Totuus

— Oh! sehän on kummallista!

Louise oli hetken ääneti, katseet luotuina etäisyyteen seisoi hän vaipuneena syviin mietteisiin. Sitten lausui hän ääneen ajatuksensa,

— Se on kummallista, kun minulle ei ole selitetty jotakin, ja kun en ole ymmärtänyt sitä, en muista siitä mitään, on aivan niinkuin sitä ei olisikaan. Minä suljen silmäni, enkä näe mitään, kaikki on mustaa. Silloin minun onkin turha ponnistella, jään kumminkin viimeiseksi.

Hän oli suloinen totisine ilmeineen. Vaikka vasta lapsi kulki hän vaistomaisesti kaikkea hyvää, selvää ja järkevää kohden. Kun tahdottiin painaa hänen mieleensä asioita, joita hän ei käsittänyt tai jotka hänestä tuntuivat pahoilta, oli hänellä tapana hymyillä rauhallisesti, ettei loukkaisi ihmisiä, mutta oli kuitenkin varmasti päättänyt olla muistamatta niitä.

Geneviève keskeytti hänet tyytymättömänä ja hiukan hermostuneesti.

— Jos ei isäsi tahdo selittää sinulle katkismusta, niin teen sen minä.

Louise meni heti äitinsä luo ja syleili häntä hellästi ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.

— Niin, äiti, sinä kyselet minulta läksyni. Sinä tiedät, että mielelläni tahdon oppia.

Sitten lisäsi hän iloisella äänellä, kääntyen isänsä puoleen.

— Kas niin, isä, sinä voit laskea minut rippikouluun ja saatpa nähdä, että osaan käyttää sitä hyväkseni, sinähän olet itse sanonut, että täytyy oppia kaikki, jotta voimme paremmin valita.

Markus antoi taas myöten, sillä hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa tehdä toisin. Hän moitti heikkouttaan, mutta ei voinut lakata rakastamasta ja olemasta heikko vielä hävitetyssä kodissaankin, jossa taistelu päivä päivältä tuli kiivaammaksi. Hiukan toivoa herätti hänessä vielä Louise, joka oli niin järkevä, niin hellä ja joka koetti estää riitoja isänsä ja äitinsä välillä. Mutta voiko hän luottaa siihen mitä sellainen lapsi sanoi, joka oli vielä liian nuori voidakseen punnita sanojaan? Eikö häntä lopuksi riistettäisi häneltä, niinkuin niin usein tapahtui? Ja hän suri, hän kidutti itseään, ja oli etupäässä suutuksissaan itselleen ajatellessaan peloittavaa tulevaisuutta.

Pian oli sattuva tapaus, joka oli tekevä eron täydelliseksi. Vuodet olivat vierineet ja Markuksen kouluun oli tullut uusia oppilaita. Hänen lempioppilaansa Sébastien Milhomme, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, valmistautui hänen neuvostaan Beaumontin normaalikouluun, saatuaan päästötodistuksen. Neljä muuta oppilasta oli myöskin päässyt koulusta tällä todistuksella varustettuina, molemmat Doloirit, Auguste ja Charles ja molemmat Savinit, kaksoispojat Achille ja Philippe. Auguste oli ruvennut muurariksi niin kuin isänsä, Charles taas oli mennyt lukkosepän oppiin. Savin ei ollut tahtonut kuulla Markusta, joka kehoitti häntä antamaan poikiensa tulla opettajiksi, sillä hän ei sanonut tahtovansa nähdä heidän kuolevan nälkään tuossa kiittämättömässä, häpeällisessä ja halveksitussa ammatissa; ja hän oli ollut hyvin ylpeä pannessaan Achillen työhön erään kaupungin käsityöläisen luo ja hän toivoi löytävänsä toisen pienen toimen Philippelle. Kovapäinen Fernande Bongard ei ollut saanut todistusta ja oli rauhallisesti ryhtynyt maatyöhön isänsä tilalla, mutta hän oli kumminkin valistuneempi kuin vanhempansa. Useita tyttöjä oli samoin päässyt neiti Rouzairen koulusta: veljeänsä etevämpi Angèle Bongard oli saanut päästötodistuksen, hän oli kunnianhimoinen ja viekas ihminen, osasi hyvin laskea ja toivoi voivansa parantaa asemaansa: kuusitoista vuotias Hortense Savin ei ollut vielä saanut todistustaan, hän oli kaunis, tumma tyttö, sangen jumalinen ja umpimielinen, hän oli Neitsyt Marian tytär, ja isä haaveksi hänelle rikasta kosijaa. Huhu tiesi kertoa hänestä ikäviä juttuja, sanottiinpa hänen olevan raskaanakin ja saattavan päivä päivältä yhä vaikeammin salata sitä. Uusia oppilaita oli tullut Markukselle vanhojen sijaan, sukupolvien lakkaamatta nousevassa virrassa; pieni Léon Savin, jota rakastettava rouva Savin oli imettänyt Simonin jutun aikana, ja Jules Doloir, joka oli syntynyt jutun jälkeen ja nyt äskettäin oli täyttänyt seitsemän vuotta. Myöhemmin tulisivat vuorostaan hänen kasvattamiensa lasten lapset, ja jos hänen annettaisiin olla paikallaan, kasvattaisi hän vielä ehkä heitäkin ja veisi siten edistyvän ihmiskunnan vielä yhden askeleen eteenpäin opin tiellä.

Mutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti hänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph, Simonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi toisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän, toivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän oli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti pitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja muiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla vainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin, opettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli sangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän terävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan kypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa. Hän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla ensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota häväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa, jota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla opettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon teräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat varmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme vuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat olivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan luonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä hakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne, yhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta koskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita tuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia, leikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat. Kymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli suloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien oli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun Sarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin oli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä uuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon juutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut tuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten kanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.

Eräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi Sébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän hoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä vuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla piti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre, sai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa sairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin Simonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä, rouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita. Viimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten voiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun rouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui normaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun ostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista ostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa Victoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine teoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja sanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista vuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri, hartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät. Hän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja tulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja ryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää eleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä hän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin Mailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor, tientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja tavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi tädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän sitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin hänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä kauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin erilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella kädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he tapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin vaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää ollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä poikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä tuloista.

Joka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja hän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin kauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan. Kalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli rakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut luostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea ja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien rakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista, niinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan voinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön rakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että toinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun Markus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan huoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja itkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli laihtunut ja aivan polttavan kuuma.

— No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?

— Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.

Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva äiti huudahti iloisesti:

— Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän tulee terveeksi.

Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:

— Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut, kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!… Jumalani! Jumalani! minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!

Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi, tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.

Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan. Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.

— Lapseni, lapseni!… Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta lapseni?… Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa, samoin kuin minä olin hänelle… Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?

Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.

— Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen… Onhan mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää… Olisi hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt… Eikö totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!

Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.

— Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen kautta… Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta… Oi! mikä taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!

Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.

— Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo tekee minut aivan sairaaksi… Olisin tahtonut puhua, niin! minä vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin… Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!

Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut hänet.

— Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani… Muistattehan tuon kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli erehtynyt… Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani, valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!

Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.

Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja myötätuntoisuuden valtaamana.

— Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema armias ja antakoon teille poikanne takaisin!

Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja sopersi matalalla äänellä: — Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.

Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.

— Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.

Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa hän pysäytti Markuksen.

— Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa… En pyydä teiltä takaisin tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus meille… Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos koetankin suojella kauppaamme.

Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen, että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.

— Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa… Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon… Silloin me loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.

Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.

— Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä.
Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.

Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.

— Onko se todella teidän mielipiteenne… Minä puolestani en mitään toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä kärsiä.

Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.

— Kas! huusi hän — paperi!

Markus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien että tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen koetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja unisen näköiseksi.

— Mikä paperi, te siis tunnette sen?

— Minäkö, en… Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.

Markus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli yhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli kirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta pieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois, saattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä pelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali Jaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän tyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään, selittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin totuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse suuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka toivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?

Illalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa hän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne yksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma totuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui vanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen tätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat ottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan tulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau, Genevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja oli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva Duparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä taistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli päivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita, sillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti. että yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia ihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa ainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä liikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi ruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.

Jälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä kunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän toimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:

— Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen luvan.

Vanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.

— Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen väkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!

Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut pidättää naurua.

— Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?… Olinkohan se minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti minua tekeytymällä tyhmäksi?

Mutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus käsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua kylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei sallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen Genevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin jutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka ei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki että vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!… Kuinka väärä olikaan huhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten käsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden läjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin paljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö, josta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien tai erehtyneiden lapsien juoni.

— Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta näistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään viittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni on horjumaton.

— Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi vanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.

— Se on selvä.

Silloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa pidättää itseään.

— Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!

Asia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren puoleen.

— Mistä sen tiedätte?

— Sillä rikosiltana oli veli Gorgias saattamassa veljenpoikaani Polydoria hänen kotiinsa saakka Jonvillen tiellä, ja hän palasi takaisin koululle ennen yhtätoista, Polydor ja muut silminnäkijät todistivat sen oikeuden edessä.

Markus katseli häntä tarkasti ja hänen aivonsa olivat ankarassa työssä. Hänen epäilyksensä muuttuivat varmuudeksi. Hän oli näkevinään veli Gorgian saattavan Polydoria, palaavan takaisin lämpimässä yössä, ja pysähtyvän Zéphirinin avonaisen ikkunan eteen: hän oli kuulevinaan hänen keskustelevan jo puoleksi riisuutuneen lapsen kanssa; sitten veli harppasi matalan akkunalaudan yli varmaankin katsellakseen kuvia; ja äkillinen mielettömyys valtasi hänet nähdessään pienen enkelimäisen raajarikon lapsen valkean ruumiin, hän hyökkäsi lapsen kimppuun, heitti hänet maahan, koettaen estää häntä huutamasta: raiskattuaan ja tukehdutettuaan lapsen läksi hän pois akkunan kautta ja jätti sen auki. Taskustaan oli hän ottanut Petit Beaumontais-lehden, tehdäkseen siitä tukon lapsen suuhun, eikä hämmennyksissään ollut huomannut että kirjoituskaava oli lehden sisässä. Seuraavana päivänä oli isä Philibinin, kun hän ei voinut hävittää koko kaavaa, jonka apuopettaja Mignot jo oli nähnyt, täytynyt tyytyä repäsemään siitä ainoastaan kulman, poistamaan ainakin leiman, täten hävittääkseen varman merkin kaavan omistajasta. Hitaasti ja vakavasti lausui Markus.

— Veli Gorgias on syyllinen, kaikki todistaa sen, ja minä voin sen vannoa!

Kauhistunut vastaväite kuului pöydän ympäriltä. Rouva Duparque oli tukehtumaisillaan. Rouva Berthereau, joka surullisilla silmillään katseli vuorotellen tytärtään ja vävyään, peläten heidän joutuvan epäsopuun, teki ääretöntä epätoivoa osoittavan liikkeen. Ja samalla kun pikku Louise tarkasti kuunteli isänsä sanoja, nousi Geneviève kiivaasti pöydästä, sanoen.

— Tekisit paremmin jos olisit vaiti… Pian on minun mahdoton olla kanssasi, sillä sinä pakoitat minut vihaamaan itseäsi.

Iltasella, Louisen ja hänen vanhempiensa mentyä levolle, vallitsi pimeässä huoneessa syvä hiljaisuus. Päivällisen jälkeen eivät kumpikaan olleet lausuneet sanaakaan toisilleen. Markus leppyi kuitenkin ensiksi: niinkuin aina ennenkin hänen sydämmensä heltyi, sillä hän kärsi kovin heidän epäsovustaan. Mutta kun hän tahtoi hellästi ottaa Genevièven syliinsä, työnsi tämä hänet hermostuneesti luotaan, jonkunmoisen vastenmielisyyden valtaamana.

— Ei, anna minun olla!

Loukattuna vetäytyi Markus pois. Ja raskas hiljaisuus alkoi taas. Pitkän ajan kuluttua sanoi Geneviève.

— En ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa… Luulen olevani raskaana.

Syvä, onnellinen mielenliikutus valtasi Markuksen, hän lähestyi puolisoaan ja koetti vielä kerran vetää hänet rinnalleen.

— Oi! rakas vaimoni, mikä hyvä uutinen! Me olemme siis taas toistemme omat!

Silloin Geneviève irroitti itsensä vielä kärsimättömämmällä liikkeellä, ikäänkuin olisi häntä vaivannut tuo mies, tuo puoliso, joka lepäsi hänen vieressään.

— Ei, ei! anna minun olla… Minun on oikein vaikea olla, enkä varmaankaan saa unta, pieninkin liike kiusaa minua… Jos tätä kestää kauemmin, luulen, että meidän täytyy tehdä kaksi vuodetta.

He eivät vaihtaneet enää sanaakaan, he eivät puhuneet enää Simonin jutusta eivätkä tuosta niin odottamatta ilmoitetusta raskaudesta. Heidän raskas hengityksensä ainoastaan kuului huoneen kuolleessa pimeydessä. Ei kumpainenkaan nukkunut, mutta heidän levottomat ja tuskalliset ajatuksensa pysyivät niin vieraina toisilleen, kuin olisivat he kuuluneet kahteen eri maailmaan, joita tuhannet penikulmat eroittavat toisistaan. Oli ikäänkuin hiljaisia nyyhkytyksiä olisi kuulunut kaukaa synkästä yöstä, joka itki heidän rakkauttaan.

