Tuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa, jossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa, he olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti Daixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin huolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti Gragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän maanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat Markuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän kokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin päätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin vastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen istunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena syyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku ankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan Gragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren Polydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla sangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat neiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen klerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä, josta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa siitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät luokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi muiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin, kumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän ei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän kuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti uusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he Daixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä saisivat kestää ankaran hyökkäyksen.
Seuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin. Jacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään omaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti Gragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa rangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään liikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli allekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä epäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän, Jacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä varmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että tuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata häntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat todistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa rikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka, jonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus itse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen ahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon, joka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä karkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli kalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan raa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä yksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin kädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti hämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen valtaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi totuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä, niin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin väärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu todistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti Jacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille, kutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely. Vihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon ääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi kunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana. Turhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada Gragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi esiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan kumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä kertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden epäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia. Huomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen, jota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota Simon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin uskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti pysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä mihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin olla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan syytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas pelätä.
Todistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana. Lääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen terveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin vakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä Crabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen jalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että häntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli ollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten silminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli häntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen rohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista seikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua kovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan tai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart puhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja väsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä kaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden päätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen yksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut pitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen uuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa, nojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan syyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka ensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt myöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä kummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja todistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin. Veli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä aivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka juutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja hurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään lopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle rauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja kosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko uskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat ylläpitäneet Ranskan suuruutta.
Sitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti, intohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta. Mutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden tutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä pysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin, saapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun taas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli todistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että siinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun tunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat olivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin eriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä, etupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan todistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien toimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen konnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä kuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä. Missä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei tahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena, jommoisia "Petit Beaumontais"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta joskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka veli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin avonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa, lopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan, nähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä, vaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko oli olemassa — mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän oli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin kävellä kirjoituskaavat taskussaan. "Petit Beaumontais"-lehti oli aivan varmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa suun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä hänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut Polydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei ollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden. Ja mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan syyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä todistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen puolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu pelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen — isä Philibin oli hautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan aikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen nyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen tehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli todistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista ennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät kärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän oli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä kidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän vielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä juttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja oikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se maalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon pahaa.
Hänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi neuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon polttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista huolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen kuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta kuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti huoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin tällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi, jossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan tulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden jäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn johtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin kultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä kuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen syyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti myönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa olivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin ainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja. Silloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet julisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois ja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille ikäänkuin kiittääkseen heitä.
Markus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla kasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen värähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä nyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan odotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan kylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli suurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa, rikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota järki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia riemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin pitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi siellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja ytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena. Ja ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se oli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko. Ulkona Markus tapasi Davidin, joka itki.
Kirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen samalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan luolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja melkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli onnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran oli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten ja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie siihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta, vapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta.
Seuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena, rikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: "Olen lukenut kaikki asiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on viaton."
IV.
Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.
— Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!
Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.
— Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.
— Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen… Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä… Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!
Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.
— Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?
Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.
— Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.
Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.
— Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme on hyvällä kannalla, siinä kaikki… Ole vielä kärsivällinen, luota tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.
Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä. Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä, synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat itkeneet kadotettuja iloja.
— Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä ei ole muita toruttavinaan… Mutta minä en valita, minä sulkeudun myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon että minut otetaan vastaan.
Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä, jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista, jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo ottaakseen selkoa tapahtumista.
Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi, jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä tulevaisuuden suuressa työssä?
Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.
Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään, kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla, jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen, jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset, sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan. Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.
Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin myönnettiin. "Petit Beaumontais"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä, toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen, Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa, ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.
Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa, hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.
Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä, he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä, toisessa päässä Ranskaa.
— Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja lapsilleen.
— Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut, he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista, ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan… Te olette oikeassa, se on meidän ainoa palkintomme.
Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.
— Meidän osamme on loppunut… Armahdus oli epäilemättä välttämätön, mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden… Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen kylväneet.
— Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään tulevaisuutta.
Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.
— Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa huomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet levottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi että halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.
Sitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat puolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen kansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet erikseen totuuden ja oikeuden nimessä.
— Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa? Häneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät häntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja pahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin vaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut kahteen osaan… Minä puolestani tulen luultavasti menettämään virkani…
Hämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.
— Tekö! tekö!
— Niin, minä, ystäväni… Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on halunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat tarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen itse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen avulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle. Ylioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi sanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu ja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa varmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut voitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta… Olisin sangen ihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.
Markus oli epätoivoissaan.
— Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka olette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle kokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se on, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan ajatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan muodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan orjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta, viemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu alkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet tehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on mahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei koskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.
Salvan hymyili hiukan surumielisesti.
— Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia sijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun paikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä paljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni. Nähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina täyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin… Voisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen taitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme, se on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän tappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain yksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen, jota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta niin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas hetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä sille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas vuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.
Hän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat vaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei halunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään vastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa ikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi Hector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen toimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja yliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset edusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta, suostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät menettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt professori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa vaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon harjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi niitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja vainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota. Isä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen suuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa seikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta: viimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja opettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia, täytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. — Nyt kun Simon on uudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä tahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan aivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän sijallemme… On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin Beaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen opettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta vastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä palkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka surkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon, onnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä pojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis taas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva päivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn… Jos siis minä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan kanssani.
Markus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli niin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.
— Minä olen siis tuomittu?
— Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti ilmoittaa sen teille… Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on äänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään aikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan etenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja eroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion Sangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa hänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt prefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa, ellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan teidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi toimineet näin väkivaltaisesti… Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei voi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä. Muistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on tukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten korvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes maininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy antaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan keksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska joutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista maallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.
Markus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,
— Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni jää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka ovat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki ajatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En kykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni ja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun totuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!
Mutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.
— Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä muutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.
Lohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.
— Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi häntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.
Muutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset ahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty veljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten käyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen koulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan vaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi, veljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta kapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät. Eikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut kaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä yksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen niiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset ihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan kukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut koskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi kaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen ansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti hämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia hypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi kiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden osakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu kymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama merkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki oli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin taivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien houkuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja, kaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan pyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin kiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän Antoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka tuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi seuraavilla lauseilla: "Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä obligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja. Mikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen lopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti ostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan."
Yritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja levisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen, panivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki herkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin arpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma, iankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen ylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi kieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä katolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä simonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun sanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan uskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma papistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli pakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan hän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin polvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut kauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka uskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet keinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin tuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan nähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan ollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä että papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan palvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen asiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä kirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla käsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta ja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta kansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta kapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän kappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan seurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin kirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja messut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius Padualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja yksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin tuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen, sitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut. Hypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja hän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se oli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista suuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren kristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut maailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet puhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille entisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä Bergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua, huomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa kirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa, jossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan ulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia hän ei enään voinut palvella.
