Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja, jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan, mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.
— Vieläkö epäilette parantumistani? — kysyi hän lääkäriltä surumielisesti hymyillen.
— Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.
He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia vartioitten seuraamina kulki sisään.
— Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? — kysyi sairas.
— Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä. — Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan luokseen.
— Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, — sanoi hän — ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.
Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.
Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä. Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.
Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä; väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste, joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia, jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen. Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien, mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen, ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti, niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen; hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin, kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää kiihkoja.
Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin, ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä, hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa; täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia, calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys "uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä vastaan!
Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko, kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa. Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat, että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne, jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä, joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia, kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli ollut!
Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen? Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa, toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen. Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten menehtyisi hän levottomuudesta.
Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi henki kurkussa:
— Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on hän?
— Hän ja tyttärenne, — sanoi lääkäri tyynesti, — odottavat teitä alhaalla kaupungissa.
— Tyttäreni? Minulla on tytär! — huudahti sairas purskahtaen itkuun.
— Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, — sanoi lääkäri hymyillen.
— Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!
— Tulkaa nyt pukeutumaan, — sanoi lääkäri tarttuen hänen käsivarteensa; — puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja silloin löydätte myös itsenne!
Ja he katosivat suureen eteiseen.
* * * * *
Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika, vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka, tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen, myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan, minkä mailma on nähnyt.
Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen: geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni! Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken, joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa, että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä, josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi, mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui, niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä hajalle, kun isku tuli.
Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain, jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta, jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun, ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.
* * * * *
Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen, kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä, koskaan syttymättä tuleen.
— Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä, sitä en koskaan olisi uskonut — sanoi herra von Bleichroden ja katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.
— Luonto on kyllä muutenkin kaunis — sanoi saksalainen, mutta minä luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!
— Totta, — sanoi englantilainen, — mutta täällä onkin kauniimpaa kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten, alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.
— Minä luulen, — sanoi toinen venäläisistä, — että puhdas, valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme. Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.
— Teillä on oikein, — sanoi herra von Bleichroden, — mutta meidän ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen, jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet ottamaan osan. — Se on totta, vastasi tämä, — mutta minä voin koukkuilla! — Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme! Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja — ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö totta, herra englantilainen?
— Täysin, — vastasi tämä. — Kuningattarellamme on oikeus lyödä palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.
— Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? — lausui espanjalainen.
— Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, — sanoi herra von Bleischroden. — Eikö totta vaimoseni?
Rouva von Bleichroden nyykäytti myöntävästi päätään.
— Sillä, — jatkoi herra von Bleichroden, — mikä äiti päästäisi poikansa, mikä vaimo miehensä, mikä sisar veljensä näihin teurastuksiin! Ja kun ei ketään ole, joka kiihottaisi ihmisiä toisiaan vastaan, niin katoaa n.s. rotuviha. Ihminen on hyvä, mutta ihmiset ovat pahoja, arveli ystävämme Jean Jaques ja hänellä oli oikein! Miksi ovat ihmiset tässä kauniissa maassa rauhallisempia? Miksi näyttävät he tyytyväisemmiltä kuin muualla? Siksi, ettei heillä aina ole noita opastajia edessään, he tietävät itse määränneensä, kuka heistä on ensimmäinen, heillä on ennen kaikkea niin vähän syytä kadehtia ja loukkaantua. Ei juhlakulkueita, ei vahtiparaatia, ei loistojuhlia, joissa heikko ihminen joutuu kiusauksiin ja kunnioittaa sitä, mikä on koreata mutta valheellista! Sveitsi on pienoismalli, jonka mukaan tulevaisuus rakennetaan!
— Herraseni on optimisti? — sanoi espanjalainen.
— Niin olen, — sanoi herra von Bleichroden, — entinen pessimisti!
— Luulette siis, — jatkoi espanjalainen, — että mikä käy päinsä näin pienessä maassa kolmen miljoonan ihmisen ja kolmen kielen kesken, käy päinsä myös koko suuressa Europassa?
Kun herra von Bleichroden epäröi, puuttui puheeseen toinen tyrolilaisnaisista:
— Anteeksi, herra espanjalainen, — sanoi hän, — te epäilette sen menestystä Europassa, jossa puhutaan kuutta tai seitsemää kieltä. Yritys on liian rohkea, arvelette, kun on niin monta kansallisuutta! Mutta jos nyt osotan teille maan, jossa on kaksikymmentä kansallisuutta: kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, punanahkoja ja kaikkia Europan kansallisuuksia sekasin samassa maassa: sehän olisi tulevaisuuden valtakunta, joka on käsittävä koko maan pallon! No niin, minä olen sen nähnyt, sillä olen ollut — Amerikassa.