IV.

Mietittyään muutamia päiviä mitä tekisi kirjoituskaavalla, päätti Markus pyytää Davidia tulemaan eräänä iltana Lehmannien luo, Trou-kadulle.

Lähes kymmenen vuotta olivat Lehmannit eläneet yleisen kirouksen alaisena pienen, kostean ja ikäänkuin kuolleen talonsa turvassa. Kun juutalaisviholliset ja kirkolliset roskajoukot uhkasivat heidän kauppaansa, sulkivat he akkunaluukut, työskennellen kahden savuavan lampun valossa. Kaikki heidän Mailleboisissa asuvat entiset ostajansa, heidän omat uskolaisensakin olivat hyljänneet heidät ja he elivät ainoastaan valmistamalla vaatteita Pariisin suurille myymälöille: tätä raskasta ja huonopalkkaista työtä varten täytyi vanhan Lehmannin ja hänen surkean vaimonsa istua kumarassa työpöydällään neljätoista tuntia päivässä, ja he saivat siitä tuskin leivän itselleen, tyttärelleen Rachelille ja Simonin lapsille; kaikki viisi elivät he synkässä kurjuudessa ilman iloa, ilmaa toivoa. Nytkin vielä, näin monen vuoden kuluttua sylkäsivät ohikulkijat heidän porttinsa ulkopuolella, inhoten ja kammoen tuota saastaista luolaa, jonne huhun mukaan Zéphirinin veri oli tuotu aivan lämpimänä, jotakin noitatemppua varten. Tätä hirveää kurjuutta, tätä suurta tuskaa lisäsivät vielä Simonin, onnettoman rangaistusvangin kirjeet, jotka tulivat yhä harvinaisemmiksi ja yhä lyhyemmiksi, osoittaen että viaton hitaasti läheni loppuaan.

Nämä kirjeet yksin voivat vielä irroittaa Rachelin siitä horrostilasta, jossa hän tavallisesti vietti aikansa. Hänen suuresta kauneudestaan ei ollut muuta jälellä kuin kyynelten hävittämät rauniot. Ainoastaan lapset kiinnittivät hänet vielä elämään: Sarah, jota hän vielä piti luonaan, uskaltamatta panna häntä alttiiksi pahojen ihmisten häväistyksille: ja Joseph, joka jo ymmärsi kaikki ja jota Markus suojeli koulussaan. Kauvan aikaa oli isän hirveää kohtaloa pidetty heiltä salassa. Mutta vihdoin oltiin pakoitettuja sanomaan heille totuus, jotta heidän ei tarvitsisi tuskallisilla arveluilla vaivata pientä päätään. Ja kun nyt saapui kirje rangaistussiirtolasta, luettiin se heidän kuullen; tässä ankarassa koulussa kehittyi heidän heräävä ymmärryksensä. Kirjeen luettua syleili äiti heitä aina ja kertoi heille ettei koko maailmassa ollut rehellisempää, jalompaa, suurempaa miestä kuin heidän isänsä. Hän vannoi heille hänen viattomuutensa, hän kertoi heille niistä hirveistä tuskista joita hän sai kärsiä, hän ennusti heille että hän kerran pääsisi vapaaksi, saisi takaisin kunniansa ja otettaisiin riemuhuudoilla vastaan; ja tämän päivän tähden pyysi hän heitä rakastamaan ja kunnioittamaan isäänsä, osoittamaan hänelle hellyyttä, joka saisi hänet unohtamaan vuosia kestävät kidutukset. Mutta eläisikö hän tuohon totuuden ja oikeuden päivään saakka? Sekin oli jo ihme, että hän ei vielä ollut sortunut eläessään noiden raakalaisten joukossa. Siihen oli tarvittu tavatonta siveellistä pontevuutta, koko hänen kylmäverinen vastustusvoimansa ja tasapainoinen ja johdonmukainen luonteensa. Viimeiset kirjeet olivat kuitenkin huolestuttavampia, hänen voimansa olivat lopussa, hän oli murtunut ja sairasti kuumetta. Rachelin pelko lisääntyi siihen määrin, että hän, vaikka tavallisesti olikin niin toimeton, päätti keneltäkään neuvoa kysymättä eräänä aamuna lähteä parooni Nathanin luo, joka oli kesää viettämässä Sangleboeufien luona Désiradessa. Hän oli ottanut miehensä viimeisen kirjeen mukaansa ja aikoi näyttää sitä paroonille, pyytäen häntä, kunnioitettua juutalaista raharuhtinasta, käyttämään korkeaa vaikutusvaltaansa kidutetun rangaistussiirtolan kärsimysten johdosta kuolemaisillaan olevan juutalaisen hyväksi. Hän palasi sieltä itkien ja vavisten, ikäänkuin se olisi ollut häikäisevä ja peljättävä paikka. Hän ei edes tarkalleen muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Parooni oli ottanut hänet vastaan ankara ilme kasvoillaan, vihoissaan hänen rohkeudestaan. Hän oli ehkä ollut tyttärensä, kalpean ja jäykkäkasvoisen kreivitär Sangleboeufin seurassa. Rachel ei olisi tarkoin voinut sanoa kuinka hänet oli ajettu pois, häntä oli kohdeltu kuin kerjäläisvaimoa, jolle ei mitään anneta. Sitten oli hän huomannut olevansa ulkona, silmät niiden äärettömien rikkauksien huikaisemana, joita hän oli nähnyt ihmeteltävässä Désiradessa, komeine saleineen, suihkulähteineen ja kauniine kuvapatsaineen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen oli hän vaipunut takaisin synkkään odotukseensa, ja surupuvussaan, ihmisten ja olosuhteiden vainoomana, näytti hän olevan ainoastaan elävä, äänetön vastalause kaikkeen tähän vääryyteen! Tässä kärsimysten ja kurjuuden rasittamassa talossa toivoi Markus apua ainoastaan Davidilta, jonka järki oli niin selvä ja luonne niin totinen ja luotettava. Veljensä tuomion jälkeen, siis lähes kymmenen vuotta, oli hän työskennellyt kärsivällisesti ja uupumatta koskaan epätoivoon, vaikka hänen työnsä oli täynnä vaikeuksia. Hän oli yhä vakuutettu Simonin viattomuudesta ja hän uskoi varmasti että se kerran tulisi ilmi; ja hän toimitti tehtäväänsä täydellisessä salaisuudessa, ihailtavalla selvyydellä ja johdonmukaisuudella, käyttäen viikkoja, kuukausia päästäkseen askeleenkaan eteenpäin, antamatta minkään häiritä itseään. Hän oli heti käsittänyt että hän tehtäväänsä tarvitsi jonkun verran rahaa. Hän olikin jakanut elämänsä kahteen osaan, ryhtyen myöskin käyttämään hyväkseen parooni Nathanilta vuokraamiaan hiekka- ja piikivikaivoksia. Kaikki ihmiset luulivat että hän itse hoiti liikettään, vaikka se todellisuudessa olikin luotettavan työnjohtajan käsissä. Taitavasi käytettyinä nämä tulot riittivät hänen toiseen ja todelliseen tehtäväänsä, lakkaamattomaan totuuden etsimiseen. Häntä pidettiin saitanakin, häntä syytettiin siitä että ei auttanut kälyään eikä puutteen alaisia Lehmanneja, vaikka ansaitsi suuria summia. Kerran oli hän vähällä menettää kaivosalueensa: Sangleboeufit uhkasivat häntä nimittäin oikeusjutulla, johon heitä silminnähtävästi oli isä Crabot kehoittanut: sillä hän tahtoi karkoittaa maasta tai ainakin tehdä vaarattomaksi tuon äänettömän ja toimeliaan Davidin jonka hän aavisti salaisuudessa lakkaamatta toimivan. Kaikeksi onneksi oli parooni Nathanin tekemä vuokrasitoumus olemassa, ja David voi jatkaa piikivien ja hiekan kaivattamista, josta hän sai tehtäväänsä tarvittavat varat. Hänen ponnistuksensa olivat kauvan aikaa tarkoittaneet presidentti Gragnonin laitonta tiedonantoa valamiehille neuvottelusalissa. Loppumattomien tutkimusten jälkeen oli hän suunnilleen päässyt selville tapauksesta: epäilyksiin joutuneet valamiehet olivat kutsuttaneet luokseen presidentin, tahtoen kysyä hänen neuvoaan rangaistuksen määräämisen suhteen; hän oli silloin heidän epäilyksiään poistaakseen luullut voivansa näyttää heille erään Simonin vanhan kirjeen, jonka hän juuri silloin oli saanut käsiinsä: tämän eräälle ystävälle osoitetun kirjeen sisältö oli aivan merkityksetön, mutta siinä oli jälkikirjoitus, jonka alla sanottiin olevan aivan samallaisen nimimerkin kuin kirjoituskaavassa. Tämä todistus, joka oli ilmestynyt viimeisessä hetkessä syytetyn ja hänen puolustajansa tietämättä, oli aivan varmaan aiheuttanut tuomion. Mutta kuinka voisi David näyttää kaiken tämän todeksi? Kuinka saattaa jonkun valamiehistä ilmaisemaan totuuden, jolloin juttu aivan varmaan olisi otettu uudestaan esille? Sitä paitsi oli David vakuutettu siitä, että jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat väärät. Hän oli kauvan aikaa koettanut vaikuttaa juryn esimieheen arkkitehti Jacquiniin, joka oli horjumattoman rehellinen ja uskonnollinen mies; ja hän luuli vihdoin onnistuneensa herättämään epäilyksiä hänen mielessään, osoittamalla hänelle että tiedonanto sellaisten asianhaarojen vallitessa oli laiton. Jos hän voisi todistaa että jälkikirjoitus oli väärä, ilmoittaisi hän heti asian. Kun Markus tuli Trou-kadulle tapaamaan Davidia, oli kauppapuoti suljettu ja talo kuin kuollut. Varovaisuuden vuoksi oli perhe vetäytynyt puotikamariin, jossa Lehmann ja hänen vaimonsa vielä työskentelivät lampun valossa: täällä Markus kertoi suuren uutisensa, jota Rachel vavisten ja lapset loistavin silmin kuuntelivat.

