huoneessa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, mutta meri syöksi ijäti pauhaavaa aaltojansa vuoren korkuisina vaahtoina särkille.

* * * * *

Tohtori seisoi kohta toisen sairasvuoteen vieressä; siinäkin taisteltiin elämän ja kuoleman välillä. Oliko tuo tuntematon olento viskattu merestä katoamaan unhotettuna tähän vieraasen maahan? Surma oli kerran tullut tähän vanhaan linnaan. Hän ei tahtonut sieltä erota tänä yönä viemättä kerallaan edes yhtä saalistansa.

2. Luku.

Vähä enemmän kuin vuosi viime kerrotuista tapauksista löydämme vanhan tuttavamme, hovimestarinnan, kreivitär von Gerdt'in, mukavasti istuen sohvassaan loistavasti sisustetussa salongissa. Lepo nyt olikin hänelle mieluista, tälle arvoisalle naiselle, joka, äsken tultua kotiin pitkältä matkalta, oli tehnyt käyntinsä hovilla ja oli sen perästä saanut tilaisuuden vetäytyä ominaiseen asuntoonsa. Hän ei ole nyt kuitenkaan yksin. Nojatuolilla hänen vieressään istuu vanhempi rouvasihminen, paronitar v. Orten, joka sitä ennen yhtenä kreivittären kanssa ja tämän poissaollessa oli oleskellut hovissa. Näillä molemmilla naisilla oli nyt paljon puhelemista. Kreivitär utelee kaikkea, mitä on tapahtunut hovissa, jossa niin pitkällä ajalla on sattunut paljon muutoksia. Kauan aikaa vastailtuaan kreivittären kysymnyksiin siitä kaikesta, paronitar jatkoi vihdoin vilkkaasti:

"Noh, vaan nythän olemme saaneet teidät takaisin, emmekä ai'o niin pian teitä laske pois. Siitä onkin hirmuisen pitkä aika, kun viimeksi olimme yhdessä. Mutta te olettekin tällä aikaa tehneet ihmeitä ja kummia. Ruhtinatar on kukoistanut ja tullut niin loistavan ihanaksi kuin vasta puhjennut ruusu."

"Niin, eikö se ole?" sanot kreivitär, "ilahuttavaa. Siitä näette mitä matkat vaikuttavat. Mutta se ei ole niin paljon minun ansioni, vaan enemmän kokeneen lääkärimme. Minulla on ollut vaan ikävänä työnäni säilyttää tuossa rakkaassa lapsessa vähän hovitapoja ja tavallisimman etiketin aistia, sillä mitä tohtori siitä huolisi, joka vaan tahtoo vapautta, liikettä ja raitista ilmaa, niin että minä olin pääsemättömässä varjellessani, ettei ruhtinattaremme muuttuisi ihan raakalaiseksi. Oikein hengitän keveämmästi nyt, kun hänen ensi tulonsa hoviin on tapahtunut ilman suuritta etiketin loukkauksitta."

"Oh! olkaa, kreivitär, hänen korkeutensa käytös oli kaikin puolin säädyllinen. En kuitenkaan odottanut nähdä häntä niin liikutettuna, kohdatessaan äitiänsä, ruhtinatarta."

"Se ei minua yhtään kummastuta", vastasi kreivitär, "kun ajattelee miten vähän heidän korkeutensa erotessaan toivoivat enään saada toisiaan nähdä. Minäkin olin enemmän liikutettu, kuin uskalsin näyttää, muistaessani, kuinka vähältä surma oli viedä tuon suloisen ruusumme."

"Todellakin, ruhtinattaren taudista oli niin monta huhua, että vaikea oli tietää, mikä oli totta, mikä ei. En ole ruhtinatartamme nähnyt koskaan niin surullisena kuin paroni v. Rauchin palattua Rabensteinista. Sitte saatiin kuulla että matta Italiaan vihdoinkin oli saatu toimeen, ja te olitte lähteneet sinne niin yhtäkkiä, ettei ruhtinatar, joka aikoi vielä nähdä tytärtänsä, ennättänytkään jättämään hänelle hyvästi."

"Niin, paronitar, se oli todellakin hyvään aikaan. Jos olisimme viipyneet vielä viikon, ehkä kaikki jo olisi ollut myöhään. Siinä ei ollut aikaa jäähyväisille, joita tohtorimme muutoinkin pelkäsi kuin kuolemaa. Ne olisivat vaan muka vahingoittaneet potilasta, jolta täytyi karttaa kaikki mielen liikutukset. Niin, hyväseni, kun näette ruhtinattaren niin terveenä ja kukoistavana, tuskin voisitte aaveksia, miten heikko ja hermoton hän oli."

"Onko se totta, kreivitär", sanoi paronitar nojautuen lähemmäksi, "että hän, kuten huhu kertoi, olisi ollut vähän heikkopäisenä?"

"Älkää, ystäväni! olisiko sellaista uskottu!" huudahti kreivitär vaalistuen. "Hän oli kyllä heikko, ruumiillisesti sekä hengellisesti, etenkin hänen muistinsa oli heikontunut, mutta hän varmistui ihmeellisen pian. Meille jäi siitä kuitenkin surullinen muisti ja sentähden emme siitä tahdo puhella. Pienin muistutus siitä ajasta liikuttaa ruhtinatarta syvästi. Siksi on parasta olla vaiti entisistä, niin kuin vanhoista tuttavuuksista ja senlaisista. Minä pelkään senlaisissa tiloissa aina jotakin varomattomuutta, ja me olemme sentähden välttäneet sellaisia. Ruhtinattaren hoviseurakin on pian kaikki uusia tuttavuuksia. Näettekö kuinka hän säikähti ministeriä? minä luulen, ettei hän tule koskaan häneen tottumaan."

"Ah!" huudahti paronitar, "sentähden hän siis aina tulee ikäänkuin hämille minua ja muita vanhoja tuttavia kohdatessaan."

"Aivan niin, paronitar, puhukaa mitä vähimmin menneistä ajoista, älkää olko tietävinänne niistä mitään, silloin, luulen minä, saatte te nähdä, miten ruhtinatar on puhelias ja hauska. Hän on suurella innolla hankkinut tietoja, käynyt katsomassa museot ja taidenäyttelyt joka paikassa, mihin hänellä matkoillaan on tilaisuutta ollut.

"Sen hänestä voinkin toivoa", sanoi paronitar, "hän oli aina niin sievä ja ahkera tyttö."

"Hauskaa on nähdä", jatkoi kreivitär, "miten ruhtinatar tulee viihtymään hovissa nyt, oltuaan sieltä niin kauan poissa; hän oli vielä pelkkä lapsi, kun hänen huono terveytensä pakoitti hänen jättämään ylhäisen asemansa loiston, johon hän nyt on ihan tottumatoin."