— Hyvä, — sanoi englantilainen, — herra espanjalainen on voitettu.
— Ja te, herra ranskalainen, — jatkoi tyrolitar. — Te surette
Elsass-Lothrinkia! Näen sen! Te pidätte kostosotaa välttämättömänä,
sillä te ette usko, että Elsass-Lothrinki voi kauan olla saksalainen.
Te luulette olevanne ratkasemattoman arvotuksen edessä!
Ranskalainen huokasi myöntäen.
— Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko kysymys ratkaistu?
Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä surumielisesti hymyillen.
— Te hymyilette, — sanoi rohkea tyttö, — me olemme hymyilleet liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee, mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa! Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase! Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli, koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, — oi! heillä oli ajatusta hulluudessakin! — Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan, kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve, tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon meille vain vapaus sanoa se ääneensä!
Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman, jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa. Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan, uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat, hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen, verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.
Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru, ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä, ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi, tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui punanen risti.
Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.
— Mitä merkitsee tämä? — huudahti herra von Bleichroden liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen kuvastimeen.
— Naiset ja herrat, — kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja! — Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä, että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti, uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea? Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti varmempaa ja rauhallisempaa! — Englantilaisena tulisi minun pitää itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja, sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.
* * * * *
Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin se, jonka hän oli jättänyt.
Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen, 2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa, ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika, joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.
Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata, sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan, s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen; Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä! Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi, veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita. Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.
Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:
Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen, siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta, sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä, kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei ole kansakunta.
Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli asunut kaksi vuotta maassa.
Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa omantuntonsa kanssa.
MAANPAOSSA
Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch, ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta. Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.
— Kas tuossa on venäläinen, — sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia katsomaan.
— Sepä näyttää hauskalta, — sanoi nuori herra.
Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa. Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan, tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi, niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin. Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön, ja asettui odottamaan ostajia.
Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse, kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas, kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.
Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein, jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta, tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.
— Mitä maksavat arsokat? — sanoi tämä.
— Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.
— Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville, olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi: liikaa! ja meni edelleen.
— Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? — ajatteli Paul itsekseen. — Olisipa hän vuokrannut kallista maata, ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea, kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt, ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän, ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle, joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.
Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.
— Noilla tuossa, — jatkoi hän itsekseen — on kolmekymmentä centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole mikään taloustieteilijä.
Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta palvelemasta.
Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan. Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier, jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty. Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.
Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?
— Kuusi francia, sir!
Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! — Hän luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.
— Kuusi francia! — toisti Paul.
— Se ei ole oikea, — sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten amerikalainen.
— Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? — kysyi hän.
— Viisitoista francia, — vastasi Paul.
— Se on hyvää lajia, — sanoi tuo ja maksoi.
Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä. Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.
* * * * *
Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi. Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä. Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen, oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot, keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri; sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita, mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena; sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset. Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma, joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa: raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.
Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia, kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.
Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä, kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse. Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana kuin vanhaa.
Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta" puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä, sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi, syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo, ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!
Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta. Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava. Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse: se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi, sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana. Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta, että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.
Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja ennakkoluuloja vastaan.
— Päivää, isäkulta! — tervehti hän.
— Päivää, rakkaani, — vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.
— Mene noutamaan tuoli isälle! — sanoi äiti vanhimmalle tytölle, joka näytti viiden vanhalta.
— Ei, Annischka, — sanoi Paul; — Veerasta ei tehdä orjatarta.
— En tahdo, — oli jo Veera vastannut.
— Niinkö sanotaan, — alkoi äiti.
— Niin, — sanoi Paul, — niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme? Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin, niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.
— Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, — sanoi äiti, — mutta minä en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.
— Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella. Meillä en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!
Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat, joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.
— Eikö Bernhard voi päästä tuosta? — sanoi Paul.
— En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, — sanoi hän.
— Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! — sanoi Anna varoittaen.
— Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi
Bernhard!
— No kuinka kävi kauppa? — kysyi Anna.
— Hyvin ja huonosti, — sanoi Paul. — Hyödyllinen on huonossa hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien huomion.
— Nyt on juhannuspäivä, — sanoi Paul syötyään.
— Niin, — sanoi vaimo huoaten.
— Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?
Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.
— Itke, kulta, niin se menee ohi! — sanoi Paul ja selvitteli tuota valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.
— Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!