Ennenkuin hän puhui, tahtoi Markus kuitenkin tietää, kuinka Davidin tutkimukset olivat edistyneet.

— No! ne menevät eteenpäin, sanoi tämä, vaikka yhä hitaasti! Jacquin on noita hyviä kristityitä, jotka rakastavat lempeätä ja vanhurskasta Jesusta; ja jos hetken pelkäsinkin, kuullessani kuinka isä Crabot kaikin keinoin koettaa vaikuttaa häneen, olen taas levollinen, sillä tiedän että hän on noudattava ainoastaan omaatuntoaan… Vaikeinta on saada kirje asiantuntijain tutkittavaksi.

— Gragnon ei siis ole hävittänyt tuota todistuskappaletta? kysyi
Markus.

— Näyttää siltä kuin hän ei olisi sitä tehnyt. Näytettyään sen valamiehille, ei hän ole uskaltanut hävittää sitä, ja on varmaankin liittänyt sen muiden asiakirjain joukkoon, jossa se vielä on tallella. Delbos on tullut vakuutetuksi siitä saatuaan muutamia tietoja. Nyt olisi siis kirje saatava arkistosta, mutta sen ei hän luule helposti käyvän päinsä… Asiat edistyvät kaikissa tapauksissa…

Syntyi raskas hiljaisuus, jonka hän keskeytti sanoen.

— Entä te, ystäväni, onko teillä joku hyvä uutinen?

— On, hyvä ja suuri uutinen.

Markus kertoi hitaasti koko tapauksen, pikku Sébastienin sairauden, rouva Alexandren epätoivon, hänen ankarat tunnonvaivansa, kuinka hän oli antanut kirjeen hänelle ja kuinka kaavassa oli veljien koulun leima ja veli Gorgiaan nimimerkki.

— Katsokaa! tässä se on… Leima on tuossa kulmassa, samassa, joka oli revitty pois Zéphirinin luota löydetystä kaavasta. Me luulimme että uhri oli purrut pois sen. Mutta isä Philibin onkin repinyt irti kulman, apulaiseni Mignot muistaa selvästi nähneensä sen… Katsokaa nyt nimimerkkiä. Se on tässä kaavassa paljon selvempi, vaikka muuten samanlainen. Siinä voikin aivan hyvin erottaa toisiinsa kiedotun F:n ja G:n veli Gorgiaan alkukirjaimet, joita nuo eriskummalliset asiantuntiat, herrat Badoche ja Trabut uskomattomasta erehdyksestä pitivät L:nä ja S:nä… Minun vakuutukseni on nyt horjumaton, veli Gorgias on syyllinen.

