* * * * *
Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään. Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut. Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.
— Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä heräsivät. — Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta, jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun; surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä, elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua; uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista, kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä, kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.
Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa. Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi, valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna, heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.
Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset, ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä, jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään kasvot tuskasta punasina.
— Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun täytyy jättää sinut yksin.
— Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.
— Anteeksi, rakkaani, — sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.
Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä äidille pahaa.
— Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.
Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille, kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.
Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki akkunan sanoen: juopporatti!
Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska. Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.
Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta vuokralainen hänen luokseen.
— Mikä hätä? — kysyi tämä osaaottavasti.
— Olen sairas, — vastasi Paul, — mutta vaimoni makaa lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.
Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi kontata alamäkeä kotiansa kohti.
Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. — Katso ihmistä, — katkeroi hän, — katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa! Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä, kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken! He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah Herra kuinka kauan? — Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.
Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä. Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta. Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.
— Hän tulee heti, — kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, — heti.
Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan, vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.
Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan! Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin äskenkin, — mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut. Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt puutarhaan.
Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin, ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.
Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä. Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja, jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.
Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä. Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä, että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. — Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?
Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.
— Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna, sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! — vastasi Paul levottomana.
— Niin! — sanoi Anna lamaantuneena.
— Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!
— Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!
Paul istui jotakuinkin tyynenä.
— Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!
— Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me!
Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!
— Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono esimerkki "ystäville."
— Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? — sanoi Anna jotenkin kovalla äänenpainolla.
— En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta. Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!
— Siksi pyysinkin, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!
— Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?
— Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. — vastaa Paul.
— Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!
— Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren kysymyksen.
— Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele,
Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!
— Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät, juuri tunnemme kulmat terävimpinä?
— Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle, silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme? Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua, kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki! Eikö totta?
— On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?
— Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin, tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi, että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää koskaan puhu siitä.
Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman onnelliseksi.
— Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää!
Lapsihan on sinun.
— Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet naisia vastaan.
— Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme lakia vastaan!
Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat. Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta, että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta, ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä tältä yhdeltä, ja se tuntui olevan pääasia.
Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi. Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön. Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.
Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa. Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset, eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään. Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää, jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, — kouluun, jossa he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän, joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi, niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.
Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan, jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.
Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle: "Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi." Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä. Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian. Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin puolelle.
Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi; oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen. Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä, hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa jo kauan sitten lopettaneet.
Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia, ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui, ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven, näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa. Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen yksinäisen pöydän ääreen syömään.
Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan. He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen. Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori poika papin seurassa.
Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta. Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle. Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle. Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.
Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys, kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi, oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!
Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.
Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita; ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut; hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta, sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä aurinkoa kohti.
Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut. Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan yksin.
Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen. Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita, kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."
Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän: "Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä, sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"
Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera, vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut samaa kuin yksin olo.
Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta, hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut meneteltävä, kun hän itse kasvoi.
Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä, romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa, kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.
Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.
Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi, ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin johtoa anoen.
— Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen, se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme; katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä on oikein.
Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin "Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta, mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta — muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin. Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet, joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä, koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut, pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita, minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani, puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.
Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan, sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero? Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?
Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen — puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian käsittelyssä — kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme, toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun nerostani — aina nero — eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja — kaduin iskujani. Kaduin, Anna.
Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni — ei kukaan kieltäytynyt! — kohotin minäkin lasini liikutettuna, vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin, maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!
Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!
Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän. Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista, taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta? Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät, näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä, jota olisi hölmistyttänyt.
He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi! Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"
Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."
— Miksi pitää minun vihata? — kysyin vielä tunteitteni vallassa.
— Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! — vastasi hän.
— Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? — kysyin.
— Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!
— Huomenna, — ajattelin, — Mikä tekee heidät huomenna valehtelijoiksi, Ivan?
— Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun täytyy avata!
Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä, hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. — "Kas, — sanoi muuan matkustaja, — jesuiitta vartioi perintöä!" — Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy opetella vihaamaan!
— Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä sormia, Anna. Paha kyllä niille!