Kapusiinit pitivätkin tilaisuutta sopivana uudelle riemujuhlalle. Isä Theodosius keksi millä tavoin oli vietettävä heidän entisen vastustajansa pakoa, joksi hän sitä nimitti. Taitavien vehkeiden avulla oli piispa saatu nimittämään Mailleboisin virkaatekeväksi kirkkoherraksi erään nuoren papin, isä Crabotin käskyläisen, ja nerokas tuuma oli järjestää yhdessä uuden kirkkoherran kanssa juhlallinen kulkue, jossa kapusiinien kappelilta kuljetettaisiin komea, punaisen ja kullan kirjava Pyhän Antoniuksen kuva seurakunnan kirkkoon, jonne se sitten juhlallisesti asetettaisiin. Se olisi loistava kuva ratkaisevasta voitosta, se olisi kruunaus, apoteosi, se osoittaisi että munkit olivat voittaneet papiston, että he olivat kaikkivaltiaita herroja, jotka kaikkialle pystyttivät epäjumalan kuvansa ja jotka niiden avulla toivoivat voivansa nylkeä kansaa ja painaa sen pimeyteen, niin että se jälleen muuttuisi tietämättömäksi orjalaumaksi. Ja kulkue oli todella komea, kaikki ympäristön papit ottivat siihen osaa ja ääretön joukko ihmisiä oli koko maakunnasta rientänyt katsomaan sitä. Kappelin eroitti Saint-Martinin kirkosta ainoastaan Kapusiinitori ja lyhyt katu; mutta tehtiin pitkä kierros, kuljettiin poikki République-torin ja pitkin Isoakatua, Pyhää Antoniusta kannettiin halki koko kaupungin. Pormestari Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön ympäröimänä, seurasi maalattua kuvaa, jota kannettiin punaisella samettityynyllä. Koko veljien koulu oli liikkeellä, huolimatta lupa-ajasta oli lapsia haalittu kokoon, heidät oli puettu ja heille oli annettu kynttilät käteen. Sitten seurasivat neitsyt Marian tyttäret, veljeskuntia, uskovaisten seuroja, loppumaton jono jumalisia naisia, ottamatta lukuun hyviä sisaria, ja kokonaisia luostareita, jotka olivat saapuneet Beaumontiin. Ei puuttunut muita kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka muutamia päiviä ennen oli sairastunut. Mailleboisissa ei ollut vielä koskaan vallinnut näin kiihkeää uskonnollista innostusta. Ihmiset polvistuivat katukäytävillä, miehet itkivät, kolme nuorta tyttöä sai hermokohtauksen ja vietiin apteekkarin luo. Siunaus illalla Saint-Martinin kirkossa kellojen soidessa oli häikäisevä. Kaikki tunsivat nyt että Maillebois vihdoinkin oli puhdistettu ja saanut anteeksi. Jumala oli tämän suuremmoisen juhlallisuuden kautta vapauttanut sen juutalaisen Simonin häpäisemästä muistosta.
Kysymyksessä olevana päivänä oli Salvan saapunut Mailleboisiin tervehtimään rouva Berthereauta. jonka terveydentilasta hän oli saanut mitä huolestuttavimpia uutisia. Astuessaan ulos pienestä talosta Kapusiinitorin varrella huomasi hän Markuksen, joka palasi Lehmannien luota ja jonka loppumaton kulkue oli pysäyttänyt. Molempien miesten täytyi siis odottaa jotensakin kauan, äänettöminä puristettuaan toistensa käsiä. Kun viimeinen munkki oli kulkenut ohi kullatun ja punaiseksi maalatun epäjumalansa jälkeen, katsoivat he vaan toisiinsa ja kulkivat muutamia askelia äänettöminä.
— Olin teille menossa, sanoi Salvan vihdoin.
Markus luuli hänen tulevan kertomaan että virkaero vihdoin oli päätetty.
— Se on siis päätetty? kysyi hän hymyillen, joko saan panna kokoon tavarani?
— Ei, ei, ystäväni, Le Barazer ei ole vielä antanut elonmerkkiä. Hän valmistaa jotain, en tiedä mitä… Oh! Meidän eromme on varma, odottakaa vaan kärsivällisesti.
Sitten hän lakkasi puhumasta leikkiä ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä surullisiksi:
— Ei, sain kuulla että rouva Berthereau oli sangen huonona ja tahdoin käydä häntä katsomassa… Tulen juuri hänen luotaan, olen kovin huolestunut, loppu on lähellä.
— Louise kertoi sen minulle eilen illalla, sanoi Markus. Olisin tahtonut tehdä niinkuin tekin, mennä heti kuolevan luo. Mutta rouva Duparque on julistanut heti poistuvansa talosta jos minä uskaltaisin astua sinne jalallani minkä syyn nojalla hyvänsä. Ja rouva Berthereau, joka aivan varmaan tahtoisi tavata minua, ei uskalla lausua ilmi toivoaan, sillä hän ei tahdo saada aikaan häväistystä kuolinvuoteensa ympärillä… Oi! ystäväni, uskovaisen viha on todella leppymätön.