Innokkaasti katselivat nyt kaikki pientä kellastunutta paperia lampun himmeässä valossa. Vanhat Lehmannit jättivät työnsä ja kurottivat kuihtuneita kasvojaan, ikäänkuin saaden hiukan uutta elämää. Mutta Rachel, joka oli herännyt horrostilastaan, vapisi, ja hänen lapsensa, Joseph ja Sarah, tunkeutuivat loistavin silmin lähemmäksi paremmin nähdäkseen. Syvän hiljaisuuden vallitessa surevassa talossa otti David paperin, käänteli ja tutki sitä.

— Niin, niin, toisti hän, minun vakuutukseni on sama kun teidänkin. Meidän epäilyksemme muuttuvat tänään varmuudeksi. Veli Gorgias on syyllinen.

Sitten seurasi pitkä keskustelu, he muistuttivat mieleensä kaikki asianhaarat, yhdistivät ne täydelliseksi kokonaisuudeksi, joka silminnähtävästi oli todenmukainen. He täydensivät toistensa muistoja ja tulivat kaikki samaan päätökseen. Paitsi asiallisia todistuksia, joita heillä jo alkoi olla, voi asian ratkaista järjenkin avulla, niinkuin matemaattisen tehtävän. Pari kolme kohtaa oli vielä epäselvää: kuinka oli kaava joutunut veljen taskuun, ja kuinka oli leimalla varustettu kulma hävinnyt? Mutta kuinka selvästi järjestyikään kaikki muu, veli Gorgiaan palaaminen, osuminen Zéphirinin valaistun akkunan luo, kiusaus, murha, sitten seuraavana päivänä toinen sattuma, isä Philibin ja veli Fulgentius kulkevat ohi, sekaantuvat näytelmään, ovat pakoitetut heti toimimaan pelastaakseen toverinsa! Ja mikä todistus olikaan nyt tuo revitty kulma, kuinka kieltämättömästi se osoittikaan syyllisen, jonka ilmaisi myöskin raivoisa taistelu, kirkon ponnistukset hänen salaamisekseen ja saadakseen viaton tuomituksi hänen siastaan! Selvyys tuli yhä suuremmaksi, valheen ääretön rakennus oli pian kukistuva.

— Nyt on siis kurjuus lopussa! sanoi vanha Lehmann ilon valtaamana. Ei tarvitse kuin näyttää tuo paperi niin me saamme heti Simonin takasin.

Lapset hyppivät ilosta ja lauloivat riemuissaan.

— Oi! isä tulee kotiin! isä tulee kotiin!

Mutta David ja Markus pysyivät vakavina. He tiesivät kuinka vaikea ja vaarallinen asema vielä oli. Peloittavina nousivat kysymykset: kuinka oli käytettävä tätä uutta todistusta? mitä tietä oli vaadittava jutun tarkastamista? Ja Markus lausui hiljaa.

— Täytyy miettiä, täytyy odottaa.

Silloin Rachel purskahti itkuun ja sopersi nyyhkytyksien välissä.

— Mitä vielä odotetaan? sitäkö että mies raukka kuolisi kidutuksiin, joita hän saa kärsiä!

Ja pieni synkkä talo vaipui takasin kurjuuteensa. Kaikki tunsivat ett'ei onnettomuus vielä ollut loppunut. Hetken suuri ilo väistyi jälleen hirveän tuskan tieltä.

— Delbos yksin voi neuvoa meitä, päätti David. Jos suostutte, Markus, niin menemme hänen luokseen torstaina.

Tehkäämme niin, tulkaa hakemaan minua torstaina.

Asianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena suuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa, tuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut huolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli silloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia mielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua, tullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli tuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina valheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli muuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi siitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko vallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen. Hän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset etunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta rikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan aseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.

Kun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa kirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.

— Vihdoinkin on se meidän!

Kääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.

— Tässä on meillä toinen todistus… Ensimmäinen on kirje, joka laittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me koetamme hankkia sen käsiimme… Ja toinen on veljien koulun leimalla ja veli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä todistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.

— Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni oli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto veli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja murhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.

Mutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.

— Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä sangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä… Palaan jälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on sangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet arkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä Philibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista, jossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin kaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta. Minä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti Gragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on väärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän täytyisi välttämättömästi saada joku todistus… Siis jos tällä hetkellä tyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine nimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa epäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan vaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen taskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla varustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini ennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat vastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.

Markus katsoi häneen hämmästyneenä.

— Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme mahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.

— Oh! se ei ole luultavaa, vastasi Delbos. Siiloin olisi se löytynyt lattialta. Mutta koska mitään ei ole löytynyt on se tahallaan revitty. Tässä taas isä Philibin sekaantuu asiaan, teidän apulaisenne Mignothan muistaa, että kaava hänestä ensin näytti eheältä ja että että hän hämmästyi nähdessään sen vähän aikaa sen jälkeen revittynä jesuiitan kädessä. Isä Philibin on repinyt kulman, siitä ei ole epäilystäkään. Hän, aina hän ratkaisevina hetkinä, kun on pelastettava syyllinen!… Sen tähden tahtoisin saada täydellisen todistuksen, paperipalasen, jonka hän vei mukanaan.

David vuorostaan huudahti ihmeissään.

— Luuletteko että hän on säästänyt sen?

— Luulen hänen sen tehneen. Kaikissa tapauksissa oli hän voinut säästää sen. Tuo Philibin on hiljainen mies, jonka näennäisen kömpelyyden alla piilee suuri taitavuus. Hän on varmaankin säästänyt kulman, saadakseen siitä erinomaisen keinon, millä pitää rikostoverinsa kurissa. Minä alan epäillä että hän on koko tämän vääryyden alkuunpanija, vaikkakin hänen tarkoituksensa vielä on epäselvä. Ehkä oli siihen syynä uskollisuus esimiehelle, isä Crabotille, ehkä joku yhteinen rikos, tuo hämärä juttu Valmarien lahjoituksesta, ehkä myös yksinkertainen usko, halu hyödyttää kirkkoa. Hän on hirveä mies kaikessa tapauksessa, mies, joka osaa tahtoa ja toimia, täydellinen vastakohta typerälle ja turhamaiselle veli Fulgentiukselle!

Markus oli vaipunut mietteisiin.

— Isä Philibin, isä Philibin… Niin, olen perin pohjin pettynyt hänen suhteensa. Vielä oikeusjutun jälkeen luulin häntä kunnon mieheksi, jonka ympäristö oli johtanut väärille teille… Niin, niin, hän olisi siis suuri syyllinen, hirveä vääryyden ja valheen työntekijä.

David kysyi taas Delbosilta.

— Vaikkakin otaksuisimme että hän on säilyttänyt tuon revityn kulman, niin ette kai toivone, että hän antaisi teille sen jos pyydätte?