Paronitar naurahti. "Luuletteko hänen niin kauaksi jäävän tänne? Jos huhuja saisi uskoa, ja mitä hänen ylhäisyytensä v. Rauch —"

Kreivitär säpsähti. "Olkaa, paronitar! Onhan hirmuista, niin pian eroittaa vanhemmistaan tuota armasta lasta. Tuskin pääsneenä kotiin, oltuansa miltei heiltä kadonnut, ja nyt jo jälleen häntä eroitettaisiin. Ei, ystäväni, se huhu antakaatte vielä jonkun ajan olla sillänsä."

Useampain vieraiden tulo keskeytti puhelun. Vanhoja tuttavia tuli kuulustamaan kreivittären vointia ja ruhtinattaren onnellista paranemista. Kaikki ylistivät tohtori Wernerin suurta taitoa, ja kreivitär kehui Italian matkaa, joka viimeksi teki parhaimman avun. "Se olisi vaan ollut teshävä ennen, ettei lapsiparka olisi tarvinnut niin kauan kärsiä", sanoi hän vakavasti.

Vieraat eivät viipyneet kauan. Useimmat olivat jo lähteneet ja paronitarkin oli jo nousnut heittämään jääshyväisiä, kun ilmoitus tuli yhtäkkiä ruhtinattaren tulosta. Hän tulikin heti ilmoittavan palvelijan perästä ja kiiruhti iloisesti kreivittären luo, ettei tämä ehtisi nousta istumiltaan. Nuori hovinainen seurasi ruhtinatarta.

"Hyvä kreivitär, ette saa nousta. — Niin, torukaa minua vaan, jos olen taas loukannut etikettiä, mutta tulen kuitenkin katsomaan miten matkanne jälkeen voitte. Annattehan minun osoittaa vähäisen kiitollisuutta monista vaivoistanné minun tähteni", sanoi ruhtinatar yhdellä henkäyksellä.

"Hyvin ystävällistä, teidän korkeutenne, josta sydämestäni kiitän — mutta, anteeksi — näin myöhään", jatkoi kreivitär nuhtelevasti.

"Olkaa huoleti, minä en tullut jalkaisin, enkä ajuritta, hovivaunut seisoivat pihalla ja, kuten näette, en ole yksin. Minä palaan myös heti nähtyäni, että voitte hyvin ettekä", jatkoi hän naurahtaen, "minuun ole suuttuneet. Olenko minä teistäkin, paronitar, tehnyt rikoksen kuin tulin tänne?"

"Teidän korkeutenne osoittaa kreivittärelle niin lempeää kohteliaisuutta, että suuremmatkin viat voisivat peittyä", vastasi paronitar 'v. Orten.

"Kuitenkin mitä! Siis minun täytyy mennä. Hyvästi, hyvä kreivittäreni. Ettehän tänään minua enää toru. Sen saatte tehdä huomenna. Nyt au revoir!"

Iloisesti hymyillen ruhtinatar meni seuroinensa.

"Kuinka suloinen hän on! Ja mikä hyvä sydän hänellä on!" sanoi paronitar ihastuneena.

"Kieltämättä, hänellä on sydäntä ja päätä, enemmän malttia vaan ja, kuten muistutin, hovintapoja. Mutta ymmärrättehän, ettei hänelle voi käyttää mitään lujuutta."

Eräänä päivänä ruhtinattaren tultua kotiin, hovilla oli hyvin harvinainen juhla. Talven ensimmäinen kylmä oli jäätänyt linnan vieressä olemvan järven. Koko hovi keräätyi välkkyvälle jäälle ja suuri joukko kansaa riensi sinne. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä tuon ihmeellisesti parannetun ruhtinattaren. Onneksi hän ei itse aavistanut olevansa nyt yleisen uteliaisuuden esineenä, muuten hän olisi ehkä tullut siitä hämille; nyt hän oli vaan ihastunut tuohon täällä harvinaiseen huviin; ja kaikki ihmettelivät miten varmasti ja keveästi hän luistimillaan liikkui ja kiisi. Missään ei hän paremmin eduksensa voinut näyttäytyä, missään ei voitu paremmin nähdä miten täydellisesti hän oli Saanut terveytensä takaisin. Hänen sinisilmistänsä loisti nuoruuden into ja elämän hehku. Punaisina hohtivat hänen poskensa ja tuulessa häilivät hänen vaaleat kiharansa. Hän oli tällä hetkellä terveyden ja ilon elävimpänä kuvana.

"Hänen korkeutensa on kuin siihen luotu", sanoi paronitar v. Orten hovimestarinnalle. "Eräs hoviherroja, nuori hieno kamariherra, joka seisoi lähellä muistutti:

"Olisitte olleet matkallanne, paronitar, kun meitä kohtaisi tuisku, ja yksi vaunun pyörä rikkui. Silloin olisitte nähneet, miten se tapaus, ruhtinatarta oikein huvitti. Kuten tiedätte, vaunut lähetettiin W:hin noutamaan ruhtinatarta, kun rautatien siltaa juuri korjattiin. Me muut olimme hänen korkeutensa rinnalla hyvin kurjallisia. Hän kahlasi lumessa ja' yllytti rohkeudellaan meitä. Minun täytyi häntä ihmetellä."

"Ja minun sitte", sanoi nauraen ruhtinatar, joka oli juuri samalla pyöräyksellä seisattunut heidän kihermäänsä. "Te luulitte minua joutavaksi helpeeksi, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaisi tiehensä — ja minä", sanoi hän nauraen, "joka odotin saaneeni ritarikseni uljaan sankarin, löysin hienon kavaljerin glacésormikkaissa."

"Ruhtinatar! — huudahti kamariherra hämmästyen.

"Noh, vain olitteko te sitte meitä suojelemassa?" keskeytti ruhtinatar.
"Tohtorimme oli seurassamme oikeastaan ainoa mies, vaikka niin vanha.
Nykyiset kavaljerit ovat sangen vähän ritaria, vain mitä te sanotte,
herra salaneuvos?"

"Kavahtakaa, ruhtinatar", sanoi tohtori naurahtaen, "muuten saatte vastaanne koko ritariston, ja mikä teidät sitte perii, jos ne tulevat vihamiehiksenne."

"Ritariston", sanoi ruhtinatar nauraen, "näyttäkää minulle ensin ainoa ritari ja sille minä nöyrryn, mutta en kellekään, joka kuivalla maalla pelkää lumen hyyteitä ja tuiskua." Näin sanoen hän pyörähti ja kiiti nuolena taas välkkyvällä vedenpinnalla kenenkään häntä saavuttamatta.

"Mikä liiallisuus", sanoi hovimestarinna. "Siinä näette, paronitar, kuinka vähän hän pitää lukua sopivasta."

"Noh, kreivitär, hiukan vallattomuutta nuoruudelle, ja vaikkapa nuo hienot kavaljerit vähän kuulisivatkin totuutta", sanoi tohtori Werner.