— Olen lakannut itkemästä, — sanoi Paul. — Mutta ei se ole mikään hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!
— Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? — sanoi Anna.
— Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on päähänpisto. Koko maahan on emomme.
— Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla, mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!
— En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme, kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan. Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen! Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta. Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa. Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.
— Ja sitten, — jatkoi Anna, — matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt, mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja silloin itkit.
— Todellako? Hyi häpeä!
— Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.
— Vallattomuutta, Anna.
— Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista. Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!
— Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä, en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.
— Kerropas, kerro!
Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.
— Tätä ei ainakaan ole avattu — sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa kirjeeseen?"
— Hm! — sanoi Paul. — Mitähän tämä merkinnee?
— Sen saat kai nähdä kirjeestä, — vastasi Anna.
— Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu; tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.
Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen Dimitri Baranoff."
Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä. Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi: — puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä, että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään aikaan! — Anna — jatkoi Paul — nyt on täsmälleen kaksikymmentä vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?
— Kyllä, — vastasi tämä.
— Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa, punastumatta.
— Mitä kirjaa?
— "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.
— Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa totuudentulkki.
— En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?
— Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!
— Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.
— Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.
— Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.
Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä, panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.
"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita, miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan, jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä ominaisuutta."
Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta Paul jatkoi…, "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen tavannut."
Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin: "Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa, ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti') voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." — Onko hyvin luettu? kysyi Paul ja henkäsi.
— Hyvä on, — sanoi Anna.
Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet yrityksensä mielettömyyden."
Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.
— Riittää täksi päiväksi, — sanoi hän. — Mutta on hyvä harjotella, Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen kasvanut. Tänään voisin hymyillä.
— Niin kauas en vielä ole tullut, — sanoi Anna. — Kaikki nämät sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan vakaumuksen painolla.
— Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia. Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty, menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.
— Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.
— Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin, mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa kirjeeseen. Nyt sen keksin!
Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin aurinkoon.
— Kas, Annischka, kas — sanoi hän ja piti koholla kirjettä. — Se on Dmitriltä.
Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä. Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.
— Tuletko järvelle? — sanoi hän. — On juhannuspäivä ja voimme levätä.
Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa.
Anna nousi myös pukemaan lapsia.
Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä. Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina; hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin; Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä, kevyenä kesäpilvenä.
— Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, — sanoi Anna.
— Kaunis maa! — vastasi Paul. Muttei sentään meidän.
— Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, — sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!
— Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!
Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista. Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja kantoonin valkovihrein lipuin.
— Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, — sanoi
Paul.
Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät ylös.
Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun. Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa, jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen kysyen, mitä he halusivat.
— Kaksi pulloa soodaa, — vastasi tämä katsomatta häneen.
— Mitä niitten kanssa? — kysyi Medusa.
— Laseja! — sanoi Paul.
Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin oopperakuningatar ja meni.
— Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, — sanoi Anna.
— Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! — sanoi Paul.
— Aina onneton, joskus rikollinen, — sanoi Anna.
— Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.
— Hätä panee rikkomaan, — sanoi Anna.
— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.
Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.
— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Anna.
— En tahdo! — sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.
— Miksi ei Veera tahdo? — kysyi Anna.
— Hän ei ole kiltti, — sanoi Veera ja katsoi keikailevaa kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.
— Sitten ei Veeran tarvitse, — sanoi Anna, — mutta kuinka tietää
Veera, että tyttö ei ole kiltti?
— En tiedä sitä, — sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.
Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.
— Tänään on juhannuspäivä, — sanoi Paul ja täytti lasit.
— Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, — lausui Anna.
— Kai niin! — vastasi Paul. — Olin liian vanha tullakseni uudesti ihmiseksi.
Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.
— Nyt, — sanoi Paul, — sanoo hän, että me olemme venäläisiä pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan, kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä; kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta, koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä; kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty. Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.
— Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?
— Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!
— Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme!
Se on karkaiseva meitä!
— Tänään on juhannuspäivä — jatkoi Paul ja jäi istumaan. — Nyt puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.
— Olet heikko tänään, rakas Paul, — sanoi Anna. — Et voi vapautua tuntemasta toisten tuomiota.
— Olen todellakin heikko tänään, — myönsi Paul. — Mutta sillä on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit ylös.
— Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, — sanoi Anna, — sillä minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle mielelle.
Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki: "Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.
"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" — (ja niin edespäin! keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin…" (ja niin edespäin). "Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)… "Mutta kun minä nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana, sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.
— Onko helpompi nyt? — kysyi Anna.
— Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta. Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme, että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää vapauttani.
— Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.
— Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja menivät veneeseen.