— Oh! en, vastasi asianajaja nauraen. Mutta ennenkuin ryhdymme mihinkään ratkaisevaan, tahtoisin miettiä emmekö millään keinoin voisi saada jotain kumoamatonta todistusta käsiimme. Jutun tarkastamisen pyyntö on sitä paitse sangen vakava asia, me emme saa jättää mitään sattuman valtaan… Sallikaa minun täydentää asiakirja, antakaa minulle muutamia päiviä aikaa, ehkä kaksi tai kolme viikkoa, jos se on välttämätöntä, ja sitten toimikaamme.

Heti seuraavana päivänä Markus ymmärsi vaimonsa käytöksestä, että vanhat rouvat olivat puhuneet asiasta ja että kirkollinen puolue, isä Crabotista halvimpaan munkkiin, oli selvillä siitä. Juttu heräsi äkkiä unestaan, syntyi hirveä mieltenkuohu, jonka salaisen täristyksen hän tunsi ympäristössään. Saatuaan tietää että kirjoituskaava oli löydetty, huomattuaan syyttömän perheen koettavan saada ilmi totuutta, ja odottaen joka hetki että veli Gorgias ilmi annettaisiin, ryhtyivät syylliset, veli Fulgentius, isä Philibin ja itse isä Crabot taisteluun, koettivat peittää entisen rikoksensa uusilla rikoksilla. He arvasivat tuon vaivaloisesti rakennetun vääryyden mestariteoksen, jota he niin pontevasti olivat puolustaneet, olevan suuressa vaarassa, ja he olivat pelastaakseen sen valmiit kaikkein pahimpiinkin tekoihin, sillä valhe synnyttää välttämättömästi toisia valheita. Eivätkä he yksin olleet vaarassa, kirkonkin pelastus riippui heidän voitostaan. Tulisihan koko hengellinen puolue haudatuksi tuon halpamaisuuksien rakennuksen alle, jos se kukistuisi! Silloin veljien koulu joutuisi häviölle, suljettaisiin, jota vastoin maallikkokoulu kohoaisi arvoon ja kukoistukseen, kapusiinien kauppa huonontuisi, he saisivat ainoastaan mitättömän voiton Pyhän Antonius Padualaisensa avulla; Valmarien kollegio joutuisi vaaraan, jesuiittain täytyisi jättää maa, jossa he yhä hoitivat opetusta naamari kasvoillaan; silloin vähenisi katolilaisuuden valta, aukko kirkon rintamassa laajenisi ja vapaalle ajattelulle aukenisi tie tulevaisuutta kohden. Kuinka epätoivoiseen vastustukseen nousikaan koko klerikaalinen sotajoukko, puolustaakseen valtaansa sen erehdyksiin ja kärsimyksiin vaipuneen joukon yli, jota se vuosisatoja oli pitänyt orjuudessa.

Ennenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä puolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa, hyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan. Ensi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin säikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin katuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä ja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät hänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä kulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja viimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen ympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden päätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä huomattiin näiden puuhien tulos: "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen ystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä kunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei mainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja vähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima selitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he jo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa hänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut pysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen palaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen tekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin käsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli Simon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin vihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman, todellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen varokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä tarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään herranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä eriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä, muuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden uskonkappaleeksi.

Ensialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia selityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen huolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin tiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli omituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet, josta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt metsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain kulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas hävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs salametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi kreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi. Hän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät nuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä kotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet tapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin alueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät pitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja heidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä, päässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että esimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli Gorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena munkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon syntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan käsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa toimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan orjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen valtakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten vikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja nöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään ja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä ollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan heikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin metsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli hän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian julkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki anteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa pelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa näyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle että tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä varustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet häntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin irstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.

Ensi kerran puhuessaan "Petit Beaumontaisin" toimittajien kanssa oli veli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät varmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli siksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen nimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta kieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän selvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän oli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän tunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan eteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja torunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli tuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi sulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen mielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta luultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka lehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä, väitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse meni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta vannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että nimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen täytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja pelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään sen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että sen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli todella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa. Olihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja siis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin, jokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä alkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä, jonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä noudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli silminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä muurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön selityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä, mutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena yksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien sen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.

Kirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes ilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja, veli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus valtasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui aina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät, turhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi voivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet munkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo kadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa kunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen. Kaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen liikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti kiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen puhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien joutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt kiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita kiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa niitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli joutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja hän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen ylen määrin — rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän aina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti velvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen siveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he kuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä. Jos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä ainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua inhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi näin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken vastuunalaisuuden.

Hänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä Crabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin säilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta syntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin vasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä liukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja kärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää tarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa, nauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla uskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan palvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi hän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela huolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja suurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli lakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa kaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä huomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet. Sitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin kanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti puuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle muistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä asiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat. Väitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan ei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä asiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen kuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja luuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen häntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko ylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti, kaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa voimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi koko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa valmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti hän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia ja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä entiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa, nykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä, suojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja koettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa kukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon kunnia.

Mailleboisin valtasi taas levottomuus. Mutta vielä liikkui ainoastaan huhuja, kirkolliset olivat kylväneet mieliin hämärää kauhua, pelättiin juutalaisten rikollisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli saada kurjan Simonin sijaan tuomituksi kunnianarvoisa veli Gorgias, pyhä mies, jota koko seutu kunnioitti. Oppilasten vanhempien ympärillä, niidenkin, joiden lapset kävivät maallikkokoulua, toimitettiin kummallista työtä, heitä saatettiin ilmituomaan paheksumisensa. Kaikki puhuivat kuin olisivat salaiset roistojoukot, Jumalan ja Ranskan viholliset kaivaneet katujen alle ruutihautoja, jotka he aikoivat räjähyttää ilmaan heti kun käsky saapuisi ulkomaalta. Eräässä kunnallisneuvoston istunnossa uskalsi pormestari Philis viitata tuohon epämääräiseen vaaraan, joka kaupunkia uhkasi; hän puhui myöskin juutalaisten kullasta, salaperäisestä kassasta, johon oli koottu miljoonia pahanhengen työtä varten. Selvemmin ruoski hän opettajan jumalattomia toimia, tuota Markus Fromentia, josta hänen ei vielä ollut onnistunut vapauttaa kaupunkilaisiaan. Hän vaani häntä yhä, hän toivoi tällä kertaa voivansa pakoittaa akatemian tarkastajan tekemään sen. "Petit Beaumontaisin" antamat selitykset olivat hämmentäneet mielet. Oli tosin kysymys jostain Milhomme-rouvien luota löydetystä todistuskappaleesta; mutta toiset puhuivat uudesta Simonin tekemästä väärennyksestä, toiset taas vaarallisesta paperista, joka todisti isä Crabotin osallisuuden rikokseen. Ainoa, mitä varmasti tiedettiin, oli se, että kenraali Jarousse oli taas käynyt pikkuserkkunsa, rouva Edouardin, köyhän sukulaisensa luona, jonka olemassaolon hän mielellään kokonaan unhotti. Hänen oltiin eräänä aamuna nähty kiivaasti ryntäävän ahtaaseen kauppaan ja puoli tuntia myöhemmin tulevan ulos aivan punaisena. Tämän myrskyisen käynnin seurauksena oli, että rouva Alexandre ja hänen poikansa seuraavana päivänä lähtivät etelään, jotta Sébastien virkistyisi ankaran lavantautinsa jälkeen; rouva Edouard poikansa Victorin kanssa sitävastoin jäi hoitamaan liikettä, ja antoi täydellisen tyydytyksen klerikaaliselle ostajapiirilleen sekä sanoi kälynsä poissaolon syyksi äidillisen huolen ja rakkauden. Mutta hän oli kuitenkin valmis kutsumaan hänet takaisin kaupan edun tähden, jos maallikkokoulu voittaisi suuressa, lähestyvässä taistelussa.