"Ruhtinattarelta kuitenkin ennemmin lempeydellä", vastasi kreivitär.

"Ettehän ruhtinatarta toki voine tylyksi syyttää", Sanoi vähän kiivaammin tohtori. "Hätä ja köyhyys eivät koskaan ole hänen luotansa menneet saamatta apua, mutta turhuutta ja alhaisuutta hän inhoo. Näettekö, minä luulen että tuo hieno kamariherra jo on liikuttanut ruhtinattaren jalomielisyyttä, ja hän jo on valmis katumaan hiukan ajattelemattomia sanojansa", lausui tohtori katsellen luistelijoita.

Todellakin oli kamariherra lähestynyt ruhtinatarta.

"Teidän korkeutenne", sanoi hän harmissaan, "onko jaloa käyttää ylhäistä asemaansa ja sellaisia aseita, joita ei ole luvallinen millään vastustaa? Te olette minua häväisseet ja tehneet minut naurun alaiseksi."

Ruhtinatar seisattui, hämmästyen tätä rohkeata puhetta.

"Ei se ollut niin pahasti ai'ottu", sanoi hän ja lisäsi vähän punastuen: "teillä on oikein, minä loukkasin teitä, millä toivotte sen minun korjaavani? Tahdotteko minun julkisesti peruuttamaan sanani?" Hän näytti vähän levottomuutta.

"Ei suinkaan, teidän korkeutenne", sanoi kamariherra hätäisesti, "minä tyydyn jalomieliseen tunnustukseenne ja toivon vasta saavanne minusta paremman ajatuksen."

Hän teki nöyrän kumarruksen ja vetäysi takasin, mutta ruhtinatar liittyi kreivittären seuraan ja jäi hänen luoksensa.

Ministeri, paroni v. Rauch oli riitautunut tohtorin, salaneuvos
Wernerin kanssa.

"Sanalla sanoen, herra salaneuvos",' jatkoi ministeri, "minä en hyväksy keinoa, jolla te puolustatte ruhtinattaren ylpeyttä. Olisitte neuvoneet häntä tuntemaan asemaansa, kun tunnette, mitä häneltä vaaditaan."

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi tohtori, "ruhtinatar tuntee kyllin velvollisuntensa ja on täyttämä kaikki vaatimukset, mutta minä luulen meillä ei olevan mitään oikeutta häneltä vaatia sitä, joka on vastoin hänen mieltänsä."

"Kuinka te olisitte niin unhottaneet?"…

"En mitään, teidän ylhäisyytenne, vaan kaikella on rajansa. Minä kumminkaan en tahdo olla osallisna mihinkään"…

"Se on kyllä!" keskeytti ministeri. "En minäkään ole unhottanut tehtävääni. Kreivitär v. Gerdt on luvannut minua auttaa ja koetelkoon ken voi meidän toimiamme estää."

Kreivitär oli heitä lähestynyt. "Luottakaat minuun, teidän ylhäisyytenne; Sitkein uppiniskaisuus voidaan murtaa, jos niikseen tulee, eikä salaneuvos Werner voi siihen panna esteitä. Ja muutenkin, ruhtinattaren oma etukin sitä vaatii, enkä minä ymmärrä miksi te olisitte sitä vastaan."

"En suinkaan, jos molemmat suostuvat, vaan ei muuten", vastasi tohtori synkästi ja vetäysi pois.

3. Luku.

Talvi oli ohitse. Kevät oli tullut sekä lintujen laulu ja kukkain tuoksu; hovissa oli ollut huvi toisensa perästä; ruhtinatar oli saanut iloita runsaasti, mutta niin vallattoman iloisena kuin luistinradalla häntä enää ei nähty. Hänen nuorilla kasvoillansa asui joku hiljainen alakuloisuus. Ministeri varsinkin ei voinut kehua hänen suosiostansa. Ruhtinattarella näytti kyllä olevan jotakin häntä vastaan, vaikka ministeri aina koetti näyttää, hänelle suurinta kohteliaisuutta ja kohteli häntä ikäänkuin suojelevalla hyväntahtoisuudella. Ruhtinas itse sekä perintöruhtinas lähestyivät häntä harvoin, eikä ruhtinattarenkaan kanssa häun tullut sisällisempään yhteyteen, vaikka tämä osoitti hänelle aina korkeinta kunnioitusta; Tämä olikin ainoa ruhtinattaren käytöksessä, jonka hovimestarinna täydellisesti hyväksyi. Muutoin hän teki, ehkä hyvin hellästi, aina joitakin muistutuksia, jotka juuri eivät olleet ruhtinattaren mieliksi. Salaneuvos Werner oli enimmän ruhtinattaren suosiossa, häntä tämä kohteli aina' ystävällisellä hymyllä ja hänen muotonsa tuli nähtävästi iloiseksi, kun tohtori häntä lähentyi.

Joutohetkinään ruhtinatar harjoitteli ahkerasti oppiansa, jolloin salaneuvos Werner usein oli hänen seurassaan ja nämä hetket näyttivät olevan yhtä hauskat molemmille. Mutta nämä opin harjoitukset olivat alkaneet jo tulla jotenkin säännöttömiksi.

Eräänä aamuna, kuu ruhtinatar oli yksin kamarissaan, ilmoitettiin hänelle salaneuvoksen tulo. Hän lensi iloisena tälle heti vastaan.

"Tervetultuanne, hyvä salaneuvos, oma hyvä tohtorini!" sanoi hän sydämellisesti, ojentaen hänelle molemmat kätensä. "Tulettehan vihdoinkin taas; missä te olette niin kau'an olleet? Arvelin tulla kipeäksi, saadakseni teidät tänne, kun muuten ei teitä saa nähdä", jatkoi hän nauraen ja likentäen hänelle nojatuolia. "Istukaa ja puhelkaamme, nyt kerran vielä yksin kuin ennenkin." Näin sanottuaan hän istui matalalle tuolille hänen jalkainsa juureen, katsoen lapsen luottamuksella iloisesti häneen.

"Noh, pikku ruhtinattareni, kuinka nyt täällä viihdytte?" kysyi hän, katsoen häntä ystävällisesti silmiin. "Olettehan jo olleet niin kauan, että tiedätte, mitä tämä teistä on."

"Tietysti, vahaa valtioviisautta, sitä kerran täytyy oppia hovissa, se on maailman meno, teidän korkeutenne."

"Kuinka, 'teidän korkeutenne!' nyt kun olemme vaan kahden kesken?" sanoi ruhtinatar nuhdellen. "Mihin nyt on jäänyt teidän 'rakas lapsenne', 'pikku Toninne?' Minä en tahdo nyt kuulla herra salaneuvosta, vaan omaa hyvää tohtoriani", sanoi hän hyväillen ja ottaen häntä kädestä.

