Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään, mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina, häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut lainanpyytäjä.
Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta. Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.
— Joka tapauksessa — sanoi hän — vaikka olisimmekin päässeet tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.
— Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!
— Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi ikeeseen!
— Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen laidalle, ja nyt sanot palaa.
— Näen ettet uskalla hypätä.
— Mihin?
— Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata…
— Pitääkö minun ommella?
— Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita! Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa; vaimona polkisin sinua.
— Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.
— Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona oleminen!
— Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!
— Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun rakastajasi! Eikö ole tasapeli?
— En ymmärrä sinua.
— Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!
— Vielä pilkkaatkin minua!
— En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?
Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.
— Sanon teille, herraseni — sanoi hän väräjävällä äänellä — että mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää…
— Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta… Ei, ei Blanche, ei tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi. Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin! Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!
Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:
— Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään velvottavan.
— Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta, sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan, eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle vapautta ja sinä pyydät vankeutta.
— Minä palaan! — sanoi Blanche varmalla äänellä. — Eikä ole mies minua houkutteleva. Hyvästi!
Hän meni.
Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas, alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.
Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva väännelty.
Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.
* * * * *
— Onko tohtori kotona? — kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.
— Tohtori on sairas — vastasi Bertha-täti — mutta minä kysyn ottaako hän vastaan.
Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä, ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina", kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.
— Siellä on hakija — sanoi täti niin lempeästi kuin voi.
— Antakaa minun olla rauhassa — kähisi naisparka ja väänteleikse sohvalla.
— Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.
— Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.
— Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa kävijäin palata pois. Laskehan vain!
— Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, — huohotti Blanche. — Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!
— No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin voisi sinulla olla koko hyvät tulot.
— Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! — Tuotko muistikirjani. Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella: ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy olla yksin!
Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.
Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin; ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään elättää.
Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen. Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi! Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita, vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.
Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä, sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien, oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa. Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa" jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi, saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.
Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä, että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään. Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki kohdalleen. Mutta mitä?
Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona; isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut äidiksi tulemisen aatostakaan.
— Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin — sanoi Blanche moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.
— Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä — vastasi kätilö, joka oli hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.
Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti, ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen, missä vanhempain täytyi olla työssä.
Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan — palvelustytön — työn kustannuksella!
Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa", ja täytyi hänen lähteä kaupungista.
Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.
Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna, vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä, joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita" ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat ottaneet haltuunsa.
Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä, kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle, että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.
Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan pohjoisessa Ranskassa.
* * * * *
Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen ystävällisyys rauhottivat hänet heti.
— Tohtori Chappuis — alkoi hän — minä tunnen teidät, mutta te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.
— Kernaasti, esimieheni — vastasi Blanche.
— En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne — vastasi vanhus — sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi, mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.
Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.
— Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea — sanoi hän — ulkopuolelta. Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön asuinhuoneet.
— Fourierin ja Owenin unelma — sanoi Blanche.
— Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä, pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit, näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit, navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta. Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?
— Kyllä — vastasi Blanche — mutta perustuuko se työlle kapitalia vailla?
— Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi, joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.
— Kun te nyt sen minulle sanotte — vastasi Elanche — on se minusta aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.
— Asian laita — sanoi tehtailija — on niin ja te huomaatte, kuinka hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.
— Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.
— Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on "toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on varmin.
— Pakollako — väitti Blanche.
— Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä, jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin, syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen. Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!
— Entä lapset!
— Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet murtamaan. Meillä on lastenkoti.
— Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?
— Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista, ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen, että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä, niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen huoneeseen vanhempain ollessa työssä.
— Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.
— Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.
— Entä perhe-elämä?
— Ennen, — tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin, kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä. Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin, kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.
— Mutta aukko tässä on — väitti Blanche.
— Avatkaa se, että minäkin sen näkisin — sanoi tehtailija.
— Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.
— Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään, vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä, joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille taakka käy liian painavaksi.
— Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? — kysyi Blanche.
— Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin; luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.
— Tuota nyt en vielä voi ratkasta — vastasi Blanche — mutta oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.
— Yritetään sitten — sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta. Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.
— Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni — vastasi Blanche — ja raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella teidän tarjouksenne vastaan.
— Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan. Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.
Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.
* * * * *
Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista, turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.
Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset, palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä, jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.
Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä, mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä, etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei enää oltu epätoivoisia.
Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä, jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi miellyttäväksi kaikille.
Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä, oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili huoneessaan.
Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa perijä.
Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää "pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana, kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli "kunniallisesti" ansainnut — toisten hädällä.
Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa. Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä siitä oltiin yhtä mieltä — maallisella elämällä oli kyllä huolta itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi, kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi naapurilleen aihetta meluamiseen.
Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen, niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty, sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.
* * * * *
Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin ajatuksineen.
Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen heittänyt.
Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut, valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän maata vasten eikä niitä huomannut.
Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille kasviolioille.
Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.
— Kuules, isä — sanoi poika — mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?
— Katsos, Jonne — vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.
— Likaahan tuo on tiemmä — sanoi Jonne. — Siitäkö niitä hyötymansikoita tehdään?
— Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.
— Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?
— Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan, välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että kevät oli paras kukkimisaika.
— Hm — sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta.
— Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?
— Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!
— Vai niin! Entäs kun me kuolemme?
— Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen, että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä kukkia, liasta, kuten sitä nimität!
Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän ei itse ollut rohjennut! — Mies on oikeassa — ajatteli hän — mutta, mutta… ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä. Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.
Hän meni karppilammen luo ja istuutui — unelmoimaan. Elämä oli nyt tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän oli itsessään jotain, kenties ainoa, — mutta hänhän eli vain puolta elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli hänen velvollisuutensa, se puuttui.
Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto. Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin. Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat, heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois, mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.
Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.
Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.
Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.
Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.
Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.
— Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? — sanoi hän. — Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?
— Kiitos, voin hyvin — vastasi Blanche, — mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. — Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: — Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?
— Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?
— Te ette koskaan ole minua häirinnyt — vastasi Blanche — ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.
Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.
* * * * *
— Mitä nyt on esteenä välillämme? — sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. — Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia…
— Ruokapöytä ja keittiökalut — jatkoi Blanche. — Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.
— Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau — sanoi Emile.
— Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, — vastasi Blanche.
— Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!
— Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!
— Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.
— Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä — sanoi
Blanche.
— Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa —, ja silloin olemme puilla paljailla!
— Mitä silloin teemme?
— Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?
— Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!
— Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.
— Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!
— Tai kenties eivät tienneet!
PILVIEN YLLÄ
Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.
Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä, väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.
Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: —
Tuonne ylöshän me ajamme?
— Niin, ystäväni — vastasi vaimo huoaten — sinne ylös.
— Kuten Elias — sanoi mies — tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!
Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä; hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.
— Kaunista — sanoi hän. — Luuletko että on yhtä kaunista tuolla ylhäällä?
— Kyllä varmasti — vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään "ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.
Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.
— Etelän käki — sanoi mies — kuolon käki. Terve sinulle, kaunis luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!
Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi; jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi, muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan. Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki lämpimän kevätauringon valasemina.
— Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata täältä lähteä — sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.
— Älä puhu noin — rukoili vaimo valittavalla äänellä. — Nyt on pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun olisi pitänyt lähteä.
— Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia, joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa kadehtimiksi.
Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les
Avantsin iso ravintola.
Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.
Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan, ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat, kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa, kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen. He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.
Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: — Oletko nyt asemaasi tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.
— Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? — vastasi Aristide takinrinnusta osottaen.
— Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin vaaraton nyt?
— En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton. Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet tappanut minut.
— Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.
— Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.
— Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.
— Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme, ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä, jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena, kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan? Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä, ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi, emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin, että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen. Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä, sinä: "noin piti kirjottaa."
Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta retkahti takasin. Aristide jatkoi:
— Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse, kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana, avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi, joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin, kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen, minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä, fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin, koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei? Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan: — "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. — "Niin", vastasin minä, "hylätty." — "Onko johtaja lukenut sen?" — "En tiedä", vastasin, "mutta en luule." — "Niin, mutta minä tiedän kuka hänelle lukemiset suorittaa." — "Kuka?" — "Teidän ystävänne Henri!"
En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa sellaisia ystäviä!"
Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut. Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman. Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää. Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle. Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja. Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua; nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi. Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi, olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. —
Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella, miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa. — Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin, kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta, niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni, meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit! Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa. Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt — niin tartuit valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä, kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla. Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi, ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan, uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan, silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille, koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni, sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä, jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden viisastuvan?
Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen, tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa. Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein. Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä. Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä. Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet koskaan toistaan tavanneet.
Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. — Ei kukaan tervehtinyt.
— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — sanoi Henri.
Äiti ei liikahtanut.
— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — kertasi Henri käskemään tottuneella äänellä.
Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.
— Anna kätesi, Aristide — sanoi Henri — ja ollaan yksin!
Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin lähtisi.
— Ollaan yksin — kertasi Henri.
Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat kumpikin puolellaan pensastoa.
— Aristide — alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; — maa on kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?
— En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?
— Sitä mihin tulemme!
— Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten, jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia voidaksemme nähdä sopusointua.
— Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et kai voi tautia kestää?
— Mikäkö minua lohduttaa? Se — että täältä pääsen. Totta on, että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä, Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas hengittää; me emme saaneet.
— Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!
— Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa sukupolvessa, lapsissani.
— Sinulla on lapsia! Se on totta — sanoi Henri — sen unohdin.
Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?
— On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia, lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä. Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.
— Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut — sanoi Henri. — Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa, kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa, kuinka onneton avioliitto onkin.
— Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?
— Kuten kaikki tytöt.
— Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle! Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme. Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja — se käy päinsä! Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä on siten hänen. — Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan, mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi kuiviin.
— Voiko tähän tulla muutosta?
— Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena, että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.
— Mutta silloin kuolee runous.
— Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu olemaan yleisön imartelija tai — kuolemaan! Nyt ei se enää halua imarrella — nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet, joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi, he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.
— Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin loppu.
— Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta, jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.