Ankaraa myrskyä ennustavan jyryn kuuluessa koetti Markus täyttää opettajan tehtäväänsä täydellisellä tarkkuudella. Juttu oli nyt Davidin käsissä, Markus voi auttaa häntä enää vain todistuksellaan. Hän ei ollut vielä koskaan niin täydellisesti antautunut koulutyöhönsä, lapsille, joista hän tahtoi tehdä hyviä ja järkeviä ihmisiä. Hänen osansa vuosisadan hirveimmän vääryyden korjaamisessa oli ikäänkuin lisännyt hänen innostustaan. Genevièven kanssa karttoi hän huolellisesti koskettamasta heidän epäsopunsa aiheita, hän oli aina hellä ja oli ajattelevinaan ainoastaan elämän jokapäiväisiä, tärkeitä pikkuseikkoja. Mutta kun hän vaimonsa kanssa palasi vanhojen rouvien luota, tunsi hän tämän olevan hermostuneen, kärsimättömän ja yhä katkeramman häntä kohtaan, huomasi hänen päänsä olevan täynnä hänen vihollistensa kertomia juttuja. Eikä hän aina voinut välttää riitoja, jotka vähitellen tulivat katkeriksi ja murhaaviksi.

Eräänä iltana syntyi taistelu onnettoman Féroun tähden. Markus oli päivällä saanut kuulla hirveän uutisen; Férou oli murhattu, eräs kersantti, jolle hän oli tehnyt vastarintaa, oli ampunut hänet revolverilla. Markus oli käynyt rouva Féroun luona, joka oli itkenyt kamalan kurjuuden ympäröimänä, toivottaen kuolemaa ottamaan hänet ja hänen nuoremmat tyttärensä, niinkuin jo oli hänen vanhimmalle tyttärelleen tapahtunut. Se oli hirvittävä, mutta aivan johdonmukainen ratkaisu: köyhä, halveksittu opettaja katkeroittuu siihen määrin että nousee vastarintaan, ajetaan virastaan, pakenee maasta, kun ei tahdo kasarmissa maksaa velkaa, jonka jo osaksi on suorittanut koulussa, näkee nälkää, palaa takaisin omaistensa kutsusta, viedään väkisin sotapalvelukseen ja kuolee niinkuin raivoon joutunut koira etelän kuuman taivaan alla, rangaistuskomppanian kidutuksiin. Ja nähdessään tuon nyyhkyttävän vaimon ja hänen tylsistyneet tyttärensä, nuo kurjat raukat, jotka yhteiskunnallinen vääryys oli syössyt suurimpaan kurjuuteen, tunsi Markus koko veljellisen ihmistuntonsa nousevan kiihkeään vastustukseen.

Hän ei ollut tyyntynyt vielä illallakaan, eikä muistanut olla varuillaan, vaan puhui siitä Genevièvelle, kun tämä vielä liikkui heidän yhteisessä huoneessaan ennen kuin vetäytyi pieneen, viereiseen huoneeseen, jossa hän oli päättänyt nukkua.

— Tiedätkö uutisen? muuan kersantti on eräässä riidassa tappanut Féroun
Algeriassa.

— Oh!

— Olin rouva Féroun luona iltapäivällä, hän menettää siitä järkensä… Se on aivan varmaan tahallinen edeltäpäin mietitty murha. En tiedä voiko kenraali Jarousse, joka on ollut niin kova tässä asiassa, nukkua tänä yönä. Hänen kätensä ovat tahratut tuon onnettoman miesraukan verellä.

Geneviève vastasi nopeasti, ikäänkuin nämä sanat olisivat loukanneet häntä.

— Kenraalilla ei ole syytä nukkua huonosti. Féroulle ei olisi voinut muuten käydä.

Markus teki surua ja suuttumusta osoittavan liikkeen. Mutta sitten hän hillitsi itseään ja katui että oli puhunut kenraalista, joka oli isä Crabotin rakkaimpia rippilapsia ja jota kerran oli aijottu käyttää eräässä sotilasvaltiokaappauksessakin. Hänen sanottiin olevan bonapartelaisen, hän oli sangen ankara sotamiehiään kohtaan, mutta hyvänsävyinen pohjaltaan, rakasti hyvää ruokaa ja tyttöjä; mutta keskustelujen jälkeen oli hänet varmaankin huomattu tuohon valtiokaappaukseen liian typeräksi. Ja hän oli kirkolle nyt hätävarana, jota vielä mieliteltiin.

— Moreuxin kurjassa koulussa ollessaan, sanoi Markus lempeästi, oli Férou, kuten tiedämme, niin köyhä ja työn ja huolien rasittama, että en voi ajatella tuota opettajaa, jota on hätyytetty kuin metsänotusta, tuntematta sydämmessäni ääretöntä tuskaa ja sääliä.

Silloin Genevièven suuttumus muuttui hermostuneeksi katkeruudeksi ja hän puhkesi kyyneliin.

— Niin, niin, kyllä ymmärrän sinut, olen sydämmetön, sitähän tarkoitat? Olet pitänyt minua tyhmänä ja nyt pidät minua ilkeänäkin. Kuinka voimme rakastaa toisiamme, kun minä mielestäsi olen yksinkertainen ja kovasydämminen nainen?

Markus tahtoi rauhoittaa häntä, hämmästyneenä ja onnettomana tämmöisestä käänteestä. Mutta hän kiihtyi yhä enemmän.

— Ei, ei, kaikki on lopussa välillämme. Koska päivä päivältä yhä enemmän halveksit minua, olisi parempi erota heti, ennenkuin pahempaa tapahtuu.