"Hyviä lapseni", sanoi tohtori leppeästi, sivellen kädellään hänen aaltoilevaa tukkaansa; "teidän täytyy nyt oppia täällä olemaan ilman minua. Olen tullut juuri sanomaan teille hyvästit."

Ruhtinatar hypähti ylös. "Tohtori, kuin? Se ei voi olla tottanne! Sanokaa, ettei se niin ole!" jatkoi hän miltei rukoillen ja ojentaen yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

"Se on aivan totta, lapseni. Minä menen täältä suoraan ruhtinaalta pyytämään eroani. Sitte vetäydyn pois ja muutan tilukselleni maalle. Te saatte nuoremman, iloisemman lääkärin, ettekä kaipaa vanhaa, jörömäistä ystäväänne", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Uskokaa, se on parasta niin." Hän nousi ja lähestyi ruhtinatarta, joka oli kääntynyt poispäin; mutta tämä sysäsi häntä takaisin sanoen:

"Noh, menkää sitte; niin pahaksi minä en teitä luullut. Mitä minulle olisi nuorempi lääkäri? Te ajattelette itsekkäästi vaan omaa mukavuuttanne ja hennotte minut jättää tänne ilman ainoaa ystävää. Vaan mitä minä olenkaan teille!" Hän peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun.

"Lapsi, lapsi", sanoi tohtori surullisesti, "ken se nyt onkaan itsekäs? Te ette tunne mitä joka päivä saan kärsiä, sitä pilkkaa ja noita karsaita silmäyksiä. Te ette voi käsittää kaikkia loukkauksia, joita saan kärsiä vaan siksi, että olen heille vastuksena, josta halutaan päästä irti. Että vanha mies haluaa silloin mieluimmin väistyä, te ette voi sitä arvata."

Ruhtinatar käännähti ja kiersi äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa.

"Anteeksi tohtori!" kuiskasi hän. "Antakaa minulle anteeksi, vanha ystäväni. Pikku Toninne ei suinkaan tahdo teitä häväistäväksi noilta ilkeiltä hovilaisilta, tuolta viekkaalta paroni v. Rauchilta. Tunnenhan minä ne hienot solvaukset, uskokaat tohtori, minä ne tunnen, enkä tahdo teitä pidättää. Älkää nyt suuttuko vaan minuun, tuskissani vaan minä tein teille väärin — nyt käsitän kyllä hyvin, miksi haluatte erota." Hän katsoi tohtoriin surullisesti ja kyyneleet silmissä. Tohtori oli myös liikutettu, hän puristi häntä rintaansa vasten ja siveli hänen tukkaansa.

"Lapsi parka! Tekin sen ymmärrätte!" sanoi hän, pian itsekseen, "ja minä olen kumminkin mies ja te vaan heikko tyttö. — Oi", jatkoi hän sitte, katsellen hänen nuorta kyyneleistä muotoansa, "minä en mene, minä jään, te voitte vielä tarvita luonanne ystävää, ja eihän teillä ole täällä muita. Jos en voisikaan teitä auttaa, niin lohduttaa edes voin, jos on tarvis."

"Tohtori, oh, isällinen ystäväni! Voisinko teitä kyllin kiittää! Ja kuinka voin uhraukseenne suostua?" Hän puristi innokkaasti tohtorin kättä ja painoi sen huulillensa.

"Minun suloisin palkintoni on tyttärellinen rakkautenne", sanoi tohtori ja painoi suutelun tytön kirkkaalle otsalle. "Pieni veitikka, mihin olette minun saaneet? En ollenkaan tiennyt niin vaikeaksi, miltei mahdottomaksi teistä erota", sanoi hän hymyillen. "Sanokaat, miksi olemme niin?"

"Hyvä tohtorini! tehän olette pelastaneet henkeni, ollut isällinen ystäväni, turvani, mitä olisin ilman teitä?" sanoi hän vakaisesti. "Kiitollisuus yksin jo sitoisi minun i'äkseni teihin. 'Jos saisin seurata teitä kotiinne ja päästä sinne tyttäreksenne, kuinka onnellista, — mutta", — hän huokasi syvästi, "ei, se ei käy nyt laatuun, minun täytyy pysyä, missä kerran olen. — Mutta sen sittenkin sanon, älkööt uskoko voivansa pakoittaa minua naimisiin oman mielensä mukaan."

Tohtori katsahti hämmästyen. "Vaan jos he sitä tahtoisivatkin, lapseni. Älkää noin tuijottako, se ei teitä kuitenkaan auta. Ehkä se on parasta, kun sen saatte kuulla minulta ja tottua siihen ajatukseen, sillä ennen eli myöhemmin sen kuitenkin kuulette ja silloin on hyvä jo olla varustunut. Sitä vartenhan minä tahdoinkin erota, kun en luullut voivani siinä teitä auttaa."

"Mutta, tohtori, kuin se on mahdollista?" sanoi hän miltei vavisten ja tuijotti hämmästyneenä. "Ken se sitte on?"

"Lienee parasta sanoa teille kerrassaan kaikki, muuten saattaisitte turhalla vastarinnalla pilata asemanne. — Tiedättehän että ministeri lähetti meidät pohjan meren rannalta suorastaan Italiaan. Siksi hankittiin tarpeelliset varat, joita sitä ennen oli mahdotoin mistään saada. — Uskotteko todella tuota liikuttavaa satua valtiomiehestä, joka säälii surevaa äitiä — ja säästäen äidillisiä tunteita sai mahdottomia mahdolliseksi? Niin, raha-asiain epätoivoinen tila oli korjattava edullisella naimlskaupalla. Ruhtinatar oli siis kaikin tavoin saatava terveeksi, esitettäväksi sulhaiselle, rikkaalle uljaalle prinssi Albertille H:ssa." Hän seisahtui vähän ja sitte jatkoi: "Olettehan kuulleet sylikoiratarinan?"

Ruhtinatar polki jalkaan ja huudahtaen:

"Mitä tuhmuuksia! Ja sitä kaikkea uskottaisiin?"

"Noh, miks'ei, kun se niin hyvin sopii."

"Vaan millainen tuo ruhtinaanne sitte on, joka noin annaikse paroni v.
Rauchin aikeihin?" kysyi ruhtinatar ylenkatsein.

"Hänestä en voi sanoa kuin hyvää", vastasi tohtori. "Nuori, kaunis, viisas, uljas, oikea 'gentleman'. En ainakaan häntä voi pakoittaa. Jos ei hän rakasta, silloin siitä ei mitään tule. Mutta jos onneksi ruhtinas Albert ottaisi tuon pikku Tonin siipeinsä suojaan, kyllä hän silloin korjattu olisi ja minä toivoisin, että Toni myös antaisi hänelle koko sydämensä rakkauden, sillä sen hän kyllä ansaitsee."