— Isä, isä, — huusi Veera portilla, sinua kysytään!
Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän tätä vastaan ja suuteli häntä.
— Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, — sanoi hän, — tule peremmälle, Anna on täällä.
Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi ymmärtänyt.
— Tulet Genevestä, — jatkoi Paul.
— Kyllä, — vastasi Ivan synkästi. — Päivää, Anna Ivanovna. — Et tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka poikani on mennyt pois.
— Ivan parka, — sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.
Ivan näytti huolestuneelta.
— Ystävä parka, — sanoi Paul. — Näytät muuttuneen.
Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. — Olet asettanut olosi yksinkertaisiksi, Paul, — alkoi Ivan.
— Niin olen, — sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta. Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.
— Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, — kysyi Ivan.
— En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.
Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?
— Minulla on uutinen, Ivan, — alkoi hän taas.
Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille." Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion, jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski sähkösanoman ulos akkunasta.
Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo
Ivania, joka on santarmikapteeni."
— Se on totta, — sanoi hän, — olen katunut, Paul Petrovitsch. Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat, oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.
— Ei koko, Ivan. — Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa. Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se häikäisi sinut. Siinä koko asia.
— Älä tuomitse minua, Paul, — sanoi Ivan itkuisella äänellä.
— Olet jo tuomittu.
He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.
— Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.
— Tahdon tehdä niin.
— Epäilet siis uutta kutsumustasi?
— Kuka ei epäilisi?
— Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?
— Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!
— Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt tulevaisuususkosi.
— Niin, kaikki on toivotonta.
— Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt. Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta. Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat, mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut, sillä ethän liene ilman perusteita?
— Nimitä sitä viisasteluksi, — sanoi Ivan, — minulle se on sitova syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.
Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina; me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut, Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi. Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.
— Kuinka voisin sen luvata? — sanoi Ivan. — Virkani…
— Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.
Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: — Sinä jäät tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät. Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.
— Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja täytyyhän elää!
— En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme, mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!
Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän tarttui.
— Se on lähetetty?
— On. — Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?
— Minun täytyy!
He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput. Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.
— Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.
— Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille kukille. Eteenpäin!
Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän läpi.
— Näetkö valot, — sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima valossa?
— Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä auringon nousua huomena, — sanoi Anna.
— Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!
— Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa, ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!
— Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.
UUTISTALO
Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.
Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut. Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.
Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.
Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus, anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla sanomalehdellä.
Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa, suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti. Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:
— Olisinpa joutsen.
— Joutsen? — vastasi ankara naimaton täti. — Mikä päähänpisto!
Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!
— Miten on Blancheni laita tänä iltana? — sanoi hyväntahtoinen täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.
— Oh, ei mitenkään — vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin vaiti.
Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät, ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan; jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita, paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa. Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.
Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys. Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys oli luonnossa erilainen.
Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! — Mutta Blanche ajatteli: kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule koskaan miestä.
Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen: olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei, Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty, kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten, luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi. Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä, tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä. Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.
Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin, ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.
* * * * *
Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa, joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea. Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä. Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin, poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa. Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä. Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus? Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut, vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä, tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta? Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä, ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin. Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana, kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.
Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa. Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, — ylioppilaalla ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan, vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja kuiva ja la bize oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne, kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.
Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua, joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä. Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi; aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat, jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.
Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana; urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin; siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun; näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin, he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!
Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli. Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat kamomilliteetä kiehumaan.
* * * * *
Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona, jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne eivät murtuneet.
— No — sanoi Bertha-täti — Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta. "Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut, kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen lääkäriksi."
— Minua ihmetyttää — sanoi Blanche, joka ei välittänyt tuontapaisesta vapautuksesta — että sitä pidetään niin merkillisenä, kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika selviää.
— Blanche on oikeassa — lausui eräs opettajatar. — Ja La Revue tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue, "että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy. Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan, ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa, osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."
— Kas vaan, — lausui Bertha-täti — siinä kuullaan edistyksen miestä. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.
— Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää — vastasi
Blanche — ja minusta on Revue oikeassa.