Hän meni kiivaasti omaan huoneeseensa ja lukitsi oven vihaisesti. Markus seisoi suljetun oven takana epätoivoissaan ja kyyneleitä vuodattaen. Tähän saakka oli ovi aina ollut selkoselällään, puolisot olivat keskustelleet ja olleet yhdessä, vaikka lepäsivät eri vuoteissa. Nyt oli ero täydellinen, mies ja vaimo eläisivät tämän jälkeen aivan vieraina toisilleen.

Seuraavina öinä Geneviève samoin sulki oven. Ja kun se kerran oli tullut tavaksi, näyttäytyi hän Markukselle ainoastaan täysin puettuna ja kammattuna, ikäänkuin pieninkin epäjärjestys puvussa olisi saattanut hänet hämilleen. Hän oli ollut seitsemän kuukautta raskaana ja oli ensin tätä tilaansa käyttänyt hyväkseen keskeyttääkseen kaiken aviollisen lähenemisen; ja sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi osoitti hän yhä enemmän kammoavansa hyväilyjä, pienimmästäkin kosketuksesta peräytyi hän levottomana ja äreänä, hän joka ennen oli ollut niin hellä ja intohimoinen. Kummastuneena oli Markus ensi alussa pitänyt tätä raskauden aiheuttamien omituisten häiriöiden seurauksena, ja hän oli alistunut siihen, veljellisesti odottaen kaipuun heräämistä. Mutta hänen ihmettelynsä kasvoi yhä, kun hän huomasi vastenmielisyyden, melkein vihan valtaavan Genevièven, sillä hän oli luullut että uuden lapsen syntyminen päinvastoin lähentäisi heidät toisiinsa, yhdistäisi heidät vielä likemmin. Ja toisaalta hänen levottomuutensa kasvoi, hän tiesi mikä hirveä vaara nyt seurasi riidoista ja epäsovusta: niin kauan kun mies ja vaimo pysyvät toistensa omina, ovat he samaa lihaa, ero heidän välillään on mahdoton, pahimmatkin riidan syyt hupenevat suudelmiin: mutta kun syntyy vuode-ero on pieninkin riita vaarallinen, ja sovinto mahdoton. Niinkauvan kuin Geneviève oli ollut kiintynyt Markukseen, jumaloiden ja rakastaen häntä, ei hän ollut pelännyt taistelua, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä hänen vaimonsa. Hän tiesi hänet omakseen, mikään voima maailmassa ei voisi voittaa kaikkivaltiasta rakkautta. Mutta jos Geneviève ei enää rakastanut häntä, niin voihan olla mahdollista että hänen vastustajiensa raivoisa ponnistus viimein onnistuisi! Ja nähdessään hänen tulevan yhtä kylmemmäksi, tunsi hän että onnettomuus oli mahdollinen, hänen sydän raukkaansa kouristi kasvava, sietämätön tuska.

Eräs tapaus valaisi Markukselle hetkeksi rakastetun vaimonsa hämärää arvoitusta, vaimon, joka oli tulemaisillaan äidiksi ja jonka rakkaus näytti sammuneen. Hän sai kuulla että Geneviève oli vaihtanut rippi-isää, jättänyt lempeän apotti Quandieun ja valinnut hänen sijaansa isä Theodosiuksen, apostolinnäköisen kapusiinien esimiehen, joka erinomaisesti osasi panna toimeen Pyhän Antonius Padualaisen ihmeitä. Syyksi vaihtoon sanoi hän alituisen ahdistuksen, sammumattoman nälän, jota Saint-Martinin kirkkoherra ei voinut tyydyttää ollen liian laimea hänen kiihkeälle uskolleen: kaunis, innokas isä Theodosius sitä vastoin varmaankin ravitsisi häntä sillä salaperäisellä leivällä, jota hän tarvitsi. Itse asiassa oli isä Crabot, vanhojen rouvien itsevaltias hallitsia, saanut aikaan vaihdoksia jouduttaakseen varmaa voittoa, jota niin taitavasti ja hitaasti oli valmistettu. Markus ei hetkeäkään epäillyt Genevièveä halpamaisista vehkeistä komean kapusiinin kanssa, jonka suuret leimuavat silmät ja kiharainen parta lumosivat uskovaisia naisia; hän tunsi hänen uskollisuutensa ja arvokkaisuutensa, hän tunsi tuon ruumiin arvokkaisuuden, sillä sen hän oli tuntenut niinäkin hekumallisina hetkinä, jolloin hän antoi koko olentonsa. Mutta voihan, menemättä niinkään pitkälle, otaksua että Theodosiuksen valtaan ijältään vielä nuoren naisen ylitse osaksi oli syynä kauniin miehen aistillinen vaikutus, miehen, joka oli kuin Jumala ja jota oli toteltava kuin jumalaa! Uskonnollisten keskustelujen ja etenkin pitkien synnintunnustuksien jälkeen hän palatessaan miehensä luo aivan vapisi ja oli syvästi liikutettu, jota Markus ei koskaan ollut huomannut, kun hän palasi apotti Quandieun luota. Hänessä heräsi siellä varmaankin joku salaperäinen intohimo, hän sai lemmen kaipuulleen muuta tyydytystä, joka raskauden synnyttämän kummallisen häiriötilan aikana korvasi puolison hyväilyt. Kenties koetti munkki myöskin kauhistuttaa Genevièveä puhumalla siitä, että hän nyt kantoi tuomitun miehen lasta. Useita kertoja oli Geneviève epätoivoissaan puhunut tuosta pienestä olennosta jonkunmoisen kauhun valtaamana niinkuin välistä tapahtuu äideille, jotka pelkäävät synnyttävänsä hirviön. Ja jos lapsi syntyisi terveenä, kuinka voisi hän suojella sitä ympäröivältä synniltä, minne veisi hän sen isän jumalattomasta asunnosta? Tästä Markus osaksi ymmärsi, miksi Geneviève oli vaatinut itselleen oman huoneen, häntä vaivasi epäilemättä tunnonvaivat siitä, että synnyttäisi lapsen epäuskoiselle miehelle, hän oli vannonut että ei koskaan enää synnyttäisi, hänen rakkautensa oli turmeltunut ja katkeroittunut ja hän tahtoi tästedes tyytyä elämään ilman intohimoa. Mutta kuinka paljon epäselvyyttä olikaan vielä, kuinka äärettömästi Markus kärsikään kun hän ei ymmärtänyt ja kun joka hetki tunsi luisuvan käsistään rakastetun vaimon, jonka kirkko riisti häneltä, musertaakseen hänet ja hänen tehtävänsä, ihmiskunnan vapauttamisen!