"Se olisi onnetointa mitä minulle voisi tapahtua", sanoi ruhtinatar. Hän tuijotti synkeänä eteensä, kyynäspää nojattuna pöydälle. Tohtori katseli häntä tarkasti.

"Luuletteko ruhtinaan tulevan kohta?" kysyi taas ruhtinatar yhtäkkiä.

"Niin luulisin; kumminkin saatte kohta hänestä kuulla. Älkää turhaan vastustako, se saattaisi vaan teitä rettelöihin. Siinä olisivat kaikki teitä vastoin."

"Sen tiedän", vastasi hän synkästi, "mutta pakoittaa en ai'o itseäni antaa. Vaan olkaa huoleti, te neuvoitte minua käyttämään valtioviisautta, niin ai'on tehdäkin ja jos ruhtinas on niin ritarillinen kuin äsken sanoitte, hän auttaakin minua itse."

"Varokaa, lapseni, malttakaa mielenne. Kreivitär v. Gerdt on kyllin utala arvaamaan jokaisen aikeenne, pelkään, ettei hän teille anna mitään tilaisuutta puhutella ruhtinasta. Ennen kaikkea älkää unhottako asemanne velvollisuuksia, älkää tehkö mitään, jota omatuntonne ei hyväksy."

"Olkaa huoleti, rakas, vanha ystäväni; minä lupaan tehdä niin, että voin vastata teille ja omalletunnolleni. Muita tuomareja en tunnusta. Ja onhan minulla aina lohdutus teidän läsnäolostanne, jota toivon edelleen saada nauttia."

"Hyvästi, rakas lapseni, minä menen nyt ottamaan eronhakemukseni takaisin. Olkaa nyt vaan levollisena; ehkä silloin kaikki loppuu onnellisesti." Hän syleili häntä ja meni.

Ruhtinatar katsoi vielä surullisesti hänen perästänsä.

"Hyvä Jumala!" huokasi hän; "tuokin vaan sitä toivoo; missä ma poloinen löydän turvan ja avun." Hän vaipui polvilensa ja peitti kasvonsa.

4. Luku.

Eräitä hetkiä sen perästä astui ruhtinatar suruisen tyynellä sulo-katsannolla äitinsä vastaanotto huoneesen. Täällä hän tapasi muutamia hovinaisia, jotka odottivat vanhan ruhtinattaren tuloa. Ovi hänen sisäkammioonsa oli suljettu, ja ruhtinatar oli siellä ottanut vastaan ainoastaan vanhan ystävänsä, paronitar v. Ortenin. Hovimestarinna puhutteli hiljaan eräitä vanhempia hovinaisia. Yksi nuoremmista hovinaisista seisoi katsellen seinällä taulua, joka kuvasi ruhtinatarta noin 16-vuoden i'äliä. Se oli sama nuori tyttö, joka oli seurannut ruhtinatarta hovimestarinnan luona käydessä.

"Te katselette minun muotokuvaani, neiti v. Helmers, olenko siitä ajasta paljon muuttunut?" kysyi ruhtinatar, laskien kätensä tytön olalle.

"En oikein voi sanoa, teidän korkeutenne", vastasi tyttö vähän hämillään: "Teidän korkeutenne on", — hän tavoitteli, vaan ei saanut enempää, Ruhtinatar naurahti.

"Minä olen vanhempi, tahdotte varmaan sanoa; niin eihän aina voida olla 16-vuotisena."

"Ei juuri niin, teidän korkeutenne", vastasi neiti von Helmers kiiruhtaen Selittämään. "Minusta oli ensin jotakin outoa katseessanne; teidän korkeutenne oli iloisemman ja raikkaamman muotoinen, mutta nyt on yhtäläisyys ihan täydellinen. Taiteilija on oivallisesti saanut taululle teidän korkeutenne surullisen, eli paremmin sanoen tyyneen, katseen."

Ruhtinatar kääntyi pois; eräät muutkin lähestyivät taulua ja vertaileminen alkoi tulla ruhtinattarelle vaikeaksi. Hovimestarinna tuli hänelle avuksi.

"Kuva on todellakin oivallinen ja hyvin onnistunut", sanoi kreivitär von Gerdt, "mutta minä tahdon ruhtinattarestamme uuden, iloisemman kuvan. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne, neiti von Helmers?"

"Ah, niin!" huudahti tämä iloisesti.

"Mutta siksi teidän korkeutenne saa jättää pois tuon surullisen muodon ja näyttää iloisemmalta", sanoi kreivitär ystävällisesti. "Onko tänään mikään pahoittanut teidän mieltänne?" kysyi hän, seuraten ruhtinatarta salin toiselle puolelle, jossa kreivitär näytteli hänelle muutamia kuvia.

"Minulla on syytä olla pahoillani", sanoi ruhtinatar hiljaa. "Salaneuvos Werner kävi luonani ja tahtoi erota hovista. Minä sain hänen kuitenkin jäämään, vaikka se oli hänelle vastenmielistä. Miksi häntä tahdotaan eroittaa ja mitä hän on tehnyt?" Hän katsoi tyynesti kreivittäreen.

"Armas ruhtinattareni", — yritti kreivitär, mutta ruhtinatar jatkoi:

"Eikö hänen ansionsa ruhtinasperheen suhteen ole kyllin suuret saamaan kohtelun, joka ei pakoittaisi häntä ottamaan eroansa, vaikka minunkaan tunteistani ei pidettäisi lukua? Uskotteko kreivitär, että minä ilman hänettä olisin suostunut teidän aikeihinne? Ja luuletteko sitä edelleen voivanne", — lisäsi hän vapisevalla äänellä, — "jos ette häntä tarvitse — ja paitsi sitä, olihan hän ennen teidän ystävänne. — Suottehan anteeksi, että puhun teille näin!" Hän lähestyi kreivitärtä ja laski kätensä hänen käsivarrellensa. "Älkää luulko sentähden minun unhottaneen kaikkea kuin olette tehneet minulle — ja kaikkea, jota olen teille velkaa — vaan koettakaatte myös asettua mi-nun sijaani ja." —

"Antakaa jo olla, ruhtinatar", sopotti kreivitär. Hän oli punastunut mutta kääntänyt päänsä niin, ettei muut voineet häntä nähdä. "Minä suinkaan en ole tahtonut poistaa salaneuvos Werneriä, jota kunnioitan silloinkin, kun olen toista mieltä kun hän; ja rauhoittaakseni teitä, lupaan laittaa niin, ettei häntä vastedes häiritä. Mutta älkää uskoko", sanoi hän kiivaudella, "ettemme ilman Salaneuvoksen apua saisi toimeen, mitä me kerran olemme päättäneet ja nähneet hyväksi, vaikka vielä te, ruhtinatar, sitä ette voisi käsittää. Uhkaukset ovat siis vallan turhat. — Ja lapseni, jättäkää nyt houreenne, teille hyvää me tahdomme kaikki. — Jos voisin luulla, että salaneuvos Werner on teille päähän pannut nuo houreet, minä olisin ensimäinen vaatimaan hänen eroansa, mutta siihen hän on liian viisas ja liian hyvä. — Noh, olkaa nyt vaan iloinen, ruhtinatar tulee heti."