Taas kulkivat he äänettöminä. — Niin. rouva Duparque on hyvä vartia, virkkoi Salvan, luulin ensin että ei hän päästäisi minuakaan tyttärensä luo. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään, ja kuunteli tarkasti jokaista sanaa, jonka lausuin sairaalle tai vaimollenne… Hän tuntee varmaankin valtansa heikontuvan ja pelkää että jotakin odottamatonta saattaisi tapahtua kuoleman jälkeen.
— Kuinka niin?
— Sitä en voi selittää, minusta vaan tuntuu siltä. Rouva Berthereau, hänen tyttärensä, pääsee nyt vihdoin hänen vallastaan kuoleman kautta, ja hän pelkää ehkä että Genevièvekin, hänen tyttärentyttärensä on vapautumaisillaan siitä.
Markus pysähtyi ja katseli häntä tutkivasti.
— Oletteko sitten huomanneet mitään enteitä?
— No, olkoon menneeksi! Olen. Mutta olin päättänyt että en puhuisi siitä teille, sillä en tahtoisi herättää teissä turhaa toivoa… Se koskee tätä juhlakulkuetta, tätä epäjumalanpalvelusta, jota juuri saimme katsella. Näyttää siltä kuin vaimonne olisi kieltäytynyt ottamasta siihen osaa. Ja sentähden tapasin rouva Duparquenkin kotonaan, muuten olisi hän tietysti tahtonut näyttäytyä ensimmäisenä uskovaisten naisten joukossa. Mutta jos hän olisi hetkeksikään poistunut kotoaan olisi hän pelännyt että joku saatana, te eli joku muu sielujen varastaja olisi pujahtanut hänen taloonsa ja ryöstänyt hänen tyttärentyttärensä. Hän jäi siis kotiin, mutta ette voi kuvailla kuinka raivostuneena, hänen kylmät silmänsä iskivät minuun niinkuin terävät miekat.
Markus, joka kuunteli hartaasti, ihastui.
— Oi! Geneviève kieltäytyi ottamasta osaa tuohon kulkueeseen. Hän on siis ymmärtänyt sen pahan vaikutuksen, alhaisuuden ja typeryyden, hän on siis saanut takaisin entisen terveen järkensä?
— Epäilemättä, jatkoi Salvan. Nuo paratiisin hypoteekkiobligatsioonit ovat etenkin loukanneet häntä, niin luulen… No ystäväni, eikö se ole erinomaista? Suurempi uskonnollinen hävyttömyys ei ole koskaan väärinkäyttänyt suurempaa inhimillistä typeryyttä.
Hitaasti suuntasivat ystävykset askeleensa rautatien asemaa kohden, sillä Salvan aikoi palata junalla Beaumontiin. Ja Markuksessa oli taas herännyt toivo.
Rouva Duparquen pienessä talossa, jonka uhkaaja kuolema teki vieläkin kylmemmäksi ja synkemmäksi, oli Geneviève todellakin uuden käänteen alaisena, joka hitaasti mullisti hänen luonteensa, muutti hänet kokonaan. Ensin oli totuus ikäänkuin musertanut hänet, lukiessaan asiakirjoja oli hän tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta ja hirveässä valossa nähnyt niiden pyhien miesten halpamaisuuden, joita hän tähän saakka oli kunnioittanut omantuntonsa ja sydämmensä ohjaajina. Ja silloin valtasi epäilys hänen mielensä, usko katosi, hän ei voinut olla ajattelematta, punnitsematta, vapaasti arvostelematta jokaista asiaa. Isä Theodosius oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, hän tunsi epämääräistä häpeää siitä että oli ollut hänen puolellaan silloin kuin hän oli tekemäisillään huonon teon. Ja nuo obligatsioonit, tuo yleisen herkkäuskoisuuden halpamainen väärinkäyttö lisäsi vielä Genevièven vastenmielisyyttä kapusiinimunkkia kohtaan, osoittamalla hänelle äkkiä entisen rippi-isänsä todellisen luonteen. Eikä ainoastaan munkin arvo alentunut hänen silmissään, vaan myöskin sen opin, jota hän edusti, tuon uskonnon, jota hän niin kauan oli ihaillut salaperäisen ja suloisen toivon huumauksessa. Mitä? tuohonko halpamaiseen kauppaan, tuohonko epäjumalalliseen taikauskoon hänen tuli ottaa osaa, jos hän tahtoi pysyä uskovaisena katolilaisena? Kauan oli hän alistunut uskoon ja salaperäisyyteen, silloinkin kun hänen luonnollinen järkensä salaa vastusti; mutta hänen alistumisellaankin oli rajansa, hän ei voinut hyväksyä tuota taivaan osakkeille panemista, hän kieltäytyi kulkemasta punaisen ja kullankirjavan Pyhän Antoniuksen jälessä, jota kuljetettiin kaikkialla niin kuin mitäkin ilmoitusta, houkuttelemaan osakkeille uusia ostajia. Hänen järkensä vastarintaa lisäsi etenkin apotti Quandieun virasta eroaminen, tuon lempeän ja ihmisellisen rippi-isän, jonka puoleen hän jälleen oli kääntynyt isä Theodosiuksen epäilyttävien ystävyyden osoitusten johdosta. Koska sellainen mies ei enään voinut elää kirkon yhteydessä, eikä hyväksyä klerikaalista vihan ja vallanhimon politiikkaa, eikö hyvien ja oikeudenmukaisten ihmisten silloinkin ollut vaikea pysyä siinä?
Mutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin pian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut hänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt täytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään hellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus Markukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään yksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten vapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken näyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli antautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli voinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko joskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli luullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan ja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi. Sitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas ollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän vieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta noudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne. Koko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei oltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja valheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi hän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen isoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin siirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä paloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen onnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa Markukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret ylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta turhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä käsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan totuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut se, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen, sillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli elänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän itsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei tunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien kylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän turhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään Jesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto valloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen rakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä enemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa tuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita uskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus Markukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä hänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee miehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.
Silloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne tulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen tyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä tarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen saattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin ajatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä esi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja kieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista huolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara uskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä kirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli joutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun kaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen intohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes kaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului pääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin vähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan ja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä hän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi aistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se jumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä rukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean Jesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista syleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää kosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin elää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen yhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat tuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen uhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista herättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea usko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan tyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin ojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa kaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan jumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa kohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin orjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on ruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka kätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär, jota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen vuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa ja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut muuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla hän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset nautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut tuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti tyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli varmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen, jonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin tuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi astua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja vapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva Berthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt jumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut edes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä hänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni niin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta häneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo erinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä vieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli hän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä ikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät vaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä pienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt niinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin menemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran uskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna, kasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran isoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen velton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään välähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen kaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla, jossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä Genevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä herättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän oli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.
Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja hitaasti.
Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen, pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset, kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin kuolleessa ilmassa.
— Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.
Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:
— Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?
Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:
— Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias, hänenkin täytyy tietää… Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.
Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen käteensä.
— Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi… Nyt viimeisellä hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.
Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin ilme silmissään.
— Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi… Ei, elä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä pääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka taistelut raatelevat sinua… Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla ole ollut rohkeutta auttaa sinua.
Kyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä mainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.
— Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru, se että kadotan sinut.
— Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä tai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa elämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa itselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.
Hän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla liikkeellä:
— Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota lapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.
Geneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi huoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki lakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä Geneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he piiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt siitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona, peläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli siis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja oli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.
— Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta vapisevalla äänellään.
Ennestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise hämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.
— Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?
Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä, ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä, tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi. Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.
— Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa, jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.
Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat yhdessä.
Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia, pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut. Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt, mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen, rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä; tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon hyväätekevään valoon.
Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.
— Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole täällä, niin lähde heti… Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta… Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!
Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.
— Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa… Koska et ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että täällä tapaisit yksin Jumalan.
— Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi muuta kuin kuulua hänelle nyt… Vaikka olenkin niin paljon surrut puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen siis elänyt niinkuin minun täytyi elää… Mutta tyttäreni kärsii nyt liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin, tyttäreni.