Kreivitär nyykäytti ystävällisesti ja meni selittämään eräälle hovinaiselle, miten hänen oli täytynyt lohduttaa ruhtinatarta, joka oli muka taas saanut yhden alakuloisia kohtauksiansa, jotka vielä ajoittain häntä tapasivat, vaikka hän muuten oli aivan terve.

Ruhtinatar katsoi synkeästi kreivittären jälkeen ja sanoi itsekseen:

"Heille on turha puhua suoraan, viisaus on ainoa keino."

Hän istuihen ja neiti v. Helmers lähestyi häntä vähän epäillen.

"Tohdinko kysyä, miksi teidän korkeutenne on pahoilla mielin?"

Ruhtinatar katsahti noihin ystävällisiin, nuoriin kasvoihin, joista loisti hyvän sydämen tunteet.

"Oi! minä olen taas saanut hyviä nuhteita ankaralta hovimestarinnaltani. Hän pitää huolen minun kasvatuksestani. Mutta nyt en sitä enää ajattele. — Oliko teillä haukka eilisellä huviretkellänne? Ilma kumminkin oli mitä kauneinta."

"Ihastuttavin!" vastasi tyttö, hyvillään saada puhella jotaki ruhtinattaren huviksi. "Onko teidän korkeutenne nähnyt Helmerslustin? Se on jumalallinen paikka."

"En luule, tahi kumminkaan en muista sitä nähneeni", vastasi ruhtinatar epäröiden.

"Sinne on teidän korkeutenne tultava. Ihana järvi saarinensa ja jyrkät vuoriset rannat. Oh, ette usko, mikä ihana paikka se on."

Ruhtinattaren muoto kirkastui. "Onko siellä venhekin?" kysyi hän. "Oh, sinne minä tahtoisin. Mutta älkää virkkako siitä, ennenkuin tiedämme, jos ei se ole vasten etikettiä, sillä kreivitär v. Gerdt ei siinä salli yhtään poikkeusta", sanoi hän, nousten ottamaan vastaan vanhaa ruhtinatarta, joka nyt tuli saliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä löydämme kaksi vanhaa tuttavaamme, paroni von Gerdt'in vilkkaassa keskustelussa jälkimäisen vierashuoneessa. "Nyt voin teille, kreivitär, ilmoittaa sen iloisen uutisen, että asiamme on selvinnyt. Ruhtinas Alberttia saamme odottaa kohta tänne."

"Noh, kuitenkin! Minä pelkäsin, että viivytys jo oli suututtanut asianomaiset H:ssa."

"Luulitteko noin? Arvelitteko minua niin vähän ovelaksi, etten osaisi pitää liittolaistani kiinni. Vähäinen viivytys on helppo kärsiä, kun on niin hyvä valtti kädessä kuin pieni ruhtinattaremme. En yhtään epäile ruhtinaan ihastumista häneen."

"Se ei ole niinkään varma, teidän ylhäisyytenne, kuin luulette, jos ette käytä suurempaa varovaisuutta", vastasi kreivitär terävästi. "Pyysinhän jo kerran enemmän kysymään arvoisan salaneuvoksemme mieltä, mutta kuitenkin olette hänen pakoittanut hakemaan eroansa. Ruhtinattaren tähden on hän sen kyllä ottanut takaisin, mutta ruhtinattaremme syytti siitä minua ja muistutti miten kaikki, mitä me olemme uhonneet, on viimeksi salaneuvoksen ansioa, jos ne menestyvät."

"Kuinka? Hän olisi tohtinut!" Sanoi ministeri hämmästyen.

"Sanoinhan jo, ettei hän vanhempana ole taivutettava miksi hyvänsä. Ennen kaikkia on soviteltava salaneuvos Werner. Vaikka minä en Sitä myöntänyt, oli ruhtinatar kuitenkin oikeassa siinä, että meidän omat etumme vaativat meidän pitämään hänet täällä. Olen siis pyytänyt hänet tänne ja niin tarkka kuin hän on", lausui kreivitär katsoen kelloansa, "on hän heti kohta oleva täällä. Tehkäät nyt, teidän ylhäisyytenne, parastanne, sillä hän se nyt yksin voi ohjata aluksemme. Teidän työnne, minun luulleni, siinä jo on päätetty."

Ministeri epäili vähän. "Olkoon teillä oikein, kreivitär", sanoi hän. "Te olette nyt, kuten ainakin, ollut etevämpi minua. Tuon vanhan jöröpään suhteen saatte olla huoleti. Kun hän kerran on luvannut jäädä, hänen täytyy meitä myös auttaa, muuta ei hän voi. Minä hänet sentähden sovitan. — Vaan tuossa jo tuleekin vanha ystävämme."

Salaneuvos Werner astui sisään kumartaen.

"Minä en tiennyt saavani täällä kunnian tavata teidän häijyyttänne", sanoi hän jotenkin kylmästi. "Millä voin palvella teitä, kreivitär?"

"Hyvä salaneuvos, istukaatte, Meillä on tärkeä asia keskusteltavana, paroni v. Rauch ilmoittaa minulle juuri ikään, että saamme odottaa ruhtinas Alberttia näinä päivinä tänne. Ettekö te ottaisi sen ilmoittaaksenne ruhtinattarelle", sanoi kreivitär. Hän näytti koettavan välttää tuon vakaisen miehen tuijotusta.

"Se on siis todellakin tekeillä?" sanoi tohtori. "Vaan luuletteko tuon kokeenne onnistuvankin?"

"Varmasti, herra salaneuvos", vastasi ministeri. "Ruhtinatar on niin loistavan iloinen ja kukoistava kuin ruusu. Ruhtinas ei olisi ihminen, jos hän ei siihen ihastuisi."

"Hän oli, tahdoitte sanoa, paroni v. Ranch", oikasi tohtori. "Miksi te, kreivitär, olette tehneet minun kukoistavan ruusuni? Hän vaalenee ja surkastuu; silmien loisto on himmentynyt, ja tuo alakuloisuus! Teidän etikettinne on vienyt häneltä kaikki, minkä suurella vaivalla olin saanut toimeen. Jos tahdotte hänen miellyttämään ruhtinasta, koettakaa kumminkin saada hänen suutansa jälleen hymyyn."

"Te olette oikeassa, herra salaneuvos, nyt kuten ainakin", kiiruhti ministeri sanomaan. "Keksikää jotakin, kreivitär, tuon ruhtinattaremme huviksi. Ruhtinas ei saa nähdä häntä surullisena, ei suinkaan; minä olen kuullut hänen inhoavan alakuloisia naisia. Minä toivon varmaa menestystä, kun vaan luotamme kokeneen ystävämme neuvoihin."

Tohtori naurahti ivallisesti. Kreivitär nousi ja lähestyi tohtoria.

"Me saamme siis luottaa teidän apuunne?" sanoi hän.

"Kuu se vaan tarkoittaa ruhtinattaren onnea ja menestystä."

"Ruhtinattaren ja ruhtinasperheen", oikasi kreivitär, "sillä ne ovat niin likeisesti yhdistetyt, ettei toinen ole mahdollinen toisetta, sen minä tahdoin teille muistuttaa."

"Siten olemme kaikki yksimielisiä. Sanoinhan minä; että herra salaneuvos tässä asiassa tiesi tehtävänsä yhtähyvin kuin mekin, ja ilokseni näen, etten ole erehtynyt. Nyt hyvästi, kreivitär, ja te, herra salaneuvos, pidätte huolen ruhtinattaresta. Minä menen hankkimaan varustuksia ruhtinaan vastaanotolle."

Hän meni; tohtori sanoi myöskin jäähyväiset kreivittärelle.

"Lapsi parka", sanoi hän mennessään portaita alas, "sinulla on tärkeä hetki!"

5. Luku.

Oli kuuma, helteinen päivä. Kaksi nuorta miestä käveli pölyistä maantietä.

"Minä puolestani istusin mieluummin vaunuissa, jotka sinä niin kevytmielisesti jätit, poistuaksemme tästä kauheasta helteestä", sanoi toinen nuorukaisista, jota näytti vaivaavan hänen i'ällensä tavaton lihavuus.

"Malttia, Walter", vastasi toinen nuorukainen, pyyhkien hikeä otsastaan. "Se varjoinen metsätie, josta portinvartia puhui, on vähän matkaa tästä."

"Ole huoletta; heidän 'vähä matkaansa' ei ole niinkään vähä, kuin luulet. Ehkä vaan parin tunnin matka tässä helteessä."

"Vaan annas olla, enköhän jo tuolla näe haettua metsätietämme ja siellä varjoisessa metsässä saamme viileämmän sijan levähtämään kuin tässä maantien pölyssä."

Astuttua vähäisen matkan edelleen he poikkesivat metsäiseen seutuun vievälle polulle ja olivat pian metsän keskellä.

"Vaan tiedätkö varmaan tämän oikeaksi tieksi?" kysyi kumppaniltansa ensimäinen puhuja. "Entä jos tänne eksymme ja viivymme yli määrätyn ajan."

"Meiltä ei ole mitään kiirettä, Walter! Siihen on vielä kaksi päivää kun meitä odotetaan. Ja muutenkin, saat olla huoleti. Tiedäthän, että minulla on kaikkialla hyvä onni; näetkö, tässä on viileä siimes, jossa voimme levähtää."

Näin sanoen hän heittäytyi alas nurmelle, laski lakkinsa maahan ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan. Hänen tumman ruskeat kiharansa liehuivat vapaina; hänen tumman siniset silmänsä loistivat iloisesti ja yht'aikaa ylpeästi mustain kulmakarvain alta, jotka välistä voivat saada uhkaavan muodon ja panna ne säihkymään tulta. Hänen ystävällistä suutansa ympäröi lyhyt, vaan tuuhea, musta parta ja viikset.

"Sinua, onnen lasta!" Sanoi toinen, jonka nimen kuulimme Walteriksi, "tämänkin ihanan paikan Sinä onnistuit löytää."

Molemmat heittäysivät pitkälleen pehmeälle nurmelle.

"Tämänkin", vastasi kumppani; "mitähän minun eduistani sinä enemmän kadehtinet; se olisi hauska tietää."

"Onko mitään, joka antaa suurempia etuja kuin korkea Suku?" sanoi Walter. "Se tuottaa sinulle kaikki valmisna käteen, rakkauden, kauneuden; tarvitset ojentaa vaan kätesi niitä ottamaan."

"Sanotko rakkaudenkin? Olisit sanonut morsiamen, sen kyllä löydän, vaan rakkautta, se on niin ja näin. Jos emme ollenkaan mieltyisi toisiimme! Minusta se on kohtalaista onnea saada noin valmiisti kaikki. Voitto on suloisempi, kun siitä on saanut ensin taistella. Vaivaton saalis on aina vähäarvoinen."

"Noh, hiisi! Miksi häntä sitte otat? Mikä sinun nyt on tehnyt noin taipuvaksi?"

Nuorukainen katseli haaveksien, molemmat kädet päänsä alla, kulkevata pilveä muutoin kirkkaalla taivaalla, ja vastasi hiljaksensa.

"Tahdoin toki hänen nähdä. Kaikki mitä hänestä on kerrottu vivahtaa noihin kuuluisiin itämaan satuihin, tuskin tuo tauti niin ihmeellisesti parannettu, sitten tuo ylenpalttisuus, tuo iloisuus ja vihdoin selittämätön alakuloisuus. Uskotko, minulla on hänestä paremmat tiedot kuin nuo ovelat herrat voivat luulla. Heidän kujeistansa minä vähät, minua huvittaa hän itse."

"Mutta jos ei hän sinua miellytä, niitä silloin teet?"

Nuorukainen nauroi ivallisesti.

"Minä lahjoitan heille silloin vaan summan, jota haluavat ja olen vapaa kuin ennen."

"Lahjoitat! ja miksi?"

"Pettääkö tahtoisin heitä minä? Koko puuhan, näet, on tehnyt heidän kurjat raha-seikkansa; siksi he haluavat minua, tahi oikeimmin minun rahojani. Poikaparka, hän on hävittänyt kaikki, se on Surkuteltavaa, ei hän niin huono olisi — mutta hänen isänsä, siitä en paljon maksaisi. Miten hän tyttärensä jätti avuttomaksi! Juuri kuin oli tarvis mennä Italiaan, hän sen lähetti Rabensteinin hökkeliin, kunnes tuo viekas paroni v. Rauch sai onnellisen Sylikoirajuttunsa. Ihme oli silloin Antonia raiskaa vielä saada pelastetuksi."

"Vaan mistä ihmeestä sinä, Albert, tuon kaiken sait?" kysyi Walter.

"Sanonko sen sinulle? Alfonsilta. Hän oli tunnon vaivoissa sisarensa suhteen, jonka matkarahat hän kadotti pelissä. Hän kääntyi silloin minuun; kuten tunnet, me olimme ylioppilaskumppanit. Silloin halusin vaan päästä irti hurjasta kihlauksestani S:in ruhtinattaren kanssa, jonka vanhempamme, eli oikeastaan vaan valtiomiehet, olivat saaneet toimeen. Silloin Alfonsin kanssa teimme tuon saman koirajutun, jonka sitte idätimme paroni v. Rauchille makupalaksi. Hauskaa kumminkin on nähdä sukkelan paronin nyt ajavan minun asiaani, kun hän päinvastoin luuli vetävänsä nenästä minua. Mutta Alfonsia minä en ymmärrä, hän ei kirjoita minulle enää, hän juuri kuin karttaa minua, ja minun tietoni ovat jo toisesta lähteestä. Katuuko hän, juuri kuin olisi minulle myönyt sisarensa, mutta siitä olkoon huoletta, en minä niin hänelle tunkeudu, jos ei hän suostu. — Mutta nyt, veliseni, ehkä jo jatkamme kävelystä, vain oletko vielä väsynyt?"

"En suinkaan. Tuo historiasi on minut virvoittanut. Toivoisin vaan paroni v. Rauchille tuon hyvän tarinan. Olisi hauska nähdä hänen naamansa silloin, kun huomaa itse olevansa vedetty nenästä. Olen hyvin kiitollinen, kun valitsit minun seuraksesi tälle hauskalle matkalle, enkä enää valita, jos veisit minun vaikka Mont Blanc'in ylitse", sanoi Walter leikillä, seuraten ruhtinaa varjoista tietä.

Eräitä hetkiä myöhemmin kävelijät olivat tulleet vuoriseen metsäseutuun, jossa vähäinen polku oli heiltä haihtunut. He katselivat ympärilleen ja näkivät vihdoin edessään pienoisen järven.

"Kuinka ihanaa täällä on!" huudahti ruhtinas ihastuen.

Korkeat, metsäiset rannat kuvastuivat ihanasti järven tyvenessä pinnassa.

"Minusta", sanoi Walter, "olisi hauskempi, jos näkisin vaikka olilla katetun mökin, tahi vielä paremmin sivistyneen ihmisasunnon tässä jylhässä metsässä. Todella sanoen, tuo ihanuus ei auta nälkääni."

"Hyvin jokapäiväistä!" vastasi Albert. "Mutta kulitko, mitä se oli?"

Molemmat seisattuivat kuultelemaan. Järveltä kuului airojen loiske.

"Siellä on venhe!" huudahti Walter hyvillään.

"Vait!" käski ruhtinas jyrkästi.

He kuulivat laulua, joka tuntui lähenevän ja, vihdoin voitiin selittää sanojakin. Sävel oli yksinkertainen, vaan ääni vieno ja sulava:

        "Laula, aaltoni, oi,
        Rannan loisteessa soi,
    Laula, riemuitse keväässä sä.
        Tuuli pilveä vie,
        Vaihteleva sen tie
    Niin kuin ihmisen elämä tää.

        'Pikku ystäväni,
        Lintu, oksallasi,
    Mulle laulusi toisinaan suo.
        Sitte lennät sä pois,
        Oi, kellä siipiä ois
    Että lentää sais taivahan luo!"

Venhe oli laulun kestäessä lähennyt; siinä istui kaksi nuorta neitoa kansan puvuissa, toinen souti ja toinen lauloi, ohjaten venettä melalla, joka vaan keveästi hiihti veden pintaa. Venhe ja siinä olevat nuoret tytöt somassa, heleänvärisessä kansanpuvussansa elähytti uudella sulollaan tämän jo ennestään ihanan metsäseudun.

"Kuinka somia tyttöjä!" kuiskasi Walter.

"Hyvin hauskaa, vaan vait vielä", sopotti Albert. He olivat lymynneet rantapensaiden taa.

"Seisota vähäsen, Anua", sanoi tytöistä se, joka oli laulanut. "Tässä on niin ihanaa ja rauhallista."

Soutaja pysäytti aironsa ja molemmat katselivat haaveksien ympäri ihanaa seutua.

"Nousemmeko tässä maalle?" Liisi esti soutajaa, katsoen iloisesti kumppaniinsa.

"Miksi juuri tässä, Anna? kysyi toinen.

"Ettekö luule tuon vuoren rinnassa jo olevan mansikat kypsiä?"

"Todella, mutta jos viivymme liian, kun aioimme vielä Katrin tuvatta käydä. Sitä en nyt tahtoisi jättää, hän tulee niin iloiseksi siitä vähästä, jota viemme. Tie tulee siten pitkäksi, ja vihdoin saamme nuhteita, jos viivymme myöhään?"

Soutaja tarttui airoihin ja yritti painaa ne veteen.

"Arveletteko todella antaa heidän jättää meidät tähän?" kysyi Walter pelästyen.

"En suinkaan!" vastasi ruhtinas. "Hyvät tytöt!" huusi hän, tullen yhtäkkiä esiin.

Tytöt säikähtivät ja kiljahtivat yht'aikaa hämmästyneinä.

"Hyvät tytöt, ohjatkaat meitä, kahta eksynyttä, löytämään jonkun ihmisasunnon", sanoi ruhtinas ystävällisesti.

Tytöt katsoivat toisiansa silmiin.

"Niin, jos me itsekään tietäisimme", vastasi laulajatyttö. "Me olemme ensi kerran tässä seudussa." Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Tytöt sopottivat keskenänsä. Vihdoin Anna sai airoillaan venheen liikkeelle ja ruhtinas kiiruhti ottamaan sitä rannassa vastaan.

"Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että tulette venheesen, ja me soudamme teidät tuonne mokin luo, josta saatte ohjaajan, joka vie teidät maantielle, jos nimittäin ken mökissä on kotona, muuten saatte odottaa siellä", sanoi laulajatyttö, jonka nimi oli Liisi.

"Odottaa me ainakin voimme, kun meillä ei ole kiirettä", vastasi ruhtinas ja hyppäsi venheesen. Walter teki samoin, vaikka hypätessään oli pudota veteen, jos ei Anna olisi ehtinyt häntä auttaa, mikä taas, Walterin harmiksi, pani tyttöjen suut nauruun, Anna yritti nyt soutamaan, mutta Walter esti sen, sanoen, ettei hän mitenkään tahtoisi vaivata naisia heitä soutamaan, pyysi airoja ja sai Annan istumaan kumppaninsa vastaan. Liisi pysyi paikallaan perässä.

"Noh", sanoi Walter, "tapaammehan siellä jonkun ihmisen, jolta voimme saada jotain ruokaa, sillä me olemme nälkään kuolemaisillamme."

Tämän sanoi hän niin alakuloisesti, että tyttöjen oli vaikea pidättää nauruansa.

"Jos niin on, meidän täytyy sitte seurata teitä maalle ja koettaa siellä hankkia, mitä on tarvis", sanoi 'Anna katsahtaen kumppaniinsa.

"Mutta tunnetko sinä naapurimummon säilöjä, jos ei hän olisi kotona?" kysyi Liisi.